”Tää on mulle niitä käänteentekeviä lauluja. Vankilakirkossa purin hammasta aina kun tämä biisi soi, mutt sitten lopulta tuli kyyneleet läpi. Tää oli sellainen murtava laulu…”
Pysähdyin kuuntelemaan tuota Radio Dein ohjelmaa, jossa vieraana oli Jussi Taipale, pitkän ja vaikuttavan ”uran” Suomen vankiloissa tehnyt kaveri. Kerran olimme tavanneetkin yhteisellä keikalla Ähtärin kirkossa, mutta hänen tarinaansa en ollut kuitenkaan sen tarkemmin kuullut. Sen sijaan kuulin keikalla todella hienoja lauluja, joita Jussi esitti karhealla äänellään. Jotakin oli tapahtunut, huumeet olivat vaihtuneet kitaraan.
Jussi kertoi risaisesta lapsuudestaan. Hänet otettiin huostaan, kun hän oili seitsenvuotias eikä alkoholistiäiti kyennyt hoitamaan lastaan, ja 15-vuotiaana hänet siirrettiin poikakotiin. Kun hän pääsi sieltä, olivat huumeet jo hiipineet nuoren miehen elämään, ja ensimmäinen vankilakeikka oli edessä. Jussi on viettänyt telkien takana yhteensä lähes viisitoista vuotta. Viimeinen tuomio tuli osallistumisesta pahoinpitelyyn, jonka uhri menehtyi. Tuo viimeinen ”kakku” oli Dein ohjelmaa tehtäessä vielä kesken, mutta sisäisesti hän oli vapaa mies, sen kuuli joka sanasta.
Kesken haastattelun soitettiin Jussin toiveesta laulu Hymni. Oli liikuttavaa kuulla, kun hän kertoi, mitä se hänelle merkitsi:
”Mä kuulin sen laulun ensimmäisen kerran vankilan kirkossa. Mä olin silloin niin rikki ja valmis jo luovuttamaan. Oli tavattoman vaikeaa sanoa Jumalalle, että tässä mä olen, saat kaiken. Ajattelin, että se olisi sosiaalinen itsemurha, jätkät nauraa, jos rupeen vollottamaan. Tämä laulu oli yksi niistä lauluista, jotka osui aina jotenkin kohdalle, sen kautta tuli kaikki se, mitä mä tarvitsin. Kerran se sitten tuli taas, ja sillon mä ajattelin, että ihan sama, antaa mennä, ota Jeesus koko roska. Siitä se lähti.”
Jussin tarinasta tuli jotenkin sanaton olo. Ymmärrän täysin, että yksi laulu ei ketään pelasta, mutta jos se yksi laulu saa olla edes jotenkin mukana tuollaisessa ihmeessä, ei lauluntekijä voi enempää pyytää. Jumalan kädessä alkaa savikin elää.
Nykyään Jussi käy töissä, opiskelee ja tekee uusia laulujaan. Elämään on tullut vaimo, ja välit lastenkin kanssa ovat kunnossa, kun ”niiden ei enää tarvitse pelätä isän sekoiluja”, kuten mies asian ilmaisi. Tyttären kanssa on pidetty jo yhteinen keikkakin. Jokin rikki mennyt on eheytynyt.
Jussin tarina vei ajatukseni vuosien taakse hetkeen, jolloin Hymni syntyi. Se on yksi niistä lauluista, jotka vain tulivat. Yleensä joudun tekemään laulujen hyväksi töitä viikkotolkulla, välillä jopa kuukausia tai vuosia, mutta tämä laulu annettiin.
Olin juuri palannut pitkältä keikalta, keli oli huono, ja vaimoni oli selvästi hermoillut, miten mies selviää kotiin. Vakuutin hänelle, että ihan turhaa on moinen huoli, kyllä minä aina kotiin selviän, mutta asia jäi silti vaivaamaan. Mitä jos jotakin tapahtuisi enkä enää palaisi? Entä jos olisi aika tehdä viimeinen laulu? Rupesin miettimään, millainen siitä tulisi. Tartuin kitaraan, ja syntyi Hymni, se viimeinen laulu. Laulu, josta on riisuttu kaikki turha pois.
Terve, Pekka, pitkästä aikaa! Oli ihan pakko kirjoittaa sinulle, sillä sinä pysäytit minut tänään kesken keikkareissun! Radiosta alkoi yllättäen soida laulu nimeltä ”Hymni”. En ollut kuullut sitä koskaan, mutta se kolahti niin, että minun piti pysäyttää auto ja jäädä bussipysäkille itkemään. Jotenkin se meni tuonne soittajan sieluun ja osui arkaan paikkaan. Ajattelin vaan kiittää, että tuollaisen laulun olet tehnyt.
Olin ihan äimänä, kun tällainen viesti napsahti kännykkään vanhalta savolaiselta ystävältäni ja soittokaveriltani Juusolta. Emme tosiaan olleet nähneet varmaankaan vuosiin ja muutenkin vaikutamme nykyisin vähän eri musiikkipiireissä.
Myöhemmin pirautin Juusolle, ja puhuimme tuosta viestistä, muttei hän oikein osannut sen enempää selittää, mitä hänelle tapahtui. Hän arveli, että isän äskettäinen kuolema oli herkistänyt mieltä. Laulu osui kuitenkin oikeaan aikaan, oikeaan autoon ja oikeaan mieheen.
Myöhemmin Juuso puolestaan lähetti minulle kuultavaksi ”kyynelten messun”, kauniita ja herkkiä lauluja särkyneille sieluille. Jotenkin kai löysimme taas toisemme.
Tuosta ”viimeisestä laulusta” on vuosien varrella todella tullutkin viimeinen laulu, se, jolla lopetan monet konsertit. Jostakin syystä se koskettaa kuulijaa syvemmältä kuin moni muu kappale. Tuntuu, että monet oikein odottavat sitä.
Tällainen riemastuttava palaute hartaasta laulusta tipahti yhtenä päivänä sähköpostiin ja kaiken lisäksi Laitilan murteella:
Ilose ja kiitollise terveise täält ruahonjuuritasolt Laitlast!!! Lämpimä kiitokse eiläehtosest konsertist Miatoste kirkos, se ol tosi miälenkiintone, puhutteleva ja koskettava tilasuus, olis halunnu kuulustel kauemminki, mut aika men nii noppiast hyväs seuras, kute tiädetä.
Mä ajtteli matkal, et jos näe su enne alkku, ni pyytäissi nöyräste su laulama ”sama vanha ristinpuu, kaiken ylle kaareutuu…” Se kappale kosketta ja liikutta munt tosi syvält. Se o nii kaunis, ihana ja lohduttava, se sisältä evankeliumin, sä ole osannu sanoiks ja säveliks muakat uskomattoma kauni teokse!!! En saanu tilasuut pyyttä tota kappalet. Odoti koko ehto, et jos sä pyydä yleisö esittämä toivomukse, ni mä olsi kärppän hihkassu ton toiveeks! Rukoilin ehto aikan mont piänt pyynttö Jeesuksel, et Hän sais sun laulama toin kappaleen. Ehto lähen loppuas ja sä pidi jännitykses mun, toivoin ja toivoin tosi kovaste hilja miälesän…
Ku sä sanosi laulavas viimeseks kappale, jost o tullu iha ”must” sun tilasuuksis, ni sillo mun jännitys kasvo yhä. Ku sä viimenki aloti näppäilemä kitaratas, ni ensmäise 5 sointtu paljastiva mul, et sä esitä sen ihana laulu, jota odoti ja toivosi ja rukoili!!! En tiär näysik se mun päält, mite syvält se laulu kosket munt, mul vuata kyynele ain ja joka paikas, misä mä kuule sen ”sama vanha ristinpuu…” Se tuntu kertova just munst itest…
Enhän minä tuosta varmaan puoliakaan ymmärtänyt, mutta veikkaan, että Jumala kyllä ymmärtää myös Laitilan murretta. Se riittää.20