KORONA

Oli kevät 2020, siis se kevät, kun oli korona. Olin kävelemässä, kun kännykkä soi. Soittaja oli Exit -bändin miksaaja, joten vastasin. Sieltä tuli uutispommi, jollaista en ollut voinut kuvitellakaan:

Nyt tarvitaan rukousta, Antturin Artolla on koronatartunta! Hän makaa nyt sairaalassa ja tilanne on kriittinen…”

Olin hetken ihan typertynyt. Mitä ihmettä, Artohan on minua nuorempi ja hyvässä kunnossa oleva mies! Eihän tuo voi olla totta! Asia varmistui kuitenkin Arton vaimon lähettämässä viestissä:

Nyt kaikki te, jotka osaatte rukoilla, rukoilkaa Arton puolesta. Keuhkoissa leviää infektio ja mies on heikossa hapessa Meilahdessa. Arton luvalla tämän julkaisen…’

Nyt iski korona jo niin lähelle, että se pysäytti! Artohan oli aikanaan Exitin ensimmäinen basisti, jonka kanssa oltiin keikkareissuilla varmaan satoja kertoja. Vanhan soittokaverin ja ystävän puolesta lähti monta huokausta yläkertaan. Nyt oli tosi kyseessä. Minä tunnustan, että olin ollut siihen asti hiukan sellainen skeptikko, pidin näitä karanteeneja enemmän tai vähemmän hätävarjelun liioitteluna. Taisin olla väärässä. Arton kautta korona sai kasvot!

Seuraavat pari päivää menivätkin melkoisessa epätietoisuudessa, kunnes kuulimme, että Arton tilanne oli kääntynyt hyvään suuntaan. Hän itse tilitti tuntemuksiaan näin:

Olen rakkauden viestin läpeensä kastelema. Hengitän hiljaa. Jumala on hyvä. Nyt en voi muuta. Halleluja! Kiitos Jumalalle!

Olipa helpotus. Siinä olikin miehellä kuukauden mittainen tuskien taival. Ensin viikko kotona kovassa kuumeessa ja vatsataudin kourissa ja sen jälkeen pari viikkoa sairaalahoidossa. Tilanne meni tosiaan jo niin pahaksi, että jouduttiin harkitsemaan jopa siirtämistä teho-osastolle ja hengityskoneeseen. Siltä onneksi vältyttiin. Kiitos Jumalalle, että se päättyi näin.

Minun omalta kohdallani koronakevät alkoi torstaina 12.3., kun ohjelmatoimistosta ilmoitettiin, että Exitin viikonlopun kiertue peruutetaan. Oli kyllä aika epätodellinen olo, mutta olin silloin vielä aika toiveikas, että tämä menisi muutamassa viikossa ohi. Niin kuin kaikki muistavat, tilanne räjähti kuitenkin pian käsiin. Maanantaina 16.3. korona sitten iski koko voimallaan. Kirjoitin päiväkirjaani:

SUOMI MENEE KIINNI! Niin, ihan oikeasti! Johan tämä nyt ihan hassuksi menee tuon koronan kanssa! Juuri kuunneltiin uutisia, jonka mukaan hallitus on julistanut Suomeen valmiuslain, eli siis poikkeustilan! Tällaista tämä maa ei ole kokenut rauhan aikana koskaan, sillä edellisen kerran sellainen oli joskus sodan aikana, kun pommeja tuli taivaalta! Mitä se nyt sitten tarkoittaa? No, se on melkein kuin sota tosiaan olisi tulossa, mutta tällä kertaa vihollinen on näkymätön!

Meikäläinen oli yksi niistä, joiden työt loppuivat kuin seinään, sillä kaikki keikat peruuntuivat heinäkuun loppuun asti! Siinä meni sivu suun kauan suunniteltu Israelin matka, samoin kuoron levynjulkistuskiertue, vierailu Azerbaidzanissa, ihan kaikki! En voinut kuin ihmetellä tilannetta. Kun en muuta keksinyt, aloin tehdä elämäni suurinta risusavottaa. Meidän tontin reunalla on pitkä ja vanha tuija-aita, joka oli kasvanut melkoiseksi ryteiköksi, puut olivat korkeita ja paksuja, osa niistä oli lahoja, osa kaatuneita ja risujen määrä oli ihan mahdoton. Tartuin sahaan ja kävin turhautumisen vimmalla risujen kimppuun. Viikon siellä sitten huhkin, kun en kerran keikalle päässyt! Se oli elämäni ensimmäinen oikea risusavotta!

Onneksi löytyi muutakin tekemistä, kirjoittelin, luin ja toki sain muutaman laulunkin aikaiseksi. Sitten alkoi tulla eteen striimausjuttuja ja nettikonsertteja, jotka tällaiselle vanhan liiton miehelle olivat ensin täyttä utopiaa, mutta lopulta ne menivät ihan hienosti ja katsojiakin riitti. Ei etäyhteys koskaan korvaa ihmisten kohtaamista, mutta tulihan tuokin kokeiltua ja salaa vähän innostuinkin.

Erityisen hieno maku jäi Toivon lintu -musiikkivideosta, joka tehtiin yhdessä ison muusikkojoukon kanssa. Anna-Mari Kaskiselta saatiin runo, minä sävelsin, Lasse Heikkilä sovitti ja kaikki lauloivat. Ideasta meni tasan viikko, kun laulu julkaistiin ja parissa päivässä sitä oli katsottu yli 50.000 kertaa! Palautetta tuli Australiasta, Japanista, USA:sta ja ties mistä. Minullekin soitti Kalifornian suomalaisten pappi, joka kertoi saaneensa laulusta ’korvamadon’ ja kutsui keikalle Amerikkaan! Lupasin lähteä, kunhan koronasta päästään!

Ja sitten taas jatkoin risusavottaa. Siellä risujen keskellä oli helppo myös vähän Jumalalle äksyillä ja ärhennellä. Siinä kävikin yllättäen niin, että Jumala kuuli ne jonkinlaisina rukouksina ja vastasi! Eräänä päivänä sain nimittäin merkillisen viestin sähköpostiini:

’’Pekka! Tänään kesken arkisten puuhieni yhtäkkiä näin sinut seisomassa mahdottoman ryteikköisen risusavotan edessä, kädessäsi vaatimattoman oloinen vesuri. Hartiat kumarassa, kehon kieli väsyneenä. Kuulin viestin: Minä seison sinun takanasi ja osoitan sinulle tien. Minun oikea käteni ohjaa sinua. Pitkään pohdin, että laitanko sinulle viestiä, mutta ajatus ei jättänyt rauhaan. Joten tässä tämä nyt sitten tuli. Siunausta jokaiseen päivääsi!

Niin se on! Jumala tietää tasan tarkkaan, missä hänen lapsensa ovat. Tuli korona tai tuli mitä tahansa, hän pitää huolta ja osoittaa tien. Ennen kaikkea Hän haluaa olla meidän lähellämme.

Kun koronakevät taittui kesään, soitin Artolle, ja kyselin, miten siellä jaksellaan. Hyvän keskustelun kävimme. Hän oli oppinut jotain hyvin samanlaista:

Pahimmillaan tilanne oli se, että jokaiseen hengitykseen piti keskittyä, muuta ei osannut. Silloin tajusin selvästi, kuinka riippuvainen pieni ihminen on Jumalan armosta. Se sairaudenkin koin lopulta kuitenkin lahjana, sillä Jumalan läheisyys oli niin totta noina heikkoina hetkinä. On se kummallista, että heti kun alkaa voida paremmin ja asiat on hyvin, katoaa niin helposti Jumalan läsnäolo eikä osaa olla kiitollinen siitä mitä on. Jumala vetää meitä hyvyydellä, mutta koska me ei sitä tajuta, niin joskus hän joutuu pysäyttämään kivun kautta…”

Korona loppuu. Armo kestää.

Likomärkiä enkeleitä

Likomärkiä enkeleitä

Päiväkummun kurssikeskuksessa oli menossa suuri nuortenleiri, ja mukana oli jälleen parisataa nauravaa ja eläväistä nuorta osanottajaa. Jalkapallokentän laitamille ilmestyi kymmeniä pieniä telttoja, ja päivät olivat täynnä iloista mekastusta. Joka ilta tuikkivat riihikirkon ikkunoista valot, ja harras laulu kiiri pimeyteen. Oli konserttia, opetusta, leikkiä, naurua ja kyyneleitä.

Moni oli tullut tietysti katsomaan riparikavereitaan, mutta Jeesuskin sai jälleen uusia innokkaita opetuslapsia. Säiden suhteen meillä oli sillä kertaa vähän huonoa tuuria, sillä lauantai-iltana iski melkoinen rankkasade päälle. Onneksi oli riihikirkko ja vielä iso telttakin, joten ohjelma sai jatkua sateen ropinassa, eikä kenenkään tarvinnut kovin pahasti kastua.

Illansuussa kesken ohjelman yksi nuorista tuli kertomaan, että ulkona sateessa seisoo ulkomaalaisia turisteja, jotka kuulemma tarvitsisivat majapaikkaa. Lähdimme katsomaan tilannetta, ja sieltä tosiaan löytyi märkänä hytisevä saksalainen nuoripari, joka ei ollut löytänyt mistään kattoa päänsä päälle. He olivat jo monesta majoituspaikasta kyselleet, mutta kaikki olivat olleet kiinni tai täynnä. Niin he olivat hätäpäissään etsiytyneet tänne, kun eteen oli tullut kurssikeskuksemme viitta.

Siinäpä olikin visainen ongelma, sillä tämä meidänkin leirimme oli aivan tupaten täynnä. Väkeä nukkui joka paikassa, jopa patjoilla lattialla, mutta ei kai märkiä ja väsyneitä kulkijoita voinut uloskaan jättää, rankkasateeseen?

Onnistuimme lopulta tyhjentämään yhden pienen huoneen. Sinne vieraamme pääsivät lepäämään, ja jotain ruokaakin heille löytyi. Huone ei ollut kummoinen, mutta kiitolliset hymyt saimme.

Yllätysvieraat olivat vähän ihmeissään, kun iloinen laulu ja soiton mäiske kaikui niityn takaa. He kyselivät, mikä tämä paikka on. Vielä enemmän he ihmettelivät kuullessaan, että tämä on kristittyjen nuorten leiri. Tuo saksalainen tyttö ilmaantuikin uteliaana muiden mukana keskiyön iltasiunaukseen ja osallistui jopa ehtoolliselle, jota vietettiin teltassa suuressa piirissä.

En voinut olla huomaamatta, että kyyneleet valuivat nuoren naisen poskilla valtoiminaan, kun ehtoollismaljaa kallistettiin hänenkin huulilleen. Jokin pyhä taisi koskettaa tätä kaukaista vierastamme syvältä sydämestä.

Aamun valjettua myös saksalainen nuori mies kävi katsomassa riihikirkkoamme ja otti siitä innokkaasti kuvia. Jutellessamme hän totesi minulle, että hän ei käy kirkossa, koska heillä Saksassa kirkot ovat ”kivisiä, kylmiä ja tyhjiä”.

Siinä sainkin hienon tilaisuuden kertoa, että usko Jeesukseen on elämää eikä vain kuolleita kiviseiniä. Uudet ystävämme tuntuivat olevan tosi yllättyneitä ja häkeltyneitä näkemästään ja lupasivat tulla uudestaan. Pian he lähtivät jatkamaan matkaansa, ja me jatkoimme leiriämme.

Myöhemmin saimme talon henkilökunnalta myös vähän nuhteita, kun tieto ylimääräisistä yövieraista kiiri heidän korviinsa. Joku totesikin: ”On riski ottaa tuntemattomia vieraita. Voivat olla vaikka varkaita…”

Yritin jotenkin ymmärtää myös heidän kantaansa, mutta olin kuitenkin varma, että olimme tehneet oikean päätöksen. Sitä paitsi eikö rakastaminenkin merkitse aina riskin ottamista?

Yllätysvieraiden lähdettyä heidän huoneensa sängyltä löytyi ryppyiselle paperille huonolla englannin kielellä kirjoitettu kiitoskirje:

Tahdon kertoa, että me olimme hyvin onnellisia, kun löysimme tämän paikan. Kiitos, kiitos, kristitty leiri kiitos, Jeesus! Hän on minun apuni, ystäväni ja valoni…

Meitä kehotetaan vieraanvaraisuuteen, sillä Raamatun mukaan Jumala lähettää meille joskus jopa enkeleitä vieraaksi. Välillä enkelit saattavat tulla aika yllättävissäkin hahmoissa, joskus jopa märkien saksalaisten turistien muodossa. Heidän mukanaan ei lähtenyt tavaraa, mutta lämpöä ja rakkautta taisi lähteä. Heidän vierailunsa olikin leirimme tärkein saarna.

Katso mun silmiini, muukalainen,

sain oman veljeni takaisin.

Astu sisään matalaan majaani,

on ovi auki sittenkin.

Istu mun pöytääni, muukalainen,

Luojamme lapsia kumpikin.

Tänä päivänä luokseni vieraaksi

olen saanut enkelin.

HIHHULI?

HIHHULI?

“Onko sinustakin tullut hihhuli?”

“Kuinka niin?”

“No, niin paljon olet noita ylistyslauluja viime aikoina kirjoitellut…”

Kysymys oli varmaan tarkoitettu vitsiksi, mutta se pysäytti kuitenkin. Voisiko olla mahdollista, että minusta, jämerän luterilaisen suvun vesasta olisi tosiaan tullut hihhuli?

Sana ”hihhuli” tuo varmaan ensimmäisenä monen mieleen ihmisen, joka käyttäytyy jotenkin epäsovinnaisesti, nostelee käsiään laulaessaan, heiluttaa lippua tai vaikka tanssii kirkon käytävällä ärsyttävän onnellisen näköisenä. Hän on todennäköisesti höyrähtänyt myös jonkin sortin äärikarismaattisuuteen, rukoilla polottaa ääneen, yrittää kiiluvin silmin käännyttää vastaantulijat tai on muuten vaan jotenkin outo tai nolo. Kuka järkevä ihminen siis haluaisi olla hihhuli?

Minun piti oikein Wikipediasta käydä katsomassa, mistä tuo haukkumasana on alunperin lähtöisin. Aikoinaan 1800-luvun puolella sitä kuulemma käytettiin, kun haluttiin pilkata lestadiolaisia. Sana syntyi ilmeisesti heidän tilaisuuksissaan liikutuksissa olleiden “hih huh” -huudoista, minkä vuoksi lestadiolaisuutta välillä jopa kutsuttiinkin nimellä “hihhulilaisuus”. Nykyään hihhulilla tarkoitetaan urbaanin sanakirjan mukaan “voimakkaasti uskonnollista ihmistä, yleensä vastenmielisellä tavalla”.

Herääkin kysymys, millainen sitten on ”normaali uskonnollinen ihminen” tässä maassa, sellainen ei-vastenmielinen? Hän on varmaan se, joka jököttää kirkon penkissä hiljaa ja arvokkaan näköisesti eikä ilmaise tunteitaan, ei edes hymyile, ettei maine mene naapureiden silmissä. Hänelle usko on tiukasti yksityisasia, joka ei saa näkyä eikä kuulua. Liikaa ei saa innostua asiasta. Se on normaalia kristityn elämää, pahimmillaan ehkä tappavan tylsää, mutta eipä ainakaan häiritse ketään eikä kukaan voi haukkua hihhuliksi!

Tunnustan, että viime vuosina olen kirjoittanut uusia ylistyslauluja. Niitä laulaessani on käsikin saattanut epähuomiossa joskus nousta vähän lantion yläpuolelle, mutta mitään “hih, huh” -huutoja en muistaakseni ole käyttänyt. Välillä tuntuu myös siltä, etten millään malttaisi pitää evankeliumia piilossa. Senkin tunnustan, että ystävieni joukkoon on päässyt pujahtamaan selvästi karismaattisia ihmisiä. Mikä vaarallisinta, huomaan yhä olevani innostunut Jeesuksesta.

Huh, huh, onkohan minusta sittenkin tullut hihhuli!?

Paljain jaloin

Paljain jaloin

Turun Mikaelinkirkkoon astui kesken keikan laiha, rastatukkainen ja sänkipartainen nuori mies täysin paljain jaloin, vaikka syksy oli jo pitkällä ja ulkona oli kylmä.

Täytyy myöntää, että miehen nähdessäni ensin suorastaan vähän hätkähdin, sillä kaveri näytti aivan itseltään Jeesukselta, ainakin sen perusteella, miten taiteilijat hänet maalauksissaan yleensä kuvaavat.

Oli kyseessä Exitin pitkän kiertueen viimeinen konsertti. Turku on välillä ollut hiukan arvoituksellinen kaupunki, sillä joskus salit pullistelevat yleisöä ja joskus kuuntelemaan tulee tuskin ketään. Hyvältä ei näyttänyt tälläkään kertaa, sillä viikon alussa oli ostettu lippuja konserttiin ainoastaan muutamia.

Kun ilta tuli ja keikka oli lopulta alkamassa, meitä odotti kuitenkin mieluisa yllätys, sillä kirkon ovelta kiemurteli ulos pitkä jono ihmisiä, ja lisää tuli koko ajan. Kohta sali olikin lähes täynnä, ja konsertti pääsi alkamaan. Ihmiset kuuntelivat herkeämättä, ja tunnelma oli vahva.

Sitten tuli se Jeesuksen näköinen kaveri konsertin puolenvälin tienoilla, ja tunnelma sähköistyi. Hänellä oli päällään risaiset ja likaiset vaatteet, ja hänen ainoa omaisuutensa taisi olla se nuhjuinen kangaskassi, jota hän kantoi olallaan. Ensin hän seurasi konserttia kirkon ovella, mutta käveli kohta kirkkosalin etuosaan ja jäi seisomaan käytävälle yleisön keskelle. Muutaman minuutin hän seisoi siinä aivan hievahtamatta, katseli meitä ja kuunteli musiikkia kuin omissa maailmoissaan.

Sitten tuo nuori mies asteli esiintymislavan luo ihan meidän soittajien eteen, laskeutui lattialle ja asettui matolle makaamaan sikiöasennossa kangaskassiaan puristaen. Hetken siinä maattuaan hän lopulta nousi ja käveli etupenkillä istuvan pastorin luo, laskeutui lattialle hänen jalkojensa juureen ja painoi päänsä hänen polveaan vasten kuin pieni lapsi. Siinä hän istui hiljaa pitkän aikaa, kunnes jossain vaiheessa konsertin loppupuolella pastori talutti hänet hellästi sakastin puolelle. Siellä he juttelivat hetken ennen kuin apuvoimat saapuivat paikalle nuorta miestä hakemaan.

Jotenkin tämän oudon vieraan ilmestyminen muutti illan kulkua ja puhutteli syvästi sekä kuulijoita että meitä soittajia. Oli ilmeistä, että hän oli jollain tapaa henkisesti sairas ihminen, mutta hänen myötään elämän hauraus ja repaleisuus olivat sillä keikalla poikkeuksellisen voimakkaasti ja konkreettisesti läsnä.

En tiedä, mitä mies itse konsertista ymmärsi, mutta oli kuin hän hahmossaan olisi todellakin itse kärsivä Kristus tullut meidän hovikelpoisten ja ”normaalien” kristittyjen keskelle.

Kotiin palattuani sain parin päivän kuluttua merkillisen viestin eräältä toiselta konsertissa olleelta kuulijalta. Näin hän kirjoitti:

Kiitokset upeasta keikasta Turussa. Olimme silloin porukan kanssa katsomassa sitä Mikaelinkirkossa. Etenkin uudet ystävämme, jotka eivät vielä tunteneet Exitiä, pitivät musiikista ja tunsivat keikalla Herran läsnäolon. Eilen meillä oli eräs pariskunta vierailulla, ja toinen heistä, etsikkoaikaa viettävä mies, kertoi nähneensä rumpalin ja kosketinsoittajien takana vaaleassa kiviseinässä Jeesuksen! Kaveri oli huolissaan siitä, että näkeekö omiaan vai mistä oikein oli kyse

Jeesus lupasi, että siellä, missä kaksi tai kolme on koolla Hänen nimessään, Hän on itse heidän keskellään. Hän lupasi myös, että siellä missä kohtaamme heikkoja, pieniä ja köyhiä, kohtaamme myös Hänet. Yleensä Hän tulee paikalle hiljaa ja puhuttelee meitä salatulla tavalla. Tähän konserttiin Hän taisi kuitenkin tulla paljain jaloin, rastatukkaisena, sairaana ja likaisena. Samassa konsertissa hän paljasti kasvonsa yhdelle etsivälle ihmiselle kirkon kiviseinässä.

Meidän musiikkimme ei tainnutkaan olla illan pääasia. Pääasia oli se, että Jeesus itse oli hiljaa läsnä, kosketti, rohkaisi, lohdutti ja muutti sydämiä.

Ei täällä asu sankareita.

Hävinneitä on niin monta.

Kerjäläisiä vain, uupuneita,

jotka tullessaan tuovat muistojaan,

riekaleita ihmiselämän.

 

Ei täällä asu uljas kansa.

Ei ketään löydy tahratonta.

Monet unohtivat unelmansa

kivikatuihin tämän kaupungin,

jossa Juudas pettää ystävän.          

(Särkyneiden majatalo)

Pultsari

Pultsari

Kaveri hoippui paikalle melkoisessa laitamyötäisessä. Vaatteet haisivat, ja pitkä, rasvainen tukka roikkui harteilla. Olin juuri ajanut kirkon pihaan ja alkanut roudata soittokamojani illan keikkaa varten. Ensin tuo pultsari kyseli pappia, mutta kun hän näki minut lähempää, hän totesi ilahtuneen näköisenä, että “sinähän olet se soittaja”.

Tunnustan, etten itse kovasti ilahtunut tuosta kohtaamisesta, enkä liiemmin kaivannut puheseuraa, sillä minulla oli kiire saada kaikki kuntoon ennen keikkaa. Puheseuraa kuitenkin sain, halusin tai en, sillä kaveri kulki sinnikkäästi perässäni koko ajan, ja kovaäänistä juttua riitti.

Minulla on ollut tapana lähes joka kerta kirkolliskokokousviikon aikana jättää hetkeksi pönötys ja tuulettaa päätäni käymällä jossain lähiseudulla keikalla. Tällä kertaa karkasin kokouksesta kesken täysistunnon, sillä olin luvannut pitää konsertin täällä Rauman kirkossa ihan vanhankaupungin kupeessa. Konserttiin oli kutsuttu erityisesti kaikki tänä vuonna 50 vuotta täyttävät. Pultsariystäväni ei selvästikään kuulunut näihin juhlakaluihin.

Innokas juttukaverini kertoi tekevänsä itsekin runoja ja väitti jopa tarjonneensa niitä joskus minullekin sävellettäväksi. Siitä oli hänelle varmaan jäänyt jotakin hampaankoloon, sillä en ollut kuulemma ollut kiinnostunut niistä. Minä en kyllä sellaisesta muista mitään, mutta ilmeisesti olin kuitenkin saanut mokani anteeksi, sillä saman tien hän vaihtoi puheenaihetta ja totesi:

“Kuule, nyt juuri minä koen, että Henki on täällä läsnä erityisen voimakkaasti. Voisinko rukoilla sinun puolestasi!”

Vastausta hän ei malttanut odottaa, vaan rukous lähti saman tien liikkeelle ihan spontaanisti. En ollut ihan varma, oliko kyseessä Pyhä Henki vai kenties Alkon henki, mutta totinen ja väkevä rukous sieltä tuli. Kristillinen käsitteistö ja hurskaat fraasit olivat hallussa, ja tunteen paloa oli vaikka muille jakaa.

Kun rukous oli rukoiltu, kaveri kysyi minulta, saisiko hänkin tulla kuuntelemaan keikalle. Noin totisen rukouksen jälkeen en tietenkään voinut olla lupaamatta sitä hänelle, jos hän puolestaan lupaisi olla häiritsemättä muuta yleisöä. Ollakseni rehellinen: mielessäni kyllä toivoin, ettei hän sinne ilmaantuisi.

Siinä samassa ovi aukesi, ja paikalle saapui suntion kutsuma vartiointiliikkeen kaveri, ja niin tämä hurskas rukoilija joutui vahvojen käsien saattelemana ulos kirkosta. Kieltämättä vähän hymyilytti, kun kuulin ovenraosta, millaista keskustelua ulkona kohta käytiin. Nuori vartija sai heti vastata vakavaan kysymykseen:

“Kuulehan, nuori mies, oletko sinä varmasti itse henkilökohtaisessa uskossa…?”

Kun konsertti alkoi, pultsariystäväni ilmaantui lopulta kuitenkin paikalle. Kohtuullisen rauhassa sain keikan vetää, vaikka pariin otteeseen tuli hänen suunnaltaan kovaäänistä kommenttia ja hengellistä opetusta koko seurakunnalle. Yhteislaulut hän lauloi suurella tunteella seisten kädet kohti taivasta kohotettuina ja yritti saada penseää kirkkokansaakin mukaan ylistykseen.

Jossain kohtaa keikkaa näin poliisien ilmestyneen kirkon eteiseen ja neuvottelevan suntion kanssa, mutta hakijaa ei kaverille kuitenkaan vielä tullut. Syynä oli varmaan se, että juuri sillä hetkellä mies näytti keskittyvän hiljaiseen rukoukseen. Jos tarkemmin katsoi, niin kyseessä olivat kyllä lähinnä pienet nokoset. Parempi niin, sillä olisihan kieltämättä ollut aika ikävää laulaa “Särkyneiden majataloa”, jos se kaikkein särkynein olisi poistettu salista virkavallan toimesta.

Ilmeisesti hakijat kuitenkin tulivat heti konsertin jälkeen, sillä en enää nähnyt häntä emmekä enää päässeet juttelemaan tai pitämään yhteisiä rukoushetkiä.

Kun ajelin takaisin kohti Turkua, en saanut tuota kohtaamista mielestäni. Vaikka siinä olikin omat surkuhupaisat piirteensä, samalla tunsin sympatiaa ja sääliä tuota elämän ja lähimmäisten kolhimaa kaveria kohtaan. Kaikesta kävi ilmi, että mies oli joskus ollut mukana jossain seurakunnassa. Mikä oli mennyt pieleen? Oliko yhteisö ollut pieni, ahdas ja tuomitseva lahko vai suuri, kylmä ja välinpitämätön laitoskirkko? Miksi niin moni lähtee meidän seurakunnistamme hänen laillaan?

Tulin siihen tulokseen, että ainakin osa vastausta löytyy varmaan silloin, kun minä, kirkolliskokous ja me ”kunnon kristityt” uskallamme katsoa itseämme peilistä. Alkoi tuntua siltä, että tapaamisemme ei ehkä kuitenkaan ollut sattuma. Ehkä Henki oli sittenkin läsnä, vaikka sitä epäilinkin.

 

Likaiset kyyneleet

poskille on kuivuneet.

Ihminen revittiin taas palasiksi.

 

Kysymys sanaton

hänen kasvoillansa on.

Huulilleen kuollut on tuo sana: miksi.

 

Ja minä katselen jälleen kauempaa,

mutten uskalla koskettaa.

(Jumalan silmin)

Kirkon ovella

Kirkon ovella

Tilaisuus Kalevan kirkossa Tampereella oli vielä kesken, mutta jouduin lähtemään, sillä olin luvannut olla ajoissa kotona, ja alkoi olla jo hiukan kiire. Kun olin ehtinyt kirkon tuulikaappiin, näin siellä keski-ikäisen naisen, joka oli pukeutunut likaiseen takkiin ja kantoi nuhjuista kassia. Olin jo ehtinyt avata kirkon oven, kun kuulin hänen jupisevan itsekseen:

”Kyllä se on niin helppoa täällä puhua uskosta, kun ei itse elä rankkaa elämää!”

En tiedä, miksi hän sen minulle sanoi, vai tarkoittiko hän sitä edes minulle, mutta se sai minut pysähtymään. Vedin oven kiinni, käännyin takaisin ja menin juttelemaan tuon tuntemattoman naisen kanssa. Täytyy myöntää, että harvoin olen nähnyt kenelläkään niin toivotonta ja apaattista katsetta kuin hänellä oli. Melkeinpä säikähdin, sillä siinä ei ollut minkäänlaista toivoa tai valoa. Jälleen sain kuulla yhden surullisen tarinan, joita tässä maassa tuntuu riittävän.

Nainen kertoi kävelleensä kirkkoon, kun ei ollut mitään muutakaan keksinyt. Häneltä olivat kuulemma kaikki elämänlangat katkenneet, terveys reistaili, eikä asuntoakaan ollut. Hän joutui asumaan milloin missäkin: kadulla, porttikäytävissä ja parhaassa tapauksessa jossain asuntolassa. Kaikki välit lasten ja sukulaisten kanssa olivat poikki, ja mikä pahinta: hän vihasi omaa itseään. Luulenpa, etten ollut koskaan ennen tavannut niin katkeraa ihmistä. Elämällä ei tuntunut olevan hänelle enää mitään annettavaa, hän vain odotti kuolemaa.

Varmaan ainakin tunnin verran kuuntelin hänen katkeraa vuodatustaan siinä kirkon oven vieressä. Monenlaista elämän kuraa sieltä ryöppysi, enkä oikein edes tiennyt, mitä vastaisin. Luulen, että tärkeintä olikin siinä tilanteessa vain kuunnella, ja sitä hän kai toivoikin. Jossain vaiheessa selvisi, että hän oli nuorempana kirjoitellut runoja, ja siinä kohtaa sainkin nähdä jopa vähän hymyn tapaista, kun pyysin häntä lausumaan jonkin niistä runoista. Se taisi olla keskustelussamme hetki, jolloin välillemme löytyi pieni yhteys tai jokin lukko aukesi.

Yritin kertoa hänelle, kuinka arvokas ja rakas hän on Jumalalle, vaikka hän ei koe olevansa minkään arvoinen eikä rakas kenellekään. Yritin myös mahdollisimman lempeästi kertoa, että vaihtoehtoja hänellä oli vain kaksi: joko antaa katkeruuden voittaa ja tuhota kaiken tai antaa Jeesukselle mahdollisuus hoitaa ja parantaa.

Siinä samassa paikalle tuli eräs ystäväni, ja hänen kanssaan saimme luvan rukoilla tuon yksinäisen kirkkovieraan puolesta ja siunata hänet. Kyllähän siitä itku tuli ja kyyneleitä hetki pyyhittiin; lieneekö häntä kukaan tällä lailla koskaan siunannut? Tuntui, että jotakin siinä tapahtui, silmiin oli syttynyt pieni valo.

Koska kirkon ovia jo suljettiin ja nainen oli jalkaisin liikkeellä, heitin hänet vielä Tampereen keskustaan. En tiedä, oliko hänellä paikkaa, minne mennä, mutten voinut enää muuta kuin vain hiljaa rukoilla, kun ajelin kotiin pari tuntia myöhässä. Kiire oli unohtunut minultakin.

Ihmistä ei ole luotu olemaan yksin. Meillä kaikilla on pohjimmiltaan tarve kuulua johonkin ja olla osa jotakin. Kun turvaverkot ja elämän langat leikataan tai kun muut hylkäävät, yksinäisyyden määrää on vaikea ymmärtää, ellei sitä itse joudu kokemaan.

Sanotaan, että yksinäisyys onkin maamme pahimpia ongelmia, ja uskon sen. Tarvitsemme kipeästi paikkoja, joissa voi tulla kohdatuksi, joissa voi kuulua joukkoon ja joissa voi kokea olevansa hyväksytty. Ellei seurakunta ole sellainen paikka, niin mikä sitten? Pelottaa kuitenkin ajatella, kuinka moni tulee kirkkoon yksinäisenä, ”kun ei muutakaan keksi”, ja kuinka moni lähtee sieltä pois yhtä yksinäisenä.

Luin kerran Aamulehdestä artikkelin, jossa haastateltiin kirkosta eronneita. Kullakin heistä oli omat syynsä ratkaisuunsa. Jollekulle se oli talouskysymys, joku ei uskonut Jumalaan, ja joku katsoi, ettei saanut tarpeeksi vastinetta rahoilleen. Minulle jäi kuitenkin mieleen erityisesti viimeinen haastateltu, keski-ikäinen nainen, joka kertoi jotenkin näin:

”Elämäni oli sekaisin, ja olin itsekin aivan rikki. Hädissäni en keksinyt muuta kuin mennä kirkkoon istumaan. Siellä minä istuin, itkin ja itkin. Kukaan ei tullut luokseni.  Yksin tulin ja yksin lähdin. Seuraavana päivänä erosin…”

Mitenkähän kävisi, jos Jeesus tulisi yksin ja itkisi hädissään meidän kirkkomme penkissä tai oven suussa?

Taas särkynyt katse vain,

sen silmistäsi heti näin

ja vierellesi hiljaa jäin.

Taas sanoja turhaan hain,

et päivää jaksa odottaa,

kun vanhat haavat vuotaa saa.

Katso: uutta kasvaa, kun vanha katoaa.

Etkö sitä huomaa? Se taimeen puhkeaa.

Katso: uutta kasvaa tuhkasta eilisen.

Jumalamme luomaa on toivo huomisen.

 

(Katso, uutta kasvaa)