Epäonnistumisen siunaus
Majatalo-ilta oli alkamassa, roudaus ja sound check oli hoidettu ja kaikki valmista. Olimme saapuneet kiertueellamme Pohjanmaan lakeuksille ja kirkko olikin jo täynnä väkeä. Odotusta leijui ilmassa.
Minä polkaisin afrikkalaisen I gaazi -laulun käyntiin kirkon ovensuulla, ja tapansa mukaan iloisesti jammaillen kuoro lähti marssimaan kohti alttarin eteen rakennettua lavaa. Kaikki meni niin kuin pitikin, ihmiset kääntyivät yllättyneinä katsomaan, nousivat ylös penkeistään ja alkoivat rytmikkäästi taputtaa mukana. Hyvää meininkiä kesti tasan siihen asti, kun oltiin päästy lavalle, jossa laulajien piti napata mikrofonit, kääntyä ja tehdä laululle tyylikäs loppuhuipennus koreografioineen. Tällä kertaa kuorolla meni jotenkin pasmat sekaisin, toiset lauloivat kertosäettä, toiset säkeistöä, askelten rytmi hajosi ja minä yritin epätoivoisesti huitoa tahtia siihen kaaokseen. Kyllähän se laulu tietenkin jotenkin loppuun saatiin, mutta meikäläinen jäi seisomaan kuoron eteen korvat punaisena silkasta noloudesta. Pitikin moinen moka osua juuri tämän keikan alkuun, mietin mielessäni, sillä olin huomannut, että täällä oli yleisössä mukana myös eräs pohjalainen gospelkuoron johtaja. Silloin ei sovi mokata, kun on kollega katsomassa…
Toki saimme kohteliaat aplodit, mutta niitä seurasi hiiskumaton hiljaisuus. Seisoin siinä hetken ja ihmettelin, miksei mitään tapahdu. Oltiin sovittu, että seurakunnan pappi astuisi mikrofonin eteen ja toivottaisi ihmiset tervetulleeksi, mutta ketään ei kuitenkaan tullut ja minä jo mietin, että olinko unohtanut jotain. Yhtäkkiä kuului pastorin ääni kumisten kirkon omista kaiuttimista, mutta miestä ei näkynyt missään. Kaikki katselivat ympärilleen ihmetellen, mitä tapahtui. Vihdoin tajusimme, että pastori olikin mennyt puhumaan tuttuun ja turvalliseen puhujanpönttöönsä, kun emme olleet tarkemmin sopineet, mitä mikrofonia pitäisi käyttää. Ongelma oli vain se, että tuo pönttö oli roudattu pois tieltä ja se seisoi piilossa kuoron takana. Siinä me sitten sitten hiiskumatta kaikki kuuntelimme hänen puhettaan ikään kuin radiosta, ilman että näimme vilaustakaan puhujasta. Olipa se aika hassu tilanne.
Kun puhe sitten loppui, aloitimme toisen laulun, jossa meidän solistimme onnistui huonolla tuurilla vielä sekoilemaan sanoissaan, mikä tietenkin sopi illan luonteeseen. Alkoi tuntua siltä, että tämä keikka ei taida mennä ihan putkeen. Ei siinä kuitenkaan auttanut muu kuin jatkaa vain, joten laulun jälkeen tartuin mikrofoniin, tervehdin yleisöä ja kiitin kirkkoherraa alkupuheesta. Siinä kohtaa joku seurakunnasta keskeytti minut ja huusi:
”Ei se ole kirkkoherra!”
Olinkin vahingossa mennyt ylentämään kappalaisen kirkkoherraksi, mikä aiheutti yleisössä pienet nauruntyrskähdykset. No, enhän siinä muuta voinut kuin vain jatkaa valitsemallani tiellä, joten innostin yleisöä mukaan meidän seuraavaan lauluumme:
”Kun kerran kirkkoherra ei ole täällä kieltämässä, niin ihan minun luvallani tässä seuraavassa laulussa saa vaikka tanssiakin!”
Jälleen minut keskeytettiin, kun salin takaosasta kuului möreällä äänellä:
”Kyllä minä täällä olen!”
Kirkkoherrahan se siellä. Arvatkaa vaan sitä naurua, mikä siitä seurasi! Pakko siinä oli nauraa itsekin.
Jotenkin nuo kommellukset toivat iltaan ihan uuden ilmapiirin ja nauru avasi suljetut ovet. Siitä se tunnelma vasta repesikin ja saimme viettää varmasti sen kiertueen koskettavimman Majatalo-illan. Ei se ilta kuitenkaan pelkkää naurua ollut. Itseäni puhutteli erityisesti etupenkissä istuva vammainen nuori mies, joka lauloi ja tanssi sata lasissa koko illan ajan onnellinen ilme kasvoillaan eikä välittänyt tuon taivaallista siitä, mitä toiset siitä ajattelivat. Tietämättään hän opetti minulle, että sillä ei ole todellakaan mitään väliä, mitä joku kenties meistä ajattelee, miten onnistumme, tuleeko virheitä tehtyä tai ei. Jos sydän on mukana siinä, mitä tekee, ollaan oikealla tiellä!
Kun viimeinen laulu oli vihdoin laulettu, iloista puheensorinaa riitti kirkossa pitkään. Itselleni jäi mieleen se, kun tuo tuntemani gospelkuoron johtaja tuli luokseni hyvin liikuttuneen oloisena, halasi kolme kertaa ja kiitti vilpittömästi illasta. Kun vähän nolona pyytelin anteeksi kaikkea sekoilua, hän totesi hymyillen:
”Ei sillä väliä. Tässä Majatalo-illassa oli kaikki paikallaan, kuorokin kuulosti oikein hyvältä! Pyhä Henki oli läsnä, ja se on tärkeintä!”
Kunpa tuon aina muistaisi. Meidän onnistumisemme tai epäonnistumisemme eivät lopulta ole ratkaisevia asioita etenkään näissä Jumalan valtakunnan hommissa. Ei se tietenkään tarkoita sitä, ettemme antaisi parastamme tai että tekisimme kaiken jotenkin hutaisten. Ei tietenkään, mutta ilman Jumalan kosketusta ei sydämissä tapahdu mitään, vaikka meidän osuutemme olisi kuinka tasokasta ja onnistunutta tahansa. Ja toisaalta, vaikka kaikki menisi pieleen, Jumala voi tehdä mitä vaan.
Väkisinkin tulee mieleen eräs Exitin uran alkupään konserteista, joka tapahtui Alajärvellä vuosia sitten. Minä sain edellisenä yönä jonkun sitkeän räkätaudin ja aamulla ei äänestä ollut jäljellä kuin pelkkää pihinää, vaikka kaikkia mahdollisia rohtoja söin, kuumaa join ja valkosipulia tungin jo melkein korviinkin. Emme kuitenkaan kehdanneet peruuttaa keikkaa, vaan lupasin yrittää jotenkin selvitä biiseistä vaikka röhisten. Kyllä se melkoista bluesia olikin, kun kahlasin keikan läpi ääni riekaleina ja selkä märkänä. Se oli varmaan yksi elämäni huonoimmista keikoista.
Ehkä noin vuotta myöhemmin luokseni tuli nuori nainen, joka kiitteli ”siitä Alajärven ihanasta konsertista”. Kun ihmettelin, mikä siinä täydellisessä fiaskossa oli niin ihanaa, hän totesi:
”En minä mitään sellaista huomannut. Tiedän vain sen, että sinä iltana elämäni muuttui. Minä löysin Jeesuksen!”
Niinpä. Jumala on mestari muuttamaan meidän mokailumme ja sekoilumme voimaksi ja kääntämään meidän tappiomme voitoksi. Saamme kokea epäonnistumisen ihmeen. Kun meidän oma erinomaisuutemme vähenee, Jumalalla on enemmän tilaa toimia. Hän käyttää vain keskeneräisiä ja epäonnistuneita.
Sitä paitsi on terveellistä oppia vähän nauramaan itselleenkin. Silloin ei elämästä iloa puutu!
