Maltan ritari

mennessä Pekka Simojoki | marras 9, 2026 | Ihmejuttuja, Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)

Liekit leimahtivat, savupilvi pöllähti ja ruudin katku haisi, kun Vallettan vanhan linnoituksen kanuuna jyrähti. Se muistutti Maltan ritarien uskomattomasta taistelusta ottomaanien 40 000 miehen ylivoimaista armeijaa vastaan vuonna 1565. Saaren puolustajat — vain 700 ritaria apunaan 8000 tavallista maltalaista — pitivät puolensa kolme kuukautta ennen kuin apuvoimat saapuivat. Sen taistelun jälkeen Maltan ritarit olivat legenda.

Jostakin syystä minulla on jo kauan ollut unelmana nähdä Malta, tuo pieni, kivikkoinen saari keskellä Välimerta. Unelma toteutui lopulta, kun teimme perheenä sinne viikon lomamatkan. Matkan mielenkiintoa lisäsi myös se, että Raamatun mukaan Paavali haaksirikkoutui juuri tälle saarelle: ”Päästyämme turvaan saimme tietää, että saari oli Malta”(Ap.  t. 28:1).

Hotellinkin varasin Saint Pauls Bay -lahden rannalta, sillä perimätiedon mukaan juuri siellä haaksirikko tapahtui. Tarkkaa paikkaa ei kai kukaan varmasti tiedä, mutta saipahan ainakin mielikuvitus laukata. Huoneemme ikkunasta näkyi keskellä lahtea oleva pieni saari, jonne oli pystytetty patsas Paavalin muistoksi.

Aurinko paistoi, ja niin kuin kaikki turistit, mekin katselimme paikkoja ja uimme. Näimme useita katolisia kirkkoja, mutta lauantai-iltana heräsi kuitenkin ajatus, että olisipa mukava löytää jostakin evankelinen kirkko, jossa voisimme käydä aamulla. Yllättäen netistä löytyi Full Gospel Praise Centre -niminen seurakunta, joka piti kokouksiaan siinä aivan lähellä sijaitsevan hotellin alakerrassa. Seurakunnan komealta kalskahtava nimi enteili lupaavasti myös jonkinlaista musiikkielämystä, joten sunnuntaina suuntasimme uteliain mielin kirkkoon.

Perillä meitä oli vastassa pullea, sirkustirehtöörin näköinen viiksiniekka, joka esittäytyi pastoriksi ja kertoi nimekseen Vince. Paikalle oli kokoontunut joukko vanhemman puoleisia ihmisiä, ja väkeä hiipi vielä lisää sen verran, että lopulta meitä kirkkovieraita oli koolla useita kymmeniä.

Kokous alkoi reippailla ylistyslauluilla, joita johti pari kovaäänistä, hieman yli-innokasta naista. Aluksi laulettiin ilman säestystä, mutta pian saatiin mukaan myös syntetisaattori, jota yksi rouvista yritti tapailla jokseenkin huonolla menestyksellä. Välillä joku kuulijoista aloitti spontaanin laulun tai rukouksen, etenkin yhdellä vanhalla rouvalla tuntui olevan tämä armolahja, eikä hän jättänyt sitä vakan alle. Täytyy myöntää, että musiikillisesti nimi Praise Centre oli ehkä hiukan liioiteltu, ja kotikutoisuudessaan meininki jo vähän huvittikin. Tilaisuuden päätti viiksivallupastorin pitkä saarna, joka harhaili aika villisti aiheesta toiseen. Sikäli ilmaisu Full Gospel piti paikkansa, että saarnassa käsiteltiin lähes kaikki asiat, joita saarnassa voi käsitellä. Saimme joka tapauksessa kokea melko eksoottisen hetken näiden siskojen ja veljien kanssa. Kiitimme ja lähdimme takaisin hotellille.

Seuraavina päivinä minua alkoi vaivata oma asenteeni siellä kirkossa. Tunnustan, että olin ollut huvittunut ja ehkä vähän pilkallinenkin. Mikä oikeus minulla oli arvostella, vaikka kaikki ei ihan viimeisen päälle mennytkään, mietiskelin. Enhän minä edes tiennyt, mitä ne ihmiset ovat joutuneet kokemaan. Tuntui, että Jumala yritti sanoa minulle: Ota yhteys pastoriin ja kuuntele hänen tarinansa!

Niinpä kirjoitin lähtöpäivänä lentokenttäbussia odotellessani lyhyen viestin sille viiksivallupastorille. Yllätyksekseni sain vastauksen jo samana iltana. Kuulin tarinan, joka pisti hiljaiseksi.

Pastori Vince kertoi olleensa ateisti, vaikka kuuluikin muodollisesti katoliseen kirkkoon. Hän oli insinööri ja liikemies, jota uskonto ei kiinnostanut tippaakaan. Kolmekymmentäseitsemän vuotta sitten hänen liikkeeseensä astui nuoria amerikkalaisia kristittyjä, joiden kanssa hän alkoi keskustella. Nuoret tulivat tapaamaan häntä monta kertaa, ja sen seurauksena Vince alkoi lukea Raamattua, kunnes puolen vuoden kuluttua avasi sydämensä Jeesukselle. Myöhemmin hänen vaimonsakin tuli uskoon.

Tämä oli katolisessa maassa siihen aikaan niin radikaalia, että ystävät ja perhe hylkäsivät heidät ja viranomaistenkin kanssa tuli ongelmia. Vince jopa pidätettiin ja häntä syytettiin evankelioimisesta kadulla. Asiakkaatkin alkoivat boikotoida hänen liikettään niin, että hän oli tehdä  konkurssin.

Kun Vince vuosia myöhemmin siirtyi täysitoimiseksi pastoriksi, vaikeudet jatkuivat. Perheen autoa kolhittiin, heitä haukuttiin ja jopa pahoinpideltiin. Monet kerrat he joutuivat viranomaisten kuulusteluihin, eikä heille välillä edes myönnetty passeja. Viranomaiset sulkivat myös kaksi heidän perustamistaan kirkoista. Samoin kahdelta heidän aloittamaltaan kristilliseltä koululta evättiin luvat. Välillä he joutuivat kokoontumaan jopa autotalleissa. Tuntui uskomattomalta, että tällaista voi tapahtua Euroopassa! Onneksi EU:n myötä tilanne on kuulemma viime aikoina helpottunut.

Kaikkien vaikeuksien keskellä Vince sai vaimonsa kanssa sydämelleen viedä evankeliumia myös Libyaan, yhteen maailman tiukimmista muslimimaista, jota johti vielä silloin diktaattori Muammar Gaddafi. Afrikan rannikolle on Maltalta noin 13 tunnin laivamatka, ja Libyaan menevä lautta sai kyytiinsä kaksi salakuljettajaa:

Seilasin Libyaan vaimoni kanssa likaisella laivalla, joka oli aina täynnä lähinnä parrakkaita muslimimiehiä. Kahdentoista vuoden aikana teimme matkan 70 kertaa! Salakuljetimme satoja Raamattuja, ja ne olivat monilla eri kielillä, myös arabiaksi. Yleensä vaimoni kantoi kirjat kahdessa laukussa, emmekä koskaan jääneet kiinni, ihmeellistä kyllä.

Ihan helpolla evankeliumin salakuljettajat eivät kuitenkaan päässeet. Tuli melkein Paavalin lähetysmatkat mieleen, kun Vince jatkoi tarinaansa:

Ensimmäiset laivat olivat kaamean vanhoja ja vuotavia ruosteisia purkkeja. Kahdesti kävi niin, että laiva osui johonkin vedenalaiseen särkkään, ja vesi alkoi ryöpytä sisään. Kerran lentokone, jolla meidän piti lentää Tripolista eteenpäin, syttyi tuleen juuri ennen kuin astuimme sisään. Kerran eksyimme keskellä erämaata, jossa susi kaiken lisäksi hyökkäsi vaimoni kimppuun. Emme kuitenkaan antaneet periksi, sillä luotimme Jumalaan ja koimme monta kertaa ihmeitä ja Hänen voimaansa. Koskaan emme joutuneet kärsimään enempää kuin pystyimme kestämään. Jumala on hyvä omilleen, jotka häntä rakastavat ja pitävät kiinni Hänen sanastaan.

Olin hiljaista poikaa, kun olin kuullut Vincen tarinan. Häpesin pilkallista asennettani. Tajusin, että tämä sirkustirehtöörin näköinen viiksiniekka olikin hieno Jumalan mies, oikea Maltan ritari, joka oli maksanut uskostaan paljon suuremman hinnan kuin minä. Tänään haluan siunata hänen työtään.

Maltan reissusta tulikin minulle loman lisäksi myös varsinainen raamattutunti.

Vieraanvaraisuutta

mennessä Pekka Simojoki | loka 26, 2026 | Ihmejuttuja, Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)

Maisemat näyttivät tutuilta, kun istuin Joonas-pojan kanssa junassa Lontoon ja Falmouthin välillä. Oli Englannin viileä talvi, ja tihuutti räntää, mutta pysytyin kuvittelemaan, kuinka kauniilta Cornwallin seudut näyttävät kesällä. Somat pienet kylät, linnat ja upeat rannat toivat mieleen monet rakastetut television brittisarjat. Siellä näytti kasvavan jopa palmuja!

Nuorena vietin yhden talven Englannissa, enkä voinut sille mitään, että nostalgiset muistot tunkivat mieleeni. Jotakin samaa oli varmasti kokenut myös tyttäreni Heidi, joka oli viettänyt talven opiskellen Falmouthin yliopistossa. Me, poika ja minä, päätimme tulla talviloman kunniaksi katsomaan, miten täällä pärjäillään.

Hyvinhän täällä pärjäiltiin, sillä hymyilevä tyttö tuli hakemaan meitä aamulla hotellista. Oli sunnuntai, ja lähdimme Harbour-kirkon tilaisuuteen, joka järjestettiin läheisessä kulttuuritalossa. Innoissaan Heidi kertoi, miten oli löytänyt tuon kirkon. Opiskelujen alku oli tietysti jännittänyt kovasti, sillä kaikki oli uutta, eikä hän tuntenut ketään. Kun paikalliset seurakunnat kävivät esittäytymässä yliopistolla, Heidi valitsi ihan summassa yhden, jonne lähti vähän arkaillen seuraavana sunnuntaina. Siellä hän tutustui muutamiin opiskelijoihin, ja yllättäen kävi ilmi, että he olivatkin kaikki kurssikavereita! Maanantaina oli hauska aloittaa opiskelut, kun oli tuttuja vastassa.

”Selvää johdatusta”, tyttö totesi iloisena.

Harbour-kirkossa oli toistasataa eri-ikäistä ihmistä, ja paikan täytti iloinen puheensorina. Salin takaosassa oli pöytä, ja siellä tarjottiin juotavaa, keksiä ja hedelmiä. Heidi esitteli meidät parille uusista ystävistään, ja pastoriakin käteltiin. Aluksi laulettiin pienen bändin säestyksellä leppoisalla meiningillä, laulujen välissä oli rukousta ja pari puheenvuoroa. Lopuksi eräs nuori mies piti saarnan, joka tuntui sekä itkettävän että naurattavan kuulijoita. Tunnelma oli kodikas, sanoma eloisa ja musiikki tarttuvaa.

Olimme jo tekemässä lähtöä, kun luokseni tuli lämpimästi hymyilevä kainalosauvojen tukemana kulkeva iäkäs mies vaimonsa kanssa. Yllättäen he pyysivät meitä ventovieraita kotiinsa syömään kuin olisimme vanhoja ystäviä! Olin vähän suu auki, enkä tiennyt, miten vastata. Kutsun sai moni muukin, ja innostuimme lähtemään, kun kerran kutsuttiin.

Ajelimme kimppakyydillä pariskunnan kauniiseen kotiin, joka sijaitsi kaupungin laidalla. Lopulta meitä oli paikalla lähes kaksikymmentä vierasta, joista suurin osa oli parikymppisiä opiskelijoita. Yhdessä siunattiin ruoka, joka oli kerrassaan mainiota, ja juttu luisti. Täytyy sanoa, että näillä ihmisillä oli todella varsinainen vieraanvaraisuuden armolahja! Jututin moneen otteeseen talon isäntäväkeä, David ja Jette Kesselliä, ja yritin udella, mikä saa heidät avaamaan ovensa täysin tuntemattomille. Hämmästyttävän avoimesti he avasivat arkojakin asioita elämästään.

Heillä molemmilla oli ollut takana kipeä avioero ja hylätyksi tulemisen kokemus, ennen kuin he kohtasivat toisensa merkillisellä tavalla. David kertoi:

”Olin jo pitkään elänyt yksin, kun eräässä tilaisuudessa Falmouthin kirkossa luokseni tuli vieras nainen ja antoi kortin, jossa oli yksi raamatunkohta ja kuva pohjoismaisesta hirsitalosta. ’Tämä on sinulle’, hän vain sanoi. En ymmärtänyt silloin, että Jumala voi puhua näinkin. Pian sen jälkeen tein jotakin, mitä en ole koskaan aiemmin tehnyt. Sain nimittäin päähäni laittaa paikallislehteen pienen kontakti-ilmoituksen.”

Jette jatkoi:

”Ihan samoihin aikoihin sain synnyinmaastani Tanskasta kortin, jossa sattui olemaan juuri tuo sama raamatunkohta. Saatteena oli teksti: Sinun medaljonkiisi tulee pian uusi kuva! Minäkin ihmettelin, mistä nyt on kyse. Ei mennyt kauaa, kun silmiini osui ‘sattumalta’ Davidin lehti-ilmoitus, ja minäkin tein jotakin, mitä en ole koskaan aiemmin tehnyt. Minä vastasin!”

Kaksi hylättyä tutustui, ja pian he olivat jo naimisissa. Merkillistä oli se, että sama raamatunkohta seurasi heitä koko seurustelun ajan, ja he kuulivat sen joka kerta, kun menivät kirkkoon. He tajusivat, että Jumala haluaa sanoa juuri heille sen kautta jotakin erityistä:

Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut.

Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman,

parantamaan ne, joiden mieli on murtunut,

julistamaan vangituille vapautusta

ja kahlituille kahleitten kirpoamista.

(Jes. 61:1)

Näin alkoi Kesselin pariskunnan yhteinen tie ja työ. He ovatkin saaneet rukoilla paljon rikkinäisten ja sairaiden puolesta ja ovat nähneet, että  Jumala voi parantaa sekä ruumiin ja hengen että myös tunteet. He ovat kokeneet, että murtuneet mielet ja menneisyyden haavat paranevat. He ovat oppineet ja opettaneet, mitä Jeesuksen rakkaus on käytännössä. Heille se tarkoittaa vieraanvaraisuutta.

David kertoi, että vaikka he molemmat ovat nyt jo eläkkeellä, he kokevat tehtäväkseen olla tukijoina ja ikään kuin “varaisovanhempina” nuorille opiskelijoille, joista todella moni on tullut kaukaa ja pyörii juurettomana vieraassa kaupungissa. Oikein hymyilytti, kun näki “nuoren parin” innon. Rohkaisevia kertomuksia Jumalan huolenpidosta riitti!

Ennen kuin lähdimme, David halusi vielä välttämättä kertoa yhden kokemuksen parin vuoden takaa, jolloin hän ja Jette olivat tehneet reissun Grönlantiin. Heidän piti ottaa matkalukemiseksi tietty kirja, mutta epähuomiossa matkalaukkuun olikin eksynyt aivan väärä teos. Perillä Grönlannissa he sitten tutustuivat paikalliseen kristittyyn naiseen, joka kertoi etsineensä jo pitkään tiettyä englanninkielistä kirjaa. Kuinka ollakaan, tuo hänen kaipaamansa teos löytyi yllättäen Kesselien laukusta.

”Ajattele, Jumalaa kiinnosti yksi ainoa ihminen, joka toivoi yhtä ainoaa kirjaa. Sellainen Jumala meillä on!”

David katsoi minua silmiin ja hymyili.

Hyvästelimme tuon merkillisen pariskunnan ja saimme taas kimppakyydin keskustaan. Tuli jälleen paljon ajateltavaa. Tarvitsemme juuri nyt tuollaisia ihmisiä, joilla on ovet auki. Se avaa myös sydämet.

Vettä ja näkkäriä

mennessä Pekka Simojoki | loka 12, 2026 | Ihmejuttuja, Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)

Se tuli ihan varoittamatta. Myrsky iski päälle kuin trombi, tuulenpyörteet repivät telttakatoksia, kaatoivat pöytiä ja raju sadekuuro kasteli kaiken ihan läpimäräksi. Meidän unkarilaiset isäntämme juoksivat ympäriinsä, kantoivat turvaan pöydille katettuja tarjoomuksia ja yrittivät pelastaa katokset ja kalusteet. Ankaraa sadetta ja tuulta kesti ehkä vartin verran, kunnes aurinko taas paistoi. Puutarhajuhlat saatiin sittenkin pidettyä.

Oli kesä 2018, ja Exitin kiertue Unkarissa oli alkamassa 14 vuoden tauon jälkeen. Siinä oli jo juhlan aihetta. Kun kerran olimme Unkarissa, tarjoomuksien suhteen ei ollut valittamista, sillä paikallisia herkkuja — salaatteja, kakkuja ja viinejä — riitti niin, että pöydät notkuivat. Ei ihme, että iloinen nauru ja tarinointi jatkui pitkälle iltaan. Meitä oli selvästi odotettu, ja se tuntui hyvältä.

Hiukan minua alkoi kuitenkin huolettaa seuraavan päivän sääennuste, joka illalla kello 18.00 lupasi sadetta 60 prosentin todennäköisyydellä! Se ei kuulostanut hyvältä, sillä meidän ensimmäinen keikkamme oli tarkoitus pitää juuri tuohon aikaan ulkona puistossa Pilisin kirkon vieressä. Äskeisen kaltainen raju vesikuuro olisi seuraavana päivänä täysi katastrofi, sillä meillä ei ollut katoksia suojaamassa soittimia ja laitteita. Vaihtoehtona olisi vanha, pieni kirkko, jossa on vaikea akustiikka ja johon väki ei millään mahtuisi. Ei auttanut kuin vain toivoa ja rukoilla.

Oli hienoa kuitenkin olla täällä, sillä olin kulkenut todella pitkän matkan näiden unkarilaisten ystävien kanssa. Minun elämäni ensimmäinen Unkarin-reissu tapahtui jo vuonna 1984, kun tulimme Budapestiin soittamaan Afrikkalaista messua suureen kansainväliseen tapahtumaan. Siitä saakka olemme pitäneet tänne yhteyttä ja keikkojakin on tehty. On ollut mukava huomata, että monet suomalaiset laulutkin ovat täällä tosi rakastettuja.

Minulle jäi illan keskusteluista päällimmäisenä mieleen juttutuokio erään miehen kanssa. Hän tuli kertomaan, kuinka merkittävä Exitin edellinen Unkarin-kiertue 14 vuotta aiemmin oli ollut monelle nuorelle. Yksi heistä oli kuulemma hänen oma vaimonsa, joka kävi silloin ystäviensä kanssa kuuntelemassa jokaisen konsertin. Niiden kautta hänen uskonsa ja elämänsä olivat saaneet aivan uuden suunnan! Olipa rohkaisevaa kuulla, sillä heikkoina hetkinä tulee mietittyä sitäkin, onko näistä reissuista lopulta mitään hyötyä. Jumala tekee kuitenkin työtään salaa.

Näin hänen vaimonsa muisteli noita päiviä:

”Exitin kaksi konserttia heti alussa olivat meille niin suuria elämyksiä, että halusimme kuulla lisää. Yritimme yhdessä kavereideni kanssa järjestää kyydit seuraavillekin keikoille, mutta se ei ollut helppoa, sillä kenelläkään meistä ei ollut vielä ajokorttia. Matkasta ei meinannut tulla mitään, kunnes lopulta pyysin apua serkultani, vaikka hän suhtautuikin nihkeästi hengellisiin asioihin. Yllättäen hän kuitenkin suostui viemään meidät Balatonszárszóon parin tunnin ajomatkan päähän. Keikalla sitten lauloimme ja heilutimme kotoa tuotuja kynttilöitä musiikin tahtiin illan hämärässä. En voi unohtaa sitä tunnelmaa! Jopa serkkunikin tykkäsi. Muillekin keikoille saimme kyydit, ja muistan jokaisen Exitin unkarinkielisen laulun yhä ulkoa ja osaan ne jopa suomeksi! Myös monet puheista jäivät mieleeni ja tajusin, että minäkin haluan olla taivaan kansalainen!”

Seuraavana aamuna emäntämme Klara teki aamiaisen, joka syötiin verannalla kauniissa auringonpaisteessa. Kuulin, että sateen todennäköisyys illalla oli hiukan laskenut, mutta suuri se oli edelleen, 40–50 prosentin luokkaa. Kaivoin esiin Raamattuni ja luin Pietarin kirjeestä päivän tekstin, josta yksi lause oikein hyppäsi silmille. Se oli toki eri tilanteeseen kirjoitettu, mutta tuntui nyt hyvin osuvalta: ”Nuo ihmiset ovat – – sadepilviä, jotka tuulenpuuska hajottaa” (2. Piet. 2:17).

Olisiko siinä meille Jumalan viesti tähän päivään? mietiskelin hiljaa mielessäni.

Pitkin päivää katselin taivaalle, heitin rukouksia ylös ja kyselin sääennusteita. Sateen uhka huoletti, vaikka sää näyttikin hyvältä. Huokaukset varmastikin kuultiin, sillä iltapäivällä sateen todennäköisyys oli enää vain kymmenen prosenttia. Konsertin järjestäjä kysyi minulta, mitä tehdään, olemmeko ulkona vai sisällä.

”Sinä päätät”, hän sanoi. Kerroin hänelle aamun raamatunkohdasta ja päätin, että otamme pienen uskonaskeleen ja jäämme ulos! Jumala lähettää tarvittaessa tuulenpuuskia hajottamaan sadepilvet!

Niinpä nostimme laitteet ja soittimet ulos ja aloimme rakentaa lavaa. Teimme soundcheckin ja ehdimme kerrata unkarinkieliset sanatkin läpi vielä kerran. Yhä tiirailin taivaanrantaa, sillä päätös ja riski olivat minun. Vähitellen alkoi väkeä kerääntyä paikalle, ja lopulta kirkkopuistossa oli satoja kyläläisiä — ja mikä parasta — kirkkaassa auringonpaisteessa.

Olipa helpotus! Siitä se alkoi, musiikki kaikui yli kylän, ihmiset hymyilivät, eikä sateesta ollut tietoakaan.

Kerroin keikalla vanhan tarinan siirtolaisesta, joka osti lipun Amerikkaan, mutta koko laivamatkan ajan söi vain näkkileipää, koska halusi säästää. Vaikka nälkä oli kova, hän istui hytissään mutustamassa näkkäriä. Aamulla näkkäriä ja illalla näkkäriä, aina vain näkkäriä. Vasta matkan lopulla ja vatsa näkkäristä sekaisin hän kuuli, että myös ruokailut kuuluvat lipun hintaan! Teroitin kuulijoille, että tämä tarina kertoo meistä tämän päivän kristityistä! Jumalalla olisi paljon enemmän tarjottavaa meille kuin osaamme aavistaakaan. Hän tahtoisi antaa kunnon unkarilaista ruokaa, gulassia ja pörköltiä, mutta me tyydymme vain näkkäriin. Haastoin yleisön panemaan uskonsa käytäntöön ihan arkisissakin asioissa. Tarkkaavaisesti väki kuunteli ja välillä nauroi mukana. Olen varma, että kaikki heistä osasivat keikan jälkeen ainakin yhden sanan suomea: näkkäri!

Myöhemmin kuulin yllättäen, että olin kertonut juuri tuon saman tarinan myös edellisellä kerralla neljätoista vuotta aikaisemmin! Olin aivan ällistynyt, sillä en muistanut sitä enkä ollut käyttänyt tarinaa muutenkaan sen jälkeen. Ehkä sen opetus oli niin tärkeä juuri nyt, että se piti ottaa uusiksi!

Kun konsertti lähestyi loppuaan, taivas alkoi vähitellen tummua, ja lauloimme viimeiset laulut uhkaavien tummien pilvien alla. Keikan jälkeen alkoi melkoinen säpinä, kun kamaa laitettiin juosten kasaan. Juuri kun kaikki tarpeellinen oli saatu suojaan, tipahtivat ensimmäiset pisarat. Kello oli silloin tasan 20.15! Ajoitus oli täydellinen! Saimme ylimääräistä aikaa reilut kaksi tuntia. Kiitos Jumalalle!

Jumalan pöytä on kuin unkarilainen herkkupöytä. Ei tarvitse tyytyä näkkäriin!

Enkeli ja miekka

mennessä Pekka Simojoki | syys 28, 2026 | Ihmejuttuja, Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)

”Olin vasta 20-vuotias, kun oikeasta keuhkosta löytyi kasvain. Sitten niitä löytyi lisää: yksi vasemmasta keuhkosta, toinen vatsasta ja kolmas keuhkon ja sydämen välistä. Siitä alkoivat raskaat sädetykset ja solumyrkkyhoidot, ja menin todella huonoon kuntoon. Lääkärit lupasivat elinaikaa enää vain puoli vuotta. Ihme kyllä pysyin hengissä koko sen puolentoista vuoden hoitojakson, muttei minusta enää ollut paljoakaan jäljellä, sillä tukka oli lähtenyt, ja painoin enää vain 38 kiloa. En aluksi osannut pyytää Jumalaa parantamaan, pyysin vain, että Hän tekisi jotakin, ottaisi vaikka taivaaseen.”

Kuuntelimme kaikki hiiskumatta, kun tämä eläväisen tuntuinen nainen, Meri-Mirja nimeltään, kertoi uskomatonta tarinaansa EtCetera-kuoron pitämässä Majatalo-illassa Skövdessä. Tämä oli toinen keikkamme lyhyellä Ruotsin-kiertueella. Edellinen päivä oli ollut täynnä tapahtumia, eikä tästäkään tylsää tullut. Ennen konserttia pidin pienen workshopin paikallisille innokkaille laulajille, joita ilmaantui paikalle toista sataa. Jos rehellisiä ollaan, intoa kyllä riitti, mutta musisoinnin taso ei noussut järin korkealle. Mitäs tuosta, kivaa meillä oli.

Myös pieni dramaattinen hetki koettiin ennen keikkaa, kun yksi EtCeteran naislaulajista oli vahingossa syönyt jotakin, jolle oli allerginen. Siitä seurasi, että hän joutui anafylaktiseen sokkiin eli sai äkillisen yliherkkyysreaktion, mikä pahimmillaan voi olla jopa hengenvaarallinen. Onneksi ambulanssi ehti paikalle nopeasti, ja hän sai adrenaliinipiikin reiteensä. Kyllä hän silti aika tiedottomalta vaikutti, kun hänet kannettiin paareilla ambulanssiin. Yritimme rauhoittua ennen konserttia ja pidimme pitkän ja hartaan rukoushetken.

Pieni ja intiimi Pyhän Matteuksen kirkko täyttyi ruotsinsuomalaisesta kuulijakunnasta, ja tunnelma oli pian katossa, kun kuoro pani parastaan. Tällainen iloinen Majatalo-ilta tuntui olevan aivan uutta täällä. Sitten mikrofonin ääreen astui Meri-Mirja ja alkoi kertoa elämästään. Tuntui siltä, että taivas oli salissa hetken hyvin lähellä, sillä niin hiljaa me kuuntelimme.

Meri-Mirja jatkoi tarinaansa:

”Rajujen hoitojen jälkeen menin hengelliseen kokoukseen, vaikka olin vielä heikkona. Siellä näin merkillisen näyn. Näin pitkän tunnelin, jonka toiselta puolelta löysin itseni. Näin myös valtavan määrän pieniä maljoja, ja kuulin, että niissä on ihmisten rukouksia. Tajusin silloin, kuinka moni on rukoillut minun puolestani.”

Meri-Mirjan kunto alkoi vähitellen kohentua, ja kun hänet puoli vuotta myöhemmin jälleen tutkittiin, kävi ilmi, että keuhkot olivat puhtaat ja kasvaimet olivat kadonneet. Meille kuulijoille olisi tämäkin ihme jo riittänyt, mutta tarina vain tiivistyi entisestään.

Solumyrkyt olivat saaneet aikaan sen, että Meri-Mirjan munuaiset olivat vahingoittuneet. Vasen lopetti toimintansa kokonaan ja oikea toimi huonosti, joten hän joutui dialyysihoitoon. Hänet myös pantiin jonoon odottamaan uutta munuaista, mutta sopivaa ei tuntunut löytyvän. Lopulta lääkärit päättivät poistaa heikomman munuaisen, mutta Meri-Mirja ilmoitti kieltäytyvänsä siitä:

”En halua leikkausta. Odotan, että Jumala lähettää luokseni enkelin, jolta saan uuden munuaisen!”

Lääkärit eivät ymmärrettävästä syystä kovin paljon lämmenneet tälle ajatukselle, mutta nainen oli asiasta täysin varma, vaikka tajusi, että häntä luullaan aivan hulluksi. Joka päivä Meri-Mirja kertoi odottaneensa, että enkeli tulisi, mutta sitä ei kuitenkaan tapahtunut. Lääkärit eivät jaksaneet kauan odottaa taivaallisen hoitohenkilökunnan vierailua vaan ryhtyivät toimenpiteisiin. Näytteitä otettiin ja leikkauspäivä määrättiin. Edellisenä iltana ennen leikkausta Meri-Mirja rukoili kotonaan yhden ystävänsä kanssa. He kokivat vahvasti, että Jumala vastaa rukoukseen.

Aamulla Meri-Mirja palasi sairaalaan, ja hänelle tehtiin vielä viimeiset kokeet ennen leikkausta. Munuaisten arvoissa näkyi kuitenkin jotakin, joka ei täsmännyt, joten hänet vietiin röntgeniin ja tehtiin vielä lisää kokeita. Lopulta lääkäri saapui epäuskoisen näköisenä hänen sänkynsä luo ja kysyi ihmeissään:

”Oletko sinä nähnyt sen enkelin? Jotakin uskomatonta on tapahtunut. Sinun kuolleen munuaisesi tilalle on ilmestynyt aivan uusi, jonka lihaskudos on kuin vastasyntyneellä!”

Leikkaus peruutettiin ja dialyysihoito lopetettiin. Meri-Mirja jäi kuitenkin vielä osastolle tarkkailuun. Kaksi yötä myöhemmin hän heräsi keskellä yötä kirkkaaseen valoon.

”Luulin ensin, että joku oli unohtanut valot päälle, mutta silloin minä näin sen enkelin. Hän seisoi keskellä huonetta ja oli niin suuri, että joutui kumartamaan päätään, ja hänellä oli kädessään miekka suunnattuna lattiaan. Silloin ymmärsin, että taistelu oli vihdoin päättynyt!”

Niin kuin tässä ei olisi ollut tarpeeksi, Meri-Mirja kertoi vielä lopuksi, että kaikkien näiden vaiheiden jälkeen hänen sisäelimensä olivat kuitenkin niin pahoin vaurioituneet, että hänen ei olisi pitänyt saada lapsia. Asiaa ei helpottanut sekään, että häneltä puuttui kokonaan toinen munasarja. Meri-Mirja lopetti puheensa ja totesi silmät loistaen:

”Minulla on nyt viisi lasta. Niin, ja Jumala antoi minulle myös sen toisen munasarjan. Hän on ihmeellinen!”

Meni hetki ennen kuin osasimme edes jatkaa iltaa. Tuntui, että tähän ei ole enää mitään lisättävää. Lauloimme kuitenkin viimeiset laulut, ja tilaisuus päättyi iloiseen puheensorinaan. Saimme oman potilaamme pois sairaalasta, ja suuntasimme tyytyväisin mielin kohti majapaikkaa.

Olen kuullut monenlaisia parantumistarinoita mutta en koskaan tällaista. Väkisin joutuu kysymään sitäkin, miksi toinen paranee, vaikkei osaa edes rukoilla, mutta toinen jää ilman vastausta, vaikka rukoilee hellittämättä. Minä en tiedä vastausta. Täytyy vain tunnustaa, että Jumalan tiet ovat meidän teidemme yläpuolella. Hänen ei tarvitse selittää, Hän on Jumala. Mutta me saamme rukoilla ja uskoa siihen, että Hän tietää, mitä tekee. Hänen ratkaisunsa ja vastauksensa ovat aina hyviä ja oikein.

Jumalan enkelit ovat liikkeellä silloinkin, kun emme näe heitä.

Virolaista pizzaa

mennessä Pekka Simojoki | syys 14, 2026 | Ihmejuttuja, Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)

”Ajoimme jälleen kerran iltamyöhällä Joel Reinarun kanssa jossakin päin Viroa. Meillä oli nälkä, ja Joel kertoi, että kun pääsemme perille, yksi hyvä pizzeria on vielä auki. No, eihän se pahalta kuulostanut, mutta oli pakko kertoa hänelle, että minulla on ihokeliakia, joten en voi kuitenkaan syödä niitä pizzoja. Joel totesi tapansa mukaan, että ’rukoillaan asia kuntoon saman tien’. Hän nosti kätensä olalleni ja rukoili puolestani ajaessaan. Minua kyllä pelotti pimeällä tiellä niin paljon, että pidin toista silmää kuitenkin auki kaiken varalta. Sen verran on heikko usko meikäläisellä. Kun pääsimme perille, minäkin söin, vaikkakin vähän epäröiden. Ja tiedättekö mitä, minulla ei sen jälkeen ole ollut mitään ongelmia pizzan suhteen! Jonnekin se keliakia katosi! Tällainen pinttynyt körttikin joutuu sanomaan, että meillä on ihmeellinen Jumala!”

Viron lähetystyöntekijä, armoitettu muusikko ja tarinaniskijä Tero Ruotsala virnisti leveästi. Hän oli tullut EtCetera-kuoron treeneihin ennen meidän tulevaa Viron-kiertuettamme ja tuntui olevan tyytyväinen jopa kuoron viron kielen ääntämiseen. Lopuksi hän piti pienen hartauden, jossa kertoi tuon tarinansa. Olipa hienoa kuulla. Kotimatkalla oli kyllä pieni kiusaus poiketa Riihimäen ABC:lle ja tilata pizzaa…

Kun kiertue sitten alkoi, Tero oli Tallinnassa odottamassa ja opasti meidät Viljandiin ensimmäiselle keikalle. Siinä alkoivat normaalit roudaukset, soundcheckit ja treenit. Onneksi ehdimme vielä kahlata kerran vironkielisetkin biisit läpi. Kohta ilmestyi paikalle tuttu mies eli juuri tuo Teron mainitsema pizzan ystävä Joel Reinaru sydämellisesti hymyillen. Olimme pyytäneet hänet mukaan tulkiksi ja puhujaksi, mutta lupasi mukisematta laulaa yhden soolonkin, musiikkimies kun on.

Ja kun keikka alkoi, kuoro veti komeasti viron kielellä Oo, seda rõõmu, Pimestavald kirgas ja muut laulut. Pikkuhiljaa alkoi tunnelma lämmetä, vaikka virolainen lämpenee lähes yhtä hitaasti kuin suomalainenkin. Joel piti keskellä konserttia puheen omaan tyyliinsä: vapaasti ja ilman papereita saaden yleisön nauramaan ja välillä itkemäänkin. Kuulimme, mitä hänelle oli tapahtunut pari päivää aikaisemmin, kun hän oli istunut — yllätys, yllätys — paikallisessa pizzeriassa.

Kesken pizzan syönnin Joel oli kokenut hyvin vahvasti Pyhän Hengen kertovan, että ravintolan keittiössä on joku, jolla on selkä kipeä. Tapansa mukaan hän ei arkaillut, vaan meni empimättä kysymään kassalta, kuka keittiössä on töissä. Sieltä tuli hiukan aran oloinen nainen, joka tietenkin luuli, että asiakas halusi valittaa pizzastaan. Kävi ilmi, että naisella todellakin oli selkä kipeä, ja niin Joel sai rukoilla sen puolesta. Selkä parani saman tien, ja nainen kysy hämmästyneenä:

”Oletko sinä joku selvänäkijä?”

Joel kertoi olevansa kristitty, ja että se on Jeesus, joka parantaa eikä hän! Pöllämistyneet pizzan paistajat jäivät katsomaan suu auki, kun Jumalan hullut pizzan ystävät lähtivät jatkamaan matkaansa. Joel rohkaisi kuulijoita panemaan usko käytäntöön ja kehotti meitä etsimään ”sitä mikä on ylhäältä eikä sitä, mikä on alhaalta”. Hiljaa kuuntelimme, miten Jumala toimii tämän päivän Virossa. Syvästi kosketettua väkeä poistui illalla kirkosta.

Lähdimme jatkamaan kohti Põltsamaata, jossa oli menossa nuorten tapahtuma. Tero kertoi meille linja-autossa Joelin puheeseen viitaten, että Virossa ovat tavattoman suosittuja kaikki television selvänäkijä- ja ennustajaohjelmat ja että ihmiset uskovat monenlaiseen New Age -roskaan. Hieman meitä hymyilytti, kun paikallisen bensa-aseman seinällä osui silmiin suuri mainosteksti: Kuumad joogid! Ilmeisesti niissä oli kuitenkin kyse kuumista juomista eikä joogan opettajista.

Põltsamaan konsertti oli kirkossa, mitä vähän jännitin, sillä kirkko on aika pieni ja hankalan muotoinen, mutta kyllä me sinne kuitenkin lopulta mahduimme yllättävänkin hyvin, joten konsertista oli luvassa ainakin hyvin intiimi ja lämmin. Pian alkoi tulla yleisöäkin: ensin iäkästä väkeä, ja lopuksi tulivat nuoret. Meininki lähti iloisesti liikkeelle, ja meidän afrikkahenkiset laulumme saivat kirkkosalissa aikaan jo melkoiset jamit, kun nuoret innostuivat tanssimaan.

Joel puhui taas omaan tyyliinsä vakuuttavasti ja vapaasti. Hän oli etukäteen pyytänyt kuoroakin rukoilemaan illan puolesta, sillä hän koki vahvasti, että Jumala tekisi tänään jotakin erityistä. Joelin puheen teemana oli kysymys, pelkäämmekö me enemmän ihmisiä kuin Jumalaa. Hän haastoi nuoria seuraamaan Jeesusta, vaikka se tarkoittaisikin ihmisten pilkkaa.

Sitten se tapahtui. Nuoret nousivat paikoiltaan yksi toisensa jälkeen ja polvistuivat kirkon käytävälle; osan poskille valuivat kyyneleet. Näky oli melkeinpä pakahduttava, sillä pieni kirkko oli täynnä polvillaan olevia nuoria! Katselimme sitä ihmeissämme, ja monella meistäkin olivat posket ihan märkinä. Hyvä, että pystyimme edes laulamaan seuraavaa laulua, sen verran olivat tunteet pinnassa. Tunnustan, etten minäkään ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa.

Keikan jälkeen moni uskaltautui juttelemaan. Eräskin tyttö kertoi innoissaan, että äiti oli melkein pakottanut hänet konserttiin. Nyt hän oli siitä kuitenkin onnellinen, sillä hänelle oli kuulemma illan aikana tapahtunut jotakin suurta. Ehkä saamme joskus tietää, millaisia ihmeitä Jumala teki hänen ja muiden nuorten sydämissä tuona iltana.

Kiertueen viimeinen konsertti oli Tallinnassa, ja ennen keikkaa siunasimme maan mainion tulkkimme Joelin ja työn, jota hän tekee. Joel ja muut virolaiset ystävät kiittivät meitä hyvästä musiikista, ilosta ja rohkaisusta, mutta meistä tuntui kyllä siltä, että me saimme vielä enemmän.

Yhä näen silmissäni virolaiset nuoret polvillaan kirkon lattialla. Tajusin, että tällä maalla on toivoa. Jumala nostaa, herättää, lähettää ja antaa voimansa yhä tänäänkin, jos me vain olemme valmiita menemään polvillemme. Ehkä meidänkin maallamme on toivoa.

Ja pakko on kertoa, että ennen viimeistä keikkaa pääsimme syömään, sillä paikalle tuotiin laatikkokaupalla — virolaista pizzaa!