mennessä Pekka Simojoki | helmi 16, 2024 | Ajankohtaista, Mullan makua ja taivaan tuoksua, Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
Minua pyydettiin pikkukeikalle pakolaisiltaan Helsinkiin. Mielelläni meninkin, sillä se ei ollut ensimmäinen kerta, ja tiesin, kuinka hienoa työtä monet seurakunnat ovat tehneet maahanmuuttajien parissa viime vuosina. Siellä oli kymmenittäin nuoria muslimeja, jotka olivat halunneet jättää elämänsä Jeesukselle, vaikka tiesivät, millaisia ongelmia se voisi merkitä.
Pieni sali oli pian täynnä iloisia tummia kasvoja, ja arabian kielen tulkkina oli jälleen nuori mies nimeltä Mohammed, jonka kanssa olimme tavanneet ennenkin samoissa merkeissä.
Kun odottelimme salin täyttymistä teekupin ääressä, muistan, kuinka eräs suomalaisista työntekijöistä osoitti hiljaa lähellä seisovaa irakilaismiestä ja kuiskasi: ”Tämä mies halusi ehdottomasti kasteelle. Kun kotona Irakissa kuultiin, että hän on kääntynyt kristityksi, kukaan ei saanut olla enää häneen yhteydessä. Hänen vaimonsa oli kuitenkin kiellosta huolimatta soittanut miehelleen. Kun naisen veli näki sen, hän kaatoi siskonsa päälle bensiiniä ja heitti tulitikun perään. Nainen makaa nyt bagdadilaisessa sairaalassa vaikeasti loukkaantuneena…”
Kuulin myös eräästä toisesta miehestä, joka oli kasteensa jälkeen saanut kotimaastaan tiedon, että hänen pieni tyttärensä oli siepattu. Pian miehen kännykkään olikin ilmestynyt video, jossa tytön kättä poltettiin ja miestä vaadittiin luopumaan uskostaan. Mies oli hädissään matkustanut takaisin Irakiin, myynyt talonsa, jotta saisi maksettua sieppaajille, ja ilmoittanut luopuvansa uskostaan.
Hän sai tyttärensä takaisin, mutta oli tuskaisena kirjoitellut suomalaisille ystävilleen ja kysynyt, voiko Jumala antaa anteeksi tuollaista tekoa. Ystävät olivat vakuuttaneet, että Jumalan armo kattaa kaiken. Tämän seurauksena miehen vaimokin tuli uskoon. He onnistuivat pääsemään Jordanian puolelle ja liittyivät pieneen jordanialaiseen seurakuntaan.
Näitä tarinoita olen kuullut paljon, ja on varmaan lukemattomia, joita en ole kuullut. Jotkin niistä ovat hyvin traagisia, toisilla on onnellinen loppu. Yhteistä niille kuitenkin on, että sadat, ellei peräti tuhannet näistä pakolaisista ovat halunneet valita Jeesuksen, maksoi mitä maksoi. He ovat lopen väsyneitä vanhaan uskontoonsa, he eivät jaksa enää sitä jatkuvaa pakkoa ja pelkoa, jota se on usein merkinnyt. Jeesus on tuonut heidän elämäänsä jotain uutta ja vallankumouksellista: iloa, vapautta ja rakkautta, jollaisesta he eivät ole osanneet kuvitellakaan.
Vierailin eräässä seurakunnassa, jossa oli kymmeniä pakolaisia kuuntelemassa konserttia. Juttelin keikan jälkeen joidenkin kanssa ja kyselin, miksi he ovat halunneet seurata Jeesusta. Monenlaisia vastauksia sain. Jotkut kertoivat nähneensä Jeesuksen unessa.
Eräs nuori mies kertoi loukanneensa pahoin kätensä ja kärsineensä kovia kipuja. Hän muisti silloin, että Jeesusta sai rukoilla, ja niinpä hän rukoili kätensä puolesta. Aamulla herätessään hän huomasi kipujen kadonneen, eikä lääkärikään löytänyt kädestä minkäänlaista vammaa! Ei ihme, että mies oli innoissaan tällaisesta Jeesuksesta.
Toinen mies kertoi merkillisestä kokemuksestaan kotona Irakissa. Hänen isoäitinsä oli kuollut, ja kun tätä yhdessä surtiin, mies kuuli sisällään äänen, joka käski rukoilla isoäidin puolesta — ei Allahia vaan Jeesusta. Niin hän oli tehnytkin, ja vanhus oli herännyt henkiin! Sen seurauksena tämäkin nuori mies halusi antaa elämänsä Jeesukselle!
Lopulta keikkani alkoi, ja yleisö kuunteli silmät loistaen, vaikka laulut olivatkin pääasiassa suomenkielisiä. Kun panin pojat laulamaan yhdessä englanniksi, ääntä ja tunnelmaa riitti, vaikka kaikki sävelet eivät osuneetkaan kohdalleen. Mohammed hoiti tulkkauksen jälleen hienosti, ja luulen, että Jumala puhutteli monia tuossakin pienessä tilaisuudessa.
Kun hyvästelin tuon mainion Syyriasta saapuneen arabian tulkkini, tuli elävästi mieleen keikka, jolloin tapasimme ensimmäisen kerran. Kun hän kysyi, mistä minä olen kotoisin, vastasin hänelle, että tulen Tampereelta. En uskonut hänen tietävän Tampereesta yhtään mitään, mutten koskaan unohda, kuinka leveä hymy nuorukaisen kasvoille levisi, ja hän totesi:
”Kyllä minä Tampereen tiedän. Se on kaupunki, jossa minä löysin Jeesuksen!”
Anna kaikki tai ei mitään,
se on hintana elämän.
Anna peliin koko pieni sydän,
saat itse paljon enemmän.
Anna kaikki tai ei mitään,
älä taakse jää katsomaan
silloin, kun on tullut aika nousta
Jeesusta seuraamaan.
(Kaikki tai ei mitään)
mennessä Pekka Simojoki | marras 19, 2022 | Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
Kirkon lehterillä he istuivat. He olivat Irakin pakolaisia, joita oli juuri alkanut virrata tuhansittain rajan yli Suomeen. Elettiin silloin ensimmäisen suuren pakolaisaallon aikaa alkusyksystä 2015. Agricolan kirkon krypta toimi väliaikaisena hätämajoituspaikkana, ja se olikin täynnä noita kaukaisia vieraita.
Kun sunnuntai tuli, kaikki halukkaat pakolaiset oli kutsuttu yläkertaan kirkon puolelle seuraamaan Tuomasmessua. Ylhäällä urkuparvella olikin 40 uteliasta silmäparia seuraamassa jännittyneinä, mitä oli tulossa. Luultavasti suurin osa heistä tai ehkä kaikki olivat ensimmäistä kertaa kirkossa, kristittyjen tilaisuudessa, sillä heidän kotimaansa tiukassa islamilaisessa kulttuurissa sellaiseen osallistuminen ei varmasti ollut helppoa. Kaikki oli valmiina, ja täysi kirkko odotti ensimmäistä laulua.
Minä olin sillä kertaa EtCetera-kuoron kanssa hoitamassa tilaisuuden musiikkia, ja täytyy tunnustaa, että kyllä minuakin vähän jännitti tämä kahden maailman kohtaaminen. Minäkin olin ensimmäistä kertaa kasvotusten näiden uusien kaukaisten vieraittemme kanssa, siksi tämä päivä jäikin niin elävästi mieleen.
Niin sitten kajahti kuoron ensimmäinen laulu: ”Voi, mikä riemu, kun jälleen yhdessä vietämme juhlaa…”
Bändi jammaili, ja kuoro liikkui rytmikkäästi. Ilo täytti salin, ja jokunen käsikin nousi jo ylistykseen. Urkulehterillä seurattiin kaikkea melkein liikkumatta ja suu hämmästyksestä auki.
Sykkivä musiikki jatkui, rukoiltiin yhdessä, ja minä pidin saarnan, jossa yritin vakuuttaa, että Jumalan voi tuntea ja että Jeesus kulkee vierellä keskellä arkea. Lehterin vieraat eivät varmaan ymmärtäneet saarnasta paljoakaan, mutta kenelläkään ei silti tuntunut olevan kiire pois.
Uskon ja tiedän, että hyväksyvä ilmapiiri ja ilo ymmärretään aina. Ja sekin ymmärretään, onko ilo aitoa ja onko sydän mukana vai ei. Tuntui, että siellä kirkon yläkerrassa otettiin avosylin vastaan kaikki, mitä nähtiin ja kuultiin. Tällaista riemullista kokemusta omasta moskeijasta tuskin oli kenelläkään heistä, sen näki jo ilmeistä.
Kun loppulaulu sitten jyrähti liikkeelle, koko seurakunta nousi seisomaan, ja kirkko täyttyi vielä kerran iloisista sävelistä. Kaukaiset vieraatkin pomppasivat pystyyn, hymyilivät ja heiluttelivat yläkerrasta käsiään kirkkokansalle. Jotakin oli kuitenkin ymmärretty, tai ainakin oli syntynyt merkillinen yhteys kahden kulttuurin välille.
Messun jälkeen sitten käteltiin ja yritettiin jutella, vaikka se olikin hiukan hankalaa ilman yhteistä kieltä. Onneksi vieraiden joukossa oli mukana myös jokunen englannin kielen taitoinen, joka pystyi tulkkaamaan ajatuksia puolin ja toisin.
Teejatkoilla monia itketti. Terroristijärjestö Isiksen tappouhkauksia ja julmia taisteluja paenneiden tarinat olivat järkyttäviä. Toisaalta moni kertoi kokeneensa tänä iltana jotakin aivan erilaista. Silmät olivat auenneet. Eräs vieraista kommentoi iltaa näin:
”Olen muslimi, ja siksi en halunnut tulla kristittyyn maahan, mutta minulla ei ollut vaihtoehtoa. Tänään olen ymmärtänyt, että kristinusko onkin rakkauden uskonto.” Toinen totesi liikuttuneena:
”Tänään kiitän rauhasta. Te olette rauhan ihmisiä!”
Tämä Tuomasmessu ei jäänyt ensimmäiseksi kohtaamiseksi heidän kanssaan, sillä monta kertaa sen jälkeen on kirkon penkeissä näkynyt tummia, uteliaita silmiä ja hymyileviä kasvoja, kun konsertti oli alkamassa. Exitin keikoilla oli muutaman kerran varmaan melkein puolet yleisöstä näitä kaukaisia vieraita. Eräässä EtCeteran konsertissa innostuivat kurdimiehet jopa tanssimaan lavan edessä jotain itämaista letkajenkkaa.
Ajaessani kotiin Tuomasmessusta ymmärsin, miksi nämä kaukaiset ystävät ovat täällä. Moneen muslimimaahan on äärettömän vaikeaa ja vaarallista viedä evankeliumia, mutta nyt Jumala lähetti heidät meidän luoksemme, jotta voisimme kertoa heille Vapahtajasta! Olemme kaikki saman Luojan luomia ja lunastamia. Jeesus on kuollut koko maailman puolesta, tulimmepa sitten Suomesta, Irakista tai Syyriasta. Meidän iloinen tehtävämme on rakastaa nämä kaukaiset vieraat Jeesukselle!
Ihmisen poika kadulla kulkee,
ovelle kolkuttaa.
Pohjoinen kansa korvansa sulkee,
olkaansa kohauttaa.
Ihmisen poika kadulla nukkuu,
asfalttiin painaa pään.
Ihmisen poika pimeyteen hukkuu
yksin ja nälissään.
mennessä Pekka Simojoki | loka 5, 2021 | Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
Meillä oli eilen hauska kohtaaminen gospelhemmojen kanssa. Piällysmiehenä oli Juhani Tikkanen ja mukana vankka edustus KLS:n ja Ananas-bändien riveistä. Kohtaamisen tulokset nähdään sitten MN-festareilla… (5.10.21)
Lähetetty iPhonesta
mennessä Pekka Simojoki | syys 20, 2021 | Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
Kangasalan ensimmäinen majataloilta avasi ovensa. Väkeä oli ja Pentti Hietanen lauloi korkealta ja kovaa. Viime viikonloppuna oltiin jo Etceteran kanssa muutenkin pitämässä majataloja ympäri maata. Tästä se alkaa! (19.9. Kuva Eppu Sydänlähde)
mennessä Pekka Simojoki | syys 7, 2021 | Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
Ensimmäinen Missio-tapahtuma koronan jälkeen oli huikea juttu Hankasalmen kirkossa! Sain laulaa yhdessä TV:stä tutun Voice- kuoron kanssa! Hieno porukka ja hieno meininki! Tästä se lähtee(4.9.21)
Lähetetty iPhonesta
