mennessä Pekka Simojoki | marras 19, 2022 | Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
Kirkon lehterillä he istuivat. He olivat Irakin pakolaisia, joita oli juuri alkanut virrata tuhansittain rajan yli Suomeen. Elettiin silloin ensimmäisen suuren pakolaisaallon aikaa alkusyksystä 2015. Agricolan kirkon krypta toimi väliaikaisena hätämajoituspaikkana, ja se olikin täynnä noita kaukaisia vieraita.
Kun sunnuntai tuli, kaikki halukkaat pakolaiset oli kutsuttu yläkertaan kirkon puolelle seuraamaan Tuomasmessua. Ylhäällä urkuparvella olikin 40 uteliasta silmäparia seuraamassa jännittyneinä, mitä oli tulossa. Luultavasti suurin osa heistä tai ehkä kaikki olivat ensimmäistä kertaa kirkossa, kristittyjen tilaisuudessa, sillä heidän kotimaansa tiukassa islamilaisessa kulttuurissa sellaiseen osallistuminen ei varmasti ollut helppoa. Kaikki oli valmiina, ja täysi kirkko odotti ensimmäistä laulua.
Minä olin sillä kertaa EtCetera-kuoron kanssa hoitamassa tilaisuuden musiikkia, ja täytyy tunnustaa, että kyllä minuakin vähän jännitti tämä kahden maailman kohtaaminen. Minäkin olin ensimmäistä kertaa kasvotusten näiden uusien kaukaisten vieraittemme kanssa, siksi tämä päivä jäikin niin elävästi mieleen.
Niin sitten kajahti kuoron ensimmäinen laulu: ”Voi, mikä riemu, kun jälleen yhdessä vietämme juhlaa…”
Bändi jammaili, ja kuoro liikkui rytmikkäästi. Ilo täytti salin, ja jokunen käsikin nousi jo ylistykseen. Urkulehterillä seurattiin kaikkea melkein liikkumatta ja suu hämmästyksestä auki.
Sykkivä musiikki jatkui, rukoiltiin yhdessä, ja minä pidin saarnan, jossa yritin vakuuttaa, että Jumalan voi tuntea ja että Jeesus kulkee vierellä keskellä arkea. Lehterin vieraat eivät varmaan ymmärtäneet saarnasta paljoakaan, mutta kenelläkään ei silti tuntunut olevan kiire pois.
Uskon ja tiedän, että hyväksyvä ilmapiiri ja ilo ymmärretään aina. Ja sekin ymmärretään, onko ilo aitoa ja onko sydän mukana vai ei. Tuntui, että siellä kirkon yläkerrassa otettiin avosylin vastaan kaikki, mitä nähtiin ja kuultiin. Tällaista riemullista kokemusta omasta moskeijasta tuskin oli kenelläkään heistä, sen näki jo ilmeistä.
Kun loppulaulu sitten jyrähti liikkeelle, koko seurakunta nousi seisomaan, ja kirkko täyttyi vielä kerran iloisista sävelistä. Kaukaiset vieraatkin pomppasivat pystyyn, hymyilivät ja heiluttelivat yläkerrasta käsiään kirkkokansalle. Jotakin oli kuitenkin ymmärretty, tai ainakin oli syntynyt merkillinen yhteys kahden kulttuurin välille.
Messun jälkeen sitten käteltiin ja yritettiin jutella, vaikka se olikin hiukan hankalaa ilman yhteistä kieltä. Onneksi vieraiden joukossa oli mukana myös jokunen englannin kielen taitoinen, joka pystyi tulkkaamaan ajatuksia puolin ja toisin.
Teejatkoilla monia itketti. Terroristijärjestö Isiksen tappouhkauksia ja julmia taisteluja paenneiden tarinat olivat järkyttäviä. Toisaalta moni kertoi kokeneensa tänä iltana jotakin aivan erilaista. Silmät olivat auenneet. Eräs vieraista kommentoi iltaa näin:
”Olen muslimi, ja siksi en halunnut tulla kristittyyn maahan, mutta minulla ei ollut vaihtoehtoa. Tänään olen ymmärtänyt, että kristinusko onkin rakkauden uskonto.” Toinen totesi liikuttuneena:
”Tänään kiitän rauhasta. Te olette rauhan ihmisiä!”
Tämä Tuomasmessu ei jäänyt ensimmäiseksi kohtaamiseksi heidän kanssaan, sillä monta kertaa sen jälkeen on kirkon penkeissä näkynyt tummia, uteliaita silmiä ja hymyileviä kasvoja, kun konsertti oli alkamassa. Exitin keikoilla oli muutaman kerran varmaan melkein puolet yleisöstä näitä kaukaisia vieraita. Eräässä EtCeteran konsertissa innostuivat kurdimiehet jopa tanssimaan lavan edessä jotain itämaista letkajenkkaa.
Ajaessani kotiin Tuomasmessusta ymmärsin, miksi nämä kaukaiset ystävät ovat täällä. Moneen muslimimaahan on äärettömän vaikeaa ja vaarallista viedä evankeliumia, mutta nyt Jumala lähetti heidät meidän luoksemme, jotta voisimme kertoa heille Vapahtajasta! Olemme kaikki saman Luojan luomia ja lunastamia. Jeesus on kuollut koko maailman puolesta, tulimmepa sitten Suomesta, Irakista tai Syyriasta. Meidän iloinen tehtävämme on rakastaa nämä kaukaiset vieraat Jeesukselle!
Ihmisen poika kadulla kulkee,
ovelle kolkuttaa.
Pohjoinen kansa korvansa sulkee,
olkaansa kohauttaa.
Ihmisen poika kadulla nukkuu,
asfalttiin painaa pään.
Ihmisen poika pimeyteen hukkuu
yksin ja nälissään.
mennessä Pekka Simojoki | elo 24, 2021 | Mullan makua ja taivaan tuoksua
Hän astui Tallinnan suuren Saku-areenan lavalle hymyillen niin kuin amerikkalainen vain osaa. Hän oli illan pääpuhuja Franklin Graham, ehkä kaikkien aikojen tunnetuimman evankelistan Billy Grahamin poika.
Jos poika olikin häkellyttävän paljon isänsä näköinen, ihan samaa voi sanoa myös puhetyylistä ja sanomasta. Hän on isänsä tavoin evankelista, joka vääntää evankeliumin rautalangasta niin yksinkertaisesti, että tyhminkin sen ymmärtää. Hän ei yritä viihdyttää yleisöään, sillä evankelistalla on vain yksi päämäärä: ihmisen johtaminen Jeesuksen luo.
Häntä katsoessani tulivat elävästi mieleeni tapahtumat reilut 20 vuotta aikaisemmin, vuonna 1987, kun isä Billy Graham oli kutsuttu puhumaan Helsingin olympiastadionille. Minä ehdin silloin vain yhtenä päivänä käväistä haistelemassa tunnelmia yleisöstä käsin täydellä stadionilla. Oli se uskomattoman kova juttu, sillä paikalle tulvi yhden viikon aikana yhteensä yli 180 000:ta tavallista suomalaista kuuntelemaan evankeliumia!
Muistan, kuinka monet kirkolliset vaikuttajat kuitenkin tuomitsivat kampanjan ja vastustivat kiivaasti tällaista teologisesti epäilyttävän ”epäluterilaista” evankeliointia, joka ei kuulemma ole ”kansankirkollista” ajattelua. Se ei kuitenkaan estänyt lähes 10 000 kuulijaa vastaamasta evankelistan kutsuun ja antamasta elämäänsä Jeesukselle. Vieläkin tapaan ihmisiä, jotka kertovat, että heidän elämänsä muuttui silloin Helsingin stadionin nurmella!
Kun Exitin kanssa saimme kutsun Tallinnaan, täytyy myöntää, että hetken kyllä mietimme, kannattaako lähteä kahdeksi päiväksi keikalle vain kolmen laulun takia. Kyseessä oli kuitenkin Viron historian suurin evankelioimiskampanja, Lotus-festivaali, joten päätimme ottaa haasteen vastaan.
Tiesimme, että tämä meille suomalaisille rakas naapuri on nykyään kenties Euroopan ateistisin maa, sillä enää vain noin 20 prosenttia Viron väestöstä kuuluu johonkin kristilliseen kirkkoon. Siksi tuntui oikealta lähteä mukaan, vaikka lisähaastetta toi sekin, että sekä laulut että puheet piti hoitaa viron kielellä! Kyllä sitä harjoiteltiinkin kieli solmussa ennen kuin homma alkoi jotenkin sujua.
Saku-areena oli täynnä kolmatta iltaa peräkkäin, ja tänäänkin lähes 9000 henkeä oli tullut paikalle kuulemaan kuuluisia Amerikan-vieraita. Jos ei Franklin Graham itse pitänytkään show’ta, sen puolen hoitivat kyllä toiset. Ääntä ja värivaloja riitti suuren maailman malliin. Ennen kuin odotettu pääpuhuja saatiin lavalle, yleisön eteen vyörytettiin valtava määrä musiikkia, ihmisiä ja kuvaa läkähdyttävällä vauhdilla. Kaikki oli perusteellisesti suunniteltu ja ohjelmat rakennettu minuuttiaikataulun mukaan. Kun yksi lopetti, toinen aloitti.
Ohjelmassa oli esimerkiksi amerikkalainen kitaravirtuoosi, venäjänkielinen iskelmälaulaja, huippupianisti, gospelduo, kuoroesityksiä, todistuspuheenvuoroja ja joukon jatkona suomalainen gospelbändi Exit. Ohjelman kruunasi maailman silloin ehkä tunnetuin gospellaulaja Michael W. Smith, jonka lämppärinä saimme toimia.
Puolentoista tunnin ilotulituksen jälkeen Graham aloitti. Hänen saarnansa oli pelkistetyn suoraa ja konstailematonta julistusta, jossa ei arastella puhua synnistä ja parannuksesta.
Kun sitten tuli alttarikutsun aika, osa yleisöstä suorastaan ryntäsi lavan eteen. En ole moista evankeliumin janoa montaa kertaa nähnyt. Väkisinkin meinasi tulla tippa linssiin, kun näki sen innon, ilon ja itkun.
Monen virolaisen elämässä se ilta oli muutoksen ilta. Jälkeenpäin kuulin, että sinä iltana juoksi eteen yli 400 ihmistä, jotka halusivat lähteä seuraamaan Jeesusta. Tajusin, että tämän takia varmaan kannatti tulla tänne Viroon laulamaan ne kolme laulua!
Tiedän, että jonkun mielestä tällainen evankelioiminen on liian amerikkalaista, jonkun mielestä liian epäluterilaista, liian reformoitua, liian ratkaisukeskeistä tai liian käännyttämistä tai liian jotakin muuta. ”Väärin sammutettu”, sanoisi varmaan joku viisas teologi, mutta menepä kysymään noilta 400 ihmiseltä! Heille ei ole merkitystä millään muulla kuin sillä, että Jeesus astui heidän elämäänsä siellä Saku-areenalla.
He ovat oikeassa: millään muulla ei tosiaan ole mitään merkitystä! Evankeliointi on sitä, että nälkäinen kerjäläinen menee kertomaan toiselle nälkäiselle kerjäläiselle, mistä saa ruokaa! Meistä ei kenestäkään tule Franklin Grahamia eikä tarvitsekaan tulla, mutta evankeliumin leivän jakaminen kuuluu meille kaikille kerjäläisille! Se jos mikä on luterilaista!
Vielä tänään etsikää Herraa,
vielä tänään kutsuu Hän.
Vielä tänään kolkuttakaa,
ovi auki on elämän.
Vielä tänään etsikää Herraa,
vielä tänään aikaa on.
Rakkauttansa Isä jakaa,
ja armo on loputon.
