mennessä Pekka Simojoki | syys 14, 2026 | Ihmejuttuja, Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
”Ajoimme jälleen kerran iltamyöhällä Joel Reinarun kanssa jossakin päin Viroa. Meillä oli nälkä, ja Joel kertoi, että kun pääsemme perille, yksi hyvä pizzeria on vielä auki. No, eihän se pahalta kuulostanut, mutta oli pakko kertoa hänelle, että minulla on ihokeliakia, joten en voi kuitenkaan syödä niitä pizzoja. Joel totesi tapansa mukaan, että ’rukoillaan asia kuntoon saman tien’. Hän nosti kätensä olalleni ja rukoili puolestani ajaessaan. Minua kyllä pelotti pimeällä tiellä niin paljon, että pidin toista silmää kuitenkin auki kaiken varalta. Sen verran on heikko usko meikäläisellä. Kun pääsimme perille, minäkin söin, vaikkakin vähän epäröiden. Ja tiedättekö mitä, minulla ei sen jälkeen ole ollut mitään ongelmia pizzan suhteen! Jonnekin se keliakia katosi! Tällainen pinttynyt körttikin joutuu sanomaan, että meillä on ihmeellinen Jumala!”
Viron lähetystyöntekijä, armoitettu muusikko ja tarinaniskijä Tero Ruotsala virnisti leveästi. Hän oli tullut EtCetera-kuoron treeneihin ennen meidän tulevaa Viron-kiertuettamme ja tuntui olevan tyytyväinen jopa kuoron viron kielen ääntämiseen. Lopuksi hän piti pienen hartauden, jossa kertoi tuon tarinansa. Olipa hienoa kuulla. Kotimatkalla oli kyllä pieni kiusaus poiketa Riihimäen ABC:lle ja tilata pizzaa…
Kun kiertue sitten alkoi, Tero oli Tallinnassa odottamassa ja opasti meidät Viljandiin ensimmäiselle keikalle. Siinä alkoivat normaalit roudaukset, soundcheckit ja treenit. Onneksi ehdimme vielä kahlata kerran vironkielisetkin biisit läpi. Kohta ilmestyi paikalle tuttu mies eli juuri tuo Teron mainitsema pizzan ystävä Joel Reinaru sydämellisesti hymyillen. Olimme pyytäneet hänet mukaan tulkiksi ja puhujaksi, mutta lupasi mukisematta laulaa yhden soolonkin, musiikkimies kun on.
Ja kun keikka alkoi, kuoro veti komeasti viron kielellä Oo, seda rõõmu, Pimestavald kirgas ja muut laulut. Pikkuhiljaa alkoi tunnelma lämmetä, vaikka virolainen lämpenee lähes yhtä hitaasti kuin suomalainenkin. Joel piti keskellä konserttia puheen omaan tyyliinsä: vapaasti ja ilman papereita saaden yleisön nauramaan ja välillä itkemäänkin. Kuulimme, mitä hänelle oli tapahtunut pari päivää aikaisemmin, kun hän oli istunut — yllätys, yllätys — paikallisessa pizzeriassa.
Kesken pizzan syönnin Joel oli kokenut hyvin vahvasti Pyhän Hengen kertovan, että ravintolan keittiössä on joku, jolla on selkä kipeä. Tapansa mukaan hän ei arkaillut, vaan meni empimättä kysymään kassalta, kuka keittiössä on töissä. Sieltä tuli hiukan aran oloinen nainen, joka tietenkin luuli, että asiakas halusi valittaa pizzastaan. Kävi ilmi, että naisella todellakin oli selkä kipeä, ja niin Joel sai rukoilla sen puolesta. Selkä parani saman tien, ja nainen kysy hämmästyneenä:
”Oletko sinä joku selvänäkijä?”
Joel kertoi olevansa kristitty, ja että se on Jeesus, joka parantaa eikä hän! Pöllämistyneet pizzan paistajat jäivät katsomaan suu auki, kun Jumalan hullut pizzan ystävät lähtivät jatkamaan matkaansa. Joel rohkaisi kuulijoita panemaan usko käytäntöön ja kehotti meitä etsimään ”sitä mikä on ylhäältä eikä sitä, mikä on alhaalta”. Hiljaa kuuntelimme, miten Jumala toimii tämän päivän Virossa. Syvästi kosketettua väkeä poistui illalla kirkosta.
Lähdimme jatkamaan kohti Põltsamaata, jossa oli menossa nuorten tapahtuma. Tero kertoi meille linja-autossa Joelin puheeseen viitaten, että Virossa ovat tavattoman suosittuja kaikki television selvänäkijä- ja ennustajaohjelmat ja että ihmiset uskovat monenlaiseen New Age -roskaan. Hieman meitä hymyilytti, kun paikallisen bensa-aseman seinällä osui silmiin suuri mainosteksti: Kuumad joogid! Ilmeisesti niissä oli kuitenkin kyse kuumista juomista eikä joogan opettajista.
Põltsamaan konsertti oli kirkossa, mitä vähän jännitin, sillä kirkko on aika pieni ja hankalan muotoinen, mutta kyllä me sinne kuitenkin lopulta mahduimme yllättävänkin hyvin, joten konsertista oli luvassa ainakin hyvin intiimi ja lämmin. Pian alkoi tulla yleisöäkin: ensin iäkästä väkeä, ja lopuksi tulivat nuoret. Meininki lähti iloisesti liikkeelle, ja meidän afrikkahenkiset laulumme saivat kirkkosalissa aikaan jo melkoiset jamit, kun nuoret innostuivat tanssimaan.
Joel puhui taas omaan tyyliinsä vakuuttavasti ja vapaasti. Hän oli etukäteen pyytänyt kuoroakin rukoilemaan illan puolesta, sillä hän koki vahvasti, että Jumala tekisi tänään jotakin erityistä. Joelin puheen teemana oli kysymys, pelkäämmekö me enemmän ihmisiä kuin Jumalaa. Hän haastoi nuoria seuraamaan Jeesusta, vaikka se tarkoittaisikin ihmisten pilkkaa.
Sitten se tapahtui. Nuoret nousivat paikoiltaan yksi toisensa jälkeen ja polvistuivat kirkon käytävälle; osan poskille valuivat kyyneleet. Näky oli melkeinpä pakahduttava, sillä pieni kirkko oli täynnä polvillaan olevia nuoria! Katselimme sitä ihmeissämme, ja monella meistäkin olivat posket ihan märkinä. Hyvä, että pystyimme edes laulamaan seuraavaa laulua, sen verran olivat tunteet pinnassa. Tunnustan, etten minäkään ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa.
Keikan jälkeen moni uskaltautui juttelemaan. Eräskin tyttö kertoi innoissaan, että äiti oli melkein pakottanut hänet konserttiin. Nyt hän oli siitä kuitenkin onnellinen, sillä hänelle oli kuulemma illan aikana tapahtunut jotakin suurta. Ehkä saamme joskus tietää, millaisia ihmeitä Jumala teki hänen ja muiden nuorten sydämissä tuona iltana.
Kiertueen viimeinen konsertti oli Tallinnassa, ja ennen keikkaa siunasimme maan mainion tulkkimme Joelin ja työn, jota hän tekee. Joel ja muut virolaiset ystävät kiittivät meitä hyvästä musiikista, ilosta ja rohkaisusta, mutta meistä tuntui kyllä siltä, että me saimme vielä enemmän.
Yhä näen silmissäni virolaiset nuoret polvillaan kirkon lattialla. Tajusin, että tällä maalla on toivoa. Jumala nostaa, herättää, lähettää ja antaa voimansa yhä tänäänkin, jos me vain olemme valmiita menemään polvillemme. Ehkä meidänkin maallamme on toivoa.
Ja pakko on kertoa, että ennen viimeistä keikkaa pääsimme syömään, sillä paikalle tuotiin laatikkokaupalla — virolaista pizzaa!
mennessä Pekka Simojoki | tammi 2, 2026 | Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
Bussissa oli iloinen tunnelma. Nauru ja laulu kaikui siellä täällä, ja takapenkillä soi kitara. Jakaranda-kuoro oli keikkareissulla jälleen kerran, ja ulkona paistoi kevätaurinko. Suuntana oli tällä kertaa Myllykummun kurssikeskus, joka sijaitsee Siikaisissa lähellä Poria. Ainoa asia, joka vähän huoletti, oli erään kuorolaisen, Elinan selkä. Hän oli valittanut selkäänsä koko matkan, eikä lääkkeistäkään tuntunut apua olevan. Hyvä, että tyttö pystyi edes istumaan bussin penkillä, saati laulamaan keikalla kuoron afrikkalaisin tanssein höystettyjä lauluja.
Kun bussi kääntyi Myllykummun pihaan, siellä näkyi yllättäen odottamassa tuttu hahmo, Porin ”hihhulipappi” Matti Vuolanne. Hän huitoi iloisesti kädellään ja hymyili leveästi. Ennen kuin ehdimme ulos bussista, Matti oli jo astunut sisään ja omaan tyyliinsä silmät suurien lasien takana iloisesti tuikkien huudahti jotenkin näin:
”Jeesuksen Kristuksen nimessä olette sydämellisesti tervetulleita! Olkoot laulunne siunattuja ja tuokoon konserttinne satoa Jumalan valtakuntaan!”
Sitten mies jatkoi samaan hengenvetoon:
”Kenellä teistä on selkä kipeä? Herra kertoi, että joku teistä tarvitsee rukousta!”
Kohta Elina pääsikin bussin ulkopuolella Matin lempeään mutta kovaääniseen käsittelyyn. Toinen käsi potilaan selän päällä ja toinen ylös kohotettuna Matti rukoili, eikä siinä totisesti ääntä säästelty. Kun ”hoito” oli ohi, Elina oli yhtä hymyä. Kipu lähti saman tien, ja konserttikin sujui ilman ongelmia. Olimme aika ällistyneitä.
Tämä kohtaaminen keväällä 1988 on yksi selkeimpiä muistojani pastori Matti Vuolanteesta. En osaa sanoa, milloin näin hänet ensi kertaa, mutta Matti oli sen verran persoonallinen tapaus, ettei häntä voinut unohtaa, jos hänet oli nähnyt. Siinä oli mies, joka ei pitänyt lamppuaan vakan alla eikä ääntänsä piilossa. Muistan kuin eilisen vielä senkin tilanteen, kun olin Porissa keikkareissulla ja sattumalta silmiini osui keskellä kaupunkia rivi kerrostalon ikkunoita, joissa luki suurin kirjaimin: JEESUS ELÄÄ.
Tiesin heti, kuka siellä asuu, siitä ei ollut pienintäkään epäilystä. Matti Vuolanne tietenkin!
Matti oli mies, joka ei hävennyt Jeesusta niin kuin me muut kovin helposti häpeämme. Hänen kohdallaan tuli usein väkisinkin mieleen se Raamatun kohta, jossa Paavali kehottaa astumaan esiin ”sopivalla ja sopimattomalla hetkellä” (2. Tim. 4:2). Matti piti kyllä huolta sopimattomista hetkistä suurin sydämin ja ilman häpeän häivää. Mutta miten me muut uskaltaisimme hoitaa edes ne sopivat hetket? Siinä suurin ongelma varmastikin on.
Kerran kävi niin ”onnettomasti”, että Matti tuli minua vastaan jossakin julkisella paikalla. Muistelisin, että kyseessä oli Helsingin rautatieasema. Hän näki minut ruuhkan keskeltä ja saman tien huusi kovalla äänellä:
”Pekka Simojoki, halleluja!”
Ennen kuin ehdin karkuun, hän oli jo luonani ja kiitteli minusta Jumalaa palavasti kovalla äänellä kaiken keskellä käsi kohti taivasta kohotettuna. Tunnustan, että minä häpesin silmät päästäni, ja toivoin vain, ettei ainakaan kukaan tuttu näkisi. Matille se oli aivan luonnollista, miksi hän olisi Jeesusta hävennyt!
En voi unohtaa sitäkään, että Kirkon Nuorisopäivillä Lahden suurhallissa vuonna 1984 esiintyi Ruotsin supertähti Carola Häggvist suuren maailman viihdebändinsä kanssa. Mattikin oli siellä, mutta ei sisällä hallissa vaan sen ulkopuolella, missä hän seisoi pienen kaiuttimen kanssa ja saarnasi konserttiin jonottaville nuorille siitä, miten ihana Vapahtaja on. Taisi minua vähän silloinkin hävettää. Mattia ei.
Noita hauskoja ja uskomattomia tarinoita riittää niillä, jotka tunsivat Matin. Hänellä tuntui olevan energiaa, intoa ja ideoita loputtomasti, kun oli kyse Jumalan valtakunnan työstä. Papin hommansa lisäksi mies ilmaantui paikalle aina siellä, missä jotakin räväkkää tapahtui. Kova ääni paljasti nopeasti, kenestä oli kyse. Nuorempana hän tuki lähetystyötä keräämällä ja myymällä taidetta melkoiset määrät. Hän sepitteli jopa laulujakin, työnsipä minullekin joskus käteen kasan runojaan. Muistan yhden runon nimenkin: Jeesuksen aasi.
Matti oli saanut jo nuorena 1950-luvulla profetian, jonka mukaan Jumala veisi hänet työhön rautaesiripun taakse Siperiaan. Tulevaa Maria-vaimoaankin hän varoitteli siitä jo seurusteluaikana. Tuolle silloin niin hullulle ja täysin mahdottomalle ajatukselle moni nauroi. Nauru loppui 35 vuoden kuluttua, kun Neuvostoliitto romahti. Matti juoksi väsymättä vuosikaudet pitkin Siperian tundraa ja Venäjän vankiloita julistaen Jeesuksesta jokaiselle vastaan tulevalle burjatille ja evengille aina Jakutiassa asti. Matti kohtasi monia tiukkoja tilanteita: kerran joku ärtynyt ortodoksipappi meinasi heittää miehen jokeen, ja jossakin hänet raahattiin oitis miliisiasemalle. Tuo kuulustelu päättyi silminnäkijöiden mukaan niin, että miliisit tekivät itkien parannusta. Aina ei ollut kuulijoiden kanssa edes yhteistä kieltä, mutta se ei Mattia estänyt. Kun eivät jalat enää Mattia vanhempana kantaneet Siperiaan asti, hän antoi aikansa hengellisille radio- ja televisio-ohjelmille niin kauan kuin henki pihisi.
Monet näistä muistoista palasivat elävinä mieleeni vuosikymmenien jälkeen syksyllä 2019, kun konserttini jälkeen astuin pieneen huoneeseen porilaisessa hoitokodissa. Siellä lepäsi vuoteellaan tuttu hahmo. Aika oli tehnyt tehtävänsä, ja 87-vuotiaan evankelistan maallinen maja oli jo hyvin hauras, mutta silmissä loisti tuttu palo. Ymmärsin heti, että taistelut oli taisteltu, ja yhden Jumalan soturin ahkerasti käytetty miekka laskettaisiin pian Kuninkaan jalkojen juureen. Muisti oli jo heikentynyt, mutta kun Jeesuksesta puhuttiin, kaikki oli tallella. Aivan viime päiviin saakka hänen luonaan kävi moni rukousta tarvitseva ja sai avun.
Kaivoin esiin kitarani ja aloin laulaa riihikirkkohymniä. Hymyilytti, kun Mattikin liittyi heti mukaan suurella äänellään. Hän kyseli kovasti tuosta laulusta ja riihikirkostakin. Kun kerroin, että nuoret laulavat tätä laulua siellä vieläkin, seurasi ”mattimainen” innostunut huudahdus:
”Meidän täytyy kaikkien mennä oikein polvillemme ja rukoilla riihikirkon puolesta, että nuoret voisivat yhä löytää siellä Jeesuksen!”
Lopuksi kiitin Mattia siitä, että hän on ollut minullekin suuri esikuva rohkeudesta ja Jeesuksen seuraamisesta. Toivotin hänelle hyvää kotimatkaa, johon vanha soturi vastasi:
”Siellä perillä me sitten yhdessä laulamme Jeesukselle ylistystä!”
Veisasimme yhdessä iltavirren, ja sitten oli aika lähteä.
Kymmenen kuukautta myöhemmin tuli suruviesti: vanha soturi oli saanut kutsun kotiin. Tänään Matti seisoo sen Jeesuksen edessä, jota hän ei koskaan hävennyt. Ylistyslaulu on alkanut, eikä ääntä sielläkään varmasti säästellä. Halleluja!
mennessä Pekka Simojoki | joulu 19, 2025 | Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
Tutun näköinen vanha lähetystyöntekijä tuli juttelemaan keikan jälkeen. Hän kertoi asuneensa meidän perheemme seinän takana Lähetystalolla Helsingissä vuonna 1964. Joka ilta suunnilleen samaan kellonaikaan seinän toiselta puolelta oli kuulemma kuulunut, kuinka Simojoen lapsille laulettiin iltalauluja! Olin silloin kuusivuotias vesseli, ja sisarukseni olivat vähän nuorempia.
Mua siipeis suojaan kätke,
oi, Jeesus, Herrani,
suojassas suo mun olla,
jos kuinka kävisi…
Ainakin tätä laulua äiti ja isä lauloivat samoin kuin monia muitakin tuttuja lasten iltalauluja. Muistan ne ulkoa varmasti aina.
Nuori perhe oli tuolloin lähdössä Ambomaalle lähetystyöhön, joten hyvin tutuksi tuli myös ehkä tunnetuin lasten lähetyslaulu, Musta Saara, joka kertoi pienestä afrikkalaistytöstä. Muistan, että tuon laulun tarina ja kaunis sävel koskettivat pienen pojan sisintä: Ei taivahassa kuolon vaaraa, ei kyyneleitä, yötäkään…
Kun Simojoen perhe sitten palasi Afrikan matkaltaan vuonna 1973, minut lähetettiin 15-kesäisenä riparille Päiväkummun kurssikeskukseen. Sieltä puolestaan jäi mieleeni, että joka aamu leiri herätettiin saman vanhan laulun sävelin. Päähän jäi soimaan koko loppuelämäksi: Joka aamu on armo uus, miksi huolta siis kantaa…
Myöhemmin, kun toimin ripareilla ”valekanttorina”, lauloimme yhtä laulua lähes joka leirillä. Siitä tuli yksi kaikkien aikojen suosikkini vanhojen hengellisten laulujen joukossa. Muistot vievät minut Päiväkummun riihikirkkoon heti, kun joku alkaa laulaa Päivä vain ja hetki kerrallansa… Sitä laulaessani vastaan tuli ensimmäistä kertaa nimi Lina Sandell, jonka myöhemmin löysin noista kaikista lauluista. Koska minäkin olen saanut elämäntehtävän hengellisten laulujen parissa, minua alkoi kiehtoa arvoitus: kuka on runoilija näin monen upean laulun takana!
Olen vuosien aikana tutkinut asiaa ja löytänyt historiankirjoista 1800-luvulla eläneen ruotsalaisen runoilijan ja kirjailijan, joka on jättänyt kädenjälkensä satoihin ellei tuhansiin kappaleisiin. Ja mikä ihmeellisintä, hyvin monet hänen laulunsa koskettavat ihmisiä edelleen, yli sata vuotta runoilijan kuoleman jälkeen.
Lina oli ruotsalaisen papin tytär. Hänellä oli hyvä perhe, mutta hänen lapsuutensa ei kuitenkaan ollut helppo, sillä hän menetti pikkuveljensä jo nuorena ja oli itsekin hyvin sairaalloinen. Hän sairasti lapsena vaikean hermokuumeen, jonka vuoksi hän osittain halvaantui. Sairauden takia Lina ei voinut leikkiä muiden lasten kanssa, vaan joutui viettämään pitkiä aikoja sisällä.
Kun tyttö oli 12-vuotias, hänen elämänsä muuttui; tarkasti ottaen sunnuntaina 17. marraskuuta 1844. Muu perhe oli mennyt kirkkoon, ja Lina oli joutunut taas jäämään kotiin. Lukiessaan sängyssään päivän tekstin Jairuksen tyttärestä, jonka Jeesus paransi, hän kertoi yhtäkkiä kuulleensa Jumalan äänen kysyvän: Oletko sinä valmis?
Lina vastasi ihmeissään: Herra, minä uskon, auta minun epäuskoani!
Samalla hetkellä hän tunsi voimiensa palaavan. Kun perhe palasi kirkosta, heidän sairas tyttönsä seisoi ulko-ovella odottamassa terveenä ja täysissä pukeissa. Sen jälkeen Lina ei enää palannut sairasvuoteeseen. Hän parantui täysin.
Tämä ihmeellinen kokemus vaikutti ratkaisevasti Linan uskoon ja elämään. Hän alkoi kirjoittaa hengellisiä runoja ja julkaisi ensimmäisen runokirjansa 16-vuotiaana.
Toinen kokemus, joka vaikutti häneen syvästi, oli puolestaan hyvin traaginen. Ollessaan 26-vuotias hän näki rakkaan isänsä hukkuvan kovassa myrskyssä Vätternjärvellä. Sen jälkeen tuntuivat runojen padot lopullisesti avautuneen. Nuoren runoilijan särkyneestä sydämestä alkoi tulvia eletyn makuisia tekstejä, jotka olivat täynnä suorastaan lapsenomaista luottamusta Vapahtajaan.
Lina Sandellin hengellisyyteen vaikutti merkittävästi myös C. O. Rosenius, Ruotsin historian ehkä merkittävin herätyssaarnaaja, joka vieraili Suomessakin moneen otteeseen. Myös hänen kerrotaan kirjoittaneen uusia hengellisiä lauluja.
Toinen henkilö, joka vaikutti Lina Sandellin elämään, oli muusikko Oscar Ahnfelt, joka sävelsi monia Sandellin runoja. Ahnfelt oli myös laulaja ja taitava kitaristi, jonka kerrotaan jopa rakentaneen itse kymmenkielisen kitaran. Oscarkin tuli uskoon Roseniuksen vaikutuksesta ja alkoi tehdä pitkiä esiintymismatkoja “hengellisenä trubaduurina” ympäri Ruotsia 1840-luvulta alkaen. Oscar Ahnfelt oli siis varsinainen gospelmuusikkojen esi-isä, joka jo silloin kiersi keikoilla!
Hänen tyylinsä ja toimintansa herätti myös vastustusta, niin kuin arvata saattaa. Jopa kuningasta vaadittiin kieltämään moinen kitaranrämpytys. Kerrotaan, että kuningas Kaarle XV kutsui kiistellyn trubaduurin esiintymään hoviin, jotta saisi kuulla, millaisilta pahennusta herättävät laulut kuulostivat. Ahnfelt oli huolissaan siitä, mitä hän laulaisi, ja pyysi Lina Sandellia kirjoittamaan tilaisuutta varten uuden laulutekstin.
Sandell teki työtä käskettyä, ja muutaman päivän kuluttua oli sävellyskin valmis. Kitara kainalossaan ja uusi laulu taskussaan Ahnfelt meni kuninkaanlinnaan esittämään kappaleen. Kerrotaan, että kuningas kuunteli laulun silmät kyynelissä, tarttui soittajaa kädestä ja lupasi: ”Te saatte laulaa minun valtakunnassani niin paljon kuin haluatte!”
Tunnustan, että Linan runot ja Oscarin sävelet ovat innostaneet ja inspiroineet minuakin tekemään musiikkia! On huikean rohkaisevaa nähdä, että Jumala kutsui ihmisiä työhönsä silloin ennen samalla tavalla kuin nykyäänkin. Jokainen aika tarvitsee myös omat laulunsa ja lauluntekijänsä. Senkin olen huomannut, että uusia lauluja syntyy aina siellä, missä on herätystä! Lina Sandell ja hänen työtoverinsa jättivät meille hienon perinnön. Tulipa elämään iloa tai surua, luotetaan Vapahtajaan! Lähdetään liikkeelle, kun Jumala kutsuu, ja pannaan lahjat likoon!
Ja ennen kaikkea annetaan laulujen soida! Päivä vain ja hetki kerrallansa.
mennessä Pekka Simojoki | joulu 5, 2025 | Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
Olympiavoittaja Mika Myllylä kyyristyy, puristaa sauvojaan ja keskittyy niin kuin tuhannet kerrat ennenkin. Adrenaliini virtaa ja sydän hakkaa. Katsomo hiljenee ja odottaa. Kun lähtölaukaus kajahtaa, Mika työntää itsensä vauhtiin kohti ensimmäistä mutkaa. Yleisö pauhaa ja taputtaa, kun koko kansan urheilusankari lykkii itseään eteenpäin tuttuun tyyliinsä. Tätä on harjoiteltu ladulla ja Haapajärven Tervanevalla, tämän hän osaa vaikka unissaan. Kuuluttaja huutaa kurkku suorana: vielä viimeinen nousu, ja voittaja on maalissa. Niin kuin tuhannet kerrat ennenkin.
Nämä tunnelmat saattaisivat olla vaikka Naganon Olympialaisista, mutta nyt oltiinkin Riihimäen Urheilutalolla, ja oli kevät 2003. Tällä kertaa Mikalla oli allaan rullasukset, latu kiersi yleisön keskellä ja maalina oli esiintymislava, jonne oli tehty pieni ramppi. Tämä oli varmasti historian lyhin sprinttihiihto, ehkä noin 100 metriä. Oli menossa Big Light -tapahtuma, jonne Mika oli kutsuttu vieraaksi. Hiihtokisaan hänet haastoi kuoromme paras hiihtäjä Philippe, joka kuitenkin hävisi mestarille, tosin vain kunnioitettavat neljä sekuntia. Yleisöä oli halli täynnä, joten ääntä ja riemua riitti melkein kuin Naganossa.
Minä olen ollut melkoinen urheiluhullu jo pienestä pojasta saakka. Kun asuimme Afrikassa, isä tilasi minulle Suomen Urheilulehden, joka luettiin tarkasti, vaikka se tuli aina kuukauden myöhässä. Yksi suosikkikirjojani Ambomaalla oli Suomen urheilun tähtihetkiä, jonka sivuilta ahmin ”Haku-Veikko” Hakulisen ja ”Susi-Kalle” Oikaraisen sankaritekoja, vaikka tuskin edes tiesin, mitä hiihtäminen on. Välillä kuvittelin itseni Paavo Nurmeksi ja juoksin pitkiä lenkkejä, kunnes polvet tekivät tenän. Isä hankki jostain keihäänkin, jota heittelin Tshandin lähetysaseman takapihalla palmujen katveessa melkein kuin itse Jorma Kinnunen.
Urheiluhulluus jatkui myöhemmin Suomessakin, tosin vähän lievempänä, sillä musiikki vei miehen mennessään. Luistimet vedin jalkaani ensimmäisen kerran 11-vuotiaana ja salaa kenenkään näkemättä kävin harjoittelemassa luistelukentällä, kun valot olivat sammuneet. Myöhemmin aikuisena opettelin myös hiihtämään, ja jossakin vaiheessa lykin ”pertsaa” mielestäni melko hyvinkin. Totuus kuitenkin paljastui viimeistään sillä lenkillä, kun luulin jo pitäväni aikamoista vauhtia, kunnes joku naapurin mummo sujutteli ohi tuosta vaan. Tussahdin vielä nokilleni, kun yritin lähteä peesaamaan. Ymmärsin, että hiihto ei ole minun lajini, ja siirryin suosiolla penkkiurheilun puolelle.
Mika Myllylästä tuli minulle yksi kaikkien aikojen hiihtosankareista, ja seurasin televisiosta kaikki mahdolliset kilpailut, joissa hän oli mukana. Elin täysillä mukana Naganon lisäksi Lillehammerit, Trondheimit, Ramsaut ja mitä muita niitä olikaan ja nautin Mikan jokaisesta mitalista niin kuin moni muukin suomalainen. Hänessä oli kaikki se, mitä kansa sankarilta odottaa.
Sitten tuli vuoden 2001 Lahden dopingskandaali, ja tuntui kuin koko maailma olisi kaatunut. Olin varmasti monta päivää aivan rikki. Kirjoitin silloin päiväkirjaani:
Voi surkeuksien surkeus!! Nyt se on sitten tosiasia eli Suomen ja koko maailman ehkä kaikkien aikojen dopingskandaali! Se oli varsinainen sokki koko kansalle, sillä kiinni jääneissä oli sellaisia, joista ei ikinä olisi uskonut! Erityisesti harmittaa Mika Myllylä, joka takuulla olisi pärjännyt ilman pisaraakaan hemohessejä. Miehellä on vielä kristityn ihmisen maine. Voi Mika, minkä teit! Niinpä niin, puhtoinen meistä ei ole kukaan, mutta harmittaa niin vietävästi. Onhan se hassua, kuinka tuollaisesta voi melkein mielenrauha mennä, viime yönäkin heräsin ja valvoin tuntitolkulla, kun päässä vain pyöri tämä doping…
Kun skandaalista oli mennyt muutama päivä, minua alkoi harmittaa median ajojahti, jossa melkein ihmisarvokin vietiin näiltä dopingista kärähtäneiltä. Iltapäivälehtien lööpit tuntuivat tosi tekopyhiltä ja armottomilta. Sain jostakin päähäni lähettää Mikalle silloisen uusimman levyni Puolimatkan Majatalo. Kirjoitin saatteeksi pari rohkaisevaa sanaa, toivotin siunausta ja kävelin postiin. Ei minulla ollut osoitetta, joten kirjoitin vain paketin päälle: Mika Myllylä, Haapajärvi.
Ensimmäisen kerran tapasin Mikan keväällä 2002 Haapajärven kirkossa EtCetera-kuoron konsertissa, jonne hän oli lupautunut mukaan. Erityisesti mieltäni lämmitti se, että hän oli kertonut kirkkoherralle olevansa ”Simojoen musiikin ystävä”, oli kuulemma saanut minun levyni ja kuunnellutkin sen. Mika osoittautui mukavaksi mieheksi, herkäksi ja jopa vähän hauraaksikin. Hän tuli keikallekin hieman arastellen, sillä edellisestä kirkkoesiintymisestä oli tullut sen verran ilkeää lehtikirjoittelua. Onneksi uskalsi kuitenkin mukaan.
Erityisesti Mika hämmästeli meidän kuoromme iloista meininkiä ja lämmintä henkeä, ”joka oli tullut vastaan jo sakastissa”, niin kuin hän sanoi. Tämä oli hänelle uutta. Puheessaan Mika puhui ystävyydestä ja ihmetteli sitä, että kovin monet kristityt olivat muistaneet häntä tämän vaikean vuoden aikana. Sakastissa keskustelimme yllättävän avoimesti, ja hän kertoi joka päivä rukoilevansa, että Jumala näyttäisi hänelle oikean suunnan ja tien.
Seuraavan kerran törmäsimme vasta sitten Riihimäellä, mutta muutaman kertaa sen vuoden aikana myös soittelimme ja keskustelimme välillä pitkäänkin. Juttelimme sekä urheilusta, mediasta ja hengellisistä asioista että hänen tulevaisuudensuunnitelmistaan. Lupasin auttaa, jos vain jossakin voin. En ehkä uskalla sanoa, että meistä tuli läheisiä ystäviä, mutta kun nyt vuosien jälkeen kaivoin esille Mikan kirjan Riisuttu mestari, huomasin, että omistuskirjoitukseksi oli kirjoitettu Ystävälleni Pekalle. Se tuntuu yhä hyvältä.
Mikan lähtö tuli yllättäen. Yhteydenpitomme hiipui, ja kun tieto hänen kuolemastaan tuli, moitin pitkään itseäni siitä, etten ollut osannut auttaa enempää. Miksen tajunnut edes soittaa? Mikan kautta ymmärsin, kuinka julmaa julkisuus voi olla ja kuinka järkyttävän paineen alle ihminen voi joutua kansakunnan kaapin päällä ja julkisuuden armottomassa valokeilassa. Ymmärsin, kuinka hauras voi sankarikin olla.
Mika lopetti puheensa Riihimäen Urheiluhallissa lauseeseen, jota en unohda:
”Olen löytänyt palkintopallin, jossa annetaan vain kultaa kaikille haluaville!”
Mika on maalissa voittajana.
mennessä Pekka Simojoki | marras 28, 2025 | Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
”Tää on mulle niitä käänteentekeviä lauluja. Vankilakirkossa purin hammasta aina kun tämä biisi soi, mutt sitten lopulta tuli kyyneleet läpi. Tää oli sellainen murtava laulu…”
Pysähdyin kuuntelemaan tuota Radio Dein ohjelmaa, jossa vieraana oli Jussi Taipale, pitkän ja vaikuttavan ”uran” Suomen vankiloissa tehnyt kaveri. Kerran olimme tavanneetkin yhteisellä keikalla Ähtärin kirkossa, mutta hänen tarinaansa en ollut kuitenkaan sen tarkemmin kuullut. Sen sijaan kuulin keikalla todella hienoja lauluja, joita Jussi esitti karhealla äänellään. Jotakin oli tapahtunut, huumeet olivat vaihtuneet kitaraan.
Jussi kertoi risaisesta lapsuudestaan. Hänet otettiin huostaan, kun hän oili seitsenvuotias eikä alkoholistiäiti kyennyt hoitamaan lastaan, ja 15-vuotiaana hänet siirrettiin poikakotiin. Kun hän pääsi sieltä, olivat huumeet jo hiipineet nuoren miehen elämään, ja ensimmäinen vankilakeikka oli edessä. Jussi on viettänyt telkien takana yhteensä lähes viisitoista vuotta. Viimeinen tuomio tuli osallistumisesta pahoinpitelyyn, jonka uhri menehtyi. Tuo viimeinen ”kakku” oli Dein ohjelmaa tehtäessä vielä kesken, mutta sisäisesti hän oli vapaa mies, sen kuuli joka sanasta.
Kesken haastattelun soitettiin Jussin toiveesta laulu Hymni. Oli liikuttavaa kuulla, kun hän kertoi, mitä se hänelle merkitsi:
”Mä kuulin sen laulun ensimmäisen kerran vankilan kirkossa. Mä olin silloin niin rikki ja valmis jo luovuttamaan. Oli tavattoman vaikeaa sanoa Jumalalle, että tässä mä olen, saat kaiken. Ajattelin, että se olisi sosiaalinen itsemurha, jätkät nauraa, jos rupeen vollottamaan. Tämä laulu oli yksi niistä lauluista, jotka osui aina jotenkin kohdalle, sen kautta tuli kaikki se, mitä mä tarvitsin. Kerran se sitten tuli taas, ja sillon mä ajattelin, että ihan sama, antaa mennä, ota Jeesus koko roska. Siitä se lähti.”
Jussin tarinasta tuli jotenkin sanaton olo. Ymmärrän täysin, että yksi laulu ei ketään pelasta, mutta jos se yksi laulu saa olla edes jotenkin mukana tuollaisessa ihmeessä, ei lauluntekijä voi enempää pyytää. Jumalan kädessä alkaa savikin elää.
Nykyään Jussi käy töissä, opiskelee ja tekee uusia laulujaan. Elämään on tullut vaimo, ja välit lastenkin kanssa ovat kunnossa, kun ”niiden ei enää tarvitse pelätä isän sekoiluja”, kuten mies asian ilmaisi. Tyttären kanssa on pidetty jo yhteinen keikkakin. Jokin rikki mennyt on eheytynyt.
Jussin tarina vei ajatukseni vuosien taakse hetkeen, jolloin Hymni syntyi. Se on yksi niistä lauluista, jotka vain tulivat. Yleensä joudun tekemään laulujen hyväksi töitä viikkotolkulla, välillä jopa kuukausia tai vuosia, mutta tämä laulu annettiin.
Olin juuri palannut pitkältä keikalta, keli oli huono, ja vaimoni oli selvästi hermoillut, miten mies selviää kotiin. Vakuutin hänelle, että ihan turhaa on moinen huoli, kyllä minä aina kotiin selviän, mutta asia jäi silti vaivaamaan. Mitä jos jotakin tapahtuisi enkä enää palaisi? Entä jos olisi aika tehdä viimeinen laulu? Rupesin miettimään, millainen siitä tulisi. Tartuin kitaraan, ja syntyi Hymni, se viimeinen laulu. Laulu, josta on riisuttu kaikki turha pois.
Terve, Pekka, pitkästä aikaa! Oli ihan pakko kirjoittaa sinulle, sillä sinä pysäytit minut tänään kesken keikkareissun! Radiosta alkoi yllättäen soida laulu nimeltä ”Hymni”. En ollut kuullut sitä koskaan, mutta se kolahti niin, että minun piti pysäyttää auto ja jäädä bussipysäkille itkemään. Jotenkin se meni tuonne soittajan sieluun ja osui arkaan paikkaan. Ajattelin vaan kiittää, että tuollaisen laulun olet tehnyt.
Olin ihan äimänä, kun tällainen viesti napsahti kännykkään vanhalta savolaiselta ystävältäni ja soittokaveriltani Juusolta. Emme tosiaan olleet nähneet varmaankaan vuosiin ja muutenkin vaikutamme nykyisin vähän eri musiikkipiireissä.
Myöhemmin pirautin Juusolle, ja puhuimme tuosta viestistä, muttei hän oikein osannut sen enempää selittää, mitä hänelle tapahtui. Hän arveli, että isän äskettäinen kuolema oli herkistänyt mieltä. Laulu osui kuitenkin oikeaan aikaan, oikeaan autoon ja oikeaan mieheen.
Myöhemmin Juuso puolestaan lähetti minulle kuultavaksi ”kyynelten messun”, kauniita ja herkkiä lauluja särkyneille sieluille. Jotenkin kai löysimme taas toisemme.
Tuosta ”viimeisestä laulusta” on vuosien varrella todella tullutkin viimeinen laulu, se, jolla lopetan monet konsertit. Jostakin syystä se koskettaa kuulijaa syvemmältä kuin moni muu kappale. Tuntuu, että monet oikein odottavat sitä.
Tällainen riemastuttava palaute hartaasta laulusta tipahti yhtenä päivänä sähköpostiin ja kaiken lisäksi Laitilan murteella:
Ilose ja kiitollise terveise täält ruahonjuuritasolt Laitlast!!! Lämpimä kiitokse eiläehtosest konsertist Miatoste kirkos, se ol tosi miälenkiintone, puhutteleva ja koskettava tilasuus, olis halunnu kuulustel kauemminki, mut aika men nii noppiast hyväs seuras, kute tiädetä.
Mä ajtteli matkal, et jos näe su enne alkku, ni pyytäissi nöyräste su laulama ”sama vanha ristinpuu, kaiken ylle kaareutuu…” Se kappale kosketta ja liikutta munt tosi syvält. Se o nii kaunis, ihana ja lohduttava, se sisältä evankeliumin, sä ole osannu sanoiks ja säveliks muakat uskomattoma kauni teokse!!! En saanu tilasuut pyyttä tota kappalet. Odoti koko ehto, et jos sä pyydä yleisö esittämä toivomukse, ni mä olsi kärppän hihkassu ton toiveeks! Rukoilin ehto aikan mont piänt pyynttö Jeesuksel, et Hän sais sun laulama toin kappaleen. Ehto lähen loppuas ja sä pidi jännitykses mun, toivoin ja toivoin tosi kovaste hilja miälesän…
Ku sä sanosi laulavas viimeseks kappale, jost o tullu iha ”must” sun tilasuuksis, ni sillo mun jännitys kasvo yhä. Ku sä viimenki aloti näppäilemä kitaratas, ni ensmäise 5 sointtu paljastiva mul, et sä esitä sen ihana laulu, jota odoti ja toivosi ja rukoili!!! En tiär näysik se mun päält, mite syvält se laulu kosket munt, mul vuata kyynele ain ja joka paikas, misä mä kuule sen ”sama vanha ristinpuu…” Se tuntu kertova just munst itest…
Enhän minä tuosta varmaan puoliakaan ymmärtänyt, mutta veikkaan, että Jumala kyllä ymmärtää myös Laitilan murretta. Se riittää.20
mennessä Pekka Simojoki | marras 14, 2025 | Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
Olimme perheenä lähdössä lomareissulle Eurooppaan. Matkalla Turun satamaan tarkastimme liput ja tajusimme yhtäkkiä kaamean mokan: Minkäänlaista autopaikkaa ei ollut varattu lippuihin! Soittelimme saman tien laivayhtiölle, muttei yhtään paikkaa ollut enää vapaana. Ei auttanut muu kuin vain mennä satamaan ja toivoa parasta. Lapset lähettelivät ystävilleen tekstareita, joissa pyysivät rukousta, että autolle löytyisi paikka. Kun odottelimme apeina toivottoman pitkässä jonossa, joku aukaisi radion, ja sieltä alkoi soida ”Kyllä Jumala huolen pitää hulluistaan…” Ilmapiiri muuttui autossa saman tien, ja alkoi iloinen odotus. Meidän automme oli lopulta toiseksi viimeinen, joka laivaan mahtui.
Tällaiset viestit ovat aivan ihania! Laulu, joka on tehty täysin eri tilanteessa ja eri ihmisille, löytää tiensä toiseen tilanteeseen ja toisten ihmisten luo. Laulun tarina ja sanoma saa loputtomasti uusia merkityksiä. Alun perin tein tämän Jumalan hullut -kappaleen vanhalle ystävälleni, jonka tapasin vuosien jälkeen, mutta nyt sen tehtävä olikin rohkaista näitä ihmisiä tukalassa tilanteessa. Jumala pitää huolen hulluistaan.
Korvani oli hyvin sairas ja kärsin kammottavasta tasapainohäiriöstä. En ole koskaan kokenut mitään yhtä pelottavaa. Eräänä päivänä menin kylpyhuoneeseen seiniin nojaten, todella pahoinvoivana. Yhtäkkiä huoneen valaisi kirkas mutta lämmin valo, ja kuulin ”Herra kädelläsi” -laulun. Tunne oli niin uskomaton, etten osaa sitä selittää. Silloin tunsin, että selviän. En ole kertonut tästä kenellekään, olen vain yrittänyt järjellä selvittää, mistä moinen johtui. Tunnen vahvasti, että Jumala puhuu laulujen kautta, mutta en ymmärrä, miten se tapahtuu.
Miten se tapahtuu? En ymmärrä minäkään, mutta kristittynä eläminen on sitä, että Jumalan todellisuus on meidän arjessamme. Ei meidän kaikkea tarvitsekaan ymmärtää. Voimme vain ottaa vastaan! Jumala toimii suvereenisti, meiltä kysymättä. Muistan, että tämä laulu syntyi, kun olin nuori opiskelija. Olin jo heittämäisilläni sävelen roskikseen, koska en ollut tyytyväinen siihen, mutta onneksi se ei päätynyt sinne, sillä Jumalalla oli muita suunnitelmia. Sitä paitsi runoilija Anna-Mari Kaskisella oli minun tietämättäni säveleen sopiva runo jo valmiiksi kirjoitettuna!
Konsertti päättyi ”Lähde”-lauluun, ja ihmiset tekivät jo lähtöä, kun yhtäkkiä tuntematon nainen nousi lavalle ja alkoi puhua. Hän kertoi, mitä tapahtui tämän saman laulun aikana joitakin vuosia aikaisemmin. Kyseinen nainen oli istunut hengellisessä tilaisuudessa sairaan tyttärensä kanssa, joka oli kärsinyt 12 vuotta niin kovista kipuista, että koko keho oli käpristynyt koukkuun. Siihenkään kokoukseen hän ei aluksi ollut kipujensa vuoksi halunnut edes lähteä. Kun tilaisuudessa sitten esitettiin tuo laulu, jotakin ihmeellistä tapahtui. Tytär oli sanonut äidilleen: ”Katso, äiti! Huomaatko jotakin uutta? Minun olkapääni oikaistuivat tuon laulun aikana!”
Lähde-laulu syntyi keitaalla keskellä kuumaa autiomaata Israelissa. Minuun teki valtavan vaikutuksen se, että vesi muuttaa kuuman hiekan puutarhaksi. Vesi merkitsee siellä elämää. Jeesus kutsui janoiset luokseen ja lupasi antaa elävää vettä, jota juotuaan kukaan ei enää janoa. Jeesus merkitsee elämää. Tämä nuori tyttö sai maistaa sitä vettä!
Hei, Pekka! Eilen aamuyöllä heräsin unesta ja kuulin mielessäni seuraavat laulun sanat: ”Anna sävelen soida – – herätä kuuroja, mykkiä.” Tajusin heti, että se on sinun ja Anna-Mari Kaskisen biisi nimeltä Elämän sävel, vaikka en ole kuullut sitä vuosikausiin. Uskon, että se oli Jumalan suoraa puhetta minulle. Olen nimittäin viime aikoina kamppaillut pianistinkutsuni kanssa. Tilanne on kuitenkin se, että olen toiselta koulutukseltani insinööri ja teen kokoaikaista ansiotyötä ihan muulla rintamalla. Ja kärvistelen kutsuni ja sen kanssa, että ei meinaa aika ja jaksaminen riittää enää musiikkiin ja kutsuni toteuttamiseen täysipainoisesti. Olen pyytänyt Jumalalta kutsuni vahvistamista suoraan minulle. Ja tässä se nyt tuli. Halleluja — kiitos Jumalalle!
Tämä Elämän sävel -kappale on joskus 1980-luvulla tehty vanha laulu, jota ei ymmärtääkseni ole koskaan julkaistu levyllä. Minä en ainakaan ole julkaissut. Hyvä, että sen edes muistin, en ainakaan ole laulanut sitä vuosikausiin. Ehkä laulu tehtiin silloin kauan sitten sen takia, että yksi ihminen löytäisi rohkaisun ja vahvistuksen kutsulleen! Se olisi jo hyvä syy tehdä laulu!
Minulla oli vakituinen työ traktoritehtaassa, kohtuullisen hyvä palkka ja säännöllinen työaika. Silmiini osui ilmoitus nuorisotyönohjaajan paikasta Enontekiöllä, siis 770 kilometrin päässä kotoa. Olin itsekseni rukoillut, että saisin joskus tehdä hengellistä työtä Lapissa, ja nyt tuli tuollainen paikka hakuun. Keskustelimme perheenä asiasta, ja olin jo luopumassa koko ajatuksesta. Eihän minulla ole edes pätevyyttä kyseiseen tehtävään. En kuitenkaan saanut rauhaa. Rukoilin tilanteeseen johdatusta ja viisautta.
Kun sitten olimme eräässä tilaisuudessa, rukoilin hiljaa penkissä istuessani ja pyörittelin tätä asiaa. Sitten mielessäni alkoi soida ”Muutoksen aika”. Silloin päätin, että lähetän hakemuksen ja heitän pallon Jumalalle. Jos Hän tahtoo, että lähden, Hän kyllä antaa sen, mikä puuttuu. Aprillipäivänä aloitin työt, ja on ollut aivan huikeaa kokea ja elää tätä Jumalan huolenpitoa ja johdatusta. Lävitse kaiken Hän on meitä todella vienyt. On ollut ihanaa havahtua uskon todellisuuteen.
Olen iloinen, että juuri tästä laulusta on tullut monelle tärkeä elämän muutoskohdissa. Laulu syntyi vuosituhannen vaihteessa, kun kaikkia jännitti, mitä uusi millenium tuo tullessaan. Samalla mietin Anna-Marin kanssa kaikkia vuosia, joina olemme tehneet yhteisiä lauluja. Se oli ainakin tullut selväksi, että mikään ei ole elämässä yhtä varmaa kuin muutos, paitsi se, että Jumala ei muutu! Siitä on hyvä pitää kiinni.
Jos kysyt minulta, mistä löytyy yhä intoa tehdä lauluja, ymmärrät ehkä nyt. Tässä oli jo viisi hyvää syytä!
