Pultsari

Pultsari

Kaveri hoippui paikalle melkoisessa laitamyötäisessä. Vaatteet haisivat, ja pitkä, rasvainen tukka roikkui harteilla. Olin juuri ajanut kirkon pihaan ja alkanut roudata soittokamojani illan keikkaa varten. Ensin tuo pultsari kyseli pappia, mutta kun hän näki minut lähempää, hän totesi ilahtuneen näköisenä, että “sinähän olet se soittaja”.

Tunnustan, etten itse kovasti ilahtunut tuosta kohtaamisesta, enkä liiemmin kaivannut puheseuraa, sillä minulla oli kiire saada kaikki kuntoon ennen keikkaa. Puheseuraa kuitenkin sain, halusin tai en, sillä kaveri kulki sinnikkäästi perässäni koko ajan, ja kovaäänistä juttua riitti.

Minulla on ollut tapana lähes joka kerta kirkolliskokokousviikon aikana jättää hetkeksi pönötys ja tuulettaa päätäni käymällä jossain lähiseudulla keikalla. Tällä kertaa karkasin kokouksesta kesken täysistunnon, sillä olin luvannut pitää konsertin täällä Rauman kirkossa ihan vanhankaupungin kupeessa. Konserttiin oli kutsuttu erityisesti kaikki tänä vuonna 50 vuotta täyttävät. Pultsariystäväni ei selvästikään kuulunut näihin juhlakaluihin.

Innokas juttukaverini kertoi tekevänsä itsekin runoja ja väitti jopa tarjonneensa niitä joskus minullekin sävellettäväksi. Siitä oli hänelle varmaan jäänyt jotakin hampaankoloon, sillä en ollut kuulemma ollut kiinnostunut niistä. Minä en kyllä sellaisesta muista mitään, mutta ilmeisesti olin kuitenkin saanut mokani anteeksi, sillä saman tien hän vaihtoi puheenaihetta ja totesi:

“Kuule, nyt juuri minä koen, että Henki on täällä läsnä erityisen voimakkaasti. Voisinko rukoilla sinun puolestasi!”

Vastausta hän ei malttanut odottaa, vaan rukous lähti saman tien liikkeelle ihan spontaanisti. En ollut ihan varma, oliko kyseessä Pyhä Henki vai kenties Alkon henki, mutta totinen ja väkevä rukous sieltä tuli. Kristillinen käsitteistö ja hurskaat fraasit olivat hallussa, ja tunteen paloa oli vaikka muille jakaa.

Kun rukous oli rukoiltu, kaveri kysyi minulta, saisiko hänkin tulla kuuntelemaan keikalle. Noin totisen rukouksen jälkeen en tietenkään voinut olla lupaamatta sitä hänelle, jos hän puolestaan lupaisi olla häiritsemättä muuta yleisöä. Ollakseni rehellinen: mielessäni kyllä toivoin, ettei hän sinne ilmaantuisi.

Siinä samassa ovi aukesi, ja paikalle saapui suntion kutsuma vartiointiliikkeen kaveri, ja niin tämä hurskas rukoilija joutui vahvojen käsien saattelemana ulos kirkosta. Kieltämättä vähän hymyilytti, kun kuulin ovenraosta, millaista keskustelua ulkona kohta käytiin. Nuori vartija sai heti vastata vakavaan kysymykseen:

“Kuulehan, nuori mies, oletko sinä varmasti itse henkilökohtaisessa uskossa…?”

Kun konsertti alkoi, pultsariystäväni ilmaantui lopulta kuitenkin paikalle. Kohtuullisen rauhassa sain keikan vetää, vaikka pariin otteeseen tuli hänen suunnaltaan kovaäänistä kommenttia ja hengellistä opetusta koko seurakunnalle. Yhteislaulut hän lauloi suurella tunteella seisten kädet kohti taivasta kohotettuina ja yritti saada penseää kirkkokansaakin mukaan ylistykseen.

Jossain kohtaa keikkaa näin poliisien ilmestyneen kirkon eteiseen ja neuvottelevan suntion kanssa, mutta hakijaa ei kaverille kuitenkaan vielä tullut. Syynä oli varmaan se, että juuri sillä hetkellä mies näytti keskittyvän hiljaiseen rukoukseen. Jos tarkemmin katsoi, niin kyseessä olivat kyllä lähinnä pienet nokoset. Parempi niin, sillä olisihan kieltämättä ollut aika ikävää laulaa “Särkyneiden majataloa”, jos se kaikkein särkynein olisi poistettu salista virkavallan toimesta.

Ilmeisesti hakijat kuitenkin tulivat heti konsertin jälkeen, sillä en enää nähnyt häntä emmekä enää päässeet juttelemaan tai pitämään yhteisiä rukoushetkiä.

Kun ajelin takaisin kohti Turkua, en saanut tuota kohtaamista mielestäni. Vaikka siinä olikin omat surkuhupaisat piirteensä, samalla tunsin sympatiaa ja sääliä tuota elämän ja lähimmäisten kolhimaa kaveria kohtaan. Kaikesta kävi ilmi, että mies oli joskus ollut mukana jossain seurakunnassa. Mikä oli mennyt pieleen? Oliko yhteisö ollut pieni, ahdas ja tuomitseva lahko vai suuri, kylmä ja välinpitämätön laitoskirkko? Miksi niin moni lähtee meidän seurakunnistamme hänen laillaan?

Tulin siihen tulokseen, että ainakin osa vastausta löytyy varmaan silloin, kun minä, kirkolliskokous ja me ”kunnon kristityt” uskallamme katsoa itseämme peilistä. Alkoi tuntua siltä, että tapaamisemme ei ehkä kuitenkaan ollut sattuma. Ehkä Henki oli sittenkin läsnä, vaikka sitä epäilinkin.

 

Likaiset kyyneleet

poskille on kuivuneet.

Ihminen revittiin taas palasiksi.

 

Kysymys sanaton

hänen kasvoillansa on.

Huulilleen kuollut on tuo sana: miksi.

 

Ja minä katselen jälleen kauempaa,

mutten uskalla koskettaa.

(Jumalan silmin)

Kirkon ovella

Kirkon ovella

Tilaisuus Kalevan kirkossa Tampereella oli vielä kesken, mutta jouduin lähtemään, sillä olin luvannut olla ajoissa kotona, ja alkoi olla jo hiukan kiire. Kun olin ehtinyt kirkon tuulikaappiin, näin siellä keski-ikäisen naisen, joka oli pukeutunut likaiseen takkiin ja kantoi nuhjuista kassia. Olin jo ehtinyt avata kirkon oven, kun kuulin hänen jupisevan itsekseen:

”Kyllä se on niin helppoa täällä puhua uskosta, kun ei itse elä rankkaa elämää!”

En tiedä, miksi hän sen minulle sanoi, vai tarkoittiko hän sitä edes minulle, mutta se sai minut pysähtymään. Vedin oven kiinni, käännyin takaisin ja menin juttelemaan tuon tuntemattoman naisen kanssa. Täytyy myöntää, että harvoin olen nähnyt kenelläkään niin toivotonta ja apaattista katsetta kuin hänellä oli. Melkeinpä säikähdin, sillä siinä ei ollut minkäänlaista toivoa tai valoa. Jälleen sain kuulla yhden surullisen tarinan, joita tässä maassa tuntuu riittävän.

Nainen kertoi kävelleensä kirkkoon, kun ei ollut mitään muutakaan keksinyt. Häneltä olivat kuulemma kaikki elämänlangat katkenneet, terveys reistaili, eikä asuntoakaan ollut. Hän joutui asumaan milloin missäkin: kadulla, porttikäytävissä ja parhaassa tapauksessa jossain asuntolassa. Kaikki välit lasten ja sukulaisten kanssa olivat poikki, ja mikä pahinta: hän vihasi omaa itseään. Luulenpa, etten ollut koskaan ennen tavannut niin katkeraa ihmistä. Elämällä ei tuntunut olevan hänelle enää mitään annettavaa, hän vain odotti kuolemaa.

Varmaan ainakin tunnin verran kuuntelin hänen katkeraa vuodatustaan siinä kirkon oven vieressä. Monenlaista elämän kuraa sieltä ryöppysi, enkä oikein edes tiennyt, mitä vastaisin. Luulen, että tärkeintä olikin siinä tilanteessa vain kuunnella, ja sitä hän kai toivoikin. Jossain vaiheessa selvisi, että hän oli nuorempana kirjoitellut runoja, ja siinä kohtaa sainkin nähdä jopa vähän hymyn tapaista, kun pyysin häntä lausumaan jonkin niistä runoista. Se taisi olla keskustelussamme hetki, jolloin välillemme löytyi pieni yhteys tai jokin lukko aukesi.

Yritin kertoa hänelle, kuinka arvokas ja rakas hän on Jumalalle, vaikka hän ei koe olevansa minkään arvoinen eikä rakas kenellekään. Yritin myös mahdollisimman lempeästi kertoa, että vaihtoehtoja hänellä oli vain kaksi: joko antaa katkeruuden voittaa ja tuhota kaiken tai antaa Jeesukselle mahdollisuus hoitaa ja parantaa.

Siinä samassa paikalle tuli eräs ystäväni, ja hänen kanssaan saimme luvan rukoilla tuon yksinäisen kirkkovieraan puolesta ja siunata hänet. Kyllähän siitä itku tuli ja kyyneleitä hetki pyyhittiin; lieneekö häntä kukaan tällä lailla koskaan siunannut? Tuntui, että jotakin siinä tapahtui, silmiin oli syttynyt pieni valo.

Koska kirkon ovia jo suljettiin ja nainen oli jalkaisin liikkeellä, heitin hänet vielä Tampereen keskustaan. En tiedä, oliko hänellä paikkaa, minne mennä, mutten voinut enää muuta kuin vain hiljaa rukoilla, kun ajelin kotiin pari tuntia myöhässä. Kiire oli unohtunut minultakin.

Ihmistä ei ole luotu olemaan yksin. Meillä kaikilla on pohjimmiltaan tarve kuulua johonkin ja olla osa jotakin. Kun turvaverkot ja elämän langat leikataan tai kun muut hylkäävät, yksinäisyyden määrää on vaikea ymmärtää, ellei sitä itse joudu kokemaan.

Sanotaan, että yksinäisyys onkin maamme pahimpia ongelmia, ja uskon sen. Tarvitsemme kipeästi paikkoja, joissa voi tulla kohdatuksi, joissa voi kuulua joukkoon ja joissa voi kokea olevansa hyväksytty. Ellei seurakunta ole sellainen paikka, niin mikä sitten? Pelottaa kuitenkin ajatella, kuinka moni tulee kirkkoon yksinäisenä, ”kun ei muutakaan keksi”, ja kuinka moni lähtee sieltä pois yhtä yksinäisenä.

Luin kerran Aamulehdestä artikkelin, jossa haastateltiin kirkosta eronneita. Kullakin heistä oli omat syynsä ratkaisuunsa. Jollekulle se oli talouskysymys, joku ei uskonut Jumalaan, ja joku katsoi, ettei saanut tarpeeksi vastinetta rahoilleen. Minulle jäi kuitenkin mieleen erityisesti viimeinen haastateltu, keski-ikäinen nainen, joka kertoi jotenkin näin:

”Elämäni oli sekaisin, ja olin itsekin aivan rikki. Hädissäni en keksinyt muuta kuin mennä kirkkoon istumaan. Siellä minä istuin, itkin ja itkin. Kukaan ei tullut luokseni.  Yksin tulin ja yksin lähdin. Seuraavana päivänä erosin…”

Mitenkähän kävisi, jos Jeesus tulisi yksin ja itkisi hädissään meidän kirkkomme penkissä tai oven suussa?

Taas särkynyt katse vain,

sen silmistäsi heti näin

ja vierellesi hiljaa jäin.

Taas sanoja turhaan hain,

et päivää jaksa odottaa,

kun vanhat haavat vuotaa saa.

Katso: uutta kasvaa, kun vanha katoaa.

Etkö sitä huomaa? Se taimeen puhkeaa.

Katso: uutta kasvaa tuhkasta eilisen.

Jumalamme luomaa on toivo huomisen.

 

(Katso, uutta kasvaa)

Sytkäri

Sytkäri

Olimme Exitin kanssa mukana rukoustapahtumassa eräässä Itä-Suomen kirkossa. Osanottajia oli satoja, pääosin ihan tavallista keski-ikäistä kirkkokansaa. Minä olin mukana myös iltapäivän ohjelmassa, vedin musiikkikanavan ja tein tapahtumaan tunnuslaulunkin. Muuten tilaisuudet olivat ihan peruskauraa: rukiista raamatunopetusta, hidasta virrenveisuuta ja suomalaiseen tapaan harrasta tunnelmaa.

Jossain kohtaa iltapäivällä huomasin, kuinka salin sivuovesta astui yhtäkkiä sisään vanhemman puoleinen nainen, joka oli pukeutunut valtavan värikkääseen mekkoon. Hänellä oli kaulassa iso määrä kaulaketjuja, kampaus oli viimeisen päälle laitettu, ja kaiken kruunasivat kauniit kukkakoristeet hiuksilla. Siinä olikin varsinainen väriläiskä keskellä perusharmaata kirkkokansaa. Jokin naisen olemuksessa paljasti, että vuodet olivat kolhineet rankasti ja että elämä kadullakin oli tainnut tulla tutuksi.

Tunnustan, että ensimmäinen ajatukseni olikin: Kuka tuo on, ja mitä ihmettä hän täällä tekee?
Jos takana lieneekin ollut rankkaa elämää, jotain oli kuitenkin perusteellisesti muuttunut, sillä nainen osallistui koko päivän kaikkeen, mitä kirkossa tapahtui. Tosin hän välillä innostui liikaakin ja huusi “aamenta” ja “hallelujaa” tai tanssi virsien tahtiin kirkon keskikäytävällä mekon helmat heiluen. Aika tuikeita katseita hän sai taisi välillä saada muun kirkkokansan suunnalta.

Vanhan elämän varjot näkyivät myös siinä, että naisen oli vähän väliä pakko piipahtaa ulos tupakalle vetämään henkosia. Aina hän kuitenkin uskollisesti palasi takaisin kirkkoon kuuntelemaan puheita. Olikin hauska seurata sivusta tämän värikkään tädin edesottamuksia. Ei ainakaan tullut aika pitkäksi.

Tapahtuma päättyi illalla Exitin konserttiin. Asetuimme kirkon etuosaan puolikaareen ja istuimme korkeilla baarijakkaroilla. Tämä rouva tuli tietenkin mukaan keikalle. Hän levitti takkinsa etummaisen penkin eteen ihan jalkojemme juureen. Siinä hän sitten istua kökötti jalat ristissä ja kuunteli konserttia tarkkaavaisesti, vaikka välillä kömpikin ylös ja kävi ulkona tupakalla.

Kun olimme konsertin loppupuolella laulamassa erästä kaunista kappaletta, hän palasi jälleen kerran ulkoa ja jäi hetkeksi ovelle hiljaa kuuntelemaan. Ilmeisesti laulu jotenkin kosketti, sillä yhtäkkiä hän sytytti sytkärinsä, kohotti sen liekin korkealle päänsä yläpuolelle ja lähti hitaasti ja juhlallisesti kävelemään kirkon keskikäytävää kohti meitä soittajia. Vähän huolestuneena seurasin, mitä tapahtuisi, ja odotin suntion puuttuvan tilanteeseen.

Kun nainen pääsi sytkärinsä kanssa kirkon etuosaan, hän astui portaat ylös suoraan lavalle minun viereeni ja kääntyi juhlallisesti kohti yleisöä. Siinä hän seisoi kuin vapauden patsas konsanaan liekki taivasta kohti lepattaen. Kohta hän sai uuden idean ja läimäytti vasemman kätensä pääni päälle.

Hetken mietin, mitä ihmettä tässä pitäisi tehdä, ja odotin suntion vihdoin ilmaantuvan ja päästävän minut pinteestä. Suntiota ei kuitenkaan näkynyt, joten lopulta en keksinyt muuta kuin nostaa oikean käteni hänen harteilleen, ja niin jatkoimme yhdessä laulua liekin lepattaessa juhlallisesti.

Siitä muodostuikin yllättäen varsinainen performanssiesitys, jota yleisökään ei varmaan unohda. Kun laulu lopulta hiljeni, nousin ylös, halasin tuon merkillisen kirkkovieraan ja kiitin saamastani yllättävästä ja erikoisesta “siunauksesta”. Tyytyväisenä rouva palasi paikalleen ja kuunteli keikan kiltisti loppuun.

Jälkeenpäin kävin tapahtunutta läpi mielessäni. Kyllä minua harmitti ja hävetti — ei tuon naisen takia vaan itseni takia. Tiedän hyvin, mitä Jeesus opetti näistä kaikkein heikoimmista, pienimmistä ja köyhimmistä. Mutta kun eteen astuu yksi heistä, kovia kokenut ihminen, jonka elämän Jumala on muuttanut, meikäläinen vain lähinnä ihmettelee, mitä hän kirkossa tekee. Kun ovesta astuu ihminen, joka ei kuulu tuttuun harmaaseen hurskaiden sisäpiiriin, minä vain odotan, että suntio hoitaisi hänet siististi ulos. Näinkö kylmä ja ymmärtämätön minun sydämeni on?

Tuntuu siltä, että usko jää kovin helposti vain tietona päähän, mutta sydän ei syty. Ehkä Jumala lähettikin tämän värikkään vieraan kirkkoon sytyttämään jotakin meissä, joiden sydän savuttaa ja liekki hiipuu. Ehkä silloin uskaltaisimme avata kirkon ovet ja lähteä ulos sytyttämään maailmaa emmekä vain lämmittää toisiamme tuttujen kiviseinien sisäpuolella. Ehkä tämä oli se kipinä, josta roihu alkaa.

Yksi kipinä vain, ja liekki leimahtaa.
Yksi kipinä vain, ja kohta kuiva maa
tulen vallassa on,
roihu talttumaton
kulkee, minne tuuli vie.
Yksi kipinä vain ihmissydämeen,
yksi kipinä vain uskon sammuneen
jälleen syttymään saa,
valo taas kajastaa,
ja eksyneelle löytyy tie.
(Tuli on irti)

Trubaduurin mietteitä

Trubaduurin mietteitä

Minulta pyydettiin lyhyttä juttua keikkareissulta Nuotta-lehteen ja tällaisen tarinan siitä raapaisin viime viikolla. Ehkä tämä antaa pienen välähdyksen siitä, minkälainen on gospelin soittajan arkipäivä ja millaista on lähteä kitaran kanssa tien päälle ties kuinka monetta kertaa. Hyppää kyytiin ja otetaan suunta kohti Kokkolaa!
Täytyy myöntää, että ihan hirveä draivi ei ollut päällä eikä motivaatio parhaimmillaan, kun suuntasin auton nokan helmikuun alkupäivinä kohti Pohjanmaata. Edessä oli neljän päivän kiertue ja peräti 13 keikkaa putkeen niin kuin joskus nuorena. Huh, huh, melkoinen vääntö siis odotettavissa! Vähän oli kieltämättä väsy päällä ja pääkin vielä pyörällä, sillä viikkoa aikaisemmin olin juuri palannut kahden viikon Etiopian reissulta Afrikasta! Se tarkoitti myös sitä, että yli 30 asteen aurinko oli vaihtunut lähes 20 asteen pakkaseen ja lumipyryyn! Kaiken lisäksi olin huonolla onnella rutannut autoni etukulman bussin kylkeen Tampereella pari päivää sitten. Ratikkatyömaan takia oli liikennejärjestelyt muuttuneet siinä torin laidalla enkä sitä huomannut, kun oli niin tuttu paikka. Onneksi siinä rytäkässä ei pahemmin käynyt ja auton pellitkin sain korjattua ajokuntoon roudausteipillä, milläs muulla. Ei siinä muu auttanut kuin vaan baanalle ja kohti pohjoista! Viiden tunnin ajon jälkeen pääsin keskellä yötä perille Kokkolaan, jossa oli pieni vierashuone ja lämmin peti odottamassa, niin, ja tietenkin jääkaapissa soittajalle syötävää. Kyllä uni maittoi.
Aamulla kello soi jo seiskalta, joten hilppasin suihkuun ja otin suunnan pikkupakkasessa kohti ensimmäistä ala-koulua. En ollutkaan pitkään aikaan pitänyt konserttia ala-asteikäisille, joten sekin vähän jännitti, osaanko vielä. Ihan turhaan jännitin, sillä kohta jo 300 lasta lauloi nupit kaakossa kädet viuhtoen ’Toimivat kädet’ -laulua ja muita hauskoja lastenbiisejä. Lapsilta puuttuvat ne turhat estot, mitkä meillä aikuisilla on ja jos on kivaa, sitä ei piilotella. Siinä jo väsymykset unohtui ja itsekin innostuin niin, että paita oli kohta hiestä märkä. Pari tuollaista energistä vauhtikeikkaa jokaisena neljänä aamuna hoiti kyllä tehokkaasti herätyksen! Nykyään ei kuitenkaan ole itsestään selvää, että kouluun enää pääsee kristillisen sanoman kanssa, joten sitä joutuu miettimään, mitä voi ja uskaltaa sanoa. Otin teemakseni sen, että jokainen on Jumalan edessä tärkeä ja kaunis. Tuntui, että jotain meni perille, sen verran oli keikkojen jälkeen iloisia ilmeitä, tuli ylävitosia ja haettiin nimmareita. Jälleen kerran itsekin tajusin sen, kuinka tärkeää on, että seurakunnat menevät kouluihin niin kauan kuin se tässä maassa on mahdollista. Vielä on ovet auki, mutta kukaan ei tiedä, kuinka pitkään!
Joka päivä koulukeikkojen jälkeen huokaisin hetken ennen kuin ajelin pitämään iltakonserttia jossain lähiseudun kirkossa. Mukavia nekin oli, väkeä tuli paljon ja tunnelma oli hyvä, mutta toiseksi ne jäivät ainakin äänen voimakkuudessa! Kaksi ensimmäistä keikkaa tein yhteistyössä Open Doors -järjestön kanssa Kokkolan lisäksi Kannuksessa. Kerroin laulujen lomassa tarinoita Irakista, jossa kävin joulun alla tapaamassa Isis-järjestön vainoamia kristittyjä. Kerroin siitä, kuinka tiukoilla ihmiset siellä ovat uskonsa takia, mutta myös siitä, kuinka toivo nousee raunioistakin. Toin myös rohkaisevat terveiset äskeiseltä reissultani Etiopiasta, jossa eletään keskellä valtavia herätyksiä. Ohjelmaan mahtui myös Lohtajan ensimmäinen majataloilta, jota oli suuri ja innostunut porukka tekemässä. Paluumatkalla pysähdyin Kauhavalla ja lopetin kiertueen ihan perinteiseen trubaduurikeikkaan. Jos olivat aamukeikat täynnä iloa ja ääntä, illat olivat täynnä syviä tunteita, rukousta ja vähän kyyneleitäkin. Tuntui siltä, että välillä vanhatkin laulut syttyivät ja ehkäpä jotain syttyi myös kuulijoiden silmissä.
Ääni oli jo käheä, kun viimeinen keikka oli ohi. Taas kotiin ajaessani mietin, että miksi tätä teen. Eikö sitä leipäänsä saisi jotenkin helpommallakin? Nuo 13 keikkaa tarkoittaa myös sitä, että äänentoistokamat roudattiin autosta pois ja takaisin 26 kertaa! Siihen lisäksi 700km autossa istumista lumipyryssä. Pitäiskö antaa kitarat suosiolla jo nuoremmille ja jäädä kiikkustuoliin eläkepäiviä odottamaan? Toisaalta, mitäpä minä marmatan, tällaisen kutsun minä joskus sain ja tälle tielle lähdin suuria jälkiä seuraamaan. Niin, ja mitäpä meikäläinen lopulta muuta osaisikaan… Onhan ne niin inhimillisiä ajatuksia toki kaikki. Mutta sitten on se toinen puoli. Kun saa katsoa ihmisiä silmiin, kuulla elämän tarinoita ja nähdä, mitä kaikkea Jumala tekee, se on välillä niin kiehtovaa ja ihmeellistä, että siihen ei väsy. Koskaan ei tiedä, mitä tapahtuu, kun Jumalalla on sormensa pelissä! Hän yllättää aina.
Entä sitten ne lapset ja ne koulut? Kivaa on ja ääntä riittää, mutta jääkö niistä keikoista mitään lasten muistiin ja sydämiin, välillä sitäkin mietin. Siihen vain täytyy uskoa ja luottaa. Eikö se ole niin, että ihmisen elämän suuret suuntaviivat piirretään jo lapsena! Monet kerrat olen minäkin saanut kuulla, kuinka joku tuntematon kertoo, että ”kävit meidän koulussa silloin joskus”. Kyllä ne tuntuu mieleen jäävän. Se, mitä sydämissä tapahtuu, sen saa aina jättää suuriin käsiin. Jumalan sana ei tyhjänä palaa, vaikka se tulisi kuinka epävireisellä kitaralla tai kuinka kelvottoman puhujan suusta. Joskus sen on saanut kokea itsekin. En varmaan koskaan unohda, kuinka viime vuoden viimeisen keikan jälkeen toi eräs nuori nainen minulle pienen paperilappusen, jossa luki näin: ”Kiitos, Pekka, sun koulukeikalla mä tulin uskoon!” Se piti lukea monta kertaa! Muistin taas, kenen asialla tässä ollaan!
Vaikkei olisi draivia yhtään, vaikka olisi läpeensä väsynyt ja vaikkei olisi mitään hyvää annettavaa, Jumala tekee työtään ja ihmeitään! Pidetään siitä kiinni, teipataan autot kuntoon, otetaan kitarat kainaloon ja lähdetään liikkeelle! Maailma odottaa!