Kaukaiset vieraat

Kaukaiset vieraat

Kirkon lehterillä he istuivat. He olivat Irakin pakolaisia, joita oli juuri alkanut virrata tuhansittain rajan yli Suomeen. Elettiin silloin ensimmäisen suuren pakolaisaallon aikaa alkusyksystä 2015. Agricolan kirkon krypta toimi väliaikaisena hätämajoituspaikkana, ja se olikin täynnä noita kaukaisia vieraita.

Kun sunnuntai tuli, kaikki halukkaat pakolaiset oli kutsuttu yläkertaan kirkon puolelle seuraamaan Tuomasmessua. Ylhäällä urkuparvella olikin 40 uteliasta silmäparia seuraamassa jännittyneinä, mitä oli tulossa. Luultavasti suurin osa heistä tai ehkä kaikki olivat ensimmäistä kertaa kirkossa, kristittyjen tilaisuudessa, sillä heidän kotimaansa tiukassa islamilaisessa kulttuurissa sellaiseen osallistuminen ei varmasti ollut helppoa. Kaikki oli valmiina, ja täysi kirkko odotti ensimmäistä laulua.

Minä olin sillä kertaa EtCetera-kuoron kanssa hoitamassa tilaisuuden musiikkia, ja täytyy tunnustaa, että kyllä minuakin vähän jännitti tämä kahden maailman kohtaaminen. Minäkin olin ensimmäistä kertaa kasvotusten näiden uusien kaukaisten vieraittemme kanssa,  siksi tämä päivä jäikin niin elävästi mieleen.

Niin sitten kajahti kuoron ensimmäinen laulu: ”Voi, mikä riemu, kun jälleen yhdessä vietämme juhlaa…”

Bändi jammaili, ja kuoro liikkui rytmikkäästi. Ilo täytti salin, ja jokunen käsikin nousi jo ylistykseen. Urkulehterillä seurattiin kaikkea melkein liikkumatta ja suu hämmästyksestä auki.

Sykkivä musiikki jatkui, rukoiltiin yhdessä, ja minä pidin saarnan, jossa yritin vakuuttaa, että Jumalan voi tuntea ja että Jeesus kulkee vierellä keskellä arkea. Lehterin vieraat eivät varmaan ymmärtäneet saarnasta paljoakaan, mutta kenelläkään ei silti tuntunut olevan kiire pois.

Uskon ja tiedän, että hyväksyvä ilmapiiri ja ilo ymmärretään aina. Ja sekin ymmärretään, onko ilo aitoa ja onko sydän mukana vai ei. Tuntui, että siellä kirkon yläkerrassa otettiin avosylin vastaan kaikki, mitä nähtiin ja kuultiin. Tällaista riemullista kokemusta omasta moskeijasta tuskin oli kenelläkään heistä, sen näki jo ilmeistä.

Kun loppulaulu sitten jyrähti liikkeelle, koko seurakunta nousi seisomaan, ja kirkko täyttyi vielä kerran iloisista sävelistä. Kaukaiset vieraatkin pomppasivat pystyyn, hymyilivät ja heiluttelivat yläkerrasta käsiään kirkkokansalle. Jotakin oli kuitenkin ymmärretty, tai ainakin oli syntynyt merkillinen yhteys kahden kulttuurin välille.

Messun jälkeen sitten käteltiin ja yritettiin jutella, vaikka se olikin hiukan hankalaa ilman yhteistä kieltä. Onneksi vieraiden joukossa oli mukana myös jokunen englannin kielen taitoinen, joka pystyi tulkkaamaan ajatuksia puolin ja toisin.

Teejatkoilla monia itketti. Terroristijärjestö Isiksen tappouhkauksia ja julmia taisteluja paenneiden tarinat olivat järkyttäviä. Toisaalta moni kertoi kokeneensa tänä iltana jotakin aivan erilaista. Silmät olivat auenneet. Eräs vieraista kommentoi iltaa näin:

”Olen muslimi, ja siksi en halunnut tulla kristittyyn maahan, mutta minulla ei ollut vaihtoehtoa. Tänään olen ymmärtänyt, että kristinusko onkin rakkauden uskonto.” Toinen totesi liikuttuneena:

”Tänään kiitän rauhasta. Te olette rauhan ihmisiä!”

Tämä Tuomasmessu ei jäänyt ensimmäiseksi kohtaamiseksi heidän kanssaan, sillä monta kertaa sen jälkeen on kirkon penkeissä näkynyt tummia, uteliaita silmiä ja hymyileviä kasvoja, kun konsertti oli alkamassa. Exitin keikoilla oli muutaman kerran varmaan melkein puolet yleisöstä näitä kaukaisia vieraita. Eräässä EtCeteran konsertissa innostuivat kurdimiehet jopa tanssimaan lavan edessä jotain itämaista letkajenkkaa.

Ajaessani kotiin Tuomasmessusta ymmärsin, miksi nämä kaukaiset ystävät ovat täällä. Moneen muslimimaahan on äärettömän vaikeaa ja vaarallista viedä evankeliumia, mutta nyt Jumala lähetti heidät meidän luoksemme, jotta voisimme kertoa heille Vapahtajasta! Olemme kaikki saman Luojan luomia ja lunastamia. Jeesus on kuollut koko maailman puolesta, tulimmepa sitten Suomesta, Irakista tai Syyriasta. Meidän iloinen tehtävämme on rakastaa nämä kaukaiset vieraat Jeesukselle!

 

Ihmisen poika kadulla kulkee,

ovelle kolkuttaa.

Pohjoinen kansa korvansa sulkee,

olkaansa kohauttaa.

 

Ihmisen poika kadulla nukkuu,

asfalttiin painaa pään.

Ihmisen poika pimeyteen hukkuu

yksin ja nälissään.