Fuengirola!

Fuengirola!

EtCeteran Espanjan kiertue päättyi lauantaina 23.2. Fuengirolaan hotelli Las Palmaksessa pidettyyn riemukkaaseen konserttiin. Se oli samalla osa Mahdollisuus Muutokseen – tapahtumaa. Kuvassa hetki ennen keikkaa. Naurua ja kyyneliä nähtiin. Jotain syttyi sydämissä! Hasta luego, España!

Lähetetty iPhonesta

Trubaduurin mietteitä

Trubaduurin mietteitä

Minulta pyydettiin lyhyttä juttua keikkareissulta Nuotta-lehteen ja tällaisen tarinan siitä raapaisin viime viikolla. Ehkä tämä antaa pienen välähdyksen siitä, minkälainen on gospelin soittajan arkipäivä ja millaista on lähteä kitaran kanssa tien päälle ties kuinka monetta kertaa. Hyppää kyytiin ja otetaan suunta kohti Kokkolaa!
Täytyy myöntää, että ihan hirveä draivi ei ollut päällä eikä motivaatio parhaimmillaan, kun suuntasin auton nokan helmikuun alkupäivinä kohti Pohjanmaata. Edessä oli neljän päivän kiertue ja peräti 13 keikkaa putkeen niin kuin joskus nuorena. Huh, huh, melkoinen vääntö siis odotettavissa! Vähän oli kieltämättä väsy päällä ja pääkin vielä pyörällä, sillä viikkoa aikaisemmin olin juuri palannut kahden viikon Etiopian reissulta Afrikasta! Se tarkoitti myös sitä, että yli 30 asteen aurinko oli vaihtunut lähes 20 asteen pakkaseen ja lumipyryyn! Kaiken lisäksi olin huonolla onnella rutannut autoni etukulman bussin kylkeen Tampereella pari päivää sitten. Ratikkatyömaan takia oli liikennejärjestelyt muuttuneet siinä torin laidalla enkä sitä huomannut, kun oli niin tuttu paikka. Onneksi siinä rytäkässä ei pahemmin käynyt ja auton pellitkin sain korjattua ajokuntoon roudausteipillä, milläs muulla. Ei siinä muu auttanut kuin vaan baanalle ja kohti pohjoista! Viiden tunnin ajon jälkeen pääsin keskellä yötä perille Kokkolaan, jossa oli pieni vierashuone ja lämmin peti odottamassa, niin, ja tietenkin jääkaapissa soittajalle syötävää. Kyllä uni maittoi.
Aamulla kello soi jo seiskalta, joten hilppasin suihkuun ja otin suunnan pikkupakkasessa kohti ensimmäistä ala-koulua. En ollutkaan pitkään aikaan pitänyt konserttia ala-asteikäisille, joten sekin vähän jännitti, osaanko vielä. Ihan turhaan jännitin, sillä kohta jo 300 lasta lauloi nupit kaakossa kädet viuhtoen ’Toimivat kädet’ -laulua ja muita hauskoja lastenbiisejä. Lapsilta puuttuvat ne turhat estot, mitkä meillä aikuisilla on ja jos on kivaa, sitä ei piilotella. Siinä jo väsymykset unohtui ja itsekin innostuin niin, että paita oli kohta hiestä märkä. Pari tuollaista energistä vauhtikeikkaa jokaisena neljänä aamuna hoiti kyllä tehokkaasti herätyksen! Nykyään ei kuitenkaan ole itsestään selvää, että kouluun enää pääsee kristillisen sanoman kanssa, joten sitä joutuu miettimään, mitä voi ja uskaltaa sanoa. Otin teemakseni sen, että jokainen on Jumalan edessä tärkeä ja kaunis. Tuntui, että jotain meni perille, sen verran oli keikkojen jälkeen iloisia ilmeitä, tuli ylävitosia ja haettiin nimmareita. Jälleen kerran itsekin tajusin sen, kuinka tärkeää on, että seurakunnat menevät kouluihin niin kauan kuin se tässä maassa on mahdollista. Vielä on ovet auki, mutta kukaan ei tiedä, kuinka pitkään!
Joka päivä koulukeikkojen jälkeen huokaisin hetken ennen kuin ajelin pitämään iltakonserttia jossain lähiseudun kirkossa. Mukavia nekin oli, väkeä tuli paljon ja tunnelma oli hyvä, mutta toiseksi ne jäivät ainakin äänen voimakkuudessa! Kaksi ensimmäistä keikkaa tein yhteistyössä Open Doors -järjestön kanssa Kokkolan lisäksi Kannuksessa. Kerroin laulujen lomassa tarinoita Irakista, jossa kävin joulun alla tapaamassa Isis-järjestön vainoamia kristittyjä. Kerroin siitä, kuinka tiukoilla ihmiset siellä ovat uskonsa takia, mutta myös siitä, kuinka toivo nousee raunioistakin. Toin myös rohkaisevat terveiset äskeiseltä reissultani Etiopiasta, jossa eletään keskellä valtavia herätyksiä. Ohjelmaan mahtui myös Lohtajan ensimmäinen majataloilta, jota oli suuri ja innostunut porukka tekemässä. Paluumatkalla pysähdyin Kauhavalla ja lopetin kiertueen ihan perinteiseen trubaduurikeikkaan. Jos olivat aamukeikat täynnä iloa ja ääntä, illat olivat täynnä syviä tunteita, rukousta ja vähän kyyneleitäkin. Tuntui siltä, että välillä vanhatkin laulut syttyivät ja ehkäpä jotain syttyi myös kuulijoiden silmissä.
Ääni oli jo käheä, kun viimeinen keikka oli ohi. Taas kotiin ajaessani mietin, että miksi tätä teen. Eikö sitä leipäänsä saisi jotenkin helpommallakin? Nuo 13 keikkaa tarkoittaa myös sitä, että äänentoistokamat roudattiin autosta pois ja takaisin 26 kertaa! Siihen lisäksi 700km autossa istumista lumipyryssä. Pitäiskö antaa kitarat suosiolla jo nuoremmille ja jäädä kiikkustuoliin eläkepäiviä odottamaan? Toisaalta, mitäpä minä marmatan, tällaisen kutsun minä joskus sain ja tälle tielle lähdin suuria jälkiä seuraamaan. Niin, ja mitäpä meikäläinen lopulta muuta osaisikaan… Onhan ne niin inhimillisiä ajatuksia toki kaikki. Mutta sitten on se toinen puoli. Kun saa katsoa ihmisiä silmiin, kuulla elämän tarinoita ja nähdä, mitä kaikkea Jumala tekee, se on välillä niin kiehtovaa ja ihmeellistä, että siihen ei väsy. Koskaan ei tiedä, mitä tapahtuu, kun Jumalalla on sormensa pelissä! Hän yllättää aina.
Entä sitten ne lapset ja ne koulut? Kivaa on ja ääntä riittää, mutta jääkö niistä keikoista mitään lasten muistiin ja sydämiin, välillä sitäkin mietin. Siihen vain täytyy uskoa ja luottaa. Eikö se ole niin, että ihmisen elämän suuret suuntaviivat piirretään jo lapsena! Monet kerrat olen minäkin saanut kuulla, kuinka joku tuntematon kertoo, että ”kävit meidän koulussa silloin joskus”. Kyllä ne tuntuu mieleen jäävän. Se, mitä sydämissä tapahtuu, sen saa aina jättää suuriin käsiin. Jumalan sana ei tyhjänä palaa, vaikka se tulisi kuinka epävireisellä kitaralla tai kuinka kelvottoman puhujan suusta. Joskus sen on saanut kokea itsekin. En varmaan koskaan unohda, kuinka viime vuoden viimeisen keikan jälkeen toi eräs nuori nainen minulle pienen paperilappusen, jossa luki näin: ”Kiitos, Pekka, sun koulukeikalla mä tulin uskoon!” Se piti lukea monta kertaa! Muistin taas, kenen asialla tässä ollaan!
Vaikkei olisi draivia yhtään, vaikka olisi läpeensä väsynyt ja vaikkei olisi mitään hyvää annettavaa, Jumala tekee työtään ja ihmeitään! Pidetään siitä kiinni, teipataan autot kuntoon, otetaan kitarat kainaloon ja lähdetään liikkeelle! Maailma odottaa!

Terveiset Keski-Pohjanmaalta!

Terveiset Keski-Pohjanmaalta!

Kokkolan seudulla vietin pakkasissa 4 päivää, jotka sisälsivät 13 erilaista konserttia! Suurin niistä osa oli hauskoja alakoulukeikkoja! Tämä kuva on Open Doors-illasta Kannuksessa 6.2. yhdessä tosi mukavien afgaanipoikien kanssa!

Lähetetty iPhonesta