mennessä Pekka Simojoki | loka 12, 2026 | Ihmejuttuja, Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
Se tuli ihan varoittamatta. Myrsky iski päälle kuin trombi, tuulenpyörteet repivät telttakatoksia, kaatoivat pöytiä ja raju sadekuuro kasteli kaiken ihan läpimäräksi. Meidän unkarilaiset isäntämme juoksivat ympäriinsä, kantoivat turvaan pöydille katettuja tarjoomuksia ja yrittivät pelastaa katokset ja kalusteet. Ankaraa sadetta ja tuulta kesti ehkä vartin verran, kunnes aurinko taas paistoi. Puutarhajuhlat saatiin sittenkin pidettyä.
Oli kesä 2018, ja Exitin kiertue Unkarissa oli alkamassa 14 vuoden tauon jälkeen. Siinä oli jo juhlan aihetta. Kun kerran olimme Unkarissa, tarjoomuksien suhteen ei ollut valittamista, sillä paikallisia herkkuja — salaatteja, kakkuja ja viinejä — riitti niin, että pöydät notkuivat. Ei ihme, että iloinen nauru ja tarinointi jatkui pitkälle iltaan. Meitä oli selvästi odotettu, ja se tuntui hyvältä.
Hiukan minua alkoi kuitenkin huolettaa seuraavan päivän sääennuste, joka illalla kello 18.00 lupasi sadetta 60 prosentin todennäköisyydellä! Se ei kuulostanut hyvältä, sillä meidän ensimmäinen keikkamme oli tarkoitus pitää juuri tuohon aikaan ulkona puistossa Pilisin kirkon vieressä. Äskeisen kaltainen raju vesikuuro olisi seuraavana päivänä täysi katastrofi, sillä meillä ei ollut katoksia suojaamassa soittimia ja laitteita. Vaihtoehtona olisi vanha, pieni kirkko, jossa on vaikea akustiikka ja johon väki ei millään mahtuisi. Ei auttanut kuin vain toivoa ja rukoilla.
Oli hienoa kuitenkin olla täällä, sillä olin kulkenut todella pitkän matkan näiden unkarilaisten ystävien kanssa. Minun elämäni ensimmäinen Unkarin-reissu tapahtui jo vuonna 1984, kun tulimme Budapestiin soittamaan Afrikkalaista messua suureen kansainväliseen tapahtumaan. Siitä saakka olemme pitäneet tänne yhteyttä ja keikkojakin on tehty. On ollut mukava huomata, että monet suomalaiset laulutkin ovat täällä tosi rakastettuja.
Minulle jäi illan keskusteluista päällimmäisenä mieleen juttutuokio erään miehen kanssa. Hän tuli kertomaan, kuinka merkittävä Exitin edellinen Unkarin-kiertue 14 vuotta aiemmin oli ollut monelle nuorelle. Yksi heistä oli kuulemma hänen oma vaimonsa, joka kävi silloin ystäviensä kanssa kuuntelemassa jokaisen konsertin. Niiden kautta hänen uskonsa ja elämänsä olivat saaneet aivan uuden suunnan! Olipa rohkaisevaa kuulla, sillä heikkoina hetkinä tulee mietittyä sitäkin, onko näistä reissuista lopulta mitään hyötyä. Jumala tekee kuitenkin työtään salaa.
Näin hänen vaimonsa muisteli noita päiviä:
”Exitin kaksi konserttia heti alussa olivat meille niin suuria elämyksiä, että halusimme kuulla lisää. Yritimme yhdessä kavereideni kanssa järjestää kyydit seuraavillekin keikoille, mutta se ei ollut helppoa, sillä kenelläkään meistä ei ollut vielä ajokorttia. Matkasta ei meinannut tulla mitään, kunnes lopulta pyysin apua serkultani, vaikka hän suhtautuikin nihkeästi hengellisiin asioihin. Yllättäen hän kuitenkin suostui viemään meidät Balatonszárszóon parin tunnin ajomatkan päähän. Keikalla sitten lauloimme ja heilutimme kotoa tuotuja kynttilöitä musiikin tahtiin illan hämärässä. En voi unohtaa sitä tunnelmaa! Jopa serkkunikin tykkäsi. Muillekin keikoille saimme kyydit, ja muistan jokaisen Exitin unkarinkielisen laulun yhä ulkoa ja osaan ne jopa suomeksi! Myös monet puheista jäivät mieleeni ja tajusin, että minäkin haluan olla taivaan kansalainen!”
Seuraavana aamuna emäntämme Klara teki aamiaisen, joka syötiin verannalla kauniissa auringonpaisteessa. Kuulin, että sateen todennäköisyys illalla oli hiukan laskenut, mutta suuri se oli edelleen, 40–50 prosentin luokkaa. Kaivoin esiin Raamattuni ja luin Pietarin kirjeestä päivän tekstin, josta yksi lause oikein hyppäsi silmille. Se oli toki eri tilanteeseen kirjoitettu, mutta tuntui nyt hyvin osuvalta: ”Nuo ihmiset ovat – – sadepilviä, jotka tuulenpuuska hajottaa” (2. Piet. 2:17).
Olisiko siinä meille Jumalan viesti tähän päivään? mietiskelin hiljaa mielessäni.
Pitkin päivää katselin taivaalle, heitin rukouksia ylös ja kyselin sääennusteita. Sateen uhka huoletti, vaikka sää näyttikin hyvältä. Huokaukset varmastikin kuultiin, sillä iltapäivällä sateen todennäköisyys oli enää vain kymmenen prosenttia. Konsertin järjestäjä kysyi minulta, mitä tehdään, olemmeko ulkona vai sisällä.
”Sinä päätät”, hän sanoi. Kerroin hänelle aamun raamatunkohdasta ja päätin, että otamme pienen uskonaskeleen ja jäämme ulos! Jumala lähettää tarvittaessa tuulenpuuskia hajottamaan sadepilvet!
Niinpä nostimme laitteet ja soittimet ulos ja aloimme rakentaa lavaa. Teimme soundcheckin ja ehdimme kerrata unkarinkieliset sanatkin läpi vielä kerran. Yhä tiirailin taivaanrantaa, sillä päätös ja riski olivat minun. Vähitellen alkoi väkeä kerääntyä paikalle, ja lopulta kirkkopuistossa oli satoja kyläläisiä — ja mikä parasta — kirkkaassa auringonpaisteessa.
Olipa helpotus! Siitä se alkoi, musiikki kaikui yli kylän, ihmiset hymyilivät, eikä sateesta ollut tietoakaan.
Kerroin keikalla vanhan tarinan siirtolaisesta, joka osti lipun Amerikkaan, mutta koko laivamatkan ajan söi vain näkkileipää, koska halusi säästää. Vaikka nälkä oli kova, hän istui hytissään mutustamassa näkkäriä. Aamulla näkkäriä ja illalla näkkäriä, aina vain näkkäriä. Vasta matkan lopulla ja vatsa näkkäristä sekaisin hän kuuli, että myös ruokailut kuuluvat lipun hintaan! Teroitin kuulijoille, että tämä tarina kertoo meistä tämän päivän kristityistä! Jumalalla olisi paljon enemmän tarjottavaa meille kuin osaamme aavistaakaan. Hän tahtoisi antaa kunnon unkarilaista ruokaa, gulassia ja pörköltiä, mutta me tyydymme vain näkkäriin. Haastoin yleisön panemaan uskonsa käytäntöön ihan arkisissakin asioissa. Tarkkaavaisesti väki kuunteli ja välillä nauroi mukana. Olen varma, että kaikki heistä osasivat keikan jälkeen ainakin yhden sanan suomea: näkkäri!
Myöhemmin kuulin yllättäen, että olin kertonut juuri tuon saman tarinan myös edellisellä kerralla neljätoista vuotta aikaisemmin! Olin aivan ällistynyt, sillä en muistanut sitä enkä ollut käyttänyt tarinaa muutenkaan sen jälkeen. Ehkä sen opetus oli niin tärkeä juuri nyt, että se piti ottaa uusiksi!
Kun konsertti lähestyi loppuaan, taivas alkoi vähitellen tummua, ja lauloimme viimeiset laulut uhkaavien tummien pilvien alla. Keikan jälkeen alkoi melkoinen säpinä, kun kamaa laitettiin juosten kasaan. Juuri kun kaikki tarpeellinen oli saatu suojaan, tipahtivat ensimmäiset pisarat. Kello oli silloin tasan 20.15! Ajoitus oli täydellinen! Saimme ylimääräistä aikaa reilut kaksi tuntia. Kiitos Jumalalle!
Jumalan pöytä on kuin unkarilainen herkkupöytä. Ei tarvitse tyytyä näkkäriin!
mennessä Pekka Simojoki | syys 28, 2026 | Ihmejuttuja, Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
”Olin vasta 20-vuotias, kun oikeasta keuhkosta löytyi kasvain. Sitten niitä löytyi lisää: yksi vasemmasta keuhkosta, toinen vatsasta ja kolmas keuhkon ja sydämen välistä. Siitä alkoivat raskaat sädetykset ja solumyrkkyhoidot, ja menin todella huonoon kuntoon. Lääkärit lupasivat elinaikaa enää vain puoli vuotta. Ihme kyllä pysyin hengissä koko sen puolentoista vuoden hoitojakson, muttei minusta enää ollut paljoakaan jäljellä, sillä tukka oli lähtenyt, ja painoin enää vain 38 kiloa. En aluksi osannut pyytää Jumalaa parantamaan, pyysin vain, että Hän tekisi jotakin, ottaisi vaikka taivaaseen.”
Kuuntelimme kaikki hiiskumatta, kun tämä eläväisen tuntuinen nainen, Meri-Mirja nimeltään, kertoi uskomatonta tarinaansa EtCetera-kuoron pitämässä Majatalo-illassa Skövdessä. Tämä oli toinen keikkamme lyhyellä Ruotsin-kiertueella. Edellinen päivä oli ollut täynnä tapahtumia, eikä tästäkään tylsää tullut. Ennen konserttia pidin pienen workshopin paikallisille innokkaille laulajille, joita ilmaantui paikalle toista sataa. Jos rehellisiä ollaan, intoa kyllä riitti, mutta musisoinnin taso ei noussut järin korkealle. Mitäs tuosta, kivaa meillä oli.
Myös pieni dramaattinen hetki koettiin ennen keikkaa, kun yksi EtCeteran naislaulajista oli vahingossa syönyt jotakin, jolle oli allerginen. Siitä seurasi, että hän joutui anafylaktiseen sokkiin eli sai äkillisen yliherkkyysreaktion, mikä pahimmillaan voi olla jopa hengenvaarallinen. Onneksi ambulanssi ehti paikalle nopeasti, ja hän sai adrenaliinipiikin reiteensä. Kyllä hän silti aika tiedottomalta vaikutti, kun hänet kannettiin paareilla ambulanssiin. Yritimme rauhoittua ennen konserttia ja pidimme pitkän ja hartaan rukoushetken.
Pieni ja intiimi Pyhän Matteuksen kirkko täyttyi ruotsinsuomalaisesta kuulijakunnasta, ja tunnelma oli pian katossa, kun kuoro pani parastaan. Tällainen iloinen Majatalo-ilta tuntui olevan aivan uutta täällä. Sitten mikrofonin ääreen astui Meri-Mirja ja alkoi kertoa elämästään. Tuntui siltä, että taivas oli salissa hetken hyvin lähellä, sillä niin hiljaa me kuuntelimme.
Meri-Mirja jatkoi tarinaansa:
”Rajujen hoitojen jälkeen menin hengelliseen kokoukseen, vaikka olin vielä heikkona. Siellä näin merkillisen näyn. Näin pitkän tunnelin, jonka toiselta puolelta löysin itseni. Näin myös valtavan määrän pieniä maljoja, ja kuulin, että niissä on ihmisten rukouksia. Tajusin silloin, kuinka moni on rukoillut minun puolestani.”
Meri-Mirjan kunto alkoi vähitellen kohentua, ja kun hänet puoli vuotta myöhemmin jälleen tutkittiin, kävi ilmi, että keuhkot olivat puhtaat ja kasvaimet olivat kadonneet. Meille kuulijoille olisi tämäkin ihme jo riittänyt, mutta tarina vain tiivistyi entisestään.
Solumyrkyt olivat saaneet aikaan sen, että Meri-Mirjan munuaiset olivat vahingoittuneet. Vasen lopetti toimintansa kokonaan ja oikea toimi huonosti, joten hän joutui dialyysihoitoon. Hänet myös pantiin jonoon odottamaan uutta munuaista, mutta sopivaa ei tuntunut löytyvän. Lopulta lääkärit päättivät poistaa heikomman munuaisen, mutta Meri-Mirja ilmoitti kieltäytyvänsä siitä:
”En halua leikkausta. Odotan, että Jumala lähettää luokseni enkelin, jolta saan uuden munuaisen!”
Lääkärit eivät ymmärrettävästä syystä kovin paljon lämmenneet tälle ajatukselle, mutta nainen oli asiasta täysin varma, vaikka tajusi, että häntä luullaan aivan hulluksi. Joka päivä Meri-Mirja kertoi odottaneensa, että enkeli tulisi, mutta sitä ei kuitenkaan tapahtunut. Lääkärit eivät jaksaneet kauan odottaa taivaallisen hoitohenkilökunnan vierailua vaan ryhtyivät toimenpiteisiin. Näytteitä otettiin ja leikkauspäivä määrättiin. Edellisenä iltana ennen leikkausta Meri-Mirja rukoili kotonaan yhden ystävänsä kanssa. He kokivat vahvasti, että Jumala vastaa rukoukseen.
Aamulla Meri-Mirja palasi sairaalaan, ja hänelle tehtiin vielä viimeiset kokeet ennen leikkausta. Munuaisten arvoissa näkyi kuitenkin jotakin, joka ei täsmännyt, joten hänet vietiin röntgeniin ja tehtiin vielä lisää kokeita. Lopulta lääkäri saapui epäuskoisen näköisenä hänen sänkynsä luo ja kysyi ihmeissään:
”Oletko sinä nähnyt sen enkelin? Jotakin uskomatonta on tapahtunut. Sinun kuolleen munuaisesi tilalle on ilmestynyt aivan uusi, jonka lihaskudos on kuin vastasyntyneellä!”
Leikkaus peruutettiin ja dialyysihoito lopetettiin. Meri-Mirja jäi kuitenkin vielä osastolle tarkkailuun. Kaksi yötä myöhemmin hän heräsi keskellä yötä kirkkaaseen valoon.
”Luulin ensin, että joku oli unohtanut valot päälle, mutta silloin minä näin sen enkelin. Hän seisoi keskellä huonetta ja oli niin suuri, että joutui kumartamaan päätään, ja hänellä oli kädessään miekka suunnattuna lattiaan. Silloin ymmärsin, että taistelu oli vihdoin päättynyt!”
Niin kuin tässä ei olisi ollut tarpeeksi, Meri-Mirja kertoi vielä lopuksi, että kaikkien näiden vaiheiden jälkeen hänen sisäelimensä olivat kuitenkin niin pahoin vaurioituneet, että hänen ei olisi pitänyt saada lapsia. Asiaa ei helpottanut sekään, että häneltä puuttui kokonaan toinen munasarja. Meri-Mirja lopetti puheensa ja totesi silmät loistaen:
”Minulla on nyt viisi lasta. Niin, ja Jumala antoi minulle myös sen toisen munasarjan. Hän on ihmeellinen!”
Meni hetki ennen kuin osasimme edes jatkaa iltaa. Tuntui, että tähän ei ole enää mitään lisättävää. Lauloimme kuitenkin viimeiset laulut, ja tilaisuus päättyi iloiseen puheensorinaan. Saimme oman potilaamme pois sairaalasta, ja suuntasimme tyytyväisin mielin kohti majapaikkaa.
Olen kuullut monenlaisia parantumistarinoita mutta en koskaan tällaista. Väkisin joutuu kysymään sitäkin, miksi toinen paranee, vaikkei osaa edes rukoilla, mutta toinen jää ilman vastausta, vaikka rukoilee hellittämättä. Minä en tiedä vastausta. Täytyy vain tunnustaa, että Jumalan tiet ovat meidän teidemme yläpuolella. Hänen ei tarvitse selittää, Hän on Jumala. Mutta me saamme rukoilla ja uskoa siihen, että Hän tietää, mitä tekee. Hänen ratkaisunsa ja vastauksensa ovat aina hyviä ja oikein.
Jumalan enkelit ovat liikkeellä silloinkin, kun emme näe heitä.
mennessä Pekka Simojoki | syys 14, 2026 | Ihmejuttuja, Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
”Ajoimme jälleen kerran iltamyöhällä Joel Reinarun kanssa jossakin päin Viroa. Meillä oli nälkä, ja Joel kertoi, että kun pääsemme perille, yksi hyvä pizzeria on vielä auki. No, eihän se pahalta kuulostanut, mutta oli pakko kertoa hänelle, että minulla on ihokeliakia, joten en voi kuitenkaan syödä niitä pizzoja. Joel totesi tapansa mukaan, että ’rukoillaan asia kuntoon saman tien’. Hän nosti kätensä olalleni ja rukoili puolestani ajaessaan. Minua kyllä pelotti pimeällä tiellä niin paljon, että pidin toista silmää kuitenkin auki kaiken varalta. Sen verran on heikko usko meikäläisellä. Kun pääsimme perille, minäkin söin, vaikkakin vähän epäröiden. Ja tiedättekö mitä, minulla ei sen jälkeen ole ollut mitään ongelmia pizzan suhteen! Jonnekin se keliakia katosi! Tällainen pinttynyt körttikin joutuu sanomaan, että meillä on ihmeellinen Jumala!”
Viron lähetystyöntekijä, armoitettu muusikko ja tarinaniskijä Tero Ruotsala virnisti leveästi. Hän oli tullut EtCetera-kuoron treeneihin ennen meidän tulevaa Viron-kiertuettamme ja tuntui olevan tyytyväinen jopa kuoron viron kielen ääntämiseen. Lopuksi hän piti pienen hartauden, jossa kertoi tuon tarinansa. Olipa hienoa kuulla. Kotimatkalla oli kyllä pieni kiusaus poiketa Riihimäen ABC:lle ja tilata pizzaa…
Kun kiertue sitten alkoi, Tero oli Tallinnassa odottamassa ja opasti meidät Viljandiin ensimmäiselle keikalle. Siinä alkoivat normaalit roudaukset, soundcheckit ja treenit. Onneksi ehdimme vielä kahlata kerran vironkielisetkin biisit läpi. Kohta ilmestyi paikalle tuttu mies eli juuri tuo Teron mainitsema pizzan ystävä Joel Reinaru sydämellisesti hymyillen. Olimme pyytäneet hänet mukaan tulkiksi ja puhujaksi, mutta lupasi mukisematta laulaa yhden soolonkin, musiikkimies kun on.
Ja kun keikka alkoi, kuoro veti komeasti viron kielellä Oo, seda rõõmu, Pimestavald kirgas ja muut laulut. Pikkuhiljaa alkoi tunnelma lämmetä, vaikka virolainen lämpenee lähes yhtä hitaasti kuin suomalainenkin. Joel piti keskellä konserttia puheen omaan tyyliinsä: vapaasti ja ilman papereita saaden yleisön nauramaan ja välillä itkemäänkin. Kuulimme, mitä hänelle oli tapahtunut pari päivää aikaisemmin, kun hän oli istunut — yllätys, yllätys — paikallisessa pizzeriassa.
Kesken pizzan syönnin Joel oli kokenut hyvin vahvasti Pyhän Hengen kertovan, että ravintolan keittiössä on joku, jolla on selkä kipeä. Tapansa mukaan hän ei arkaillut, vaan meni empimättä kysymään kassalta, kuka keittiössä on töissä. Sieltä tuli hiukan aran oloinen nainen, joka tietenkin luuli, että asiakas halusi valittaa pizzastaan. Kävi ilmi, että naisella todellakin oli selkä kipeä, ja niin Joel sai rukoilla sen puolesta. Selkä parani saman tien, ja nainen kysy hämmästyneenä:
”Oletko sinä joku selvänäkijä?”
Joel kertoi olevansa kristitty, ja että se on Jeesus, joka parantaa eikä hän! Pöllämistyneet pizzan paistajat jäivät katsomaan suu auki, kun Jumalan hullut pizzan ystävät lähtivät jatkamaan matkaansa. Joel rohkaisi kuulijoita panemaan usko käytäntöön ja kehotti meitä etsimään ”sitä mikä on ylhäältä eikä sitä, mikä on alhaalta”. Hiljaa kuuntelimme, miten Jumala toimii tämän päivän Virossa. Syvästi kosketettua väkeä poistui illalla kirkosta.
Lähdimme jatkamaan kohti Põltsamaata, jossa oli menossa nuorten tapahtuma. Tero kertoi meille linja-autossa Joelin puheeseen viitaten, että Virossa ovat tavattoman suosittuja kaikki television selvänäkijä- ja ennustajaohjelmat ja että ihmiset uskovat monenlaiseen New Age -roskaan. Hieman meitä hymyilytti, kun paikallisen bensa-aseman seinällä osui silmiin suuri mainosteksti: Kuumad joogid! Ilmeisesti niissä oli kuitenkin kyse kuumista juomista eikä joogan opettajista.
Põltsamaan konsertti oli kirkossa, mitä vähän jännitin, sillä kirkko on aika pieni ja hankalan muotoinen, mutta kyllä me sinne kuitenkin lopulta mahduimme yllättävänkin hyvin, joten konsertista oli luvassa ainakin hyvin intiimi ja lämmin. Pian alkoi tulla yleisöäkin: ensin iäkästä väkeä, ja lopuksi tulivat nuoret. Meininki lähti iloisesti liikkeelle, ja meidän afrikkahenkiset laulumme saivat kirkkosalissa aikaan jo melkoiset jamit, kun nuoret innostuivat tanssimaan.
Joel puhui taas omaan tyyliinsä vakuuttavasti ja vapaasti. Hän oli etukäteen pyytänyt kuoroakin rukoilemaan illan puolesta, sillä hän koki vahvasti, että Jumala tekisi tänään jotakin erityistä. Joelin puheen teemana oli kysymys, pelkäämmekö me enemmän ihmisiä kuin Jumalaa. Hän haastoi nuoria seuraamaan Jeesusta, vaikka se tarkoittaisikin ihmisten pilkkaa.
Sitten se tapahtui. Nuoret nousivat paikoiltaan yksi toisensa jälkeen ja polvistuivat kirkon käytävälle; osan poskille valuivat kyyneleet. Näky oli melkeinpä pakahduttava, sillä pieni kirkko oli täynnä polvillaan olevia nuoria! Katselimme sitä ihmeissämme, ja monella meistäkin olivat posket ihan märkinä. Hyvä, että pystyimme edes laulamaan seuraavaa laulua, sen verran olivat tunteet pinnassa. Tunnustan, etten minäkään ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa.
Keikan jälkeen moni uskaltautui juttelemaan. Eräskin tyttö kertoi innoissaan, että äiti oli melkein pakottanut hänet konserttiin. Nyt hän oli siitä kuitenkin onnellinen, sillä hänelle oli kuulemma illan aikana tapahtunut jotakin suurta. Ehkä saamme joskus tietää, millaisia ihmeitä Jumala teki hänen ja muiden nuorten sydämissä tuona iltana.
Kiertueen viimeinen konsertti oli Tallinnassa, ja ennen keikkaa siunasimme maan mainion tulkkimme Joelin ja työn, jota hän tekee. Joel ja muut virolaiset ystävät kiittivät meitä hyvästä musiikista, ilosta ja rohkaisusta, mutta meistä tuntui kyllä siltä, että me saimme vielä enemmän.
Yhä näen silmissäni virolaiset nuoret polvillaan kirkon lattialla. Tajusin, että tällä maalla on toivoa. Jumala nostaa, herättää, lähettää ja antaa voimansa yhä tänäänkin, jos me vain olemme valmiita menemään polvillemme. Ehkä meidänkin maallamme on toivoa.
Ja pakko on kertoa, että ennen viimeistä keikkaa pääsimme syömään, sillä paikalle tuotiin laatikkokaupalla — virolaista pizzaa!
mennessä Pekka Simojoki | elo 17, 2025 | Ihmejuttuja, Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
Istuin palaverissa Tampereella. En muista, mitä suunniteltiin, sillä taisin vähän ajatuksissani nuokkua ja kuunnella vain toisella korvalla. Jossain kohtaa satuin vilkaisemaan kännykkääni ja huomasin ystävän soittavan. Nappasin puhelimen mukaani, siirryin käytävälle ja vastasin. Tuntui kuin sydän olisi pysähtynyt, kun ystäväni sanoi:
”Terve. Ei minulla muuta asiaa ole, mutta ajelin äsken Kangasalla teidän suunnalla ja huomasin, että sieltä teidän Rantatieltä tulee paksua mustaa savua jostakin palavasta omakotitalosta. Tuli vaan mieleen, että ei kai se vaan ole teidän talo.”
Voi hyvänen aika, kuinka säikähdin. Kiitin häntä tiedosta ja kun lopetin puhelun, huomasin, että Arja-vaimoni oli yrittänyt saada minua kiinni lukuisia kertoja. Ei voi olla totta! Voisiko se todella olla meidän talomme?
Rantatie on lyhyt katu, joten vaihtoehtoja ei ollut monia. Entä lapset, missä he ovat? Ovatko he jo ehtineet koulusta kotiin? Ovatko he kunnossa? Hätäiset ajatukset risteilivät päässäni, kun soitin vaimolleni.
Kuulin ”hyvät uutiset” eli se ei ollut meidän talo, vaan naapurin! Ei tietenkään pitäisi olla iloinen siitä, että naapurin talo palaa, mutta nyt olin. Onneksi talo oli vanha, naapuri käytti sitä lähinnä vain kesämökkinään, ja nyt se oli tyhjillään, joten ei käynyt pahimmalla mahdollisella tavalla.
Soitto lapsille rauhoitti lopullisesti mieleni. He kertoivat katselevansa ikkunasta, kuinka naapurin talo palaa. Oli kuulemma jännää seurata palokunnan työtä. Varmasti oli.
Kyllä oli vaimokin säikähtänyt perusteellisesti, sillä kun hän oli ajanut töistä kotiin, joku tuttava oli soittanut ja kertonut huomanneensa netistä uutisen palavasta talosta Rantatiellä. Kun ehdin kotiin, naapurin talosta oli tosiaankin jäljellä enää vain savuava rauniokasa. Vielä puolenyön aikaan palomiehiä oli paikalla valvomassa, etteivät liekit leimahda uudestaan. Nukkumaan mennessäni kiitin Luojaa normaalia pidemmän kaavan mukaan. Ehkä tämä oli pieni terveellinen pysäytys itse kullekin.
Jumalalla näyttää olevan välillä tapana eri tavoin muistuttaa elämän perusasioista. Pari vuotta tuon tulipalon jälkeen olin keikalla Turussa, kun kuulin, että Norjan suunnalta on tulossa myrsky, jonka pelätään aiheuttavan tuhoa täällä meilläkin päin. En murehtinut asiaa sen ihmeemmin, sillä myrskyt yleensä ohittavat meidän talon.
Tällä kertaa sain kuitenkin illansuussa aika dramaattisen viestin vaimoltani:
Meidän saunan päälle kaatui puu. En tiedä, mitä tehdä. Soitin jo palokuntaan, mutta sanoivat, että soita huomenna kuntaan.
Selvisi, että yksi rantaan vievän tien varressa olevista isoista tervalepistä oli tosiaan rojahtanut suoraan saunamme päälle. Olin jo ehtinyt sitä vähän pelätäkin, sillä muutama vanhoista puista seisoi pelottavan näköisesti vinossa. Olin jopa soittanut asiasta muutamaa viikkoa aiemmin kunnan puutarhaosastolle, josta sain käskyn pyytää palokuntaa paikalle kaatamaan puu. Se jäi kuitenkin tekemättä, sillä kuulin naapurilta, ettei puiden kaataminen noin vain onnistu, ne kun ovat kuulemma suojeltuja. Menipä hankalaksi.
Vaimon viestin saatuani onnistuin kuitenkin soittamaan palokunnan paikalle. Palokuntalaiset olivat lähtiessään todenneet, että kunnan on korvattava mahdolliset vahingot, sillä puu on kaatunut tieltä meidän tontillemme. Se ainakin vähän huojensi mieltä. Kun ehdin kotiin, kävin ensi töikseni katsomassa sauna. Piipun peltinen ”hattu” oli tosiaankin katolla surkeasti lytyssä ja rungonpätkiä lojui joka paikassa.
Soitin taas kuntaan kyselläkseni mahdollisista korvauksista. Sieltä ilmoitettiin, ettei kunta mitään korvaa, sillä puut kuulemma seisovat meidän maallamme. Rajaviiva kulkeekin keskellä tietä! No, meillä oli siis varsinainen pattitilanne: nämä ovat rauhoitettuja puita, joita ei saa kaataa, mutta jos ne kaatuvat itse, me maksamme, koska ne sijaitsevat meidän maallamme. Elämä on kummallista, mutta vielä kummallisempaa on byrokratia!
Kyllä jännitti, kun palotarkastajan kanssa kiipesin saunan katolle tarkastamaan mahdollisia vaurioita. Hän selitti minulle, että järeä puunrunko täräyttää helposti piipun muuraukset hajalle, joten pelkäsin pahinta. Kun ehdimme katolle ja nostimme peltisen piipunsuojan paikaltaan, palotarkastajan ilme oli näkemisen arvoinen:
”Tämä on kyllä tarkin ja siistein puun kaatuminen minun urallani. Ei tiilen tiiltä ole irronnut! Käsittämätöntä! On kuin suuri käsi olisi kaatanut puun juuri oikeassa kulmassa ja sopivan pehmeästi!”
Tajusin heti, kenen käsi oli ollut asialla. Illalla oli taas kiitoksen aihetta vihreässä talossamme Rantatiellä.
Vielä yhden Luojan järjestämän oppitunnin sain, kun pari vuotta sitten olin poimimassa talomme takaa maahan pudonneita luumuja. Juuri kun olin palannut sisälle, kuulin ulkoa kovan jysähdyksen ja juoksin katsomaan, mikä sen aiheutti.
Maassa makasi pitkin pituuttaan tuulenpuuskan kaatamana 21 metriä korkea jykevä pylväshaapa, jonka alle vanha luumupuumme oli silpoutunut aivan tuusan nuusaksi. Hieman kylmäsi, kun tajusin, että juuri samassa kohtaa kyykin pari minuuttia aiemmin! Kaiken lisäksi puu olisi voinut kaatua joko meidän talomme tai naapurin talon päälle, mutta se kaatuikin millin tarkasti pari metriä leveälle kaistaleelle, joka erottaa meidät naapurin aidasta. Olikohan se sama suuri käsi nytkin asialla? mietin. Naapurikin käväisi kurkistamassa pensasaidan takaa ja totesi säikähtäneen näköisenä: ”Nyt taisivat enkelit olla liikenteessä!”
Tällaiset pienet arkiset kriisit herättävät joskus näkemään asioita uudelta kantilta. Opin jälleen kantapään kautta, ettei elämässä ole mitään itsestäänselvyyksiä. Kaikki, mitä meillä on, on vain lahjaa, mutta se kaikki voi muuttua silmänräpäyksessä ja ilman varoitusta.
Yksi Jumalan suurimmista lahjoista on tavallinen arki. Oma koti, työ, rakkaat. Kunpa oppisi olemaan kiitollinen siitä, mitä on.
mennessä Pekka Simojoki | elo 3, 2025 | Ihmejuttuja, Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
Kirkolliskokouksen istunto Turun kristillisessä opistossa keskeytettiin, ja me arvokkaasti pukeutuneet pönötyksen ammattilaiset lähdimme pitkässä jonossa kahvitilaisuuteen, jonka tarjosi silloinen tiede- ja kulttuuriministeri Annika Saarikko. Kahvilan ovella tuo tunnettu poliitikko ja puoluejohtaja seisoi tarmokkaan oloisena ja tervehti hymyillen meistä jokaista.
Kun sitten olin hänen kohdallaan ja esittäydyin lauluntekijäksi, hän katsoi minua ällistyneen näköisenä ja huudahti spontaanisti:
”Mitä ihmettä, siinähän on minun nuoruuteni idoli ilmielävänä!”
Ihan tuollaista tervehdystä en osannut odottaa, vaan änkytin vain häkeltyneenä: ”Kuinka niin?” tai jotakin muuta tyhmää. Saarikko jatkoi leveästi hymyillen:
”On muuten Exitin laulut kuunneltu läpi monen monta kertaan silloin joskus nuorena! Eikös meidän pitäisi nyt ottaa oikein fanikuva!”
Minä toinnuin hämmästyksestäni ja lupasin ministerille, että sellainen kuva täytyy ehdottomasti ottaa. Tilaisuuden lopussa Saarikolla oli kiire takaisin Helsinkiin, mutta opiston ulko-oven edessä otimme nauraen fanikuvan ennen kuin kiireinen ministeri katosi mustan auton uumeniin ja lähti jatkamaan matkaansa. Minua hymyilytti koko loppupäivän ajan.
Vähän vastaavanlaisen tilanteen muistan parin vuoden takaa, kun olin Turku-hallissa esiintymässä suuressa Kristuspäivä-tapahtumassa. Olin bändin kanssa hallin esiintymislavalla tekemässä soundcheckiä, kun huomasin, että lavalle astui yksi illan pääpuhujista, silloinen pääministeri Juha Sipilä vaimonsa kanssa. Suureksi hämmästyksekseni rouva Sipilä kääntyi, käveli suoraan minun luokseni ja sanoi, ikään kuin olisimme kovastikin tuttuja:
”Kiitos muuten siitä Exitin juhlakonsertista Oulussa! Olin paikalla!”
Hetken juttelin heidän kanssaan ja kuulin, kuinka paljon monet laulut olivat heitäkin kantaneet. Tajusin myös jotakin siitä, miten rankkaa julkinen työ voi olla, kun jokainen teko ja sana tai tekemättä jättäminen syynätään suurennuslasilla ja kerrotaan kohta kirkuvin kirjaimin iltapäivälehtien lööpeissä. He kertoivat, että se auttaa jaksamaan, kun tietää, että moni ihminen tässä maassa rukoilee. Lupasin olla yksi heistä.
Nämä yllättävät kohtaamiset kertoivat minulle elävästi, millaista merkitystä voi hengellisellä musiikilla olla, vaikka ihminen olisi kuka tahansa tai istuisi millä pallilla tahansa. Jopa lapsena tai nuorena opitut laulut voivat kantaa koko elämän ajan. Olen kuullut, että jopa muistisairaudesta kärsivä vanhuskin saattaa vielä muistaa kirkkaasti lapsuutensa virret sanasta sanaan, vaikka kaikki muu olisi jo unohtunut. Monien hengellisyys on elämän paineissa tungettu ahtaalle tai lakaistu lähes kokonaan pois, mutta Jumalan valtakunnan siemenet kulkevat kuitenkin mukana sellaisissa muistoissa tai lauluissa, joita on nuorena oppinut, kuullut, nähnyt tai kokenut. Ja sitten kun on aika, ne alkavat työntää versoa ja tuottaa hedelmää. Näiden kohtaamisten myötä oli hienoa tajuta sekin, että kristillisillä arvoilla on paikkansa myös monen tämän maan johtajan elämässä!
Yksi kaikkein vaikeimmista asioista, joka meitä ihmisiä yhdistää, on kärsimyksen, surun ja kuoleman kohtaaminen. Musiikki voi olla silloinkin suuri lohdutuksen antaja, kun Jumala ottaa sen käyttöönsä. Kerran sain yllätysviestin erään korkeassa asemassa olevan europoliitikon perheeltä. He halusivat kiittää Laiva jatkaa kulkuaan -laulusta, joka oli lohduttanut heitä läheisen ihmisen kuoleman aiheuttamassa surussa. En tiedä, soiko heillä hengellinen musiikki muuten, mutta joku ystävä oli lähettänyt tuon laulun heille, ja Jumala oli sen kautta puhutellut. Ehkä surusta alkoi kasvaa jotakin uutta heidänkin elämässään.
Paljastan nyt yhden minun muusikonurani huippuhetkistä! Harva soittaja voi nimittäin kehua, että on päässyt duokeikalle presidentin kanssa! Minua pyydettiin laulamaan Espooseen hyväntekeväisyysjärjestön joulujuhlaan, jonne oli kutsuttu yleisöksi monenlaisia kodittomia, syrjäytyneitä ja vähävaraisia ihmisiä. Sinne oli minun lisäkseni luvannut tulla puhumaan myös silloinen eduskunnan puhemies Sauli Niinistö. Niinpä me hoidimme keikan kahdestaan: minä lauloin ja Sauli puhui. Muistan, että hän osasi todella hienosti ja rennosti hoitaa osuutensa, puhui ilman papereita, ja kun joku yleisöstä keskeytti hänet, hän kuunteli ja vastasi viisaasti. Tilaisuuden jälkeen kiitin Saulia keikasta ja jätin hänelle gospellevyn lahjaksi. En tiedä, muistaako hän enää koko tilaisuutta, mutta minä muistan. Jos Sauli joskus haluaa ottaa uusiksi, lähden mielelläni taas yhteiselle keikalle, sillä siinä kaverissa vaikutti olevan potentiaalia!
Jonkin verran olen työn puitteissa saanut olla tekemisissä julkisuuden henkilöiden kanssa, lähinnä tietenkin musiikin ja taiteen saralla. Olen nähnyt, että ”julkkista” pidetään kaikkien yhteisenä omaisuutena ja että julkisuus saattaa välillä olla äärimmäisen julmaa ja kohtuutonta. Sen olen kuitenkin tajunnut, että hauraita ihmisiä olemme kaikki loppuun asti, ja samat inhimilliset tarpeet, kysymykset ja kaipuu on meillä itse kullakin.
Myös gospelmuusikon työssä saa kuin bonuksena jonkinlaisen pienen julkisuuden, tahtoi tai ei. Se vain täytyy hyväksyä osana tätä hommaa. Soittoja ja postia tulee, ja välillä joutuu kuulemaan hyvinkin raskaita asioita, mutta usein viestit ovat myös riemullisia ja rohkaisevia. Tämä työ on ihmisten rinnalla kulkemista, ja itse täytyy vain pitää huoli, missä ovat yksityisyyden rajat. Onneksi ruokakaupassa voi kohtuullisen rauhassa kulkea hyllyjen välissä, ja jos joku vastaantulija tunnistaa, hän yleensä toivottaa vain siunausta tai kiittää jostalin laulusta.
Hymyilyttää, kun muistelen erästä kouluvierailua. Keikan jälkeen oli edessäni taas kerran lauma innostuneita lapsia hakemassa nimmareita pieniin, tuhruisiin paperilappuihinsa. Joukkoon liittyi myös poika, joka ei ehkä ihan tarkkaan tiennyt, mistä oli kyse. Ennen kuin hän sai nimmarinsa, hän katsoi minua epäilevästi silmät sirrillään hyvin tarkkaan ja kysyi sitten varmuuden vuoksi:
”Ooksä joku?”
On hienoa tietää, että jokainen meistä on Jumalan edessä joku, tärkeä ja ainutlaatuinen, oli sitten leipuri tai ministeri, ”tavis” tai ”julkkis”!
mennessä Pekka Simojoki | heinä 27, 2025 | Ihmejuttuja, Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
Puhelin soi autossa kesken keikkareissun. Soittaja oli joku Maria-niminen nainen, jota en tunnistanut ennen kuin hän kertoi asiansa:
”Sain käsiisi sinun kirjasi ja löysin siitä itseni! Muistat varmaan sen tarinan ’Kariniemen kana’? Minä olen se nainen, josta kirjoitit!”
Tottahan minä sen tarinan muistin. Exit oli soittamassa Euran Urheilutalolla, ja samainen Maria tuli juttelemaan keikan jälkeen aivan tohkeissaan. Hän oli tullut konserttiin hyvin stressaantuneena, sillä kotona elettiin jännittäviä hetkiä. Hän ja hänen miehensä olivat tehneet siipikarjatilallaan elämänsä suurimman investoinnin ja rakentaneet uuden kanalan, jonne kymmenettuhannet kanat olivat tulossa seuraavana päivänä. Maria oli kiivennyt istumaan katsomon yläosaan, ja kun sali pimeni, hän ei uskonut silmiään, sillä hallin seinällä savun keskellä seisoi suuri kana! Pian selvisi, että kyseessä oli Kariniemen kana -mainos, joka oli jäänyt näkyviin mustien taustakankaiden yläpuolelle! Se oli kuitenkin sillä hetkellä Jumalan täsmärohkaisu, jota hän kipeästi tarvitsi.
Tunnustan, että Marian soitto vähän säikäytti minua, sillä tarina oli julkaistu ilman hänen lupaansa. En yksinkertaisesti tiennyt, keneltä olisin luvan kysynyt. Nyt jäin kiinni varmaan jostain tekijänoikeusrikkeestä, mietin huolissani, mutta sitten Maria jatkoi:
”Olipa iloinen yllätys löytää tarina kirjasta, ja olit muistanut kaiken aivan oikein! Kariniemen kana Urheiluhallin seinällä oli minulle silloin todella suuri rukousvastaus. Halusin vain kertoa sinulle, että se oli kuitenkin vasta tarinan alku, sillä sen jälkeen on tapahtunut todella paljon! Usko tai älä, Jumala on vienyt minut aina Intiaan asti!”
Paljon enempää emme ehtineet jutella, mutta lupasin palata asiaan, niin kiehtovalta kaikki kuulosti. Pian ilmestyi puhelimeeni vielä kuvia jostain eksoottisen näköisestä juhlasta, jossa iloisten intialaisten keskellä seisoi suomalainen nainen kullanvärinen huivi kaulassaan.
Myöhemmin sain vihdoin kuulla Marian koko tarinan. Hän kertoi, että tuon Exitin ”kanakeikan” jälkeen kaikesta oli selvitty, ne tuhannet kanat tulivat, ja lainatkin saatiin hoidettua. Sen jälkeen tila on kasvanut entisestään ja menestynyt hyvin. Maria tajusi, että oikealla tiellä ollaan, muttei vielä tiennyt, mihin se vie. Hän vain aavisteli, että Jumalalla oli jokin tehtävä juuri hänelle.
Sitten sain sydämelleni ruveta kasvattamaan mansikantaimia. En osannut vastata mitään, kun ihmiset kysyivät syytä moiseen. Työtä olisi ollut muutenkin paljon, mutta siihen vain piti ryhtyä! Nyt ymmärrän, että minua, mansikkatilan tytärtä, oli valmistettu tehtävään koko elämäni ajan kaikessa, mitä olen tehnyt. Aivan alussa päätin antaa ensimmäiset tuotot taimistani Afrikan naisten kanaloiden tukemiseen. Sitten tuli vuosi 2012, ja tapasin erään intialaisen pastorin.
Intialaisella pastori Jacobilla oli lähes mahdoton unelma. Hänen perustamissaan lastenkodeissa oli jo niin monta tuhatta orpolasta, että jo pelkästään pienten nälkäisten suiden ruokkiminen oli melkoinen tehtävä. Kun Jacob sitten Suomen-vierailullaan tapasi Marian ja kuuli, että tämä oli siipikarjatilan emäntä, hän paljasti mahdottoman unelmansa: Jos Jumala suo, hän aikoi perustaa suuren kanalan Intiaan! Sen avulla saataisiin lapset ruokittua ja naisille työtä.
Projekti oli kooltaan ja hinnaltaan niin käsittämätön, etten voinut kuin nauraa! Unelma oli niin mahdoton, että sen oli ihan pakko toteutua! Silloin ymmärsin, että nämä minun mansikantaimeni olivatkin Intiaa varten! Jacobin vaimo antoi minulle vielä lahjaksi kullanvärisen huivin, jota pidin aina yöpöydälläni. Se muistutti joka päivä Intiasta.
Mansikantaimien tuottaminen on kuitenkin niin rankkaa työtä, että väsyin monta kertaa ja välillä olin jo luovuttaakin. Usein kasvihuoneessa tai taimipellolla mietin, onko tästä touhusta lopulta mitään hyötyä, mutta rohkaisu tuli aina jostakin oikealla hetkellä. Ihmeellisesti sain hyvät työntekijät aina, kun tarvitsin apua, tai asiakkaat, kun taimet piti myydä. Jumala antoi tuekseni myös iäkkään tätini ja pastori Jacobiltakin sain rohkaisevia viestejä. Erityisesti muistan kolme eri tilannetta, joissa minulle jostakin syystä nousi mieleeni ajatus: ”Tämä kestää vielä viisi vuotta!” Niin minä jatkoin kaikin voimin, sillä tiesin, miksi työtä teen. Sitä en kuitenkaan tiennyt, mitä tapahtuisi viiden vuoden kuluttua.
Aika juoksi, töitä riitti, ja mansikantaimia lähti maailmalle, mutta Intiasta ei kuulunut pitkään aikaan mitään. Vuonna 2017 hiljaisuus päättyi. Maria sai sähköpostia pastori Jacobilta: Nyt mahdoton kanalaprojekti oli lopulta etenemässä! Nyt oli aika lähteä liikkeelle! Viisi vuotta oli kulunut.
Niinhän siinä kävi, että keväällä 2018 suomalainen maatilan tyttö Maria löysi itsensä keskeltä kaukaista Intiaa. Siellä hän seisoi värikkäästi pukeutuneiden intialaisten keskellä kaulassaan kukkaseppele ja kullankeltainen huivi. Aurinko paistoi kuumasti, laulut raikuivat, pastori Jacob puhui ja hänen vanha äitinsä rukoili väkevästi. Vieressä kohosivat suuren kanalan korkeat seinät, oli juhlan aika. Mahdoton unelma oli totta.
Olihan se aivan uskomatonta. Pidin juhlapuheen kanalan pihalla koko juhlaväelle. Siellä oli työntekijöitä perheineen. Oli myös ystäviä ja paikallisia yhteistyökumppaneita. Itkin liikutuksesta melkein koko tilaisuuden ajan. Kyyneleet olivat ilonkyyneleitä, sillä tunsin Pyhän Hengen kosketuksen ja olin valtavan rakkauden ympäröimänä. Ja minä sain olla osa tätä ihmettä.
Exitin keikasta ja Kariniemen kanasta alkoi kymmenen vuoden polku, joka johti Marian aina Intiaan asti. Yllättävää on sekin, että myös pastori Jacobista olin kirjoittanut edelliseen kirjaani! Nyt nämä kaksi tarinaa merkillisesti kietoutuivat yhteen. On aina ihmeellistä nähdä, miten Jumala toimii. Hän valitsee tavallisia ihmisiä toisistaan tietämättä vaikka eri puolilta maailmaa. Hän antaa kullekin oman tehtävän ja kun on aika, Hän tuo heidät yhteen ja toteuttaa mahdottomatkin suunnitelmansa.
Yritin udella, mitä Marialle nyt kuuluu ja ovatko jo seuraavat polut tiedossa.
Nyt olen taas uuden edessä, ja minun lähetystyötäni ovat edelleen mansikantaimet. Vaikka monet kerrat olen miettinyt, kelpaanko minä, nyt tiedän, että kelpaan. Tämä on se paikka ja tehtävä, jonka Jumala on minulle antanut. Niin, ja kyllä siellä seuraavakin mahdoton unelma jo oveen kolkuttaa, mutta siitä en uskalla vielä puhua.
Ja kullanvärinen huivi on yhä yöpöydällä.
