mennessä Pekka Simojoki | kesä 29, 2025 | Ihmejuttuja, Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
Tampere-talon suuren lavan takaseinällä oli valtava kangas, jossa leiskuivat lumisen maiseman päällä revontulet, valot välkkyivät ja savua tuprutti. Kaiken lisäksi vielä pyrotekniikka leiskautti jos jonkinlaista tulipalloa vähän väliä lavan ylle. Melkein kaksi ja puoli tuntia tuli niin raskasta musiikillista tykitystä, että ainakin volyymeja riitti kotitarpeiksi! Lavalle astui melkoinen ”karvagalleria”, joukko käsittämättömän kovia heavytenoreita pitkine letteineen ja näppäräsormisia soittajia, jotka kiusasivat kitaroitaan leveässä haara-asennossa. Enpä ole moista musiikillista elämystä saanut aikoihin. Yksikin sähkökitarasoolo kesti varmasti melkein viisi minuuttia.
Kyseessä oli Raskasta joulua -konsertti, jonne olin saanut kutsulipun. Eihän se mitenkään ole minun ominta musiikkiani, mutta olihan se jotakin unohtumatonta, kun lavalle astui toinen toistaan kovempia laulajia, jotka lauloivat kaulajänteet punaisina ja kitarisat väpättäen kovaa ja korkealta!
On tietenkin totta, ettei konsertin spiikeissä ollut mitään ihmeemmin syvällistä, sellaista rentoa jouluista jutusteluahan vain, mutta merkillisen luontevasti ja ilman häpeän häivää nimi Jeesus kuultiin monen monta kertaa illan aikana. Ajatus, että näillekin karuille äijille on ihan OK laulaa myös niitä joululauluja, joissa on selkeä joulun sanoma ilman tonttuja, oli kyllä tosi kova juttu! Illan aikana kuultiin muun muassa Arkihuolesi kaikki heitä, Heinillä härkien kaukalon, Sylvian joululaulu ja Me käymme joulun viettohon. Ja kaikki tietenkin uusilla sovituksilla, mutta vanhoilla sanoilla.
Minulle illan odotetuin laulu oli tietenkin Tulkoon joulu. Sen kohdalla yleisölle kerrottiin, että laulun tekijä on paikalla, onneksi eivät sentään eteen kutsuneet. Hienosti laulu meni, ja oli suorastaan liikuttavaa nähdä isojen ja rumien äijien vetävän suurella tunteella: ”Tulkoon joulu todellinen, tulkoon Jeesus Herraksi sen”.
Aplodit eivät meinanneet loppua, ja vasta Jarkko Aholan komeasti tulkitseman Ave Marian jälkeen yleisö suostui lopulta lähtemään. Muutaman sanan sain vaihtaa näiden heavymusiikin suurvisiirien kanssa, ja olihan komeaa saada puristaa esimerkiksi Nightwish-yhtyeestä tutun Marco Hietalan kättä. Sekin partamies on jo aikamoinen elävä legenda. Huh, huh, vieläkin korvissa soi!
Kaikki alkoi siitä, että minulle soitettiin ja kysyttiin kohteliaasti, onko lauluntekijällä mitään sitä vastaan, että Tulkoon joulu -kappaleesta tehtäisiin raskas heavyversio ja vielä videokin. Tunnustan, että vähän otsa rypyssä asiaa ajattelin, mutta kun soittaja lupasi tulla käymään ja esittelemään laulun sovituksen, en osannut kieltääkään.
Siinä me sitten istuimme: keskustelin mukavan ja kohteliaan muusikon kanssa kahvia juoden terassillamme kauniina kesäpäivänä ja kävimme läpi koko kappaleen. Kun kuulin, että videon ohjaisi tunnettu ohjaaja Olli Saarela, tulin lopulta siihen tulokseen, että antaa poikien soittaa ja katsotaan, miten käy.
Niin koitti se jännittävä päivä, jolloin Tulkoon joulu -kappaleen video raskaana versiona ilmestyi katsottavaksi YouTubeen. Olin täysin yllättynyt ja suorastaan liikuttunut, sillä se oli jotenkin todella tyylikkäästi kuvattu. Mukana olivat kaikki Suomen kovimmat metalli-raspikurkut, mutta kokonaisuus oli tehty pieteetillä laulua ja sen sanomaa kunnioittaen. Kun näytin videota tutuilleni, kaikki katsoivat sitä hämmästyneinä ja vähän liikuttuneinakin. Kun vanha ystäväni ja nuorisotyön konkari Riku Rinne näki sen, hän purskahti itkuun ja sanoi profeetalliset sanat:
”Tajuatko, Pekka, kuinka kova juttu tuo on! Jumala tulee käyttämään tätä laulua nyt enemmän kuin voit ymmärtää. Miljoonat ympäri maailmaa näkevät sen!”
En suoraan sanoen oikein ymmärtänyt tai uskonut hänen sanojaan, sillä olen ”vanhan liiton mies” näissä nettiasioissa. Mutta sitten se alkoi! Sana videosta alkoi levitä internetissä valtavaa vauhtia, ja parissa päivässä sitä oli ladattu jo yli 100 000 kertaa! Olin ihan pää pyörällä, mutta sen verran tajusin, ettei mene kauan, kun laulun kuulee ehkä useampi ihminen kuin kymmenien viime vuosien aikana yhteensä. Kirjoittaessani tätä syksyllä 2021 laulua on ladattu jo lähes kahdeksan miljoonaa kertaa!
Kävin jännittyneenä myös hiukan seuraamassa, minkälaista keskustelua netissä käytiin heti videon ilmestymisen jälkeen. Siellä oli viestejä eri puolilta maailmaa, ja yllättäen keskustelua käytiin myös siitä, mikä on joulu ja kuka on Jeesus. Oli suorastaan liikuttavaa nähdä, kuinka joku jopa käänsi laulun tekstin englanniksi ulkomaisille kuulijoille, jotka halusivat tietää, mistä lauletaan.
Totta kai laulun sisältö oli joillekuille metallimusiikin faneille aivan ylipääsemätöntä ”paskaa”, mutta suurin osa keskustelusta oli tosi asiallista. Pääasia onkin varmasti, että joulusta ja Jeesuksesta keskustellaan. Silloin alkaa sydämissäkin tapahtua.
Eeppistä. Hevikarjut kunnioittaa Jeesusta. 😀
Aika veto! Ei ole mitään lastenkatteltavaa noi jäppiset, mutta jos tosta saa jotain tuottavaa hommaa kirkkoon niin siitä vaan.
Tulee kylmät väreet ku tää on nii jäätävän hyvä!
So wait. This is… This is a Christmas song?
Actually they are singing about peace and religious stuff like birth of Jesus and christmas. ”Tulkoon joulu” means let it be Christmas or shall Cristmas come or something like that. Surprising huh? ;D
Jumalan tiet ovat joskus käsittämättömiä. Sain siitä jälleen hyvän oppitunnin. Hän voi ottaa käyttöönsä kenet vain, jotta evankeliumi tavoittaisi niitä, joita tänään ei muuten tavoiteta. Jumala voi panna vaikka kovat kivet tai tässä tapauksessa kivikovat rokkikukot huutamaan, koska me olemme hiljaa tai meidän äänemme ei riitä! Tulkoon joulu!
mennessä Pekka Simojoki | kesä 22, 2025 | Ihmejuttuja, Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
Olin lenkillä meidän harjullamme, kun kännykkä soi. Soittaja oli Exit-bändin miksaaja, joten vastasin. Häneltä tuli uutispommi, jollaista en ollut voinut kuvitellakaan:
”Nyt tarvitaan rukousta, Artolla on vakava koronatartunta! Hän makaa sairaalassa, ja tilanne on tosi kriittinen…”
Olin hetken ihan typertynyt. Mitä ihmettä, Artohan on minua nuorempi ja hyvässä kunnossa oleva mies! Eihän tuo voi olla totta! Asia varmistui kuitenkin Arton vaimon lähettämässä viestissä:
Nyt kaikki te, jotka osaatte rukoilla, rukoilkaa Arton puolesta. Keuhkoissa leviää infektio, ja mies on heikossa hapessa Meilahdessa. Arton luvalla tämän julkaisen.
Nyt korona iski jo niin lähelle, että se pysäytti! Artohan oli aikanaan Exitin ensimmäinen basisti, jonka kanssa oltiin keikkareissuilla varmaan satoja kertoja. Vanhan soittokaverin ja ystävän puolesta lähti monta huokausta yläkertaan. Nyt oli henki kyseessä.
Elettiin ensimmäistä koronakevättä 2020, eikä kukaan oikein tiennyt, mitä oli tulossa. Tunnustan, että olin ollut siihen asti hiukan skeptikko: pidin koronaa ja kaiken maailman karanteeneja jokseenkin jonkinlaisena hätävarjelun liioitteluna.
Taisin olla väärässä. Arton kautta tuokin tauti sai ihan uudet kasvot!
Seuraavat pari päivää menivätkin melkoisessa epätietoisuudessa, ja huoli oli kova, kunnes kuulimme, että Arton tilanne oli lopulta kääntynyt hyvään suuntaan. Hän itse tilitti tuntemuksiaan näin:
Olen rakkauden viestin läpeensä kastelema. Hengitän hiljaa. Jumala on hyvä. Nyt en voi muuta. Halleluja! Kiitos Jumalalle!
Olipa helpotus. Miehellä oli ollut kuukauden mittainen tuskien taival. Ensin viikko kotona kovassa kuumeessa ja vatsataudin kourissa ja sen jälkeen pari viikkoa sairaalahoidossa. Tilanne meni tosiaan jo niin pahaksi, että siirtäminen teho-osastolle ja hengityskoneeseen oli todella lähellä. Siltä onneksi lopulta vältyttiin, sillä lisähappi riitti. Kiitos Jumalalle, että se päättyi näin!
Omalla kohdallani koronakevät alkoi torstaina 12. maaliskuuta, kun ohjelmatoimistosta ilmoitettiin, että Exitin viikonlopun kiertue peruutetaan. Oli aika epätodellinen olo, mutta elättelin vielä silloin toivetta, että tämä menisi muutamassa viikossa ohi.
Niin kuin kaikki muistavat, tilanne räjähti kuitenkin pian käsiin. Maanantaina 16. maaliskuuta korona iski koko voimallaan. Kirjoitin päiväkirjaani:
SUOMI MENEE KIINNI! Niin, ihan oikeasti! Johan tämä nyt ihan hassuksi menee tuon koronan kanssa! Juuri kuunneltiin uutisia, joiden mukaan hallitus on julistanut Suomeen valmiuslain eli siis poikkeustilan! Tällaista tämä maa ei ole kokenut rauhan aikana koskaan, sillä edellisen kerran sellainen oli joskus sodan aikana, kun pommeja tuli taivaalta! Mitä se nyt sitten tarkoittaa? No, se on melkein kuin sota tosiaan olisi tulossa, mutta tällä kertaa vihollinen on näkymätön!
Olin yksi niistä, joiden työt loppuivat kuin seinään, sillä kevään kaikki keikat peruuntuivat tai siirtyivät jonnekin hamaan tulevaisuuteen! Sivu suun meni kauan suunniteltu Israelin-matka ja odotettu vierailu Azerbaidžanissa, samoin kuoron levynjulkistuskiertue ja Majatalo-illat, ihan kaikki! Tilanne oli aivan epätodellinen, kuten monet muistavat. Sitä oli kerta kaikkiaan vaikea uskoa.
Kun en muuta keksinyt, päätin ruveta tekemään risusavottaa. Tonttimme reunalla seisoo 70 metriä pitkä ikivanha tuija-aita, joka oli kasvanut melkoiseksi ryteiköksi. Puut olivat korkeita ja paksuja, osa niistä oli lahoja ja kuivia, osa kumolleen kaatuneita ja risujen määrä oli ihan mahdoton. Kävin sahan, kirveen ja puutarhasaksien avulla sekä turhautumisen vimmalla risujen kimppuun. Viikon huhkin, kun en kerran keikalle päässyt! Kaadoin vanhaa ja istutin uutta paita märkänä ja kädet ruvella. Se oli varmasti elämäni ensimmäinen risusavotta!
Tunnustan, että risujen keskellä aloin turhautuneena äksyillä ja ärhennellä Jumalalle. Eikö Hän todella näe, mitä täällä tapahtuu? Eikö tilanne ole hallussa? Nukkuuko Hän? Ilmeisesti Jumala kuitenkin kuuli riitelyni jonkinlaisina rukouksina, sillä Hän yllättäen vastasi minulle ja kaiken lisäksi vielä sähköpostilla! Uskokaa pois! Eräänä iltana sain nimittäin sähköpostin kautta tällaisen merkillisen viestin:
Pekka! Tänään kesken arkisten puuhieni näin yhtäkkiä sinut seisomassa mahdottoman ryteikköisen risusavotan edessä kädessäsi vaatimattoman oloinen vesuri. Hartiat kumarassa, kehon kieli väsyneenä. Kuulin viestin: ”Minä seison sinun takanasi ja osoitan sinulle tien. Minun oikea käteni ohjaa sinua.”
Pitkään pohdin, laitanko sinulle viestiä, mutta ajatus ei jättänyt rauhaan, joten tässä tämä nyt sitten tuli. Siunausta jokaiseen päivääsi!
Allekirjoituksen oli kirjoittanut joku nainen, jonka nimeä en tunnistanut. Muutaman kerran piti oikein hieroa silmiä, ennen kuin viesti meni jakeluun. Vähitellen aloin tajuta, keneltä viesti todellisuudessa oli.
Niin se on: Jumala tietää tasan tarkkaan, missä ryteiköissä Hänen lapsensa ovat. Tulipa korona tai mitä muuta tahansa, Hän lupaa seistä takanamme ja näyttää tien!
Seuraavana aamuna jatkoin iloisin mielin risusavottaani. Kyllä Jumala tietää sittenkin.
Onneksi löytyi risujen lisäksi muutakin hommaa. Kirjoittelin, luin ja aloin väsäillä lauluja. Sitten alkoi tulla eteen striimausjuttuja ja nettikonsertteja, jotka tällaiselle ”vanhan liiton miehelle” olivat ensin täysin mahdotonta utopiaa, mutta lopulta niihin alkoi tottua, ja katsojiakin riitti. Ei etäyhteys koskaan korvaa ihmisten kohtaamista, mutta tulihan tuokin kokeiltua, ja salaa vähän innostuinkin.
Erityisen hieno maku jäi Toivon lintu -musiikkivideosta, joka tehtiin heti ensimmäisenä koronakeväänä yhdessä ison muusikkojoukon kanssa. Anna-Mari Kaskiselta saatiin runo, minä sävelsin, Lasse Heikkilä sovitti ja isolla porukalla laulettiin. Ideasta meni tasan viikko, kun laulu jo julkaistiin netissä, ja parissa päivässä videota oli katsottu jo yli 50 000 kertaa! Palautetta tuli Australiasta, Japanista, Yhdysvalloista ja ties mistä. Minullekin soitti Kalifornian suomalaisten pappi, joka kertoi saaneensa laulusta ”korvamadon” ja kutsui minut keikalle Amerikkaan! Lupasin lähteä, kunhan koronasta päästään!
Kun ensimmäinen koronakevät vaihtui kesään, soitin Artolle ja kyselin, miten siellä jaksellaan. Kävimme hyvän keskustelun. Hän oli oppinut jotakin hyvin samanlaista kuin minäkin, tosin vähän rankemman kautta:
”Pahimmillaan tilanne oli se, että jokaiseen hengitykseen piti keskittyä, muuta ei osannut. Silloin tajusin selvästi, kuinka riippuvainen pieni ihminen on Jumalan armosta. Koin sairauden lopulta kuitenkin lahjana, sillä Jumalan läheisyys oli totta noina heikkoina hetkinä. On kummallista, että heti, kun alkaa voida paremmin ja asiat ovat hyvin, katoaa helposti Jumalan läsnäolo eikä osaa olla kiitollinen siitä, mitä on. Jumala vetää meitä hyvyydellä, mutta koska emme tajua sitä, Hän joutuu joskus pysäyttämään kivun kautta.”
Korona loppuu. Armo ei.
mennessä Pekka Simojoki | touko 31, 2025 | Ihmejuttuja, Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
Olimme mieheni kanssa toista viikkoa sitten Kuusankosken kirkossa Majatalo-illassa. Kävimme hakemassa ystäväpariskunnan mukaan kirkkoon. Soittelimme eilen ja ystävärouva halusi heti kertoa, että ”minun kipeä lonkkani parani siellä kirkossa!” Olin aivan innoissani siitä, mitä Herra tekee ja kuinka suurta iloa siitä seuraa. Se oli valtava todistus hänelle ja hänen miehelleen — ovat ”järki-ihmisiä”. Eräs tuttavamme soitti seuraavana päivänä ja sanoi, että ”olen käynyt tässä kirkossa 20 vuotta, enkä ole koskaan kokenut mitään tällaista. Pyhän Hengen läsnäolo oli niin voimakas”.
Tämän ihanan viestin myötä ajatukseni palasivat vielä Kuusankoskelle. Minulle keikasta jäi päällimmäiseksi kyllä pikemminkin hikisiä muistikuvia ja melkoista hässäkkää, sillä se oli kiertueemme ensimmäinen konsertti ja vielä arki-iltana, jolloin kaikki kuorolaiset kiirehtivät paikalle suoraan töistään. Myös bändin kokoaminen oli työn takana, sillä kosketinsoittajamme oli estynyt ja tuuraaja saatiin vasta viime tipassa. Kylläsiinä kiirettä piti, että saatiin soundcheck tehtyä ja laulut kahlattua jotenkin läpi ennen tilaisuuden alkua. Hyvä kun ehdin kuivan paidan vaihtaa. Mutta kun lopulta näin, kuinka paljon odottavia silmäpareja kirkossa oli, jännittynyt odotus valtasi minunkin mieleni. Aina tapahtuu jotakin hyvää, kun Pyhä Henki on läsnä. Niin kävi nytkin.
Tuona samaisena viikonloppuna pidimme Majatalo-illan myös Kajaanissa. Siellä meitä oli vastassa pieni ja innokas vapaaehtoisten porukka, joka oli kerännyt jopa tapahtuman järjestämiseen tarvittavat rahat itse. Illan puolesta oli rukoiltu paljon, ja se näkyi. Tilaisuuden jälkeen saimme useita viestejä siitä, mitä ihmiset olivat Majatalossa kokeneet. Yksi tuli mieheltä, joka oli vuosien ajan joutunut hoitamaan kipeää kättään särkylääkkeillä ja geeleillä, mutta seuraavana päivänä huomasi käden parantuneen!
Tällaisen riemastuttavan viestin saimme reissun jälkeen myös eräältä Majatalo-illassa mukana olleelta äidiltä:
Voi, kuulkaas ystävät, ihmeitä tapahtuu! Kun Kajaanissa rukoiltiin sairaiden puolesta, poikani nosti kätensä, sillä hänellä on paha ja kipeä ihottuma käsissä ja pepussa. Lähellä oleva romaninainen huomasi pikkupojan kädennoston ja kysyi, voisiko hän tulla rukoilemaan pojan puolesta No, tietysti voi! En enää ajatellut tai muistellut asiaa sen kummemmin, ennen kuin mieheni ihmetteli, ettei pohjalle ole tarvinnut laittaa enää kortisonia. Silloin muistin Kajaanin rukoukset ja pikkuisen pojan hartaan pyynnön, ettei olisi enää kädet kipeänä. Totta tosiaan: sen jälkeen ei ole kertaakaan levitetty kortisonia eikä perusrasvaa, ja pojan ihottuma on kokonaan poissa! Poika itsekään ei ole muistanut koko ihottumaa tai kipeyksiä — kun ei ole ollut tarvetta!
Klaukkalan kirkossa pidetyn Majatalo-illan jälkeen sain seuraavan palautteen yhdeltä kuulijalta. Ne, jotka ovat kamppailleet masennuksen kanssa, tietävät kyllä, mistä hän puhuu:
Jumala paransi minut rukouksessa lopullisesti vuosia vaivanneesta masennuksesta ja työuupumuksesta. Alttius niihin kumpusi jo lapsuudestani ja perheeni vaikeuksista. Myöhemmin oman elämän haaksirikot ajoivat minut itsemurhan partaalle. Jumalan pelko piti minut elämässä kiinni, ja lopulta lähdin hakemaan apua. Parin viime kuukauden aikana työssäjaksamiseni alkoi jälleen hiipua. Olin päättänyt hakea sairauslomaa lähes kahden vuoden tauon jälkeen ja mietin samalla, joudunko aloittamaan uudestaan lääkitykseni. Se tuntui kovin masentavalta, ja ajattelin, etten varmastikaan koskaan parane tästä.
Näissä mietteissä lähdin Majatalo-iltaan Klaukkalan kirkkoon. Illan lopussa rukoiltiin sairaiden puolesta. Vasta seuraavana aamuna töihin mennessä ihmettelin oloani. Oli kevyt ja vapaa olla, mikään ei ahdistanut. Totesin, että Jumala kuuli kuitenkin sydämeni huokauksen epätoivon hetkellä, eikä minun tarvinnutkaan alistua uudestaan masennuksen valtaan. Tänä päivänä voin vain kiittää Jumalaa siitä sisäisestä ilosta ja vapaudesta, jonka olen saanut Häneltä.
Olen vuosien aikana huomannut myös sen, että Jumalalla on välillä tapana yllättää, vaikka emme ehtisi edes rukoilla. Hän kyllä tietää, mitä tarvitsemme ennen kuin osaamme pyytääkään. Saimme kokea sen esimerkiksi kuoron Espanjan-keikalla, jossa eräs yleisössä istunut iäkäs mies parani sydämen ”flimmeristä” eli eteisvärinästä. Se tapahtui yhtäkkiä ja yllättäen kesken konsertin! Ei tarvinnutkaan lähteä sairaalaan. Kaveri oli ihmeissään moisesta, ja kyllä olimme mekin!
Vähän samanlainen oli sekin tapaus, kun olin duokeikalla Sami Aspin kanssa Kangasalan seurakunnan nuorten pääsiäisleirillä. Pidimme pienen konsertin leirikeskuksen kappelissa. Keikan jälkeen luokseni tuli yksi nuorista innoissaan kertomaan merkillisen uutisen:
”Tiedätkö, minun toinen korvani on ollut tukossa kuuden vuoden ajan, mutta nyt se avautui kesken keikan. Tämä on ihan mahtavaa. Jumala varmaan halusi parantaa minut nyt!”
Tällaisten tarinoiden kertomista voisi jatkaa vaikka kuinka kauan, enkä tiedä edes murto-osaa siitä, mitä kaikkea on tapahtunut. Nämä viestit riemastuttavat kuitenkin joka kerta parkkiintunuttakin mieltä. Meillä soittajilla tai puhujilla ei ole osaa eikä arpaa siihen, että joku paranee, Jumala toimii meistä huolimatta. On aina jännittävää lähteä tien päälle ja miettiä, mitä Hän tällä kertaa tekee, kenen elämä muuttuu tai kuka parantuu. En voi kehua nähneeni valtavia ihmeitä, mutta ihmeellisiä ovat nämä pienet ja arkisetkin!
Tärkeintä on kuitenkin aina muistaa, että meidän uskomme ei voi perustua parantumisiin tai muihin ihmeisiin. Niillä Jumala haluaa vain vahvistaa heikkoa uskoamme. Ne tuovat taivaan valtakunnan todellisuuden arkemme keskelle. Jos jotakin tapahtuu, se on aina Pyhän Hengen ansiota. Meidän tehtävämme on vain tehdä työtä ja rukoilla.
”Minä tulin vuosia sitten sinun keikallesi tosi kipeänä ja pyysin rukousta. Sinä panit kätesi minun päälleni ja rukoilit. Tiedätkö, Jumala kuuli rukouksen, enää ei ole kivun kipua, ja olen täysin terve mies! Kiitos Jumalalle!”
Näin kuiskasi eräs tuntematon iäkäs mies korvaani Kiihtelysvaaran-keikan jälkeen ohi mennessään. Se tuntui ihan uskomattomalta, sillä en edes muistanut koko tapausta. Sitä paitsi en ole koskaan kokenut, että minulla olisi rukouksen tai parantamisen lahjaa. Se ei kuitenkaan näytä Jumalalle olevan mikään ongelma, Hän käyttää ketä haluaa. Meitä on kehotettu rukoilemaan, ja loppu jää Hänelle.
Kristityn elämä on täynnä arjen ihmeitä! Kiitos Jumalalle!
mennessä Pekka Simojoki | touko 11, 2025 | Ihmejuttuja, Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
Päiväkumpu! Pitkästä aikaa seisoin tutulla mäellä Oriveden laitamilla. Samat rakennukset, järvimaisema ja tietenkin riihikirkko niityn laidalla. Tässä kauniissa kurssikeskuksessa kävin vuosikymmeniä sitten oman riparini. Isosenakin ehdin olla aika monta kesää, ja nyt sain tuoda oman poikani tänne isoseksi.
Vähän samoilla asioilla oli myös vanha ystäväni Alppari Tähkäpää, jonka kanssa on vedetty kymmeniä leirejä vuosien aikana. Tuntui hyvältä tavata vanhaa taistelutoveria juuri täällä, mutta erityisen hyvältä tuntui nähdä, kuinka uusi sukupolvi jatkoi sillä polulla, jota isät ovat kulkeneet.
Kiersimme Alpparin kanssa aluetta ympäri nostalgisissa tunnelmissa, kurkistimme majoituskämppiin ja kuuntelimme, kuinka nuoret musisoivat isossa teltassa. Lopuksi pysähdyimme hetkeksi meille molemmille rakkaaseen riihikirkkoon, joka tuoksui ihan tutulta ja jonka mustat seinät kertoivat meille tuhansia tarinoita.
Alppari katseli mustaa afrikkalaista krusifiksia alttarilla ja kosketti mietteissään kirkon yksinkertaista alttarikaidetta, joka oli monin kyynelin kasteltu. Saman tien olimme jo vuosien takana, kun ystäväni innostui kertomaan yhden monista muistoistaan:
”Pidin kerran nuorille puheen Raamatun surullisimmasta jakeesta, joka löytyy Johanneksen evankeliumista. Kun Jeesus tapasi Betesdan lammikolla 32 vuotta sairastaneen miehen ja kysyi, halusiko tämä tulla terveeksi, mies vastasi: ’Minulla ei ole ketään, joka auttaisi minua…’ (Joh. 5:7).
Kun sitten illan lopuksi nuoret tulivat rukoilemaan, eräs tyttö polvistui alttarille itkien ja sanoi: ’Minullakaan ei ole ketään!’
Hän kertoi kotinsa vaikeasta tilanteesta ja yksinäisyydestään. Rukoilimme hartaasti, että Jumala lähettäisi hänellekin jonkun.”
Alppari keskeytti tarinansa, ja näin, kuinka kyynel valui pitkin poskea. Sitten hän jatkoi:
”Vuosia myöhemmin jossain tapahtumassa minua vastaan tuli äiti kolmen lapsen kanssa ja tervehti iloisesti. En ensin tuntenut häntä, mutta sitten tajusin, että siinä oli se tyttö, jolla ei ollut ketään. Jumala oli kuullut rukoukset ja antanut hänelle hyvän aviomiehen sekä ihania lapsia ja ystäviä. Nyt hän oli onnellinen perheenäiti.”
Se kyynel poskella kertoi paljon. Se ei ollut ensimmäinen kyynel, jonka näin, olen nähnyt niitä Alpparin silmissä monia. Isolla miehellä on myös iso sydän ja iso syli. Riihikirkossa olemme istuneet yhteensä varmaan viikkoja ellei kuukausia, jos kaikki nuorten kanssa vietetyt tunnit laskettaisiin yhteen. Sen lisäksi olen juontanut Alpparin kanssa lukemattomia tilaisuuksia, ja vain Luoja tietää sen improvisaation määrän, mikä niissä on nähty!
Muistan senkin kerran, kun tulin Kirkon Nuorisopäiville pitämään nuorille iltakirkkoa. Ainoa ongelma oli, ettei minulla ollut muuta suunnitelmaa tilaisuuden ohjelmaksi kuin pinkka uusia lauluja. Onneksi yksi ensimmäisistä tapaamistani ihmisistä siellä oli Alppari, joka heti tarttui koukkuun ja lähti mukaan.
Toteutimme tilaisuuden niin, että minä opetin nuorille laulut yksi kerrallaan, kun taas hän istui piilossa sakastissa mikrofonin kanssa, ja aina kun musiikki loppui, hän luki meille pätkän Raamatusta omaan vahvaan tyyliinsä. Näin me jatkoimme vuorotellen.
Kirkko oli tupaten täynnä nuoria. Ensin he kuuntelivat, sitten alkoivat laulaa, ja lopussa kaikki vain itkivät ja lauloivat. Siitä tuli merkillinen ilta. Pyhä oli läsnä. Muistan, kuinka yksi pappismies tuli illan päätteeksi silmät märkänä kiittämään ja sanoi hiljaa:
”Tämä oli Kristus-hetki. Tätä varten kirkot on!”
Meillä on Alpparin kanssa muodostunut myös melkoinen jäynäperinne, ja hauskaa on riittänyt. Se taisi alkaa yhdellä riparilla, kun sain pahaenteisen puhelun:
”Päivää, täällä on asessori Komulainen Tampereen tuomiokapitulista! Tulisin huomenna tarkastamaan teidän rippikoululeirinne ja erityisesti haluaisin tutustua leirin kirkkomusiikin opetukseen. Haluaisin nähdä myös päiväkirjat!”
Voi hyvänen aika sitä paniikkia, joka iski päälle, sillä minä olin leirin valekanttori, joka ei tiennyt kirkkomusiikista yhtään mitään, saati sitten että olisin joitakin päiväkirjoja täytellyt! Onneksi Komulainen lopulta paljastui Alpparin jäynäksi. Olen sittemmin maksanut kalavelkojani panemalla hänet varoittamatta leikittämään lapsia kesäleirillä ja tanssimaan kirkon keskikäytävällä virren tahtiin. Alppari puolestaan on pannut minut jopa säveltämään parintuhannen ihmisen tuijottaessa ja televisiokameroiden käydessä.
Itse asiassa yksi laulu nimeltä Niin kuin hopeaa on syntynyt Alpparin jäynän ansiosta! Jos ovat välillä kyyneleet vuotaneet, niin kyllä me ollaan naurettukin!
Olen usein kutsunut Alpparin vaimonsa Johannan kanssa meille Kangasalle pihaseuroihin. Tämä hieno perinne on kerännyt joka kerta toistasataa ihmistä vieraiksi pihallemme. Alpparin monista tarinoista minua on koskettanut erityisesti yksi, jonka hän kerran pihaseuroissa kertoi:
”Tilanne ei näyttänyt hyvältä. Kirkkoherra vei minut puhumaan kinkereille maataloon, jonne oli tullut vain neljä kuulijaa. Talon emännän lisäksi paikalla oli kiikkustuolissa keinuva isoäiti, halkopinon päällä istuva ärtyneen näköinen talon vanhapoika sekä naapurin mummo, joka oli köppässyt paikalle potkukelkalla. Mietin kuumeisesti, mitä ihmettä minä tällaiselle porukalle puhuisin. Lopulta päätin jättää kaikki valmiit puheet pois ja yksinkertaisesti luin Raamatusta yhden tutun kohdan, jota höystin muutamalla ajatuksella.
Silloin näin, kuinka isoäidin keinu pysähtyi. Hän nousi ylös, käveli luokseni ja tarttui käteeni molemmin käsin sanoen: ’Sinä puhuit rakkaasta Jeesuksesta, ja minä näin enkeleitä sinun ympärilläsi!’
Olisittepa nähneet niiden muiden ilmeet! Emäntä tuli sanomaan minulle aivan ihmeissään: ’Olipa ihme juttu. Meidän mummo ei ole puhunut mitään kahteen viikkoon!’
Hän oli hetken vaiti ja jatkoi: ’Sitä paitsi hän on kuuro!’
Silloin minä tajusin, että ketään ei voi halveksia. Jeesukselle yksikin ihminen on tärkeä!”
Ja taas näin kyyneleen valuvan ystäväni poskella.
mennessä Pekka Simojoki | huhti 28, 2025 | Ihmejuttuja, Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
Pieni 11-vuotias tyttö seisoi Tampereen asemalla hätääntyneen näköisenä. Hän oli jo hetken ihmetellyt sitä, että kukaan ei ollut vastassa niin kuin aina aiemmin. Hänellä ei ollut omaa kännykkää, joten soittaakaan ei voinut. Oli kuitenkin yksi keino, joka voisi auttaa: rukous! Tyttö pani kädet ristiin kenenkään huomaamatta ja lähetti ylös hätäviestin, joka meni suunnilleen näin: Taivaan Isä, nyt tarvittaisiin apua! Lähetä joku tänne! Aamen!
Vastaus rukoukseen tuli parin minuutin kuluttua, kun tutun näköinen hahmo käveli asemalaituria pitkin. Sieltä tuli oma isoveli jonkun kaverinsa kanssa. Lukioikäisellä isolla veljellä ei tosin ollut aavistustakaan siitä, että hänet oli rukoiltu paikalle tai että pikkusiskolla oli jotain ongelmia. Poika oli vain ollut Tampereella hengailemassa kavereidensa kanssa ja päättänyt hetken mielijohteesta lähteä saattamaan yhtä heistä junalle. Näin hän ”sattui” paikalle juuri oikeaan aikaan.
Meillä oli tapana silloin tällöin lähettää tytär omin päin vierailemaan kaverinsa luo Riihimäelle, ja ystäväperhe puolestaan lähetti hänet takaisin sovitusti. Tietenkin aina soitimme ja kerroimme, millä junalla tyttö tulee ja mihin aikaan, mutta nyt olivat Riihimäen ystävämme unohtaneet ilmoittaa, että arvokas lasti oli tulossa. Onneksi asia selvisi, poikani soitti kotiin ja sieltähän se meidän pieni tytön tyllerömme lopulta löytyi velipojan kainalosta. Kun kotona sitten kyselin, mitkä olivat tunnelmat tuon kommelluksen jälkeen, tyttö totesi vakavana:
”Jumala kuuli minun rukoukseni. Kyllä se kovasti lisäsi minun uskoani!”
Lapsen usko on ihmeellinen asia. Siinä ei käytetä turhaa aikaa ja voimia järkeilyyn tai epäilyyn. Kun kerran asia on niin kuin se on, niin sitten se on! Lapsen uskon Jeesuskin nosti esikuvaksi meille vanhemmille ja viisaammille, mutta eihän se meiltä tahdo onnistua, koska se ei oikein käy aikuisen järkeen.
Omat lapseni ovat avanneet uskon salaisuuksia minullekin monta kertaa, erityisesti meidän nuorin poikamme on toiminut oivallisena opettajana. Muistan, että poika oli vielä päivähoidossa, hän tuli sieltä kerran innoissaan ja ilmoitti meille arvoituksellisesti:
”Isi ja äiti, kun te kerran menette taivaaseen, niin siellä teitä odottaa yllätys!”
Kun me aikuiset sitä yllätystä sitten pähkäilimme, hän paljasti voitonriemuisesti:
”Siellä on kaikki kadut kultaa!”
No, siinäpä vasta yllätystä kerrakseen! Saimmekin hyvän syyn keskustella siitä, miten taivaaseen päästään.
Pari vuotta myöhemmin kuulimme sellaisen huolestuttavan uutisen, että poikamme kummitäti oli saanut aivoverenvuodon, halvaantunut osittain ja viety ambulanssilla sairaalaan. Onneksi leikkausta ei lopulta tarvittu, vaan tilanteesta selvittiin lääkkeillä. Kummitäti joutui kuitenkin toistaiseksi jäämään sairaalaan, hän istui pyörätuolissa eikä voinut kunnolla liikuttaa oikeaa kättään. Näytti siltä, että käteen saattaakin jäädä elinikäinen vamma. Kun pojan kanssa muistimme iltarukouksessa kummitätiä, minä pyysin varovaisesti, että käsi jotenkin edes toimisi. Sen kohdan rukouksesta nuori mies heti tarmokkaasti korjasi:
”Ei, vaan me rukoillaan, että kummitäti paranee ihan kokonaan!”
Kun seuraavan kerran näimme kummitädin, hän vilkutti jo kaukaa meille iloisesti — oikealla kädellään tietenkin!
Majatalo-illoissakin on aina mukana lapsia vanhempiensa kanssa ja yleensä he ovat täysillä mukana siinä, mitä tapahtuu, myös rukousjaksoissa. Eräs vanha ystäväni soitti Naantalin Majatalo-illan jälkeen minulle ja kertoi innoissaan ja onnessaan, mitä hänelle oli illassa tapahtunut:
”Olen potenut tosi pitkään kipeää hermojuuripinnettä alaselässä ja nostin käteni, kun kysyttiin, kuka toivoisi rukousta sairauden takia. Minun luokseni asteli silloin nuori, ehkä 12-vuotias tyttö ja kysyi arasti, saako hän laittaa kätensä päälleni niin kuin kaikki muutkin tekevät. Ja tiedätkö mitä, kipu katosi kokonaan eikä ole sen illan jälkeen palannut!”
Minulle jäi Kajaanin Majatalo-illasta mieleen pieni episodi, kun aloimme afrikkalaiseen malliin kerätä kolehtia salin edessä odottaviin koreihin. Kerroin, että kolehti menee maailman köyhimmille lapsille ja että koriin voi jättää muutakin, jos ei ole rahaa. Siinä samassa korin luo käveli käytävää pitkin pieni lapsi, joka pudotti sinne oman pienen lastenkirjansa ja palasi hiljaa paikalleen. Siinä olikin melkoista asennekasvatusta meille aikuisille siitä, mitä omastaan antaminen on. Oulussa puolestaan kysyin tilaisuuden lopuksi, olisiko jollakulla vielä jotakin sanottavaa ennen kuin laulamme illan viimeisen laulun. Kätensä nosti vammainen poika, joka asteli mikrofonin luo ja kokosi illan tunnelmat näihin sanoihin:
”Muistakaa, että Jeesus rakastaa kaikkia!”
Keikkareissuilla tapaan paljon lapsia erityisesti koulukonserteissa, ja jos olen onnistunut opettamaan heille niissä jotakin, olen varmasti oppinut tuplasti enemmän itse. Erityisesti lasten aitous ja mutkattomuus ovat sitä, minkä me aikuiset olemme kadottaneet. Nauru ja itku tulevat yhtä helposti, eikä tunteita piilotella. Jos olet tylsä esiintyjä, olet menettänyt pelin, ja toisaalta, jos olet kiva, sekin tulee heti selväksi. Lapset eivät laskelmoi, vaan totuus tulee suoraan sen kummemmin kiertelemättä.
Keikan jälkeen saan yleensä ympärilleni joukon innokkaita faneja, joiden kanssa heitetään läppää tai kirjoitetaan nimmarit. Palautekin tulee saman tien. Välillä olen kuulemma ollut yhtä hyvä kuin Robin, välillä olen ollut parempi kuin Lordi ja ainakin hetken saan leikkiä staraa. Jos siitä ylpistyy ja kuvittelee jo olevansa kovinkin cool, sinut pudotetaan maan pinnalle nopeasti. Muistan, kuinka yksikin poika silmäili minua hetken ja totesi sumeilematta:
”Kyllä sinä tuolta takaa katsottuna näytit paljon nuoremmalta!”
Minua kosketti tavattomasti, kun eräällä nuortenleirillä luokseni tuli lukioikäinen tyttö ja työnsi käteeni paperilappusen, johon oli kirjoittanut jotakin. Kun luin sen, meinasi itku päästä: Kiitos Pekka. Sun koulukeikalla mä tulin uskoon!
Lapsen usko muuttuu myöhemmin toivottavasti aikuisen uskoksi ja niin sen pitää tietenkin mennäkin. Olisi kuitenkin hienoa, jos jotakin lapsen aitoudesta jäisi jäljelle, ilman selityksiä ja laskelmointia.
Annetaan lapsen löytää taivaan Isä, joka on totta ja toimii, ja pidetään huolta, ettemme itse kadota Häntä aikuisten epäilysten ja järkeilyn loputtomaan suohon!
mennessä Pekka Simojoki | huhti 7, 2025 | Ihmejuttuja, Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
”Lopetetaan selittelyt ja heittäydytään Jumalan suunnitelmiin!”
Minä huusin. Tunnustan, että tosiaan niin taisi käydä, vaikkei minun tapani yleensä ole huutaa ja vaikkei se kuulu kunnon luterilaiseen saarnaperinteeseen. Kirkko oli täynnä seurakuntaa, ja kaikki tuijottivat.
Olimme EtCetera-kuoron kanssa Turun Mikaelinkirkon Tuomasmessussa hoitamassa musiikkipuolta. Siinä puolessa ei ollutkaan mitään ongelmaa, sillä kuoro lauloi hienosti ja tunnelma oli katossa. Eräässäkin laulussa jäyhä turkulainen yleisö hyppäsi jopa jammailemaan, mikä ei ole kovin tavallista sillä laidalla Suomea ainakaan kirkoissa. Erityisen hupaisaa oli katsella, kuinka yksikin harmaapäinen vanha mies innostui tanssimaan muiden mukana kahden kävelykepin kanssa kirkon keskikäytävällä.
Minun ongelmani oli saarna. En ole mikään saarnamies, en osaa tehdä kunnon analyyttistä eksegeesiä enkä enää muista teologisen tiedekunnan homiletiikan luennoilta mitään. Kyllä minä tällaisena puoliafrikkalaisena tarinoita osaan kertoa, mutta saarnat ovat meikäläiselle haaste. Silloin tällöin minua kuitenkin pyydetään saarnaamaan, ja olin tällä kertaa luvannut sellaisen pitää. Toki minä olin sitä vähän ehtinyt miettiäkin, mutten ollut saanut paperille kirjoitettua mitään ja vasta matkalla kuoron bussissa raapustelin jotakin pientä muistiin ranskalaisin viivoin.
Tekstinä oli raamatunkohta, jossa Jeesus paransi sokeana syntyneen ja fariseukset kovasti kuulustelivat ja kovistelivat miestä. Kun häneltä tivattiin selitystä siihen, miten hän oli parantunut, hän ei yrittänytkään selitellä mitään, vaan totesi vain yksinkertaisesti: “Sen tiedän, että minä, joka olin sokea, nyt näen!” (Joh. 9:25)
Minulle nousi saarnan kantavaksi ajatukseksi se, että me yritämme ehkä liikaa selittää ja ymmärtää uskoa sen sijaan, että vain ottaisimme vastaan ja heittäytyisimme mukaan niin kuin tuo sokea mies.
Ajatus lähti juoksemaan. Kuinka usein me yritämmekään selittää tai tulkita uudelleen jotenkin ”järkevästi” sellaiset Raamatun opetukset, jotka eivät kelpaa aikamme yleiselle mielipiteelle tai ovat nykyajan tieteelle mahdottomia. Kuinka usein markkinoimmekaan kirkkoamme vain sellaisilla ”tuotteilla”, jotka menevät läpi nykyään, kuten lähimmäisenrakkaus tai hyvän tekeminen, jotka kaikkien on helppo hyväksyä. Samaan aikaan kuitenkin jopa nimi Jeesus on vaikea sanoa ääneen, puhumattakaan sanoista synti, parannus tai kadotus, jotka mieluummin vaietaan tai selitetään pois. Vaarana onkin, että lopulta usko muuttuu vain jonkinlaiseksi epämääräiseksi humanismiksi tai pelkäksi hyvän tekemiseksi. Tällaisia ajatuksia pyöri päässäni bussimatkan ajan, ja muutama ranskalainen viiva ilmestyi paperilappuselle. Saarna alkoi saada hahmoa.
Kun saavuimme Turkuun, tajusin, että Tuomasmessussa olivat mukana Nenäpäivän merkeissä kaikki mahdolliset hyväntekeväisyysjärjestöt Punaista Ristiä ja Lions Clubia myöten. Säikähdin ja tulin vähän katumapäälle. Ajattelin, että ehkä sittenkin pitäisi ottaa saarnan teemaksi jokin päivään paremmin sopiva, ettei kukaan loukkaantuisi tai ymmärtäisi väärin. Kysyin turkulaiselta järjestäjältä, mikä tässä olisi viisainta. Hän ei miettinyt hetkeäkään vaan sanoi heti:
”Sinä pidät juuri sen saarnan, jonka Herra on sinulle antanut! Ei sitä tarvitse selittää eikä ketään tarvitse miellyttää!”
Se oli sillä selvä, ja astuin seurakunnan eteen ranskalaisten viivojeni kanssa. Yllättäen edessä oli niin hämärää, etten nähnyt viivoistani yhtään mitään, kun en ollut tajunnut ottaa lukulasejani mukaan. Niinpä sokea mies joutui tälläkin kertaa jättämään selittelyt ja heittäytymään uskon varaan.
Hiki valui norona niskassa, kun änkyttelin ensin jotakin, ja minusta alkoi tuntua siltä, etten selviä tästä ollenkaan. Jostakin se ”taivaallinen flow” kuitenkin tuli, ja sanat löytyivät, vaikken enää tarkkaan muista, mitä lopulta saarnasin. Tuohon loppuhuutoon kuitenkin päätin saarnan, haastoin ihmiset unohtamaan selittelyt ja heittäytymään Jumalan suunnitelmiin. Siinä se oli.
Keikan jälkeen tosi monet tulivat juttelemaan ja tajusin, että oikeat sanat olivat ilmeisesti sittenkin löytyneet. Tuntui hyvältä, kun muutama karu äijäkin tuli kertomaan, että ”osui ja upposi”. Lopulta selvisi ehkä suurin syy siihen, miksi ja kenelle Jumala halusi tällaisen saarnan pitää tänään. Eräs nainen kertoi innoissaan:
”Sain pitkästä aikaa puhuttua ystäväni Tuomasmessuun. Hän on lähellä uskonasioita, mutta hänen suuri ongelmansa on se, että hän on niin järki-ihminen. Kaikki mahdollinen pitää selittää ja ymmärtää, uskominen on niin vaikeaa. Saarnan jälkeen tuo ystäväni oli vain todennut: ’Tämä saarna oli suoraan minulle!’ Olen niin iloinen, että olimme täällä tänään! Uskon, että tästä syntyi jotakin uutta!”
Niinpä. Näin sen piti mennä. Olin onnellinen ja helpottunut siitä, että huono saarnaaja unohti lukulasinsa, ja parempi pääsi ääneen. Jumala näkee kokonaisuuden, tuntee palapelin osat ja antaa asioiden tapahtua tai olla tapahtumatta. Hän antaa sanat ja tuo paikalle juuri ne ihmiset, joiden on paikalla oltava, ja joskus koko saarna onkin tarkoitettu vain yhdelle ihmiselle.
Tämän merkillisen saarnakeikan kruunasi vielä pari päivää myöhemmin puhelinsoitto yhdeltä kuulijalta Raisiosta:
”Kiitos Tuomasmessusta! Jokin aika sitten poimin tien varresta liftaajan, vaikken ole koskaan aikaisemmin tehnyt sitä. Minä en pysäyttänyt autoa itse, se vain pysähtyi. Poika oli seissyt siinä puolitoista tuntia, eikä yksikään ohiajaja ollut edes hidastanut. Hän oli kovasti rukoillut, että joku ottaisi hänet kyytiin, joten minut Jumala lopulta pysäytti ja sain viedä hänet perille.
Tuomasmessussa yhtäkkiä tajusin, että tuo sama nuori mies istuu minun vieressäni! Hän kertoi olleensa viime päivinä työnsä tähden hyvin masentunut ja oli lähtenyt Tuomasmessuun rukoillen, että Jumala lähettäisi hänen luokseen jonkun, joka voisi auttaa. Me molemmat koimme tämän todella vahvana Jumalan johdatuksena ja saimme rukoillakin yhdessä. Annoin hänelle taas liftin Turun satamaan, josta hän lähti työmatkalle iloisena ja rohkaistuneena. Jumalan tiet ovat ihmeelliset, ei niitä voi selittää…”
Niinpä niin. Ei selitellä. Heittäydytään!
