Janica

Janica

Lavalle astui pieni, vaaleatukkainen nuori nainen, jolla oli kaunis hymy ja joka tuntui olevan jostakin äärettömän innostunut. Hän oli siis se 18-vuotias Janica, jonka ohjelman mukaan piti puhua ennen minua. Tunnustan, että mielessäni kävi epäilys siitä, mitä tällaisella kokemattomalla nuorella tytöllä on annettava meille vanhemmille.

Mutta kun tyttö avasi suunsa, hän putsasi pöydän ja koko yleisö kuunteli melkein henkeään pidätellen. Minäkin olin aivan mykistynyt. Minun piti nousta lavalle hänen jälkeensä, mutta tuntui, ettei minulla ole enää mitään annettavaa tai lisättävää.

Oli menossa evankelistapäivät Seinäjoella. Se on tapahtuma, jossa eri seurakuntien ja järjestöjen evankelistat kokoontuvat yhteen tsemppaamaan toisiaan. Tapahtuman aloitti aikanaan itse Kalevi Lehtinen, joka pelkäsi evankelistojen kuolevan sukupuuttoon tässä maassa, ellei mitään tehdä.

Tapahtuma on parhaimmillaan kuin inspiroiva, rohkaiseva ja jopa hauska sukukokous, eikä kukaan kysy, mistä tulet tai mihin seurakuntaan kuulut. Vastaan tulee “hellareita”, vapaakirkollisia, “kräsäläisiä”, kansanlähetysläisiä ja ties mitä hihhuleita. Välillä kuuluu helluntailaisten iloista hallelujaa ja välillä veisataan luterilaisen rauhallisesti. Minäkin olin luvannut pitää eräässä tilaisuudessa lyhyen puheen. Ja sitten esiin astui tuo tyttö.

Janica kertoi olevansa tavallisen kristityn perheen tytär, jota Raamatun sana oli alkanut puhutella merkillisesti. Esiin suorastaan hyppäsivät erityisesti Jeesuksen sanat, kun Hän lupasi, että “he panevat kätensä sairaiden päälle, ja nämä paranevat…” Tyttöä alkoi kiehtoa ajatus, voisivatko sanat olla totta tänäänkin.

Eräänä iltana Janica oli uskaltautunut ulos kotikaupunkinsa kadulle ja alkanut keskustella hengellisistä asioista jonkun vastaantulijan kanssa. Jutteluhetki oli päättynyt siihen, että tyttö laski kätensä tuon ihmisen päälle, ja yllättäen tämä todellakin parantui vaivastaan. Hän innostui siitä niin, että lähti ilta illan jälkeen kadulle rukoilemaan ihmisten puolesta. Jopa koulun vapaatunneilla nähtiin innokkaan nuoren naisen livahtavan portista katuevankelistan hommiin, kun se on kuulemma “niin kivaa”.

Läksyjäkään nuori abiturientti ei aina malttanut lukea, kun teki mieli olla ulkona kertomassa Jeesuksesta. Hän piti aluksi kirjaa siitä, kuinka monet siellä kadulla parantuivat, mutta kun heitä alkoi olla jo satoja, hän lopetti laskemisen. Tyttö rukoili nuorten, vanhojen, miesten ja naisten puolesta ja sai kutsun kertoa Jeesuksesta jopa kaupungin puliukoillekin, kun eräs heistä oli parantunut syövästä.

Mieleeni jäi erityisesti Janican kertoma kohtaaminen kolmen nuoren kanssa edellisenä kesänä. Jeesus ei kuulemma ollut vähääkään kiinnostanut nuoria, mutta he jäivät kuitenkin uteliaina kuuntelemaan. Pian kävi ilmi, että yhdellä heistä oli selkä kipeä ja toisella niska, ja molemmat paranivat, kun Janica rukoili ja pani kätensä heidän päälleen. Nuoret olivat suorastaan säikähtäneet, kun tajusivat, mitä tapahtui.

Kolmannella kaverilla oli vähän haastavampi vaiva, sillä hänen sormensa oli murtunut ja jäänyt vinoon asentoon. Senkin puolesta Janica rukoili, ja sormi oikeni saman tien.

Janican silmät loistivat innosta, kun hän kertoi kaiken tämän, ja meillä kuulijoilla oli suu auki hämmästyksestä. On tuttua, että tällaista tapahtui Jeesuksen aikaan, mutta tuntui hurjalta ajatella, että se voisi olla todellisuutta tämän päivän Suomessakin!

Tilaisuuden jälkeen vaihdoin ajatuksia tuon merkillisen nuoren naisen kanssa. Kun ihmettelin hänen saamaansa lahjaa, hän vain totesi hymyillen:

“Ei minulla ole mitään erityistä parantamisen lahjaa. Tämä koskee meitä kaikkia!”

Niinpä. Jumalan lupaukset koskevat meitä kaikkia, jos uskallamme tarttua niihin ja pitää niistä kiinni. Meidän kaikkien tehtävänä ei varmaan ole lähteä kadulle, mutta kaikkien tehtävä on lähteä liikkeelle. Joskus jonkun tie voi viedä vaikka kadullekin. Jumalalla on meille jokaiselle paikka, jossa voimme palvella ja jonne voimme tuoda Hänen valtakuntansa todellisuuden.

Ehkä voisimme joskus jopa rohkaistua panemaan kätemme toistemme päälle. Mitä tahansa voi tapahtua, kun Henki saa johdattaa. Ja tuo nuori nainen opetti meille vanhoille sen, että kaiken lisäksi se voi olla ”kivaa”!

 

Jos tiedät sen salaisuuden,

et sitä kätkeä saa.

Jos kuulet sävelen uuden,

et voi sitä piilottaa,

 

vaan juokse, kerro se heille,

jotka sitä kaipaavat.

Huuda se kujille, huuda se teille,

että Jeesus pelastaa.

 

(Laulujen laulu)

Rumpali

Rumpali

Pafos on kaunis kaupunki Kyproksen lounaiskulmalla. Olimme perheen kanssa pienellä lomareissulla, ja tuntui hienolta olla taas Raamatun maisemissa. Näitä polkuja käveli itse Paavalikin ennen haaksirikkoon johtanutta merimatkaansa. Vanhoja raunioita nähtiin, rantoja riitti turisteille, ja hotellikin oli ihan viihtyisä. Välillä innostuimme pojan kanssa kiertämään kaupunkia ja etsimään täydennystä hänen hienoon pullonkorkkikokoelmaansa. Siis ihan tavallista ja leppoisaa lomanviettoa.

Otan usein tällaisille matkoille mukaan myös jotain luettavaa, ja nyt laukustani löytyi kiinalaisen veli Yunin kirjan. Hän on ollut yksi Kiinan maanalaisen seurakunnan johtajista ja joutunut paljon kärsimään uskonsa takia. Kirjassaan Yun rohkaisee meitä kristittyjä olemaan Kristuksen todistajia, missä sitten olemmekin. Se onkin ollut yksi Kiinan kirkon suurten herätysten salaisuuksista.

Kirja pani taas miettimään ja avasi silmiä. Mietin, kuinka vaikealta todistajan tehtävä yhä tuntuu meille suomalaisille kristityille, etenkin meille luterilaisille, myös minulle. Kun ei ketään haluaisi häiritä.

Lähes joka päivä uimme ja istuimme hotellin altailla, ja eräänä päivänä tutustuin siellä keski-ikäiseen suomalaiseen mieheen, jonka kanssa alkoi juttu luistaa. Kaveri osoittautui rumpaliksi, ja totesimmekin nauraen, että jälleen tuli todistetuksi vanha sanonta: ”Kyllä koira koiran löytää.”

Sekin kävi ilmi, että mies oli joskus nuoruudessaan soittanyt myös Jaakko Löytyn kanssa. Tosin hän totesi samaan hengenvetoon, että oli eronnut kirkosta jo kauan sitten ja että “uskonnolliset asiat” kuuluivat menneisyyteen.

Veli Yunin kirja mielessäni pohdin kovasti, miten osaisin ottaa hengelliset asiat puheeksi miehen kanssa, mutten osannut oikein löytänyt tapaa päästä luontevasti alkuun. Moitin kovasti itseäni saamattomuudesta, mutta sovin mielessäni kuitenkin Jumalan kanssa, että avaan suuni, jos mies itse ottaa asian jatkossa puheeksi.

Lomapäivät menivät, ja ihan viimeisenä iltana juuri ennen auringonlaskua löhösin vielä hetken altaan aurinkotuolilla, jotta saisin kaiken ilon ja energian irti etelän lämmöstä. Altaalla ei ketään muita enää ollutkaan. Makoilin siinä silmät kiinni, kun kuulin läheltä askelia ja tajusin jonkun istuutuvan viereiselle aurinkotuolille.

Kurkistin varovasti lipan alta ja näin, että siinähän se rumpali taas oli. Mies alkoi tarinoida ja kertoi täyttäneensä juuri 50 vuotta. Kovasti häntä tuntui elämän tarkoitus mietityttävän. “Rakkaus se on”, hän lopuksi aprikoi.

Hetken tuumaustauon jälkeen rumpali jatkoi kertomalla tyttärestään, jonka kanssa oli jollain automatkalla käynyt mielenkiintoisen keskustelun:

“Isä, mitä tulee kuoleman jälkeen?”

“Jotkut uskovat, että elämä jatkuu.”

”Mitä sinä itse uskot?”

”Kompostointiin!”

Katselin häntä suu auki ja tajusin, että tämä on nyt sitä, mistä Jumalan kanssa sovin. Ellei tämä ole avaus keskustelulle hengellisisistä asioista, niin mikä sitten! Siitä keskustelu lähtikin liikkeelle, ja pian sain kertoa miehelle, miten löysin uskon ja mitä se minulle tänään merkitsee.

Kerroin myös muutaman kokemuksen siitä, miten Jeesus on johdattanut arjen keskellä. Todella kiinnostuneena mies kuuntelikin. Lopuksi rohkaisin häntä miettimään näitä asioita vakavasti ja sanoin uskovani, ettei tämä kohtaamisemme ollut sattumaa.

Kovasti kaveri kiitteli keskustelusta ja lupasi, ettei tämä jää tähän. Paiskasimme kättä ja lähdimme pakkaamaan laukkujamme.

Kohtaamisesta jäi hyvä mieli, ja Jumalan johdatus tuntui hyvin konkreettiselta. Samalla opin, että Kristuksen todistaminen voikin olla sitä, että olemme vain avoimia ja valmiita avaamaan suumme, kun Jumala tuo ihmisen luoksemme.

Minulle onkin tullut todella rakkaaksi Raamatun kohdaksi 1. Piet. 3:15, jossa Pietari kehottaa meitä olemaan aina “valmiit vastaamaan jokaiselle”. Päivänsä voi aloittaa rukoilemalla vaikka näin:

”Jeesus, tässä olen taas. Lähetä tänäänkin joku, jolle voin vastata!”

Arka ja ujokin voi olla evankelista, kunhan vain on valmis vastaamaan. Kyllä Jumala jonkun lähettää kysymään.

 

Onko jalkasi uupuneet,

mikä rohkeutesi vei?

Miksi kädet vapisevat peloissaan?

Herra johdattaa askeleet,

enää polvet horju ei.

Herra vyöttää voimallaan, saa kädet taistelemaan.

                                           

Lähtekää, lähtekää,

on aika mennä työhön,

aika soihdut sytyttää.

Lähtekää ja viekää valo yöhön,

muurit saamme ylittää.

(Lähtekää)

Junassa

Junassa

Riihimäen asemalla seisoi joskus 1980-luvun loppupuolella Tomi-niminen nuori mies junaa odottamassa. Hän näki laiturilla jonkun kaverin pyörivän neuvottoman oloisena kitaransa kanssa. Silloin Tomi kuuli sisällään kehotuksen, että kaveria pitäisi auttaa. Niin hän meni tuon onnettoman kulkijan luo ja työnsi hänen käteensä 50 markan setelin. Miehille ei jäänyt paljon aikaa keskustella, sillä Tomin juna tuli, mutta kitaramies kiitti hämmästyneenä yllättävästä avusta. Hän oli kadottanut kukkaronsa, eikä hänellä ollut pennin hyrrää taskussa. Nyt hän sai ostettua lippunsa ja pääsi keikalleen Kouvolaan, kiitos tuntemattoman auttajan.

Näin me kohtasimme aikanaan Tomin kanssa. Olin täysin unohtanut tuon pienen episodin, kunnes monta vuosikymmentä myöhemmin juttelin hänen kanssaan erään Exitin keikan jälkeen. Tomista oli tullut pastori, ja myöhemmin Jumala oli johdattanut hänet lähetystyöhön. Keskustelumme lopuksi hän pyysi minut vielä syrjään ja kysyi hymyillen:

”Muistatko muuten, Pekka, missä me tavattiin ensimmäisen kerran?”

En muistanut, mutta pian se selvisi.

* * *

Juna kolisteli eteenpäin halki suomalaisen maalaismaiseman. Anna-Liisa, nuorehko nainen, oli matkalla miehensä ja poikansa kanssa kohti Pieksämäkeä. Samassa vaunuosastossa vähän matkan päässä heidän edessään istui mies, joka oli keskittynyt lukemaan kirjaa. Anna-Liisa ei nähnyt, kuka mies oli, mutta yhtäkkiä hän koki mielessään hyvin vahvasti Jumalan kehotuksen mennä sanomaan miehelle:

“Siunausta ja rakkautta sinun työhösi!”

Anna-Liisa kysyi asiasta mieheltään ja pojaltaan, ja he kielsivät häntä ehdottomasti häiritsemästä tuntematonta moisella asialla. Kohta hän sai uudelleen saman oudon kehotuksen, muttei nytkään saanut perheeltään lupaa lähteä. Kun he sitten laskeutuivat junasta Pieksämäellä, Anna-Liisa näki miehen seisovan asemalaiturilla. Tällä kertaa hän ei enää kysellyt muilta lupaa, vaan meni kuin menikin kielloista huolimatta kertomaan Jumalan antaman viestin. Lähelle tultuaan hän huomasi, että miehellä oli kitaralaukku, jossa luki Pekka Simojoki.

Näin erikoisella tavalla tutustuin Anna-Liisaan. Kuulin, että hän johtaa eräässä Itä-Suomen kunnassa kristillistä toimintakeskusta, jossa tehdään monenlaista hyvää paikkakunnan nuorten ja köyhien auttamiseksi. Monen ihmisen elämää on saatu helpotettua, ja mikä parasta: monet ovat löytäneet uskon elämäänsä. Sovimme siinä Pieksämäen asemalaiturilla, että kävisin joskus laulamassa heidän keskuksessaan, ja pian se vierailu toteutuikin.

* * *

Pohjalainen nuori mies Juha istui vaimonsa kanssa junassa matkalla Kajaaniin. Hän oli siellä opiskelemassa opettajaksi ja palaamassa lomalta sorvin ääreen joskus 2000-luvun alussa. Kesken matkaa hän huomasi samassa junassa tutun hahmon. Siellä istui eräs gospelmuusikko kitaransa kanssa. Juha oli itsekin innostunut musiikista ja kirjoitellut opiskelun lomassa pieniä lauluja. Niinpä hän rohkaisi mielensä ja kävi esittäytymässä tuolle monen tutun gospellaulun tekijälle. Siinä kehkeytyikin kahden kitaramiehen kesken innostunut keskustelu.

Lupasin järjestää nuorelle muusikon alulle muutaman pikkukeikan. Myöhemmin, kun pääsin häntä kuuntelemaan, kävi mielessä, että “tuosta miehestä kuullaan vielä”. Kun Exit-yhtye lähti parin vuoden kuluttua suurelle kiertueelle, pyysimme mukaan tuon Ylistaron nuorukaisen. Loppu jääkin suomalaisen musiikin historiaan. Ennen yllättävää kohtaamistamme junassa en tuntenut Juhaa eikä varmaan moni muukaan, mutta tänään nimen Juha Tapio tuntee jokainen suomalainen.

* * *

Kolme ihmistä, kolme tarinaa ja kolme tehtävää. Olen vuosien aikana saanut tutustua lukemattomiin ihmisiin, mutta jostain syystä nämä kolme sain kohdata junassa, matkalla jonnekin. He kaikki ovat erilaisia, mutta yhteistä heille kaikille on se, että jokainen heistä on pannut lahjansa likoon ja löytänyt oman paikkansa Jumalan suunnitelmissa. Heillä on kaikilla yhteinen päämäärä. He ovat Jumalan vaeltavaa kansaa matkalla kotiin. He ovat maailmassa mutta eivät maailmasta. Olen onnellinen siitä, että olin oikeassa junassa oikeaan aikaan ja sain kulkea pätkän matkaa heidän kanssaan.

Kaiku askeleiden,

kasvot kulkureiden,

kesä vaihtui taas lumeen ja loskaan.

Ruuhkaa loputtomiin

ja me juoksemme niin,

tämä kaupunki ei nuku koskaan.

 Ja jossain siellä niin kuin vierailla mailla

kulkee Jumalan kansa muukalaisien lailla.

Maailmassa, mutta ei maailmasta

on tuo kansa, kotiin matkalla vasta.

 

(Kuninkaan lapset)

Likomärkiä enkeleitä

Likomärkiä enkeleitä

Päiväkummun kurssikeskuksessa oli menossa suuri nuortenleiri, ja mukana oli jälleen parisataa nauravaa ja eläväistä nuorta osanottajaa. Jalkapallokentän laitamille ilmestyi kymmeniä pieniä telttoja, ja päivät olivat täynnä iloista mekastusta. Joka ilta tuikkivat riihikirkon ikkunoista valot, ja harras laulu kiiri pimeyteen. Oli konserttia, opetusta, leikkiä, naurua ja kyyneleitä.

Moni oli tullut tietysti katsomaan riparikavereitaan, mutta Jeesuskin sai jälleen uusia innokkaita opetuslapsia. Säiden suhteen meillä oli sillä kertaa vähän huonoa tuuria, sillä lauantai-iltana iski melkoinen rankkasade päälle. Onneksi oli riihikirkko ja vielä iso telttakin, joten ohjelma sai jatkua sateen ropinassa, eikä kenenkään tarvinnut kovin pahasti kastua.

Illansuussa kesken ohjelman yksi nuorista tuli kertomaan, että ulkona sateessa seisoo ulkomaalaisia turisteja, jotka kuulemma tarvitsisivat majapaikkaa. Lähdimme katsomaan tilannetta, ja sieltä tosiaan löytyi märkänä hytisevä saksalainen nuoripari, joka ei ollut löytänyt mistään kattoa päänsä päälle. He olivat jo monesta majoituspaikasta kyselleet, mutta kaikki olivat olleet kiinni tai täynnä. Niin he olivat hätäpäissään etsiytyneet tänne, kun eteen oli tullut kurssikeskuksemme viitta.

Siinäpä olikin visainen ongelma, sillä tämä meidänkin leirimme oli aivan tupaten täynnä. Väkeä nukkui joka paikassa, jopa patjoilla lattialla, mutta ei kai märkiä ja väsyneitä kulkijoita voinut uloskaan jättää, rankkasateeseen?

Onnistuimme lopulta tyhjentämään yhden pienen huoneen. Sinne vieraamme pääsivät lepäämään, ja jotain ruokaakin heille löytyi. Huone ei ollut kummoinen, mutta kiitolliset hymyt saimme.

Yllätysvieraat olivat vähän ihmeissään, kun iloinen laulu ja soiton mäiske kaikui niityn takaa. He kyselivät, mikä tämä paikka on. Vielä enemmän he ihmettelivät kuullessaan, että tämä on kristittyjen nuorten leiri. Tuo saksalainen tyttö ilmaantuikin uteliaana muiden mukana keskiyön iltasiunaukseen ja osallistui jopa ehtoolliselle, jota vietettiin teltassa suuressa piirissä.

En voinut olla huomaamatta, että kyyneleet valuivat nuoren naisen poskilla valtoiminaan, kun ehtoollismaljaa kallistettiin hänenkin huulilleen. Jokin pyhä taisi koskettaa tätä kaukaista vierastamme syvältä sydämestä.

Aamun valjettua myös saksalainen nuori mies kävi katsomassa riihikirkkoamme ja otti siitä innokkaasti kuvia. Jutellessamme hän totesi minulle, että hän ei käy kirkossa, koska heillä Saksassa kirkot ovat ”kivisiä, kylmiä ja tyhjiä”.

Siinä sainkin hienon tilaisuuden kertoa, että usko Jeesukseen on elämää eikä vain kuolleita kiviseiniä. Uudet ystävämme tuntuivat olevan tosi yllättyneitä ja häkeltyneitä näkemästään ja lupasivat tulla uudestaan. Pian he lähtivät jatkamaan matkaansa, ja me jatkoimme leiriämme.

Myöhemmin saimme talon henkilökunnalta myös vähän nuhteita, kun tieto ylimääräisistä yövieraista kiiri heidän korviinsa. Joku totesikin: ”On riski ottaa tuntemattomia vieraita. Voivat olla vaikka varkaita…”

Yritin jotenkin ymmärtää myös heidän kantaansa, mutta olin kuitenkin varma, että olimme tehneet oikean päätöksen. Sitä paitsi eikö rakastaminenkin merkitse aina riskin ottamista?

Yllätysvieraiden lähdettyä heidän huoneensa sängyltä löytyi ryppyiselle paperille huonolla englannin kielellä kirjoitettu kiitoskirje:

Tahdon kertoa, että me olimme hyvin onnellisia, kun löysimme tämän paikan. Kiitos, kiitos, kristitty leiri kiitos, Jeesus! Hän on minun apuni, ystäväni ja valoni…

Meitä kehotetaan vieraanvaraisuuteen, sillä Raamatun mukaan Jumala lähettää meille joskus jopa enkeleitä vieraaksi. Välillä enkelit saattavat tulla aika yllättävissäkin hahmoissa, joskus jopa märkien saksalaisten turistien muodossa. Heidän mukanaan ei lähtenyt tavaraa, mutta lämpöä ja rakkautta taisi lähteä. Heidän vierailunsa olikin leirimme tärkein saarna.

Katso mun silmiini, muukalainen,

sain oman veljeni takaisin.

Astu sisään matalaan majaani,

on ovi auki sittenkin.

Istu mun pöytääni, muukalainen,

Luojamme lapsia kumpikin.

Tänä päivänä luokseni vieraaksi

olen saanut enkelin.

Paljain jaloin

Paljain jaloin

Turun Mikaelinkirkkoon astui kesken keikan laiha, rastatukkainen ja sänkipartainen nuori mies täysin paljain jaloin, vaikka syksy oli jo pitkällä ja ulkona oli kylmä.

Täytyy myöntää, että miehen nähdessäni ensin suorastaan vähän hätkähdin, sillä kaveri näytti aivan itseltään Jeesukselta, ainakin sen perusteella, miten taiteilijat hänet maalauksissaan yleensä kuvaavat.

Oli kyseessä Exitin pitkän kiertueen viimeinen konsertti. Turku on välillä ollut hiukan arvoituksellinen kaupunki, sillä joskus salit pullistelevat yleisöä ja joskus kuuntelemaan tulee tuskin ketään. Hyvältä ei näyttänyt tälläkään kertaa, sillä viikon alussa oli ostettu lippuja konserttiin ainoastaan muutamia.

Kun ilta tuli ja keikka oli lopulta alkamassa, meitä odotti kuitenkin mieluisa yllätys, sillä kirkon ovelta kiemurteli ulos pitkä jono ihmisiä, ja lisää tuli koko ajan. Kohta sali olikin lähes täynnä, ja konsertti pääsi alkamaan. Ihmiset kuuntelivat herkeämättä, ja tunnelma oli vahva.

Sitten tuli se Jeesuksen näköinen kaveri konsertin puolenvälin tienoilla, ja tunnelma sähköistyi. Hänellä oli päällään risaiset ja likaiset vaatteet, ja hänen ainoa omaisuutensa taisi olla se nuhjuinen kangaskassi, jota hän kantoi olallaan. Ensin hän seurasi konserttia kirkon ovella, mutta käveli kohta kirkkosalin etuosaan ja jäi seisomaan käytävälle yleisön keskelle. Muutaman minuutin hän seisoi siinä aivan hievahtamatta, katseli meitä ja kuunteli musiikkia kuin omissa maailmoissaan.

Sitten tuo nuori mies asteli esiintymislavan luo ihan meidän soittajien eteen, laskeutui lattialle ja asettui matolle makaamaan sikiöasennossa kangaskassiaan puristaen. Hetken siinä maattuaan hän lopulta nousi ja käveli etupenkillä istuvan pastorin luo, laskeutui lattialle hänen jalkojensa juureen ja painoi päänsä hänen polveaan vasten kuin pieni lapsi. Siinä hän istui hiljaa pitkän aikaa, kunnes jossain vaiheessa konsertin loppupuolella pastori talutti hänet hellästi sakastin puolelle. Siellä he juttelivat hetken ennen kuin apuvoimat saapuivat paikalle nuorta miestä hakemaan.

Jotenkin tämän oudon vieraan ilmestyminen muutti illan kulkua ja puhutteli syvästi sekä kuulijoita että meitä soittajia. Oli ilmeistä, että hän oli jollain tapaa henkisesti sairas ihminen, mutta hänen myötään elämän hauraus ja repaleisuus olivat sillä keikalla poikkeuksellisen voimakkaasti ja konkreettisesti läsnä.

En tiedä, mitä mies itse konsertista ymmärsi, mutta oli kuin hän hahmossaan olisi todellakin itse kärsivä Kristus tullut meidän hovikelpoisten ja ”normaalien” kristittyjen keskelle.

Kotiin palattuani sain parin päivän kuluttua merkillisen viestin eräältä toiselta konsertissa olleelta kuulijalta. Näin hän kirjoitti:

Kiitokset upeasta keikasta Turussa. Olimme silloin porukan kanssa katsomassa sitä Mikaelinkirkossa. Etenkin uudet ystävämme, jotka eivät vielä tunteneet Exitiä, pitivät musiikista ja tunsivat keikalla Herran läsnäolon. Eilen meillä oli eräs pariskunta vierailulla, ja toinen heistä, etsikkoaikaa viettävä mies, kertoi nähneensä rumpalin ja kosketinsoittajien takana vaaleassa kiviseinässä Jeesuksen! Kaveri oli huolissaan siitä, että näkeekö omiaan vai mistä oikein oli kyse

Jeesus lupasi, että siellä, missä kaksi tai kolme on koolla Hänen nimessään, Hän on itse heidän keskellään. Hän lupasi myös, että siellä missä kohtaamme heikkoja, pieniä ja köyhiä, kohtaamme myös Hänet. Yleensä Hän tulee paikalle hiljaa ja puhuttelee meitä salatulla tavalla. Tähän konserttiin Hän taisi kuitenkin tulla paljain jaloin, rastatukkaisena, sairaana ja likaisena. Samassa konsertissa hän paljasti kasvonsa yhdelle etsivälle ihmiselle kirkon kiviseinässä.

Meidän musiikkimme ei tainnutkaan olla illan pääasia. Pääasia oli se, että Jeesus itse oli hiljaa läsnä, kosketti, rohkaisi, lohdutti ja muutti sydämiä.

Ei täällä asu sankareita.

Hävinneitä on niin monta.

Kerjäläisiä vain, uupuneita,

jotka tullessaan tuovat muistojaan,

riekaleita ihmiselämän.

 

Ei täällä asu uljas kansa.

Ei ketään löydy tahratonta.

Monet unohtivat unelmansa

kivikatuihin tämän kaupungin,

jossa Juudas pettää ystävän.          

(Särkyneiden majatalo)

Pultsari

Pultsari

Kaveri hoippui paikalle melkoisessa laitamyötäisessä. Vaatteet haisivat, ja pitkä, rasvainen tukka roikkui harteilla. Olin juuri ajanut kirkon pihaan ja alkanut roudata soittokamojani illan keikkaa varten. Ensin tuo pultsari kyseli pappia, mutta kun hän näki minut lähempää, hän totesi ilahtuneen näköisenä, että “sinähän olet se soittaja”.

Tunnustan, etten itse kovasti ilahtunut tuosta kohtaamisesta, enkä liiemmin kaivannut puheseuraa, sillä minulla oli kiire saada kaikki kuntoon ennen keikkaa. Puheseuraa kuitenkin sain, halusin tai en, sillä kaveri kulki sinnikkäästi perässäni koko ajan, ja kovaäänistä juttua riitti.

Minulla on ollut tapana lähes joka kerta kirkolliskokokousviikon aikana jättää hetkeksi pönötys ja tuulettaa päätäni käymällä jossain lähiseudulla keikalla. Tällä kertaa karkasin kokouksesta kesken täysistunnon, sillä olin luvannut pitää konsertin täällä Rauman kirkossa ihan vanhankaupungin kupeessa. Konserttiin oli kutsuttu erityisesti kaikki tänä vuonna 50 vuotta täyttävät. Pultsariystäväni ei selvästikään kuulunut näihin juhlakaluihin.

Innokas juttukaverini kertoi tekevänsä itsekin runoja ja väitti jopa tarjonneensa niitä joskus minullekin sävellettäväksi. Siitä oli hänelle varmaan jäänyt jotakin hampaankoloon, sillä en ollut kuulemma ollut kiinnostunut niistä. Minä en kyllä sellaisesta muista mitään, mutta ilmeisesti olin kuitenkin saanut mokani anteeksi, sillä saman tien hän vaihtoi puheenaihetta ja totesi:

“Kuule, nyt juuri minä koen, että Henki on täällä läsnä erityisen voimakkaasti. Voisinko rukoilla sinun puolestasi!”

Vastausta hän ei malttanut odottaa, vaan rukous lähti saman tien liikkeelle ihan spontaanisti. En ollut ihan varma, oliko kyseessä Pyhä Henki vai kenties Alkon henki, mutta totinen ja väkevä rukous sieltä tuli. Kristillinen käsitteistö ja hurskaat fraasit olivat hallussa, ja tunteen paloa oli vaikka muille jakaa.

Kun rukous oli rukoiltu, kaveri kysyi minulta, saisiko hänkin tulla kuuntelemaan keikalle. Noin totisen rukouksen jälkeen en tietenkään voinut olla lupaamatta sitä hänelle, jos hän puolestaan lupaisi olla häiritsemättä muuta yleisöä. Ollakseni rehellinen: mielessäni kyllä toivoin, ettei hän sinne ilmaantuisi.

Siinä samassa ovi aukesi, ja paikalle saapui suntion kutsuma vartiointiliikkeen kaveri, ja niin tämä hurskas rukoilija joutui vahvojen käsien saattelemana ulos kirkosta. Kieltämättä vähän hymyilytti, kun kuulin ovenraosta, millaista keskustelua ulkona kohta käytiin. Nuori vartija sai heti vastata vakavaan kysymykseen:

“Kuulehan, nuori mies, oletko sinä varmasti itse henkilökohtaisessa uskossa…?”

Kun konsertti alkoi, pultsariystäväni ilmaantui lopulta kuitenkin paikalle. Kohtuullisen rauhassa sain keikan vetää, vaikka pariin otteeseen tuli hänen suunnaltaan kovaäänistä kommenttia ja hengellistä opetusta koko seurakunnalle. Yhteislaulut hän lauloi suurella tunteella seisten kädet kohti taivasta kohotettuina ja yritti saada penseää kirkkokansaakin mukaan ylistykseen.

Jossain kohtaa keikkaa näin poliisien ilmestyneen kirkon eteiseen ja neuvottelevan suntion kanssa, mutta hakijaa ei kaverille kuitenkaan vielä tullut. Syynä oli varmaan se, että juuri sillä hetkellä mies näytti keskittyvän hiljaiseen rukoukseen. Jos tarkemmin katsoi, niin kyseessä olivat kyllä lähinnä pienet nokoset. Parempi niin, sillä olisihan kieltämättä ollut aika ikävää laulaa “Särkyneiden majataloa”, jos se kaikkein särkynein olisi poistettu salista virkavallan toimesta.

Ilmeisesti hakijat kuitenkin tulivat heti konsertin jälkeen, sillä en enää nähnyt häntä emmekä enää päässeet juttelemaan tai pitämään yhteisiä rukoushetkiä.

Kun ajelin takaisin kohti Turkua, en saanut tuota kohtaamista mielestäni. Vaikka siinä olikin omat surkuhupaisat piirteensä, samalla tunsin sympatiaa ja sääliä tuota elämän ja lähimmäisten kolhimaa kaveria kohtaan. Kaikesta kävi ilmi, että mies oli joskus ollut mukana jossain seurakunnassa. Mikä oli mennyt pieleen? Oliko yhteisö ollut pieni, ahdas ja tuomitseva lahko vai suuri, kylmä ja välinpitämätön laitoskirkko? Miksi niin moni lähtee meidän seurakunnistamme hänen laillaan?

Tulin siihen tulokseen, että ainakin osa vastausta löytyy varmaan silloin, kun minä, kirkolliskokous ja me ”kunnon kristityt” uskallamme katsoa itseämme peilistä. Alkoi tuntua siltä, että tapaamisemme ei ehkä kuitenkaan ollut sattuma. Ehkä Henki oli sittenkin läsnä, vaikka sitä epäilinkin.

 

Likaiset kyyneleet

poskille on kuivuneet.

Ihminen revittiin taas palasiksi.

 

Kysymys sanaton

hänen kasvoillansa on.

Huulilleen kuollut on tuo sana: miksi.

 

Ja minä katselen jälleen kauempaa,

mutten uskalla koskettaa.

(Jumalan silmin)