mennessä Pekka Simojoki | tammi 12, 2020 | Mullan makua ja taivaan tuoksua
Päiväkummun kurssikeskuksessa oli menossa suuri nuortenleiri, ja mukana oli jälleen parisataa nauravaa ja eläväistä nuorta osanottajaa. Jalkapallokentän laitamille ilmestyi kymmeniä pieniä telttoja, ja päivät olivat täynnä iloista mekastusta. Joka ilta tuikkivat riihikirkon ikkunoista valot, ja harras laulu kiiri pimeyteen. Oli konserttia, opetusta, leikkiä, naurua ja kyyneleitä.
Moni oli tullut tietysti katsomaan riparikavereitaan, mutta Jeesuskin sai jälleen uusia innokkaita opetuslapsia. Säiden suhteen meillä oli sillä kertaa vähän huonoa tuuria, sillä lauantai-iltana iski melkoinen rankkasade päälle. Onneksi oli riihikirkko ja vielä iso telttakin, joten ohjelma sai jatkua sateen ropinassa, eikä kenenkään tarvinnut kovin pahasti kastua.
Illansuussa kesken ohjelman yksi nuorista tuli kertomaan, että ulkona sateessa seisoo ulkomaalaisia turisteja, jotka kuulemma tarvitsisivat majapaikkaa. Lähdimme katsomaan tilannetta, ja sieltä tosiaan löytyi märkänä hytisevä saksalainen nuoripari, joka ei ollut löytänyt mistään kattoa päänsä päälle. He olivat jo monesta majoituspaikasta kyselleet, mutta kaikki olivat olleet kiinni tai täynnä. Niin he olivat hätäpäissään etsiytyneet tänne, kun eteen oli tullut kurssikeskuksemme viitta.
Siinäpä olikin visainen ongelma, sillä tämä meidänkin leirimme oli aivan tupaten täynnä. Väkeä nukkui joka paikassa, jopa patjoilla lattialla, mutta ei kai märkiä ja väsyneitä kulkijoita voinut uloskaan jättää, rankkasateeseen?
Onnistuimme lopulta tyhjentämään yhden pienen huoneen. Sinne vieraamme pääsivät lepäämään, ja jotain ruokaakin heille löytyi. Huone ei ollut kummoinen, mutta kiitolliset hymyt saimme.
Yllätysvieraat olivat vähän ihmeissään, kun iloinen laulu ja soiton mäiske kaikui niityn takaa. He kyselivät, mikä tämä paikka on. Vielä enemmän he ihmettelivät kuullessaan, että tämä on kristittyjen nuorten leiri. Tuo saksalainen tyttö ilmaantuikin uteliaana muiden mukana keskiyön iltasiunaukseen ja osallistui jopa ehtoolliselle, jota vietettiin teltassa suuressa piirissä.
En voinut olla huomaamatta, että kyyneleet valuivat nuoren naisen poskilla valtoiminaan, kun ehtoollismaljaa kallistettiin hänenkin huulilleen. Jokin pyhä taisi koskettaa tätä kaukaista vierastamme syvältä sydämestä.
Aamun valjettua myös saksalainen nuori mies kävi katsomassa riihikirkkoamme ja otti siitä innokkaasti kuvia. Jutellessamme hän totesi minulle, että hän ei käy kirkossa, koska heillä Saksassa kirkot ovat ”kivisiä, kylmiä ja tyhjiä”.
Siinä sainkin hienon tilaisuuden kertoa, että usko Jeesukseen on elämää eikä vain kuolleita kiviseiniä. Uudet ystävämme tuntuivat olevan tosi yllättyneitä ja häkeltyneitä näkemästään ja lupasivat tulla uudestaan. Pian he lähtivät jatkamaan matkaansa, ja me jatkoimme leiriämme.
Myöhemmin saimme talon henkilökunnalta myös vähän nuhteita, kun tieto ylimääräisistä yövieraista kiiri heidän korviinsa. Joku totesikin: ”On riski ottaa tuntemattomia vieraita. Voivat olla vaikka varkaita…”
Yritin jotenkin ymmärtää myös heidän kantaansa, mutta olin kuitenkin varma, että olimme tehneet oikean päätöksen. Sitä paitsi eikö rakastaminenkin merkitse aina riskin ottamista?
Yllätysvieraiden lähdettyä heidän huoneensa sängyltä löytyi ryppyiselle paperille huonolla englannin kielellä kirjoitettu kiitoskirje:
Tahdon kertoa, että me olimme hyvin onnellisia, kun löysimme tämän paikan. Kiitos, kiitos, kristitty leiri — kiitos, Jeesus! Hän on minun apuni, ystäväni ja valoni…
Meitä kehotetaan vieraanvaraisuuteen, sillä Raamatun mukaan Jumala lähettää meille joskus jopa enkeleitä vieraaksi. Välillä enkelit saattavat tulla aika yllättävissäkin hahmoissa, joskus jopa märkien saksalaisten turistien muodossa. Heidän mukanaan ei lähtenyt tavaraa, mutta lämpöä ja rakkautta taisi lähteä. Heidän vierailunsa olikin leirimme tärkein saarna.
Katso mun silmiini, muukalainen,
sain oman veljeni takaisin.
Astu sisään matalaan majaani,
on ovi auki sittenkin.
Istu mun pöytääni, muukalainen,
Luojamme lapsia kumpikin.
Tänä päivänä luokseni vieraaksi
olen saanut enkelin.
mennessä Pekka Simojoki | syys 15, 2019 | Mullan makua ja taivaan tuoksua
Turun Mikaelinkirkkoon astui kesken keikan laiha, rastatukkainen ja sänkipartainen nuori mies täysin paljain jaloin, vaikka syksy oli jo pitkällä ja ulkona oli kylmä.
Täytyy myöntää, että miehen nähdessäni ensin suorastaan vähän hätkähdin, sillä kaveri näytti aivan itseltään Jeesukselta, ainakin sen perusteella, miten taiteilijat hänet maalauksissaan yleensä kuvaavat.
Oli kyseessä Exitin pitkän kiertueen viimeinen konsertti. Turku on välillä ollut hiukan arvoituksellinen kaupunki, sillä joskus salit pullistelevat yleisöä ja joskus kuuntelemaan tulee tuskin ketään. Hyvältä ei näyttänyt tälläkään kertaa, sillä viikon alussa oli ostettu lippuja konserttiin ainoastaan muutamia.
Kun ilta tuli ja keikka oli lopulta alkamassa, meitä odotti kuitenkin mieluisa yllätys, sillä kirkon ovelta kiemurteli ulos pitkä jono ihmisiä, ja lisää tuli koko ajan. Kohta sali olikin lähes täynnä, ja konsertti pääsi alkamaan. Ihmiset kuuntelivat herkeämättä, ja tunnelma oli vahva.
Sitten tuli se Jeesuksen näköinen kaveri konsertin puolenvälin tienoilla, ja tunnelma sähköistyi. Hänellä oli päällään risaiset ja likaiset vaatteet, ja hänen ainoa omaisuutensa taisi olla se nuhjuinen kangaskassi, jota hän kantoi olallaan. Ensin hän seurasi konserttia kirkon ovella, mutta käveli kohta kirkkosalin etuosaan ja jäi seisomaan käytävälle yleisön keskelle. Muutaman minuutin hän seisoi siinä aivan hievahtamatta, katseli meitä ja kuunteli musiikkia kuin omissa maailmoissaan.
Sitten tuo nuori mies asteli esiintymislavan luo ihan meidän soittajien eteen, laskeutui lattialle ja asettui matolle makaamaan sikiöasennossa kangaskassiaan puristaen. Hetken siinä maattuaan hän lopulta nousi ja käveli etupenkillä istuvan pastorin luo, laskeutui lattialle hänen jalkojensa juureen ja painoi päänsä hänen polveaan vasten kuin pieni lapsi. Siinä hän istui hiljaa pitkän aikaa, kunnes jossain vaiheessa konsertin loppupuolella pastori talutti hänet hellästi sakastin puolelle. Siellä he juttelivat hetken ennen kuin apuvoimat saapuivat paikalle nuorta miestä hakemaan.
Jotenkin tämän oudon vieraan ilmestyminen muutti illan kulkua ja puhutteli syvästi sekä kuulijoita että meitä soittajia. Oli ilmeistä, että hän oli jollain tapaa henkisesti sairas ihminen, mutta hänen myötään elämän hauraus ja repaleisuus olivat sillä keikalla poikkeuksellisen voimakkaasti ja konkreettisesti läsnä.
En tiedä, mitä mies itse konsertista ymmärsi, mutta oli kuin hän hahmossaan olisi todellakin itse kärsivä Kristus tullut meidän hovikelpoisten ja ”normaalien” kristittyjen keskelle.
Kotiin palattuani sain parin päivän kuluttua merkillisen viestin eräältä toiselta konsertissa olleelta kuulijalta. Näin hän kirjoitti:
Kiitokset upeasta keikasta Turussa. Olimme silloin porukan kanssa katsomassa sitä Mikaelinkirkossa. Etenkin uudet ystävämme, jotka eivät vielä tunteneet Exitiä, pitivät musiikista ja tunsivat keikalla Herran läsnäolon. Eilen meillä oli eräs pariskunta vierailulla, ja toinen heistä, etsikkoaikaa viettävä mies, kertoi nähneensä rumpalin ja kosketinsoittajien takana vaaleassa kiviseinässä Jeesuksen! Kaveri oli huolissaan siitä, että näkeekö omiaan vai mistä oikein oli kyse…
Jeesus lupasi, että siellä, missä kaksi tai kolme on koolla Hänen nimessään, Hän on itse heidän keskellään. Hän lupasi myös, että siellä missä kohtaamme heikkoja, pieniä ja köyhiä, kohtaamme myös Hänet. Yleensä Hän tulee paikalle hiljaa ja puhuttelee meitä salatulla tavalla. Tähän konserttiin Hän taisi kuitenkin tulla paljain jaloin, rastatukkaisena, sairaana ja likaisena. Samassa konsertissa hän paljasti kasvonsa yhdelle etsivälle ihmiselle kirkon kiviseinässä.
Meidän musiikkimme ei tainnutkaan olla illan pääasia. Pääasia oli se, että Jeesus itse oli hiljaa läsnä, kosketti, rohkaisi, lohdutti ja muutti sydämiä.
Ei täällä asu sankareita.
Hävinneitä on niin monta.
Kerjäläisiä vain, uupuneita,
jotka tullessaan tuovat muistojaan,
riekaleita ihmiselämän.
Ei täällä asu uljas kansa.
Ei ketään löydy tahratonta.
Monet unohtivat unelmansa
kivikatuihin tämän kaupungin,
jossa Juudas pettää ystävän.
(Särkyneiden majatalo)
mennessä Pekka Simojoki | syys 3, 2019 | Mullan makua ja taivaan tuoksua
Kaveri hoippui paikalle melkoisessa laitamyötäisessä. Vaatteet haisivat, ja pitkä, rasvainen tukka roikkui harteilla. Olin juuri ajanut kirkon pihaan ja alkanut roudata soittokamojani illan keikkaa varten. Ensin tuo pultsari kyseli pappia, mutta kun hän näki minut lähempää, hän totesi ilahtuneen näköisenä, että ”sinähän olet se soittaja”.
Tunnustan, etten itse kovasti ilahtunut tuosta kohtaamisesta, enkä liiemmin kaivannut puheseuraa, sillä minulla oli kiire saada kaikki kuntoon ennen keikkaa. Puheseuraa kuitenkin sain, halusin tai en, sillä kaveri kulki sinnikkäästi perässäni koko ajan, ja kovaäänistä juttua riitti.
Minulla on ollut tapana lähes joka kerta kirkolliskokokousviikon aikana jättää hetkeksi pönötys ja tuulettaa päätäni käymällä jossain lähiseudulla keikalla. Tällä kertaa karkasin kokouksesta kesken täysistunnon, sillä olin luvannut pitää konsertin täällä Rauman kirkossa ihan vanhankaupungin kupeessa. Konserttiin oli kutsuttu erityisesti kaikki tänä vuonna 50 vuotta täyttävät. Pultsariystäväni ei selvästikään kuulunut näihin juhlakaluihin.
Innokas juttukaverini kertoi tekevänsä itsekin runoja ja väitti jopa tarjonneensa niitä joskus minullekin sävellettäväksi. Siitä oli hänelle varmaan jäänyt jotakin hampaankoloon, sillä en ollut kuulemma ollut kiinnostunut niistä. Minä en kyllä sellaisesta muista mitään, mutta ilmeisesti olin kuitenkin saanut mokani anteeksi, sillä saman tien hän vaihtoi puheenaihetta ja totesi:
“Kuule, nyt juuri minä koen, että Henki on täällä läsnä erityisen voimakkaasti. Voisinko rukoilla sinun puolestasi!”
Vastausta hän ei malttanut odottaa, vaan rukous lähti saman tien liikkeelle ihan spontaanisti. En ollut ihan varma, oliko kyseessä Pyhä Henki vai kenties Alkon henki, mutta totinen ja väkevä rukous sieltä tuli. Kristillinen käsitteistö ja hurskaat fraasit olivat hallussa, ja tunteen paloa oli vaikka muille jakaa.
Kun rukous oli rukoiltu, kaveri kysyi minulta, saisiko hänkin tulla kuuntelemaan keikalle. Noin totisen rukouksen jälkeen en tietenkään voinut olla lupaamatta sitä hänelle, jos hän puolestaan lupaisi olla häiritsemättä muuta yleisöä. Ollakseni rehellinen: mielessäni kyllä toivoin, ettei hän sinne ilmaantuisi.
Siinä samassa ovi aukesi, ja paikalle saapui suntion kutsuma vartiointiliikkeen kaveri, ja niin tämä hurskas rukoilija joutui vahvojen käsien saattelemana ulos kirkosta. Kieltämättä vähän hymyilytti, kun kuulin ovenraosta, millaista keskustelua ulkona kohta käytiin. Nuori vartija sai heti vastata vakavaan kysymykseen:
“Kuulehan, nuori mies, oletko sinä varmasti itse henkilökohtaisessa uskossa…?”
Kun konsertti alkoi, pultsariystäväni ilmaantui lopulta kuitenkin paikalle. Kohtuullisen rauhassa sain keikan vetää, vaikka pariin otteeseen tuli hänen suunnaltaan kovaäänistä kommenttia ja hengellistä opetusta koko seurakunnalle. Yhteislaulut hän lauloi suurella tunteella seisten kädet kohti taivasta kohotettuina ja yritti saada penseää kirkkokansaakin mukaan ylistykseen.
Jossain kohtaa keikkaa näin poliisien ilmestyneen kirkon eteiseen ja neuvottelevan suntion kanssa, mutta hakijaa ei kaverille kuitenkaan vielä tullut. Syynä oli varmaan se, että juuri sillä hetkellä mies näytti keskittyvän hiljaiseen rukoukseen. Jos tarkemmin katsoi, niin kyseessä olivat kyllä lähinnä pienet nokoset. Parempi niin, sillä olisihan kieltämättä ollut aika ikävää laulaa ”Särkyneiden majataloa”, jos se kaikkein särkynein olisi poistettu salista virkavallan toimesta.
Ilmeisesti hakijat kuitenkin tulivat heti konsertin jälkeen, sillä en enää nähnyt häntä emmekä enää päässeet juttelemaan tai pitämään yhteisiä rukoushetkiä.
Kun ajelin takaisin kohti Turkua, en saanut tuota kohtaamista mielestäni. Vaikka siinä olikin omat surkuhupaisat piirteensä, samalla tunsin sympatiaa ja sääliä tuota elämän ja lähimmäisten kolhimaa kaveria kohtaan. Kaikesta kävi ilmi, että mies oli joskus ollut mukana jossain seurakunnassa. Mikä oli mennyt pieleen? Oliko yhteisö ollut pieni, ahdas ja tuomitseva lahko vai suuri, kylmä ja välinpitämätön laitoskirkko? Miksi niin moni lähtee meidän seurakunnistamme hänen laillaan?
Tulin siihen tulokseen, että ainakin osa vastausta löytyy varmaan silloin, kun minä, kirkolliskokous ja me ”kunnon kristityt” uskallamme katsoa itseämme peilistä. Alkoi tuntua siltä, että tapaamisemme ei ehkä kuitenkaan ollut sattuma. Ehkä Henki oli sittenkin läsnä, vaikka sitä epäilinkin.
Likaiset kyyneleet
poskille on kuivuneet.
Ihminen revittiin taas palasiksi.
Kysymys sanaton
hänen kasvoillansa on.
Huulilleen kuollut on tuo sana: miksi.
Ja minä katselen jälleen kauempaa,
mutten uskalla koskettaa.
(Jumalan silmin)
mennessä Pekka Simojoki | kesä 8, 2019 | Mullan makua ja taivaan tuoksua
Tilaisuus Kalevan kirkossa Tampereella oli vielä kesken, mutta jouduin lähtemään, sillä olin luvannut olla ajoissa kotona, ja alkoi olla jo hiukan kiire. Kun olin ehtinyt kirkon tuulikaappiin, näin siellä keski-ikäisen naisen, joka oli pukeutunut likaiseen takkiin ja kantoi nuhjuista kassia. Olin jo ehtinyt avata kirkon oven, kun kuulin hänen jupisevan itsekseen:
”Kyllä se on niin helppoa täällä puhua uskosta, kun ei itse elä rankkaa elämää!”
En tiedä, miksi hän sen minulle sanoi, vai tarkoittiko hän sitä edes minulle, mutta se sai minut pysähtymään. Vedin oven kiinni, käännyin takaisin ja menin juttelemaan tuon tuntemattoman naisen kanssa. Täytyy myöntää, että harvoin olen nähnyt kenelläkään niin toivotonta ja apaattista katsetta kuin hänellä oli. Melkeinpä säikähdin, sillä siinä ei ollut minkäänlaista toivoa tai valoa. Jälleen sain kuulla yhden surullisen tarinan, joita tässä maassa tuntuu riittävän.
Nainen kertoi kävelleensä kirkkoon, kun ei ollut mitään muutakaan keksinyt. Häneltä olivat kuulemma kaikki elämänlangat katkenneet, terveys reistaili, eikä asuntoakaan ollut. Hän joutui asumaan milloin missäkin: kadulla, porttikäytävissä ja parhaassa tapauksessa jossain asuntolassa. Kaikki välit lasten ja sukulaisten kanssa olivat poikki, ja mikä pahinta: hän vihasi omaa itseään. Luulenpa, etten ollut koskaan ennen tavannut niin katkeraa ihmistä. Elämällä ei tuntunut olevan hänelle enää mitään annettavaa, hän vain odotti kuolemaa.
Varmaan ainakin tunnin verran kuuntelin hänen katkeraa vuodatustaan siinä kirkon oven vieressä. Monenlaista elämän kuraa sieltä ryöppysi, enkä oikein edes tiennyt, mitä vastaisin. Luulen, että tärkeintä olikin siinä tilanteessa vain kuunnella, ja sitä hän kai toivoikin. Jossain vaiheessa selvisi, että hän oli nuorempana kirjoitellut runoja, ja siinä kohtaa sainkin nähdä jopa vähän hymyn tapaista, kun pyysin häntä lausumaan jonkin niistä runoista. Se taisi olla keskustelussamme hetki, jolloin välillemme löytyi pieni yhteys tai jokin lukko aukesi.
Yritin kertoa hänelle, kuinka arvokas ja rakas hän on Jumalalle, vaikka hän ei koe olevansa minkään arvoinen eikä rakas kenellekään. Yritin myös mahdollisimman lempeästi kertoa, että vaihtoehtoja hänellä oli vain kaksi: joko antaa katkeruuden voittaa ja tuhota kaiken tai antaa Jeesukselle mahdollisuus hoitaa ja parantaa.
Siinä samassa paikalle tuli eräs ystäväni, ja hänen kanssaan saimme luvan rukoilla tuon yksinäisen kirkkovieraan puolesta ja siunata hänet. Kyllähän siitä itku tuli ja kyyneleitä hetki pyyhittiin; lieneekö häntä kukaan tällä lailla koskaan siunannut? Tuntui, että jotakin siinä tapahtui, silmiin oli syttynyt pieni valo.
Koska kirkon ovia jo suljettiin ja nainen oli jalkaisin liikkeellä, heitin hänet vielä Tampereen keskustaan. En tiedä, oliko hänellä paikkaa, minne mennä, mutten voinut enää muuta kuin vain hiljaa rukoilla, kun ajelin kotiin pari tuntia myöhässä. Kiire oli unohtunut minultakin.
Ihmistä ei ole luotu olemaan yksin. Meillä kaikilla on pohjimmiltaan tarve kuulua johonkin ja olla osa jotakin. Kun turvaverkot ja elämän langat leikataan tai kun muut hylkäävät, yksinäisyyden määrää on vaikea ymmärtää, ellei sitä itse joudu kokemaan.
Sanotaan, että yksinäisyys onkin maamme pahimpia ongelmia, ja uskon sen. Tarvitsemme kipeästi paikkoja, joissa voi tulla kohdatuksi, joissa voi kuulua joukkoon ja joissa voi kokea olevansa hyväksytty. Ellei seurakunta ole sellainen paikka, niin mikä sitten? Pelottaa kuitenkin ajatella, kuinka moni tulee kirkkoon yksinäisenä, ”kun ei muutakaan keksi”, ja kuinka moni lähtee sieltä pois yhtä yksinäisenä.
Luin kerran Aamulehdestä artikkelin, jossa haastateltiin kirkosta eronneita. Kullakin heistä oli omat syynsä ratkaisuunsa. Jollekulle se oli talouskysymys, joku ei uskonut Jumalaan, ja joku katsoi, ettei saanut tarpeeksi vastinetta rahoilleen. Minulle jäi kuitenkin mieleen erityisesti viimeinen haastateltu, keski-ikäinen nainen, joka kertoi jotenkin näin:
”Elämäni oli sekaisin, ja olin itsekin aivan rikki. Hädissäni en keksinyt muuta kuin mennä kirkkoon istumaan. Siellä minä istuin, itkin ja itkin. Kukaan ei tullut luokseni. Yksin tulin ja yksin lähdin. Seuraavana päivänä erosin…”
Mitenkähän kävisi, jos Jeesus tulisi yksin ja itkisi hädissään meidän kirkkomme penkissä tai oven suussa?
Taas särkynyt katse vain,
sen silmistäsi heti näin
ja vierellesi hiljaa jäin.
Taas sanoja turhaan hain,
et päivää jaksa odottaa,
kun vanhat haavat vuotaa saa.
Katso: uutta kasvaa, kun vanha katoaa.
Etkö sitä huomaa? Se taimeen puhkeaa.
Katso: uutta kasvaa tuhkasta eilisen.
Jumalamme luomaa on toivo huomisen.
(Katso, uutta kasvaa)
mennessä Pekka Simojoki | touko 4, 2019 | Mullan makua ja taivaan tuoksua
Olimme Exitin kanssa mukana rukoustapahtumassa eräässä Itä-Suomen kirkossa. Osanottajia oli satoja, pääosin ihan tavallista keski-ikäistä kirkkokansaa. Minä olin mukana myös iltapäivän ohjelmassa, vedin musiikkikanavan ja tein tapahtumaan tunnuslaulunkin. Muuten tilaisuudet olivat ihan peruskauraa: rukiista raamatunopetusta, hidasta virrenveisuuta ja suomalaiseen tapaan harrasta tunnelmaa.
Jossain kohtaa iltapäivällä huomasin, kuinka salin sivuovesta astui yhtäkkiä sisään vanhemman puoleinen nainen, joka oli pukeutunut valtavan värikkääseen mekkoon. Hänellä oli kaulassa iso määrä kaulaketjuja, kampaus oli viimeisen päälle laitettu, ja kaiken kruunasivat kauniit kukkakoristeet hiuksilla. Siinä olikin varsinainen väriläiskä keskellä perusharmaata kirkkokansaa. Jokin naisen olemuksessa paljasti, että vuodet olivat kolhineet rankasti ja että elämä kadullakin oli tainnut tulla tutuksi.
Tunnustan, että ensimmäinen ajatukseni olikin: Kuka tuo on, ja mitä ihmettä hän täällä tekee?
Jos takana lieneekin ollut rankkaa elämää, jotain oli kuitenkin perusteellisesti muuttunut, sillä nainen osallistui koko päivän kaikkeen, mitä kirkossa tapahtui. Tosin hän välillä innostui liikaakin ja huusi ”aamenta” ja ”hallelujaa” tai tanssi virsien tahtiin kirkon keskikäytävällä mekon helmat heiluen. Aika tuikeita katseita hän sai taisi välillä saada muun kirkkokansan suunnalta.
Vanhan elämän varjot näkyivät myös siinä, että naisen oli vähän väliä pakko piipahtaa ulos tupakalle vetämään henkosia. Aina hän kuitenkin uskollisesti palasi takaisin kirkkoon kuuntelemaan puheita. Olikin hauska seurata sivusta tämän värikkään tädin edesottamuksia. Ei ainakaan tullut aika pitkäksi.
Tapahtuma päättyi illalla Exitin konserttiin. Asetuimme kirkon etuosaan puolikaareen ja istuimme korkeilla baarijakkaroilla. Tämä rouva tuli tietenkin mukaan keikalle. Hän levitti takkinsa etummaisen penkin eteen ihan jalkojemme juureen. Siinä hän sitten istua kökötti jalat ristissä ja kuunteli konserttia tarkkaavaisesti, vaikka välillä kömpikin ylös ja kävi ulkona tupakalla.
Kun olimme konsertin loppupuolella laulamassa erästä kaunista kappaletta, hän palasi jälleen kerran ulkoa ja jäi hetkeksi ovelle hiljaa kuuntelemaan. Ilmeisesti laulu jotenkin kosketti, sillä yhtäkkiä hän sytytti sytkärinsä, kohotti sen liekin korkealle päänsä yläpuolelle ja lähti hitaasti ja juhlallisesti kävelemään kirkon keskikäytävää kohti meitä soittajia. Vähän huolestuneena seurasin, mitä tapahtuisi, ja odotin suntion puuttuvan tilanteeseen.
Kun nainen pääsi sytkärinsä kanssa kirkon etuosaan, hän astui portaat ylös suoraan lavalle minun viereeni ja kääntyi juhlallisesti kohti yleisöä. Siinä hän seisoi kuin vapauden patsas konsanaan liekki taivasta kohti lepattaen. Kohta hän sai uuden idean ja läimäytti vasemman kätensä pääni päälle.
Hetken mietin, mitä ihmettä tässä pitäisi tehdä, ja odotin suntion vihdoin ilmaantuvan ja päästävän minut pinteestä. Suntiota ei kuitenkaan näkynyt, joten lopulta en keksinyt muuta kuin nostaa oikean käteni hänen harteilleen, ja niin jatkoimme yhdessä laulua liekin lepattaessa juhlallisesti.
Siitä muodostuikin yllättäen varsinainen performanssiesitys, jota yleisökään ei varmaan unohda. Kun laulu lopulta hiljeni, nousin ylös, halasin tuon merkillisen kirkkovieraan ja kiitin saamastani yllättävästä ja erikoisesta ”siunauksesta”. Tyytyväisenä rouva palasi paikalleen ja kuunteli keikan kiltisti loppuun.
Jälkeenpäin kävin tapahtunutta läpi mielessäni. Kyllä minua harmitti ja hävetti — ei tuon naisen takia vaan itseni takia. Tiedän hyvin, mitä Jeesus opetti näistä kaikkein heikoimmista, pienimmistä ja köyhimmistä. Mutta kun eteen astuu yksi heistä, kovia kokenut ihminen, jonka elämän Jumala on muuttanut, meikäläinen vain lähinnä ihmettelee, mitä hän kirkossa tekee. Kun ovesta astuu ihminen, joka ei kuulu tuttuun harmaaseen hurskaiden sisäpiiriin, minä vain odotan, että suntio hoitaisi hänet siististi ulos. Näinkö kylmä ja ymmärtämätön minun sydämeni on?
Tuntuu siltä, että usko jää kovin helposti vain tietona päähän, mutta sydän ei syty. Ehkä Jumala lähettikin tämän värikkään vieraan kirkkoon sytyttämään jotakin meissä, joiden sydän savuttaa ja liekki hiipuu. Ehkä silloin uskaltaisimme avata kirkon ovet ja lähteä ulos sytyttämään maailmaa emmekä vain lämmittää toisiamme tuttujen kiviseinien sisäpuolella. Ehkä tämä oli se kipinä, josta roihu alkaa.
Yksi kipinä vain, ja liekki leimahtaa.
Yksi kipinä vain, ja kohta kuiva maa
tulen vallassa on,
roihu talttumaton
kulkee, minne tuuli vie.
Yksi kipinä vain ihmissydämeen,
yksi kipinä vain uskon sammuneen
jälleen syttymään saa,
valo taas kajastaa,
ja eksyneelle löytyy tie.
(Tuli on irti)
mennessä Pekka Simojoki | elo 30, 2018 | Mullan makua ja taivaan tuoksua
Pitkästä aikaa olimme vaimoni Arjan kanssa kahdestaan keikalla, tällä kertaa Joensuun vapaakirkossa. Olimme siellä ennen konserttia laitteita roudaamassa ja sound checkiä tekemässä, kun jossain vaiheessa huomasin, että eteisessä pyöri pari laitapuolen kulkijan näköistä ihmistä. Siellä oli jonkin sortin pultsaripariskunta, joka oli kai tullut sisään pullan toivossa tai muuten vain lämmittelemään, arvelin.
Kunhan eivät tule keikkaa häiritsemään, huomasin myös miettiväni.
Pieni kirkko täyttyi vähitellen tavallisesta keski-ikäisestä kirkkokansasta, ja konsertti saatiin kohta alkuun. Montakaan laulua emme olleet ehtineet laulaa, kun tapahtui se, mitä vähän aavistelin ja pelkäsinkin. Tuo ennen keikkaa näkemäni pienessä maistissa oleva pariskunta käveli hieman horjahdellen kesken konserttia käytävää pitkin eteemme, ja mies vaati kovalla äänellä:
”Laulakaa se ’Särkynyt saviruukku’ -kappale!”
Hetken keskustelimme heidän kanssaan ja valittelimme, ettemme osaa sitä laulua ulkomuistista. Lupasimme kuitenkin laulaa heille korvaukseksi laulun ”Särkyneiden majatalo”, ja he tyytyivätkin tähän ratkaisuun. Pariskunta istuutui etupenkkiin ja kuunteli konserttia kohtuullisen rauhallisesti, vaikka välillä vähän pitikin omaa show’taan keskustelemalla kovaäänisesti. Hetken kuluttua häirikkömme hävisivät ulos tupakalle, ja luulin tilanteen jo rauhoittuvan.
Olin väärässä, sillä kohta he palasivat ja vaativat taas samaa laulua. Jälleen jouduimme hetken neuvottelemaan asiasta. Tunnustan, että olin jo vähän kiusaantunut, mutta konsertti saatiin kuin saatiinkin hoidettua kunnialla loppuun ilman särkynyttä saviruukkua.
Hetken siinä seurusteltiin yleisön kanssa niin kuin aina keikan jälkeen, kunnes sali vähitellen hiljeni ja minä jäin roudaamaan äänentoistolaitteita kasaan. Siinä samassa huomasin, että vaimoni istui kirkon eteisessä juttelemassa äsken metelöineen pultsarinaisen kanssa. Yllättävän pitkän aikaa heillä tuntuikin juttua riittävän. Myönnän, että ihmettelin sitä vähän — enkä ihan vähänkään.
Kotiin ajaessamme istuimme molemmat pitkään vaiti. Lopulta en voinut hillitä uteliaisuuttani ja kysyin, tunsiko Arja sen naisen, ja mitä he olivat jutelleet.
Arja totesi hiljaa:
”Kyllä tunsin. Tajusin konsertin aikana, että olimme luokkakavereita ala-asteella joskus kauan sitten!”
Kun päästiin takaisin anoppilaan, vaimoni kaivoi esiin lapsuutensa kuva-albumin ja löysi sieltä vanhan, hiukan jo haalistuneen luokkakuvan, jossa kaksi nättiä pikkutyttöä seisoo vierekkäin ujosti hymyillen. Toinen oli vaalea, toinen tumma, ja molemmilla oli suuria unelmia ja koko elämä edessään.
Olin sanaton. Elämä on kummallinen mysteeri. Lapsuuden luokkakaverit kohtaavat 30 vuoden jälkeen kirkossa, jossa toinen laulaa Jeesuksesta ja toinen tulee kännissä häiriköimään. Tuntui uskomattomalta ja kirpaisevalta, miten elämä voi viedä niin eri suuntiin. Jonkun unelmat toteutuvat ja toisen eivät. Yksi ainoa väärä valinta tai väärät ystävät väärään aikaan voivat tuhota koko tulevaisuuden. Paha ja hyvä käyvät meistä loputonta taistelua.
Olen monta kertaa miettinyt, miksi juuri kaikki se paha, mikä rikkoo ja särkee, kiehtoo meitä niin paljon. Jollain lailla särkyneitä saviruukkuja olemme kaikki.
Tajusin taas, että Jumala etsii eksyneitä ja korjaa särkyneitä loppuun asti. Olen varma, että Hän oli tämänkin pariskunnan sinne konserttiin tuonut — miten he muuten olisivat kännipäissään tien kirkkoon löytäneet? Jotenkin he sydämessään varmaan aavistivat, mistä apu löytyy, sillä tuskin he muuten olisivat sitä lauluakaan osanneet pyytää.
Ymmärsin senkin, että jopa yksi ainoa laulu saattaa olla kuin toivon lanka, joka vaikuttaa ratkaisevasti ihmisen elämään ja myöhempiin ratkaisuihin. Kummasti se ajatus antaa intoa myös lauluntekijälle. Ei ole merkityksetöntä, millaisia lauluja kirjoitan ja kenestä kirjoitan. Toivottavasti tämäkin konsertti sai olla jonkin uuden alku, niissähän Jumala on niin taitava. Jumalalle ei ole ketään toivotonta tapausta.
Kellastuneen kuvan näin,
kaunis tyttö katsoi kameraan päin.
Ihmeelliseen maailmaan
hänkin matkaa teki unelmissaan.
Mutta missä nyt on se luvattu maa,
kun sydän pieni kaipaa lohduttajaa?
Missä nyt on unelmat nuo?
Vuodet lunta tupaan tuo.
Käännä kasvosi tuuleen
jälkeen kyyneleiden.
Luojan kädessä tomukin on kallisarvoinen.
Käännä kasvosi tuuleen,
voit taas kohottaa pään
Olet kaunis ja korvaamaton Hänen silmissään.
(Käännä kasvosi tuuleen)
