Tilaisuus Kalevan kirkossa Tampereella oli vielä kesken, mutta jouduin lähtemään, sillä olin luvannut olla ajoissa kotona, ja alkoi olla jo hiukan kiire. Kun olin ehtinyt kirkon tuulikaappiin, näin siellä keski-ikäisen naisen, joka oli pukeutunut likaiseen takkiin ja kantoi nuhjuista kassia. Olin jo ehtinyt avata kirkon oven, kun kuulin hänen jupisevan itsekseen:
”Kyllä se on niin helppoa täällä puhua uskosta, kun ei itse elä rankkaa elämää!”
En tiedä, miksi hän sen minulle sanoi, vai tarkoittiko hän sitä edes minulle, mutta se sai minut pysähtymään. Vedin oven kiinni, käännyin takaisin ja menin juttelemaan tuon tuntemattoman naisen kanssa. Täytyy myöntää, että harvoin olen nähnyt kenelläkään niin toivotonta ja apaattista katsetta kuin hänellä oli. Melkeinpä säikähdin, sillä siinä ei ollut minkäänlaista toivoa tai valoa. Jälleen sain kuulla yhden surullisen tarinan, joita tässä maassa tuntuu riittävän.
Nainen kertoi kävelleensä kirkkoon, kun ei ollut mitään muutakaan keksinyt. Häneltä olivat kuulemma kaikki elämänlangat katkenneet, terveys reistaili, eikä asuntoakaan ollut. Hän joutui asumaan milloin missäkin: kadulla, porttikäytävissä ja parhaassa tapauksessa jossain asuntolassa. Kaikki välit lasten ja sukulaisten kanssa olivat poikki, ja mikä pahinta: hän vihasi omaa itseään. Luulenpa, etten ollut koskaan ennen tavannut niin katkeraa ihmistä. Elämällä ei tuntunut olevan hänelle enää mitään annettavaa, hän vain odotti kuolemaa.
Varmaan ainakin tunnin verran kuuntelin hänen katkeraa vuodatustaan siinä kirkon oven vieressä. Monenlaista elämän kuraa sieltä ryöppysi, enkä oikein edes tiennyt, mitä vastaisin. Luulen, että tärkeintä olikin siinä tilanteessa vain kuunnella, ja sitä hän kai toivoikin. Jossain vaiheessa selvisi, että hän oli nuorempana kirjoitellut runoja, ja siinä kohtaa sainkin nähdä jopa vähän hymyn tapaista, kun pyysin häntä lausumaan jonkin niistä runoista. Se taisi olla keskustelussamme hetki, jolloin välillemme löytyi pieni yhteys tai jokin lukko aukesi.
Yritin kertoa hänelle, kuinka arvokas ja rakas hän on Jumalalle, vaikka hän ei koe olevansa minkään arvoinen eikä rakas kenellekään. Yritin myös mahdollisimman lempeästi kertoa, että vaihtoehtoja hänellä oli vain kaksi: joko antaa katkeruuden voittaa ja tuhota kaiken tai antaa Jeesukselle mahdollisuus hoitaa ja parantaa.
Siinä samassa paikalle tuli eräs ystäväni, ja hänen kanssaan saimme luvan rukoilla tuon yksinäisen kirkkovieraan puolesta ja siunata hänet. Kyllähän siitä itku tuli ja kyyneleitä hetki pyyhittiin; lieneekö häntä kukaan tällä lailla koskaan siunannut? Tuntui, että jotakin siinä tapahtui, silmiin oli syttynyt pieni valo.
Koska kirkon ovia jo suljettiin ja nainen oli jalkaisin liikkeellä, heitin hänet vielä Tampereen keskustaan. En tiedä, oliko hänellä paikkaa, minne mennä, mutten voinut enää muuta kuin vain hiljaa rukoilla, kun ajelin kotiin pari tuntia myöhässä. Kiire oli unohtunut minultakin.
Ihmistä ei ole luotu olemaan yksin. Meillä kaikilla on pohjimmiltaan tarve kuulua johonkin ja olla osa jotakin. Kun turvaverkot ja elämän langat leikataan tai kun muut hylkäävät, yksinäisyyden määrää on vaikea ymmärtää, ellei sitä itse joudu kokemaan.
Sanotaan, että yksinäisyys onkin maamme pahimpia ongelmia, ja uskon sen. Tarvitsemme kipeästi paikkoja, joissa voi tulla kohdatuksi, joissa voi kuulua joukkoon ja joissa voi kokea olevansa hyväksytty. Ellei seurakunta ole sellainen paikka, niin mikä sitten? Pelottaa kuitenkin ajatella, kuinka moni tulee kirkkoon yksinäisenä, ”kun ei muutakaan keksi”, ja kuinka moni lähtee sieltä pois yhtä yksinäisenä.
Luin kerran Aamulehdestä artikkelin, jossa haastateltiin kirkosta eronneita. Kullakin heistä oli omat syynsä ratkaisuunsa. Jollekulle se oli talouskysymys, joku ei uskonut Jumalaan, ja joku katsoi, ettei saanut tarpeeksi vastinetta rahoilleen. Minulle jäi kuitenkin mieleen erityisesti viimeinen haastateltu, keski-ikäinen nainen, joka kertoi jotenkin näin:
”Elämäni oli sekaisin, ja olin itsekin aivan rikki. Hädissäni en keksinyt muuta kuin mennä kirkkoon istumaan. Siellä minä istuin, itkin ja itkin. Kukaan ei tullut luokseni. Yksin tulin ja yksin lähdin. Seuraavana päivänä erosin…”
Mitenkähän kävisi, jos Jeesus tulisi yksin ja itkisi hädissään meidän kirkkomme penkissä tai oven suussa?
Taas särkynyt katse vain,
sen silmistäsi heti näin
ja vierellesi hiljaa jäin.
Taas sanoja turhaan hain,
et päivää jaksa odottaa,
kun vanhat haavat vuotaa saa.
Katso: uutta kasvaa, kun vanha katoaa.
Etkö sitä huomaa? Se taimeen puhkeaa.
Katso: uutta kasvaa tuhkasta eilisen.
Jumalamme luomaa on toivo huomisen.
(Katso, uutta kasvaa)