Vieraanvaraisuutta

Maisemat näyttivät tutuilta, kun istuin Joonas-pojan kanssa junassa Lontoon ja Falmouthin välillä. Oli Englannin viileä talvi, ja tihuutti räntää, mutta pysytyin kuvittelemaan, kuinka kauniilta Cornwallin seudut näyttävät kesällä. Somat pienet kylät, linnat ja upeat rannat toivat mieleen monet rakastetut television brittisarjat. Siellä näytti kasvavan jopa palmuja!

Nuorena vietin yhden talven Englannissa, enkä voinut sille mitään, että nostalgiset muistot tunkivat mieleeni. Jotakin samaa oli varmasti kokenut myös tyttäreni Heidi, joka oli viettänyt talven opiskellen Falmouthin yliopistossa. Me, poika ja minä, päätimme tulla talviloman kunniaksi katsomaan, miten täällä pärjäillään.

Hyvinhän täällä pärjäiltiin, sillä hymyilevä tyttö tuli hakemaan meitä aamulla hotellista. Oli sunnuntai, ja lähdimme Harbour-kirkon tilaisuuteen, joka järjestettiin läheisessä kulttuuritalossa. Innoissaan Heidi kertoi, miten oli löytänyt tuon kirkon. Opiskelujen alku oli tietysti jännittänyt kovasti, sillä kaikki oli uutta, eikä hän tuntenut ketään. Kun paikalliset seurakunnat kävivät esittäytymässä yliopistolla, Heidi valitsi ihan summassa yhden, jonne lähti vähän arkaillen seuraavana sunnuntaina. Siellä hän tutustui muutamiin opiskelijoihin, ja yllättäen kävi ilmi, että he olivatkin kaikki kurssikavereita! Maanantaina oli hauska aloittaa opiskelut, kun oli tuttuja vastassa.

”Selvää johdatusta”, tyttö totesi iloisena.

Harbour-kirkossa oli toistasataa eri-ikäistä ihmistä, ja paikan täytti iloinen puheensorina. Salin takaosassa oli pöytä, ja siellä tarjottiin juotavaa, keksiä ja hedelmiä. Heidi esitteli meidät parille uusista ystävistään, ja pastoriakin käteltiin. Aluksi laulettiin pienen bändin säestyksellä leppoisalla meiningillä, laulujen välissä oli rukousta ja pari puheenvuoroa. Lopuksi eräs nuori mies piti saarnan, joka tuntui sekä itkettävän että naurattavan kuulijoita. Tunnelma oli kodikas, sanoma eloisa ja musiikki tarttuvaa.

Olimme jo tekemässä lähtöä, kun luokseni tuli lämpimästi hymyilevä kainalosauvojen tukemana kulkeva iäkäs mies vaimonsa kanssa. Yllättäen he pyysivät meitä ventovieraita kotiinsa syömään kuin olisimme vanhoja ystäviä! Olin vähän suu auki, enkä tiennyt, miten vastata. Kutsun sai moni muukin, ja innostuimme lähtemään, kun kerran kutsuttiin.

Ajelimme kimppakyydillä pariskunnan kauniiseen kotiin, joka sijaitsi kaupungin laidalla. Lopulta meitä oli paikalla lähes kaksikymmentä vierasta, joista suurin osa oli parikymppisiä opiskelijoita. Yhdessä siunattiin ruoka, joka oli kerrassaan mainiota, ja juttu luisti. Täytyy sanoa, että näillä ihmisillä oli todella varsinainen vieraanvaraisuuden armolahja! Jututin moneen otteeseen talon isäntäväkeä, David ja Jette Kesselliä, ja yritin udella, mikä saa heidät avaamaan ovensa täysin tuntemattomille. Hämmästyttävän avoimesti he avasivat arkojakin asioita elämästään.

Heillä molemmilla oli ollut takana kipeä avioero ja hylätyksi tulemisen kokemus, ennen kuin he kohtasivat toisensa merkillisellä tavalla. David kertoi:

”Olin jo pitkään elänyt yksin, kun eräässä tilaisuudessa Falmouthin kirkossa luokseni tuli vieras nainen ja antoi kortin, jossa oli yksi raamatunkohta ja kuva pohjoismaisesta hirsitalosta. ’Tämä on sinulle’, hän vain sanoi. En ymmärtänyt silloin, että Jumala voi puhua näinkin. Pian sen jälkeen tein jotakin, mitä en ole koskaan aiemmin tehnyt. Sain nimittäin päähäni laittaa paikallislehteen pienen kontakti-ilmoituksen.”

Jette jatkoi:

”Ihan samoihin aikoihin sain synnyinmaastani Tanskasta kortin, jossa sattui olemaan juuri tuo sama raamatunkohta. Saatteena oli teksti: Sinun medaljonkiisi tulee pian uusi kuva! Minäkin ihmettelin, mistä nyt on kyse. Ei mennyt kauaa, kun silmiini osui ‘sattumalta’ Davidin lehti-ilmoitus, ja minäkin tein jotakin, mitä en ole koskaan aiemmin tehnyt. Minä vastasin!”

Kaksi hylättyä tutustui, ja pian he olivat jo naimisissa. Merkillistä oli se, että sama raamatunkohta seurasi heitä koko seurustelun ajan, ja he kuulivat sen joka kerta, kun menivät kirkkoon. He tajusivat, että Jumala haluaa sanoa juuri heille sen kautta jotakin erityistä:

Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut.

Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman,

parantamaan ne, joiden mieli on murtunut,

julistamaan vangituille vapautusta

ja kahlituille kahleitten kirpoamista.

(Jes. 61:1)

Näin alkoi Kesselin pariskunnan yhteinen tie ja työ. He ovatkin saaneet rukoilla paljon rikkinäisten ja sairaiden puolesta ja ovat nähneet, että  Jumala voi parantaa sekä ruumiin ja hengen että myös tunteet. He ovat kokeneet, että murtuneet mielet ja menneisyyden haavat paranevat. He ovat oppineet ja opettaneet, mitä Jeesuksen rakkaus on käytännössä. Heille se tarkoittaa vieraanvaraisuutta.

David kertoi, että vaikka he molemmat ovat nyt jo eläkkeellä, he kokevat tehtäväkseen olla tukijoina ja ikään kuin “varaisovanhempina” nuorille opiskelijoille, joista todella moni on tullut kaukaa ja pyörii juurettomana vieraassa kaupungissa. Oikein hymyilytti, kun näki “nuoren parin” innon. Rohkaisevia kertomuksia Jumalan huolenpidosta riitti!

Ennen kuin lähdimme, David halusi vielä välttämättä kertoa yhden kokemuksen parin vuoden takaa, jolloin hän ja Jette olivat tehneet reissun Grönlantiin. Heidän piti ottaa matkalukemiseksi tietty kirja, mutta epähuomiossa matkalaukkuun olikin eksynyt aivan väärä teos. Perillä Grönlannissa he sitten tutustuivat paikalliseen kristittyyn naiseen, joka kertoi etsineensä jo pitkään tiettyä englanninkielistä kirjaa. Kuinka ollakaan, tuo hänen kaipaamansa teos löytyi yllättäen Kesselien laukusta.

”Ajattele, Jumalaa kiinnosti yksi ainoa ihminen, joka toivoi yhtä ainoaa kirjaa. Sellainen Jumala meillä on!”

David katsoi minua silmiin ja hymyili.

Hyvästelimme tuon merkillisen pariskunnan ja saimme taas kimppakyydin keskustaan. Tuli jälleen paljon ajateltavaa. Tarvitsemme juuri nyt tuollaisia ihmisiä, joilla on ovet auki. Se avaa myös sydämet.

 

Jambo!

Jambo!

Habari! Täällä Keniassa olen nyt pyörinyt viikon EtCetera-kuoron kanssa. On ollut hienoja keikkoja yhdessä paikallisten kuorojen ja bändien kanssa. Tanssia ja laulua on riittänyt. Hieno maa ja sydämellisiä ihmisiä! Vielä muutama keikka ja ensi viikolla palaillaan kotimaahan! Afrikasta voit lähteä, mutta Afrikka ei lähde sinusta!!

Lähetetty iPhonesta

Vettä ja näkkäriä

Se tuli ihan varoittamatta. Myrsky iski päälle kuin trombi, tuulenpyörteet repivät telttakatoksia, kaatoivat pöytiä ja raju sadekuuro kasteli kaiken ihan läpimäräksi. Meidän unkarilaiset isäntämme juoksivat ympäriinsä, kantoivat turvaan pöydille katettuja tarjoomuksia ja yrittivät pelastaa katokset ja kalusteet. Ankaraa sadetta ja tuulta kesti ehkä vartin verran, kunnes aurinko taas paistoi. Puutarhajuhlat saatiin sittenkin pidettyä.

Oli kesä 2018, ja Exitin kiertue Unkarissa oli alkamassa 14 vuoden tauon jälkeen. Siinä oli jo juhlan aihetta. Kun kerran olimme Unkarissa, tarjoomuksien suhteen ei ollut valittamista, sillä paikallisia herkkuja — salaatteja, kakkuja ja viinejä — riitti niin, että pöydät notkuivat. Ei ihme, että iloinen nauru ja tarinointi jatkui pitkälle iltaan. Meitä oli selvästi odotettu, ja se tuntui hyvältä.

Hiukan minua alkoi kuitenkin huolettaa seuraavan päivän sääennuste, joka illalla kello 18.00 lupasi sadetta 60 prosentin todennäköisyydellä! Se ei kuulostanut hyvältä, sillä meidän ensimmäinen keikkamme oli tarkoitus pitää juuri tuohon aikaan ulkona puistossa Pilisin kirkon vieressä. Äskeisen kaltainen raju vesikuuro olisi seuraavana päivänä täysi katastrofi, sillä meillä ei ollut katoksia suojaamassa soittimia ja laitteita. Vaihtoehtona olisi vanha, pieni kirkko, jossa on vaikea akustiikka ja johon väki ei millään mahtuisi. Ei auttanut kuin vain toivoa ja rukoilla.

Oli hienoa kuitenkin olla täällä, sillä olin kulkenut todella pitkän matkan näiden unkarilaisten ystävien kanssa. Minun elämäni ensimmäinen Unkarin-reissu tapahtui jo vuonna 1984, kun tulimme Budapestiin soittamaan Afrikkalaista messua suureen kansainväliseen tapahtumaan. Siitä saakka olemme pitäneet tänne yhteyttä ja keikkojakin on tehty. On ollut mukava huomata, että monet suomalaiset laulutkin ovat täällä tosi rakastettuja.

Minulle jäi illan keskusteluista päällimmäisenä mieleen juttutuokio erään miehen kanssa. Hän tuli kertomaan, kuinka merkittävä Exitin edellinen Unkarin-kiertue 14 vuotta aiemmin oli ollut monelle nuorelle. Yksi heistä oli kuulemma hänen oma vaimonsa, joka kävi silloin ystäviensä kanssa kuuntelemassa jokaisen konsertin. Niiden kautta hänen uskonsa ja elämänsä olivat saaneet aivan uuden suunnan! Olipa rohkaisevaa kuulla, sillä heikkoina hetkinä tulee mietittyä sitäkin, onko näistä reissuista lopulta mitään hyötyä. Jumala tekee kuitenkin työtään salaa.

Näin hänen vaimonsa muisteli noita päiviä:

”Exitin kaksi konserttia heti alussa olivat meille niin suuria elämyksiä, että halusimme kuulla lisää. Yritimme yhdessä kavereideni kanssa järjestää kyydit seuraavillekin keikoille, mutta se ei ollut helppoa, sillä kenelläkään meistä ei ollut vielä ajokorttia. Matkasta ei meinannut tulla mitään, kunnes lopulta pyysin apua serkultani, vaikka hän suhtautuikin nihkeästi hengellisiin asioihin. Yllättäen hän kuitenkin suostui viemään meidät Balatonszárszóon parin tunnin ajomatkan päähän. Keikalla sitten lauloimme ja heilutimme kotoa tuotuja kynttilöitä musiikin tahtiin illan hämärässä. En voi unohtaa sitä tunnelmaa! Jopa serkkunikin tykkäsi. Muillekin keikoille saimme kyydit, ja muistan jokaisen Exitin unkarinkielisen laulun yhä ulkoa ja osaan ne jopa suomeksi! Myös monet puheista jäivät mieleeni ja tajusin, että minäkin haluan olla taivaan kansalainen!”

Seuraavana aamuna emäntämme Klara teki aamiaisen, joka syötiin verannalla kauniissa auringonpaisteessa. Kuulin, että sateen todennäköisyys illalla oli hiukan laskenut, mutta suuri se oli edelleen, 40–50 prosentin luokkaa. Kaivoin esiin Raamattuni ja luin Pietarin kirjeestä päivän tekstin, josta yksi lause oikein hyppäsi silmille. Se oli toki eri tilanteeseen kirjoitettu, mutta tuntui nyt hyvin osuvalta: ”Nuo ihmiset ovat – – sadepilviä, jotka tuulenpuuska hajottaa” (2. Piet. 2:17).

Olisiko siinä meille Jumalan viesti tähän päivään? mietiskelin hiljaa mielessäni.

Pitkin päivää katselin taivaalle, heitin rukouksia ylös ja kyselin sääennusteita. Sateen uhka huoletti, vaikka sää näyttikin hyvältä. Huokaukset varmastikin kuultiin, sillä iltapäivällä sateen todennäköisyys oli enää vain kymmenen prosenttia. Konsertin järjestäjä kysyi minulta, mitä tehdään, olemmeko ulkona vai sisällä.

”Sinä päätät”, hän sanoi. Kerroin hänelle aamun raamatunkohdasta ja päätin, että otamme pienen uskonaskeleen ja jäämme ulos! Jumala lähettää tarvittaessa tuulenpuuskia hajottamaan sadepilvet!

Niinpä nostimme laitteet ja soittimet ulos ja aloimme rakentaa lavaa. Teimme soundcheckin ja ehdimme kerrata unkarinkieliset sanatkin läpi vielä kerran. Yhä tiirailin taivaanrantaa, sillä päätös ja riski olivat minun. Vähitellen alkoi väkeä kerääntyä paikalle, ja lopulta kirkkopuistossa oli satoja kyläläisiä — ja mikä parasta — kirkkaassa auringonpaisteessa.

Olipa helpotus! Siitä se alkoi, musiikki kaikui yli kylän, ihmiset hymyilivät, eikä sateesta ollut tietoakaan.

Kerroin keikalla vanhan tarinan siirtolaisesta, joka osti lipun Amerikkaan, mutta koko laivamatkan ajan söi vain näkkileipää, koska halusi säästää. Vaikka nälkä oli kova, hän istui hytissään mutustamassa näkkäriä. Aamulla näkkäriä ja illalla näkkäriä, aina vain näkkäriä. Vasta matkan lopulla ja vatsa näkkäristä sekaisin hän kuuli, että myös ruokailut kuuluvat lipun hintaan! Teroitin kuulijoille, että tämä tarina kertoo meistä tämän päivän kristityistä! Jumalalla olisi paljon enemmän tarjottavaa meille kuin osaamme aavistaakaan. Hän tahtoisi antaa kunnon unkarilaista ruokaa, gulassia ja pörköltiä, mutta me tyydymme vain näkkäriin. Haastoin yleisön panemaan uskonsa käytäntöön ihan arkisissakin asioissa. Tarkkaavaisesti väki kuunteli ja välillä nauroi mukana. Olen varma, että kaikki heistä osasivat keikan jälkeen ainakin yhden sanan suomea: näkkäri!

Myöhemmin kuulin yllättäen, että olin kertonut juuri tuon saman tarinan myös edellisellä kerralla neljätoista vuotta aikaisemmin! Olin aivan ällistynyt, sillä en muistanut sitä enkä ollut käyttänyt tarinaa muutenkaan sen jälkeen. Ehkä sen opetus oli niin tärkeä juuri nyt, että se piti ottaa uusiksi!

Kun konsertti lähestyi loppuaan, taivas alkoi vähitellen tummua, ja lauloimme viimeiset laulut uhkaavien tummien pilvien alla. Keikan jälkeen alkoi melkoinen säpinä, kun kamaa laitettiin juosten kasaan. Juuri kun kaikki tarpeellinen oli saatu suojaan, tipahtivat ensimmäiset pisarat. Kello oli silloin tasan 20.15! Ajoitus oli täydellinen! Saimme ylimääräistä aikaa reilut kaksi tuntia. Kiitos Jumalalle!

Jumalan pöytä on kuin unkarilainen herkkupöytä. Ei tarvitse tyytyä näkkäriin!

 

KENIA!!

KENIA!!

HABARI!! Nyt se innolla odotettu ja kovasti jännitetty EtCeteran Kenian kiertue alkaa! Afrikka on yllätysten manner, täynnä iloa, tanssia, uskoa ja ihania ihmisiä. Samalla siinä on jotain hallitsematonta, niin kuin joku viisas sanoi:”Afrikassa ei mikään toimi, mutta kaikki järjestyy!” Sieltä joskus sain musiikin ja haluan myös vähän velkaa maksaa takaisin. Saa muistaa myös rukouksin! Mungu ni pendo!

Lähetetty iPhonesta