Se tuli ihan varoittamatta. Myrsky iski päälle kuin trombi, tuulenpyörteet repivät telttakatoksia, kaatoivat pöytiä ja raju sadekuuro kasteli kaiken ihan läpimäräksi. Meidän unkarilaiset isäntämme juoksivat ympäriinsä, kantoivat turvaan pöydille katettuja tarjoomuksia ja yrittivät pelastaa katokset ja kalusteet. Ankaraa sadetta ja tuulta kesti ehkä vartin verran, kunnes aurinko taas paistoi. Puutarhajuhlat saatiin sittenkin pidettyä.
Oli kesä 2018, ja Exitin kiertue Unkarissa oli alkamassa 14 vuoden tauon jälkeen. Siinä oli jo juhlan aihetta. Kun kerran olimme Unkarissa, tarjoomuksien suhteen ei ollut valittamista, sillä paikallisia herkkuja — salaatteja, kakkuja ja viinejä — riitti niin, että pöydät notkuivat. Ei ihme, että iloinen nauru ja tarinointi jatkui pitkälle iltaan. Meitä oli selvästi odotettu, ja se tuntui hyvältä.
Hiukan minua alkoi kuitenkin huolettaa seuraavan päivän sääennuste, joka illalla kello 18.00 lupasi sadetta 60 prosentin todennäköisyydellä! Se ei kuulostanut hyvältä, sillä meidän ensimmäinen keikkamme oli tarkoitus pitää juuri tuohon aikaan ulkona puistossa Pilisin kirkon vieressä. Äskeisen kaltainen raju vesikuuro olisi seuraavana päivänä täysi katastrofi, sillä meillä ei ollut katoksia suojaamassa soittimia ja laitteita. Vaihtoehtona olisi vanha, pieni kirkko, jossa on vaikea akustiikka ja johon väki ei millään mahtuisi. Ei auttanut kuin vain toivoa ja rukoilla.
Oli hienoa kuitenkin olla täällä, sillä olin kulkenut todella pitkän matkan näiden unkarilaisten ystävien kanssa. Minun elämäni ensimmäinen Unkarin-reissu tapahtui jo vuonna 1984, kun tulimme Budapestiin soittamaan Afrikkalaista messua suureen kansainväliseen tapahtumaan. Siitä saakka olemme pitäneet tänne yhteyttä ja keikkojakin on tehty. On ollut mukava huomata, että monet suomalaiset laulutkin ovat täällä tosi rakastettuja.
Minulle jäi illan keskusteluista päällimmäisenä mieleen juttutuokio erään miehen kanssa. Hän tuli kertomaan, kuinka merkittävä Exitin edellinen Unkarin-kiertue 14 vuotta aiemmin oli ollut monelle nuorelle. Yksi heistä oli kuulemma hänen oma vaimonsa, joka kävi silloin ystäviensä kanssa kuuntelemassa jokaisen konsertin. Niiden kautta hänen uskonsa ja elämänsä olivat saaneet aivan uuden suunnan! Olipa rohkaisevaa kuulla, sillä heikkoina hetkinä tulee mietittyä sitäkin, onko näistä reissuista lopulta mitään hyötyä. Jumala tekee kuitenkin työtään salaa.
Näin hänen vaimonsa muisteli noita päiviä:
”Exitin kaksi konserttia heti alussa olivat meille niin suuria elämyksiä, että halusimme kuulla lisää. Yritimme yhdessä kavereideni kanssa järjestää kyydit seuraavillekin keikoille, mutta se ei ollut helppoa, sillä kenelläkään meistä ei ollut vielä ajokorttia. Matkasta ei meinannut tulla mitään, kunnes lopulta pyysin apua serkultani, vaikka hän suhtautuikin nihkeästi hengellisiin asioihin. Yllättäen hän kuitenkin suostui viemään meidät Balatonszárszóon parin tunnin ajomatkan päähän. Keikalla sitten lauloimme ja heilutimme kotoa tuotuja kynttilöitä musiikin tahtiin illan hämärässä. En voi unohtaa sitä tunnelmaa! Jopa serkkunikin tykkäsi. Muillekin keikoille saimme kyydit, ja muistan jokaisen Exitin unkarinkielisen laulun yhä ulkoa ja osaan ne jopa suomeksi! Myös monet puheista jäivät mieleeni ja tajusin, että minäkin haluan olla taivaan kansalainen!”
Seuraavana aamuna emäntämme Klara teki aamiaisen, joka syötiin verannalla kauniissa auringonpaisteessa. Kuulin, että sateen todennäköisyys illalla oli hiukan laskenut, mutta suuri se oli edelleen, 40–50 prosentin luokkaa. Kaivoin esiin Raamattuni ja luin Pietarin kirjeestä päivän tekstin, josta yksi lause oikein hyppäsi silmille. Se oli toki eri tilanteeseen kirjoitettu, mutta tuntui nyt hyvin osuvalta: ”Nuo ihmiset ovat – – sadepilviä, jotka tuulenpuuska hajottaa” (2. Piet. 2:17).
Olisiko siinä meille Jumalan viesti tähän päivään? mietiskelin hiljaa mielessäni.
Pitkin päivää katselin taivaalle, heitin rukouksia ylös ja kyselin sääennusteita. Sateen uhka huoletti, vaikka sää näyttikin hyvältä. Huokaukset varmastikin kuultiin, sillä iltapäivällä sateen todennäköisyys oli enää vain kymmenen prosenttia. Konsertin järjestäjä kysyi minulta, mitä tehdään, olemmeko ulkona vai sisällä.
”Sinä päätät”, hän sanoi. Kerroin hänelle aamun raamatunkohdasta ja päätin, että otamme pienen uskonaskeleen ja jäämme ulos! Jumala lähettää tarvittaessa tuulenpuuskia hajottamaan sadepilvet!
Niinpä nostimme laitteet ja soittimet ulos ja aloimme rakentaa lavaa. Teimme soundcheckin ja ehdimme kerrata unkarinkieliset sanatkin läpi vielä kerran. Yhä tiirailin taivaanrantaa, sillä päätös ja riski olivat minun. Vähitellen alkoi väkeä kerääntyä paikalle, ja lopulta kirkkopuistossa oli satoja kyläläisiä — ja mikä parasta — kirkkaassa auringonpaisteessa.
Olipa helpotus! Siitä se alkoi, musiikki kaikui yli kylän, ihmiset hymyilivät, eikä sateesta ollut tietoakaan.
Kerroin keikalla vanhan tarinan siirtolaisesta, joka osti lipun Amerikkaan, mutta koko laivamatkan ajan söi vain näkkileipää, koska halusi säästää. Vaikka nälkä oli kova, hän istui hytissään mutustamassa näkkäriä. Aamulla näkkäriä ja illalla näkkäriä, aina vain näkkäriä. Vasta matkan lopulla ja vatsa näkkäristä sekaisin hän kuuli, että myös ruokailut kuuluvat lipun hintaan! Teroitin kuulijoille, että tämä tarina kertoo meistä tämän päivän kristityistä! Jumalalla olisi paljon enemmän tarjottavaa meille kuin osaamme aavistaakaan. Hän tahtoisi antaa kunnon unkarilaista ruokaa, gulassia ja pörköltiä, mutta me tyydymme vain näkkäriin. Haastoin yleisön panemaan uskonsa käytäntöön ihan arkisissakin asioissa. Tarkkaavaisesti väki kuunteli ja välillä nauroi mukana. Olen varma, että kaikki heistä osasivat keikan jälkeen ainakin yhden sanan suomea: näkkäri!
Myöhemmin kuulin yllättäen, että olin kertonut juuri tuon saman tarinan myös edellisellä kerralla neljätoista vuotta aikaisemmin! Olin aivan ällistynyt, sillä en muistanut sitä enkä ollut käyttänyt tarinaa muutenkaan sen jälkeen. Ehkä sen opetus oli niin tärkeä juuri nyt, että se piti ottaa uusiksi!
Kun konsertti lähestyi loppuaan, taivas alkoi vähitellen tummua, ja lauloimme viimeiset laulut uhkaavien tummien pilvien alla. Keikan jälkeen alkoi melkoinen säpinä, kun kamaa laitettiin juosten kasaan. Juuri kun kaikki tarpeellinen oli saatu suojaan, tipahtivat ensimmäiset pisarat. Kello oli silloin tasan 20.15! Ajoitus oli täydellinen! Saimme ylimääräistä aikaa reilut kaksi tuntia. Kiitos Jumalalle!
Jumalan pöytä on kuin unkarilainen herkkupöytä. Ei tarvitse tyytyä näkkäriin!