Maltan ritari
Liekit leimahtivat, savupilvi pöllähti ja ruudin katku haisi, kun Vallettan vanhan linnoituksen kanuuna jyrähti. Se muistutti Maltan ritarien uskomattomasta taistelusta ottomaanien 40 000 miehen ylivoimaista armeijaa vastaan vuonna 1565. Saaren puolustajat — vain 700 ritaria apunaan 8000 tavallista maltalaista — pitivät puolensa kolme kuukautta ennen kuin apuvoimat saapuivat. Sen taistelun jälkeen Maltan ritarit olivat legenda.
Jostakin syystä minulla on jo kauan ollut unelmana nähdä Malta, tuo pieni, kivikkoinen saari keskellä Välimerta. Unelma toteutui lopulta, kun teimme perheenä sinne viikon lomamatkan. Matkan mielenkiintoa lisäsi myös se, että Raamatun mukaan Paavali haaksirikkoutui juuri tälle saarelle: ”Päästyämme turvaan saimme tietää, että saari oli Malta”(Ap. t. 28:1).
Hotellinkin varasin Saint Pauls Bay -lahden rannalta, sillä perimätiedon mukaan juuri siellä haaksirikko tapahtui. Tarkkaa paikkaa ei kai kukaan varmasti tiedä, mutta saipahan ainakin mielikuvitus laukata. Huoneemme ikkunasta näkyi keskellä lahtea oleva pieni saari, jonne oli pystytetty patsas Paavalin muistoksi.
Aurinko paistoi, ja niin kuin kaikki turistit, mekin katselimme paikkoja ja uimme. Näimme useita katolisia kirkkoja, mutta lauantai-iltana heräsi kuitenkin ajatus, että olisipa mukava löytää jostakin evankelinen kirkko, jossa voisimme käydä aamulla. Yllättäen netistä löytyi Full Gospel Praise Centre -niminen seurakunta, joka piti kokouksiaan siinä aivan lähellä sijaitsevan hotellin alakerrassa. Seurakunnan komealta kalskahtava nimi enteili lupaavasti myös jonkinlaista musiikkielämystä, joten sunnuntaina suuntasimme uteliain mielin kirkkoon.
Perillä meitä oli vastassa pullea, sirkustirehtöörin näköinen viiksiniekka, joka esittäytyi pastoriksi ja kertoi nimekseen Vince. Paikalle oli kokoontunut joukko vanhemman puoleisia ihmisiä, ja väkeä hiipi vielä lisää sen verran, että lopulta meitä kirkkovieraita oli koolla useita kymmeniä.
Kokous alkoi reippailla ylistyslauluilla, joita johti pari kovaäänistä, hieman yli-innokasta naista. Aluksi laulettiin ilman säestystä, mutta pian saatiin mukaan myös syntetisaattori, jota yksi rouvista yritti tapailla jokseenkin huonolla menestyksellä. Välillä joku kuulijoista aloitti spontaanin laulun tai rukouksen, etenkin yhdellä vanhalla rouvalla tuntui olevan tämä armolahja, eikä hän jättänyt sitä vakan alle. Täytyy myöntää, että musiikillisesti nimi Praise Centre oli ehkä hiukan liioiteltu, ja kotikutoisuudessaan meininki jo vähän huvittikin. Tilaisuuden päätti viiksivallupastorin pitkä saarna, joka harhaili aika villisti aiheesta toiseen. Sikäli ilmaisu Full Gospel piti paikkansa, että saarnassa käsiteltiin lähes kaikki asiat, joita saarnassa voi käsitellä. Saimme joka tapauksessa kokea melko eksoottisen hetken näiden siskojen ja veljien kanssa. Kiitimme ja lähdimme takaisin hotellille.
Seuraavina päivinä minua alkoi vaivata oma asenteeni siellä kirkossa. Tunnustan, että olin ollut huvittunut ja ehkä vähän pilkallinenkin. Mikä oikeus minulla oli arvostella, vaikka kaikki ei ihan viimeisen päälle mennytkään, mietiskelin. Enhän minä edes tiennyt, mitä ne ihmiset ovat joutuneet kokemaan. Tuntui, että Jumala yritti sanoa minulle: Ota yhteys pastoriin ja kuuntele hänen tarinansa!
Niinpä kirjoitin lähtöpäivänä lentokenttäbussia odotellessani lyhyen viestin sille viiksivallupastorille. Yllätyksekseni sain vastauksen jo samana iltana. Kuulin tarinan, joka pisti hiljaiseksi.
Pastori Vince kertoi olleensa ateisti, vaikka kuuluikin muodollisesti katoliseen kirkkoon. Hän oli insinööri ja liikemies, jota uskonto ei kiinnostanut tippaakaan. Kolmekymmentäseitsemän vuotta sitten hänen liikkeeseensä astui nuoria amerikkalaisia kristittyjä, joiden kanssa hän alkoi keskustella. Nuoret tulivat tapaamaan häntä monta kertaa, ja sen seurauksena Vince alkoi lukea Raamattua, kunnes puolen vuoden kuluttua avasi sydämensä Jeesukselle. Myöhemmin hänen vaimonsakin tuli uskoon.
Tämä oli katolisessa maassa siihen aikaan niin radikaalia, että ystävät ja perhe hylkäsivät heidät ja viranomaistenkin kanssa tuli ongelmia. Vince jopa pidätettiin ja häntä syytettiin evankelioimisesta kadulla. Asiakkaatkin alkoivat boikotoida hänen liikettään niin, että hän oli tehdä konkurssin.
Kun Vince vuosia myöhemmin siirtyi täysitoimiseksi pastoriksi, vaikeudet jatkuivat. Perheen autoa kolhittiin, heitä haukuttiin ja jopa pahoinpideltiin. Monet kerrat he joutuivat viranomaisten kuulusteluihin, eikä heille välillä edes myönnetty passeja. Viranomaiset sulkivat myös kaksi heidän perustamistaan kirkoista. Samoin kahdelta heidän aloittamaltaan kristilliseltä koululta evättiin luvat. Välillä he joutuivat kokoontumaan jopa autotalleissa. Tuntui uskomattomalta, että tällaista voi tapahtua Euroopassa! Onneksi EU:n myötä tilanne on kuulemma viime aikoina helpottunut.
Kaikkien vaikeuksien keskellä Vince sai vaimonsa kanssa sydämelleen viedä evankeliumia myös Libyaan, yhteen maailman tiukimmista muslimimaista, jota johti vielä silloin diktaattori Muammar Gaddafi. Afrikan rannikolle on Maltalta noin 13 tunnin laivamatka, ja Libyaan menevä lautta sai kyytiinsä kaksi salakuljettajaa:
Seilasin Libyaan vaimoni kanssa likaisella laivalla, joka oli aina täynnä lähinnä parrakkaita muslimimiehiä. Kahdentoista vuoden aikana teimme matkan 70 kertaa! Salakuljetimme satoja Raamattuja, ja ne olivat monilla eri kielillä, myös arabiaksi. Yleensä vaimoni kantoi kirjat kahdessa laukussa, emmekä koskaan jääneet kiinni, ihmeellistä kyllä.
Ihan helpolla evankeliumin salakuljettajat eivät kuitenkaan päässeet. Tuli melkein Paavalin lähetysmatkat mieleen, kun Vince jatkoi tarinaansa:
Ensimmäiset laivat olivat kaamean vanhoja ja vuotavia ruosteisia purkkeja. Kahdesti kävi niin, että laiva osui johonkin vedenalaiseen särkkään, ja vesi alkoi ryöpytä sisään. Kerran lentokone, jolla meidän piti lentää Tripolista eteenpäin, syttyi tuleen juuri ennen kuin astuimme sisään. Kerran eksyimme keskellä erämaata, jossa susi kaiken lisäksi hyökkäsi vaimoni kimppuun. Emme kuitenkaan antaneet periksi, sillä luotimme Jumalaan ja koimme monta kertaa ihmeitä ja Hänen voimaansa. Koskaan emme joutuneet kärsimään enempää kuin pystyimme kestämään. Jumala on hyvä omilleen, jotka häntä rakastavat ja pitävät kiinni Hänen sanastaan.
Olin hiljaista poikaa, kun olin kuullut Vincen tarinan. Häpesin pilkallista asennettani. Tajusin, että tämä sirkustirehtöörin näköinen viiksiniekka olikin hieno Jumalan mies, oikea Maltan ritari, joka oli maksanut uskostaan paljon suuremman hinnan kuin minä. Tänään haluan siunata hänen työtään.
Maltan reissusta tulikin minulle loman lisäksi myös varsinainen raamattutunti.