mennessä Pekka Simojoki | syys 28, 2026 | Ihmejuttuja, Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
”Olin vasta 20-vuotias, kun oikeasta keuhkosta löytyi kasvain. Sitten niitä löytyi lisää: yksi vasemmasta keuhkosta, toinen vatsasta ja kolmas keuhkon ja sydämen välistä. Siitä alkoivat raskaat sädetykset ja solumyrkkyhoidot, ja menin todella huonoon kuntoon. Lääkärit lupasivat elinaikaa enää vain puoli vuotta. Ihme kyllä pysyin hengissä koko sen puolentoista vuoden hoitojakson, muttei minusta enää ollut paljoakaan jäljellä, sillä tukka oli lähtenyt, ja painoin enää vain 38 kiloa. En aluksi osannut pyytää Jumalaa parantamaan, pyysin vain, että Hän tekisi jotakin, ottaisi vaikka taivaaseen.”
Kuuntelimme kaikki hiiskumatta, kun tämä eläväisen tuntuinen nainen, Meri-Mirja nimeltään, kertoi uskomatonta tarinaansa EtCetera-kuoron pitämässä Majatalo-illassa Skövdessä. Tämä oli toinen keikkamme lyhyellä Ruotsin-kiertueella. Edellinen päivä oli ollut täynnä tapahtumia, eikä tästäkään tylsää tullut. Ennen konserttia pidin pienen workshopin paikallisille innokkaille laulajille, joita ilmaantui paikalle toista sataa. Jos rehellisiä ollaan, intoa kyllä riitti, mutta musisoinnin taso ei noussut järin korkealle. Mitäs tuosta, kivaa meillä oli.
Myös pieni dramaattinen hetki koettiin ennen keikkaa, kun yksi EtCeteran naislaulajista oli vahingossa syönyt jotakin, jolle oli allerginen. Siitä seurasi, että hän joutui anafylaktiseen sokkiin eli sai äkillisen yliherkkyysreaktion, mikä pahimmillaan voi olla jopa hengenvaarallinen. Onneksi ambulanssi ehti paikalle nopeasti, ja hän sai adrenaliinipiikin reiteensä. Kyllä hän silti aika tiedottomalta vaikutti, kun hänet kannettiin paareilla ambulanssiin. Yritimme rauhoittua ennen konserttia ja pidimme pitkän ja hartaan rukoushetken.
Pieni ja intiimi Pyhän Matteuksen kirkko täyttyi ruotsinsuomalaisesta kuulijakunnasta, ja tunnelma oli pian katossa, kun kuoro pani parastaan. Tällainen iloinen Majatalo-ilta tuntui olevan aivan uutta täällä. Sitten mikrofonin ääreen astui Meri-Mirja ja alkoi kertoa elämästään. Tuntui siltä, että taivas oli salissa hetken hyvin lähellä, sillä niin hiljaa me kuuntelimme.
Meri-Mirja jatkoi tarinaansa:
”Rajujen hoitojen jälkeen menin hengelliseen kokoukseen, vaikka olin vielä heikkona. Siellä näin merkillisen näyn. Näin pitkän tunnelin, jonka toiselta puolelta löysin itseni. Näin myös valtavan määrän pieniä maljoja, ja kuulin, että niissä on ihmisten rukouksia. Tajusin silloin, kuinka moni on rukoillut minun puolestani.”
Meri-Mirjan kunto alkoi vähitellen kohentua, ja kun hänet puoli vuotta myöhemmin jälleen tutkittiin, kävi ilmi, että keuhkot olivat puhtaat ja kasvaimet olivat kadonneet. Meille kuulijoille olisi tämäkin ihme jo riittänyt, mutta tarina vain tiivistyi entisestään.
Solumyrkyt olivat saaneet aikaan sen, että Meri-Mirjan munuaiset olivat vahingoittuneet. Vasen lopetti toimintansa kokonaan ja oikea toimi huonosti, joten hän joutui dialyysihoitoon. Hänet myös pantiin jonoon odottamaan uutta munuaista, mutta sopivaa ei tuntunut löytyvän. Lopulta lääkärit päättivät poistaa heikomman munuaisen, mutta Meri-Mirja ilmoitti kieltäytyvänsä siitä:
”En halua leikkausta. Odotan, että Jumala lähettää luokseni enkelin, jolta saan uuden munuaisen!”
Lääkärit eivät ymmärrettävästä syystä kovin paljon lämmenneet tälle ajatukselle, mutta nainen oli asiasta täysin varma, vaikka tajusi, että häntä luullaan aivan hulluksi. Joka päivä Meri-Mirja kertoi odottaneensa, että enkeli tulisi, mutta sitä ei kuitenkaan tapahtunut. Lääkärit eivät jaksaneet kauan odottaa taivaallisen hoitohenkilökunnan vierailua vaan ryhtyivät toimenpiteisiin. Näytteitä otettiin ja leikkauspäivä määrättiin. Edellisenä iltana ennen leikkausta Meri-Mirja rukoili kotonaan yhden ystävänsä kanssa. He kokivat vahvasti, että Jumala vastaa rukoukseen.
Aamulla Meri-Mirja palasi sairaalaan, ja hänelle tehtiin vielä viimeiset kokeet ennen leikkausta. Munuaisten arvoissa näkyi kuitenkin jotakin, joka ei täsmännyt, joten hänet vietiin röntgeniin ja tehtiin vielä lisää kokeita. Lopulta lääkäri saapui epäuskoisen näköisenä hänen sänkynsä luo ja kysyi ihmeissään:
”Oletko sinä nähnyt sen enkelin? Jotakin uskomatonta on tapahtunut. Sinun kuolleen munuaisesi tilalle on ilmestynyt aivan uusi, jonka lihaskudos on kuin vastasyntyneellä!”
Leikkaus peruutettiin ja dialyysihoito lopetettiin. Meri-Mirja jäi kuitenkin vielä osastolle tarkkailuun. Kaksi yötä myöhemmin hän heräsi keskellä yötä kirkkaaseen valoon.
”Luulin ensin, että joku oli unohtanut valot päälle, mutta silloin minä näin sen enkelin. Hän seisoi keskellä huonetta ja oli niin suuri, että joutui kumartamaan päätään, ja hänellä oli kädessään miekka suunnattuna lattiaan. Silloin ymmärsin, että taistelu oli vihdoin päättynyt!”
Niin kuin tässä ei olisi ollut tarpeeksi, Meri-Mirja kertoi vielä lopuksi, että kaikkien näiden vaiheiden jälkeen hänen sisäelimensä olivat kuitenkin niin pahoin vaurioituneet, että hänen ei olisi pitänyt saada lapsia. Asiaa ei helpottanut sekään, että häneltä puuttui kokonaan toinen munasarja. Meri-Mirja lopetti puheensa ja totesi silmät loistaen:
”Minulla on nyt viisi lasta. Niin, ja Jumala antoi minulle myös sen toisen munasarjan. Hän on ihmeellinen!”
Meni hetki ennen kuin osasimme edes jatkaa iltaa. Tuntui, että tähän ei ole enää mitään lisättävää. Lauloimme kuitenkin viimeiset laulut, ja tilaisuus päättyi iloiseen puheensorinaan. Saimme oman potilaamme pois sairaalasta, ja suuntasimme tyytyväisin mielin kohti majapaikkaa.
Olen kuullut monenlaisia parantumistarinoita mutta en koskaan tällaista. Väkisin joutuu kysymään sitäkin, miksi toinen paranee, vaikkei osaa edes rukoilla, mutta toinen jää ilman vastausta, vaikka rukoilee hellittämättä. Minä en tiedä vastausta. Täytyy vain tunnustaa, että Jumalan tiet ovat meidän teidemme yläpuolella. Hänen ei tarvitse selittää, Hän on Jumala. Mutta me saamme rukoilla ja uskoa siihen, että Hän tietää, mitä tekee. Hänen ratkaisunsa ja vastauksensa ovat aina hyviä ja oikein.
Jumalan enkelit ovat liikkeellä silloinkin, kun emme näe heitä.
mennessä Pekka Simojoki | syys 14, 2026 | Ihmejuttuja, Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
”Ajoimme jälleen kerran iltamyöhällä Joel Reinarun kanssa jossakin päin Viroa. Meillä oli nälkä, ja Joel kertoi, että kun pääsemme perille, yksi hyvä pizzeria on vielä auki. No, eihän se pahalta kuulostanut, mutta oli pakko kertoa hänelle, että minulla on ihokeliakia, joten en voi kuitenkaan syödä niitä pizzoja. Joel totesi tapansa mukaan, että ’rukoillaan asia kuntoon saman tien’. Hän nosti kätensä olalleni ja rukoili puolestani ajaessaan. Minua kyllä pelotti pimeällä tiellä niin paljon, että pidin toista silmää kuitenkin auki kaiken varalta. Sen verran on heikko usko meikäläisellä. Kun pääsimme perille, minäkin söin, vaikkakin vähän epäröiden. Ja tiedättekö mitä, minulla ei sen jälkeen ole ollut mitään ongelmia pizzan suhteen! Jonnekin se keliakia katosi! Tällainen pinttynyt körttikin joutuu sanomaan, että meillä on ihmeellinen Jumala!”
Viron lähetystyöntekijä, armoitettu muusikko ja tarinaniskijä Tero Ruotsala virnisti leveästi. Hän oli tullut EtCetera-kuoron treeneihin ennen meidän tulevaa Viron-kiertuettamme ja tuntui olevan tyytyväinen jopa kuoron viron kielen ääntämiseen. Lopuksi hän piti pienen hartauden, jossa kertoi tuon tarinansa. Olipa hienoa kuulla. Kotimatkalla oli kyllä pieni kiusaus poiketa Riihimäen ABC:lle ja tilata pizzaa…
Kun kiertue sitten alkoi, Tero oli Tallinnassa odottamassa ja opasti meidät Viljandiin ensimmäiselle keikalle. Siinä alkoivat normaalit roudaukset, soundcheckit ja treenit. Onneksi ehdimme vielä kahlata kerran vironkielisetkin biisit läpi. Kohta ilmestyi paikalle tuttu mies eli juuri tuo Teron mainitsema pizzan ystävä Joel Reinaru sydämellisesti hymyillen. Olimme pyytäneet hänet mukaan tulkiksi ja puhujaksi, mutta lupasi mukisematta laulaa yhden soolonkin, musiikkimies kun on.
Ja kun keikka alkoi, kuoro veti komeasti viron kielellä Oo, seda rõõmu, Pimestavald kirgas ja muut laulut. Pikkuhiljaa alkoi tunnelma lämmetä, vaikka virolainen lämpenee lähes yhtä hitaasti kuin suomalainenkin. Joel piti keskellä konserttia puheen omaan tyyliinsä: vapaasti ja ilman papereita saaden yleisön nauramaan ja välillä itkemäänkin. Kuulimme, mitä hänelle oli tapahtunut pari päivää aikaisemmin, kun hän oli istunut — yllätys, yllätys — paikallisessa pizzeriassa.
Kesken pizzan syönnin Joel oli kokenut hyvin vahvasti Pyhän Hengen kertovan, että ravintolan keittiössä on joku, jolla on selkä kipeä. Tapansa mukaan hän ei arkaillut, vaan meni empimättä kysymään kassalta, kuka keittiössä on töissä. Sieltä tuli hiukan aran oloinen nainen, joka tietenkin luuli, että asiakas halusi valittaa pizzastaan. Kävi ilmi, että naisella todellakin oli selkä kipeä, ja niin Joel sai rukoilla sen puolesta. Selkä parani saman tien, ja nainen kysy hämmästyneenä:
”Oletko sinä joku selvänäkijä?”
Joel kertoi olevansa kristitty, ja että se on Jeesus, joka parantaa eikä hän! Pöllämistyneet pizzan paistajat jäivät katsomaan suu auki, kun Jumalan hullut pizzan ystävät lähtivät jatkamaan matkaansa. Joel rohkaisi kuulijoita panemaan usko käytäntöön ja kehotti meitä etsimään ”sitä mikä on ylhäältä eikä sitä, mikä on alhaalta”. Hiljaa kuuntelimme, miten Jumala toimii tämän päivän Virossa. Syvästi kosketettua väkeä poistui illalla kirkosta.
Lähdimme jatkamaan kohti Põltsamaata, jossa oli menossa nuorten tapahtuma. Tero kertoi meille linja-autossa Joelin puheeseen viitaten, että Virossa ovat tavattoman suosittuja kaikki television selvänäkijä- ja ennustajaohjelmat ja että ihmiset uskovat monenlaiseen New Age -roskaan. Hieman meitä hymyilytti, kun paikallisen bensa-aseman seinällä osui silmiin suuri mainosteksti: Kuumad joogid! Ilmeisesti niissä oli kuitenkin kyse kuumista juomista eikä joogan opettajista.
Põltsamaan konsertti oli kirkossa, mitä vähän jännitin, sillä kirkko on aika pieni ja hankalan muotoinen, mutta kyllä me sinne kuitenkin lopulta mahduimme yllättävänkin hyvin, joten konsertista oli luvassa ainakin hyvin intiimi ja lämmin. Pian alkoi tulla yleisöäkin: ensin iäkästä väkeä, ja lopuksi tulivat nuoret. Meininki lähti iloisesti liikkeelle, ja meidän afrikkahenkiset laulumme saivat kirkkosalissa aikaan jo melkoiset jamit, kun nuoret innostuivat tanssimaan.
Joel puhui taas omaan tyyliinsä vakuuttavasti ja vapaasti. Hän oli etukäteen pyytänyt kuoroakin rukoilemaan illan puolesta, sillä hän koki vahvasti, että Jumala tekisi tänään jotakin erityistä. Joelin puheen teemana oli kysymys, pelkäämmekö me enemmän ihmisiä kuin Jumalaa. Hän haastoi nuoria seuraamaan Jeesusta, vaikka se tarkoittaisikin ihmisten pilkkaa.
Sitten se tapahtui. Nuoret nousivat paikoiltaan yksi toisensa jälkeen ja polvistuivat kirkon käytävälle; osan poskille valuivat kyyneleet. Näky oli melkeinpä pakahduttava, sillä pieni kirkko oli täynnä polvillaan olevia nuoria! Katselimme sitä ihmeissämme, ja monella meistäkin olivat posket ihan märkinä. Hyvä, että pystyimme edes laulamaan seuraavaa laulua, sen verran olivat tunteet pinnassa. Tunnustan, etten minäkään ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa.
Keikan jälkeen moni uskaltautui juttelemaan. Eräskin tyttö kertoi innoissaan, että äiti oli melkein pakottanut hänet konserttiin. Nyt hän oli siitä kuitenkin onnellinen, sillä hänelle oli kuulemma illan aikana tapahtunut jotakin suurta. Ehkä saamme joskus tietää, millaisia ihmeitä Jumala teki hänen ja muiden nuorten sydämissä tuona iltana.
Kiertueen viimeinen konsertti oli Tallinnassa, ja ennen keikkaa siunasimme maan mainion tulkkimme Joelin ja työn, jota hän tekee. Joel ja muut virolaiset ystävät kiittivät meitä hyvästä musiikista, ilosta ja rohkaisusta, mutta meistä tuntui kyllä siltä, että me saimme vielä enemmän.
Yhä näen silmissäni virolaiset nuoret polvillaan kirkon lattialla. Tajusin, että tällä maalla on toivoa. Jumala nostaa, herättää, lähettää ja antaa voimansa yhä tänäänkin, jos me vain olemme valmiita menemään polvillemme. Ehkä meidänkin maallamme on toivoa.
Ja pakko on kertoa, että ennen viimeistä keikkaa pääsimme syömään, sillä paikalle tuotiin laatikkokaupalla — virolaista pizzaa!
mennessä Pekka Simojoki | syys 13, 2026 | Pekan kuulumisia
Taas on kesä vierähtänyt aika vauhdilla ja syksy kolkuttelee. Kirjoittelen tätä ihan syyskuun ensipäivinä, kun ulkona alkaa jo hiukan viileää olla, mutta toki päivisin aurinkokin paistaa. Tänään pyörähdin tuossa Pälkäneen rajalla metsässä ja tempaisin sieltä mukaan vajaan ämpärillisen puolukoita. Omenamehut on puristettu, maustekurkut tehty ja monenlaista mehua ja hyytelöä on jääkaapissa. Pakastekin on täynnä kesää.
Meidän perhekunnan suurin uutinen tänä syksynä on se, että tässä muutama viikko sitten sai vanhin poikani Janne pienen, ihanan tyttövauvan ja niin meidän kolmen villin pojan jengi sai uutta ihmeteltävää. Veikkaanpa, että kohta on ihan uusi järjestys talossa, kun pikkuneiti vähän tuosta kasvaa jaloilleen. Kyllä tämä papan ja mummin homma on ihan mahtavaa touhua. Sekin täytyy kyllä tunnustaa, että kun muutaman päivän on ollut lapsia vahtimassa, niin se sama muutama päivä menee myös toipuessa, sen verran on energiaa ilmassa. Kesää väritti meilläkin fudiksen MM-kisat, joita myös 6-vuotias Hennan poika Iivari seurasi tarkasti. Pappa saikin maalivahdin hommia, kun pikkumies takoi maaleja Ronaldo-paita päällään ja 2-vuotias Aatos seurasi isoveljen jälkiä vähän pienemmän pallon perässä. Jannen kohta 3-vuotias Veikka-poika totuttelee pikkusiskoon, mutta on tehnyt siinä sivussa jo isänsä vanavedessä ensimmäisen barkour-videonkin, jossa nähdään huimia hyppyjä. Elämä on kivaa.
Itse olen viime kesän jalkaleikkauksesta selvinnyt hyvin ja nyt jo sulkkispelitkin sujuu mainiosti. Töitä aloittelen odottavalla mielellä. Arja-vaimoni on innostunut maalaamisesta, savitöistä ja taitaa siellä olla jo uusi villapaitakin tulossa, mutta aikaa riittää myös mummitouhuille. Henna jatkaa Lahden teatterissa ja aika vauhdikasta on taiteilijaperheen elämä, kun vävypoika Miikka on samaan aikaan Tampereen ’Laulavat sadepisarat’-musikaalissa vierailijana. Janne puolestaan on hoitanut poikaansa isyysvapaalla, mutta työt hänelläkin Sanomatalossa jatkuu taas, kun on pikkuneiti kotiutunut taloon. Siinä sivussa Janne on Huhu-duon kanssa keikkaillut ja vanha bändi Idän Ihmeetkin tekevät kymmmenen vuoden tauon jälkeen syksyllä pienen, parin keikan comebackin, josta saatiin myös Gowssa esimakua. Heidi laulaa välillä isänsä kanssa, ja monenlaista laulujuttua on menossa, vaikka tänä talvena ei olekaan missään isommassa teatteriprojektissa mukana. Joonas on edelleen psykan opiskelija, mutta yhä vähän tuntuu miettivän, mitä tekisi elämällään. Töitä riittää Taysin siivoushommissa ja siellähän sitä voi rauhassa miettiä.
Elämä on niin mallissaan niin kuin se vain tässä vaiheessa voi olla. Avoimin mielin ja uteliaana suuntaan uuteen. Katsotaan, mitä sinne on Taivaan Isä varannut.
