Olympiavoittaja Mika Myllylä kyyristyy, puristaa sauvojaan ja keskittyy niin kuin tuhannet kerrat ennenkin. Adrenaliini virtaa ja sydän hakkaa. Katsomo hiljenee ja odottaa. Kun lähtölaukaus kajahtaa, Mika työntää itsensä vauhtiin kohti ensimmäistä mutkaa. Yleisö pauhaa ja taputtaa, kun koko kansan urheilusankari lykkii itseään eteenpäin tuttuun tyyliinsä. Tätä on harjoiteltu ladulla ja Haapajärven Tervanevalla, tämän hän osaa vaikka unissaan. Kuuluttaja huutaa kurkku suorana: vielä viimeinen nousu, ja voittaja on maalissa. Niin kuin tuhannet kerrat ennenkin.
Nämä tunnelmat saattaisivat olla vaikka Naganon Olympialaisista, mutta nyt oltiinkin Riihimäen Urheilutalolla, ja oli kevät 2003. Tällä kertaa Mikalla oli allaan rullasukset, latu kiersi yleisön keskellä ja maalina oli esiintymislava, jonne oli tehty pieni ramppi. Tämä oli varmasti historian lyhin sprinttihiihto, ehkä noin 100 metriä. Oli menossa Big Light -tapahtuma, jonne Mika oli kutsuttu vieraaksi. Hiihtokisaan hänet haastoi kuoromme paras hiihtäjä Philippe, joka kuitenkin hävisi mestarille, tosin vain kunnioitettavat neljä sekuntia. Yleisöä oli halli täynnä, joten ääntä ja riemua riitti melkein kuin Naganossa.
Minä olen ollut melkoinen urheiluhullu jo pienestä pojasta saakka. Kun asuimme Afrikassa, isä tilasi minulle Suomen Urheilulehden, joka luettiin tarkasti, vaikka se tuli aina kuukauden myöhässä. Yksi suosikkikirjojani Ambomaalla oli Suomen urheilun tähtihetkiä, jonka sivuilta ahmin ”Haku-Veikko” Hakulisen ja ”Susi-Kalle” Oikaraisen sankaritekoja, vaikka tuskin edes tiesin, mitä hiihtäminen on. Välillä kuvittelin itseni Paavo Nurmeksi ja juoksin pitkiä lenkkejä, kunnes polvet tekivät tenän. Isä hankki jostain keihäänkin, jota heittelin Tshandin lähetysaseman takapihalla palmujen katveessa melkein kuin itse Jorma Kinnunen.
Urheiluhulluus jatkui myöhemmin Suomessakin, tosin vähän lievempänä, sillä musiikki vei miehen mennessään. Luistimet vedin jalkaani ensimmäisen kerran 11-vuotiaana ja salaa kenenkään näkemättä kävin harjoittelemassa luistelukentällä, kun valot olivat sammuneet. Myöhemmin aikuisena opettelin myös hiihtämään, ja jossakin vaiheessa lykin ”pertsaa” mielestäni melko hyvinkin. Totuus kuitenkin paljastui viimeistään sillä lenkillä, kun luulin jo pitäväni aikamoista vauhtia, kunnes joku naapurin mummo sujutteli ohi tuosta vaan. Tussahdin vielä nokilleni, kun yritin lähteä peesaamaan. Ymmärsin, että hiihto ei ole minun lajini, ja siirryin suosiolla penkkiurheilun puolelle.
Mika Myllylästä tuli minulle yksi kaikkien aikojen hiihtosankareista, ja seurasin televisiosta kaikki mahdolliset kilpailut, joissa hän oli mukana. Elin täysillä mukana Naganon lisäksi Lillehammerit, Trondheimit, Ramsaut ja mitä muita niitä olikaan ja nautin Mikan jokaisesta mitalista niin kuin moni muukin suomalainen. Hänessä oli kaikki se, mitä kansa sankarilta odottaa.
Sitten tuli vuoden 2001 Lahden dopingskandaali, ja tuntui kuin koko maailma olisi kaatunut. Olin varmasti monta päivää aivan rikki. Kirjoitin silloin päiväkirjaani:
Voi surkeuksien surkeus!! Nyt se on sitten tosiasia eli Suomen ja koko maailman ehkä kaikkien aikojen dopingskandaali! Se oli varsinainen sokki koko kansalle, sillä kiinni jääneissä oli sellaisia, joista ei ikinä olisi uskonut! Erityisesti harmittaa Mika Myllylä, joka takuulla olisi pärjännyt ilman pisaraakaan hemohessejä. Miehellä on vielä kristityn ihmisen maine. Voi Mika, minkä teit! Niinpä niin, puhtoinen meistä ei ole kukaan, mutta harmittaa niin vietävästi. Onhan se hassua, kuinka tuollaisesta voi melkein mielenrauha mennä, viime yönäkin heräsin ja valvoin tuntitolkulla, kun päässä vain pyöri tämä doping…
Kun skandaalista oli mennyt muutama päivä, minua alkoi harmittaa median ajojahti, jossa melkein ihmisarvokin vietiin näiltä dopingista kärähtäneiltä. Iltapäivälehtien lööpit tuntuivat tosi tekopyhiltä ja armottomilta. Sain jostakin päähäni lähettää Mikalle silloisen uusimman levyni Puolimatkan Majatalo. Kirjoitin saatteeksi pari rohkaisevaa sanaa, toivotin siunausta ja kävelin postiin. Ei minulla ollut osoitetta, joten kirjoitin vain paketin päälle: Mika Myllylä, Haapajärvi.
Ensimmäisen kerran tapasin Mikan keväällä 2002 Haapajärven kirkossa EtCetera-kuoron konsertissa, jonne hän oli lupautunut mukaan. Erityisesti mieltäni lämmitti se, että hän oli kertonut kirkkoherralle olevansa ”Simojoen musiikin ystävä”, oli kuulemma saanut minun levyni ja kuunnellutkin sen. Mika osoittautui mukavaksi mieheksi, herkäksi ja jopa vähän hauraaksikin. Hän tuli keikallekin hieman arastellen, sillä edellisestä kirkkoesiintymisestä oli tullut sen verran ilkeää lehtikirjoittelua. Onneksi uskalsi kuitenkin mukaan.
Erityisesti Mika hämmästeli meidän kuoromme iloista meininkiä ja lämmintä henkeä, ”joka oli tullut vastaan jo sakastissa”, niin kuin hän sanoi. Tämä oli hänelle uutta. Puheessaan Mika puhui ystävyydestä ja ihmetteli sitä, että kovin monet kristityt olivat muistaneet häntä tämän vaikean vuoden aikana. Sakastissa keskustelimme yllättävän avoimesti, ja hän kertoi joka päivä rukoilevansa, että Jumala näyttäisi hänelle oikean suunnan ja tien.
Seuraavan kerran törmäsimme vasta sitten Riihimäellä, mutta muutaman kertaa sen vuoden aikana myös soittelimme ja keskustelimme välillä pitkäänkin. Juttelimme sekä urheilusta, mediasta ja hengellisistä asioista että hänen tulevaisuudensuunnitelmistaan. Lupasin auttaa, jos vain jossakin voin. En ehkä uskalla sanoa, että meistä tuli läheisiä ystäviä, mutta kun nyt vuosien jälkeen kaivoin esille Mikan kirjan Riisuttu mestari, huomasin, että omistuskirjoitukseksi oli kirjoitettu Ystävälleni Pekalle. Se tuntuu yhä hyvältä.
Mikan lähtö tuli yllättäen. Yhteydenpitomme hiipui, ja kun tieto hänen kuolemastaan tuli, moitin pitkään itseäni siitä, etten ollut osannut auttaa enempää. Miksen tajunnut edes soittaa? Mikan kautta ymmärsin, kuinka julmaa julkisuus voi olla ja kuinka järkyttävän paineen alle ihminen voi joutua kansakunnan kaapin päällä ja julkisuuden armottomassa valokeilassa. Ymmärsin, kuinka hauras voi sankarikin olla.
Mika lopetti puheensa Riihimäen Urheiluhallissa lauseeseen, jota en unohda:
”Olen löytänyt palkintopallin, jossa annetaan vain kultaa kaikille haluaville!”
Mika on maalissa voittajana.