Bussissa oli iloinen tunnelma. Nauru ja laulu kaikui siellä täällä, ja takapenkillä soi kitara. Jakaranda-kuoro oli keikkareissulla jälleen kerran, ja ulkona paistoi kevätaurinko. Suuntana oli tällä kertaa Myllykummun kurssikeskus, joka sijaitsee Siikaisissa lähellä Poria. Ainoa asia, joka vähän huoletti, oli erään kuorolaisen, Elinan selkä. Hän oli valittanut selkäänsä koko matkan, eikä lääkkeistäkään tuntunut apua olevan. Hyvä, että tyttö pystyi edes istumaan bussin penkillä, saati laulamaan keikalla kuoron afrikkalaisin tanssein höystettyjä lauluja.
Kun bussi kääntyi Myllykummun pihaan, siellä näkyi yllättäen odottamassa tuttu hahmo, Porin ”hihhulipappi” Matti Vuolanne. Hän huitoi iloisesti kädellään ja hymyili leveästi. Ennen kuin ehdimme ulos bussista, Matti oli jo astunut sisään ja omaan tyyliinsä silmät suurien lasien takana iloisesti tuikkien huudahti jotenkin näin:
”Jeesuksen Kristuksen nimessä olette sydämellisesti tervetulleita! Olkoot laulunne siunattuja ja tuokoon konserttinne satoa Jumalan valtakuntaan!”
Sitten mies jatkoi samaan hengenvetoon:
”Kenellä teistä on selkä kipeä? Herra kertoi, että joku teistä tarvitsee rukousta!”
Kohta Elina pääsikin bussin ulkopuolella Matin lempeään mutta kovaääniseen käsittelyyn. Toinen käsi potilaan selän päällä ja toinen ylös kohotettuna Matti rukoili, eikä siinä totisesti ääntä säästelty. Kun ”hoito” oli ohi, Elina oli yhtä hymyä. Kipu lähti saman tien, ja konserttikin sujui ilman ongelmia. Olimme aika ällistyneitä.
Tämä kohtaaminen keväällä 1988 on yksi selkeimpiä muistojani pastori Matti Vuolanteesta. En osaa sanoa, milloin näin hänet ensi kertaa, mutta Matti oli sen verran persoonallinen tapaus, ettei häntä voinut unohtaa, jos hänet oli nähnyt. Siinä oli mies, joka ei pitänyt lamppuaan vakan alla eikä ääntänsä piilossa. Muistan kuin eilisen vielä senkin tilanteen, kun olin Porissa keikkareissulla ja sattumalta silmiini osui keskellä kaupunkia rivi kerrostalon ikkunoita, joissa luki suurin kirjaimin: JEESUS ELÄÄ.
Tiesin heti, kuka siellä asuu, siitä ei ollut pienintäkään epäilystä. Matti Vuolanne tietenkin!
Matti oli mies, joka ei hävennyt Jeesusta niin kuin me muut kovin helposti häpeämme. Hänen kohdallaan tuli usein väkisinkin mieleen se Raamatun kohta, jossa Paavali kehottaa astumaan esiin ”sopivalla ja sopimattomalla hetkellä” (2. Tim. 4:2). Matti piti kyllä huolta sopimattomista hetkistä suurin sydämin ja ilman häpeän häivää. Mutta miten me muut uskaltaisimme hoitaa edes ne sopivat hetket? Siinä suurin ongelma varmastikin on.
Kerran kävi niin ”onnettomasti”, että Matti tuli minua vastaan jossakin julkisella paikalla. Muistelisin, että kyseessä oli Helsingin rautatieasema. Hän näki minut ruuhkan keskeltä ja saman tien huusi kovalla äänellä:
”Pekka Simojoki, halleluja!”
Ennen kuin ehdin karkuun, hän oli jo luonani ja kiitteli minusta Jumalaa palavasti kovalla äänellä kaiken keskellä käsi kohti taivasta kohotettuna. Tunnustan, että minä häpesin silmät päästäni, ja toivoin vain, ettei ainakaan kukaan tuttu näkisi. Matille se oli aivan luonnollista, miksi hän olisi Jeesusta hävennyt!
En voi unohtaa sitäkään, että Kirkon Nuorisopäivillä Lahden suurhallissa vuonna 1984 esiintyi Ruotsin supertähti Carola Häggvist suuren maailman viihdebändinsä kanssa. Mattikin oli siellä, mutta ei sisällä hallissa vaan sen ulkopuolella, missä hän seisoi pienen kaiuttimen kanssa ja saarnasi konserttiin jonottaville nuorille siitä, miten ihana Vapahtaja on. Taisi minua vähän silloinkin hävettää. Mattia ei.
Noita hauskoja ja uskomattomia tarinoita riittää niillä, jotka tunsivat Matin. Hänellä tuntui olevan energiaa, intoa ja ideoita loputtomasti, kun oli kyse Jumalan valtakunnan työstä. Papin hommansa lisäksi mies ilmaantui paikalle aina siellä, missä jotakin räväkkää tapahtui. Kova ääni paljasti nopeasti, kenestä oli kyse. Nuorempana hän tuki lähetystyötä keräämällä ja myymällä taidetta melkoiset määrät. Hän sepitteli jopa laulujakin, työnsipä minullekin joskus käteen kasan runojaan. Muistan yhden runon nimenkin: Jeesuksen aasi.
Matti oli saanut jo nuorena 1950-luvulla profetian, jonka mukaan Jumala veisi hänet työhön rautaesiripun taakse Siperiaan. Tulevaa Maria-vaimoaankin hän varoitteli siitä jo seurusteluaikana. Tuolle silloin niin hullulle ja täysin mahdottomalle ajatukselle moni nauroi. Nauru loppui 35 vuoden kuluttua, kun Neuvostoliitto romahti. Matti juoksi väsymättä vuosikaudet pitkin Siperian tundraa ja Venäjän vankiloita julistaen Jeesuksesta jokaiselle vastaan tulevalle burjatille ja evengille aina Jakutiassa asti. Matti kohtasi monia tiukkoja tilanteita: kerran joku ärtynyt ortodoksipappi meinasi heittää miehen jokeen, ja jossakin hänet raahattiin oitis miliisiasemalle. Tuo kuulustelu päättyi silminnäkijöiden mukaan niin, että miliisit tekivät itkien parannusta. Aina ei ollut kuulijoiden kanssa edes yhteistä kieltä, mutta se ei Mattia estänyt. Kun eivät jalat enää Mattia vanhempana kantaneet Siperiaan asti, hän antoi aikansa hengellisille radio- ja televisio-ohjelmille niin kauan kuin henki pihisi.
Monet näistä muistoista palasivat elävinä mieleeni vuosikymmenien jälkeen syksyllä 2019, kun konserttini jälkeen astuin pieneen huoneeseen porilaisessa hoitokodissa. Siellä lepäsi vuoteellaan tuttu hahmo. Aika oli tehnyt tehtävänsä, ja 87-vuotiaan evankelistan maallinen maja oli jo hyvin hauras, mutta silmissä loisti tuttu palo. Ymmärsin heti, että taistelut oli taisteltu, ja yhden Jumalan soturin ahkerasti käytetty miekka laskettaisiin pian Kuninkaan jalkojen juureen. Muisti oli jo heikentynyt, mutta kun Jeesuksesta puhuttiin, kaikki oli tallella. Aivan viime päiviin saakka hänen luonaan kävi moni rukousta tarvitseva ja sai avun.
Kaivoin esiin kitarani ja aloin laulaa riihikirkkohymniä. Hymyilytti, kun Mattikin liittyi heti mukaan suurella äänellään. Hän kyseli kovasti tuosta laulusta ja riihikirkostakin. Kun kerroin, että nuoret laulavat tätä laulua siellä vieläkin, seurasi ”mattimainen” innostunut huudahdus:
”Meidän täytyy kaikkien mennä oikein polvillemme ja rukoilla riihikirkon puolesta, että nuoret voisivat yhä löytää siellä Jeesuksen!”
Lopuksi kiitin Mattia siitä, että hän on ollut minullekin suuri esikuva rohkeudesta ja Jeesuksen seuraamisesta. Toivotin hänelle hyvää kotimatkaa, johon vanha soturi vastasi:
”Siellä perillä me sitten yhdessä laulamme Jeesukselle ylistystä!”
Veisasimme yhdessä iltavirren, ja sitten oli aika lähteä.
Kymmenen kuukautta myöhemmin tuli suruviesti: vanha soturi oli saanut kutsun kotiin. Tänään Matti seisoo sen Jeesuksen edessä, jota hän ei koskaan hävennyt. Ylistyslaulu on alkanut, eikä ääntä sielläkään varmasti säästellä. Halleluja!