Päiväkumpu! Pitkästä aikaa seisoin tutulla mäellä Oriveden laitamilla. Samat rakennukset, järvimaisema ja tietenkin riihikirkko niityn laidalla. Tässä kauniissa kurssikeskuksessa kävin vuosikymmeniä sitten oman riparini. Isosenakin ehdin olla aika monta kesää, ja nyt sain tuoda oman poikani tänne isoseksi.
Vähän samoilla asioilla oli myös vanha ystäväni Alppari Tähkäpää, jonka kanssa on vedetty kymmeniä leirejä vuosien aikana. Tuntui hyvältä tavata vanhaa taistelutoveria juuri täällä, mutta erityisen hyvältä tuntui nähdä, kuinka uusi sukupolvi jatkoi sillä polulla, jota isät ovat kulkeneet.
Kiersimme Alpparin kanssa aluetta ympäri nostalgisissa tunnelmissa, kurkistimme majoituskämppiin ja kuuntelimme, kuinka nuoret musisoivat isossa teltassa. Lopuksi pysähdyimme hetkeksi meille molemmille rakkaaseen riihikirkkoon, joka tuoksui ihan tutulta ja jonka mustat seinät kertoivat meille tuhansia tarinoita.
Alppari katseli mustaa afrikkalaista krusifiksia alttarilla ja kosketti mietteissään kirkon yksinkertaista alttarikaidetta, joka oli monin kyynelin kasteltu. Saman tien olimme jo vuosien takana, kun ystäväni innostui kertomaan yhden monista muistoistaan:
”Pidin kerran nuorille puheen Raamatun surullisimmasta jakeesta, joka löytyy Johanneksen evankeliumista. Kun Jeesus tapasi Betesdan lammikolla 32 vuotta sairastaneen miehen ja kysyi, halusiko tämä tulla terveeksi, mies vastasi: ’Minulla ei ole ketään, joka auttaisi minua…’ (Joh. 5:7).
Kun sitten illan lopuksi nuoret tulivat rukoilemaan, eräs tyttö polvistui alttarille itkien ja sanoi: ’Minullakaan ei ole ketään!’
Hän kertoi kotinsa vaikeasta tilanteesta ja yksinäisyydestään. Rukoilimme hartaasti, että Jumala lähettäisi hänellekin jonkun.”
Alppari keskeytti tarinansa, ja näin, kuinka kyynel valui pitkin poskea. Sitten hän jatkoi:
”Vuosia myöhemmin jossain tapahtumassa minua vastaan tuli äiti kolmen lapsen kanssa ja tervehti iloisesti. En ensin tuntenut häntä, mutta sitten tajusin, että siinä oli se tyttö, jolla ei ollut ketään. Jumala oli kuullut rukoukset ja antanut hänelle hyvän aviomiehen sekä ihania lapsia ja ystäviä. Nyt hän oli onnellinen perheenäiti.”
Se kyynel poskella kertoi paljon. Se ei ollut ensimmäinen kyynel, jonka näin, olen nähnyt niitä Alpparin silmissä monia. Isolla miehellä on myös iso sydän ja iso syli. Riihikirkossa olemme istuneet yhteensä varmaan viikkoja ellei kuukausia, jos kaikki nuorten kanssa vietetyt tunnit laskettaisiin yhteen. Sen lisäksi olen juontanut Alpparin kanssa lukemattomia tilaisuuksia, ja vain Luoja tietää sen improvisaation määrän, mikä niissä on nähty!
Muistan senkin kerran, kun tulin Kirkon Nuorisopäiville pitämään nuorille iltakirkkoa. Ainoa ongelma oli, ettei minulla ollut muuta suunnitelmaa tilaisuuden ohjelmaksi kuin pinkka uusia lauluja. Onneksi yksi ensimmäisistä tapaamistani ihmisistä siellä oli Alppari, joka heti tarttui koukkuun ja lähti mukaan.
Toteutimme tilaisuuden niin, että minä opetin nuorille laulut yksi kerrallaan, kun taas hän istui piilossa sakastissa mikrofonin kanssa, ja aina kun musiikki loppui, hän luki meille pätkän Raamatusta omaan vahvaan tyyliinsä. Näin me jatkoimme vuorotellen.
Kirkko oli tupaten täynnä nuoria. Ensin he kuuntelivat, sitten alkoivat laulaa, ja lopussa kaikki vain itkivät ja lauloivat. Siitä tuli merkillinen ilta. Pyhä oli läsnä. Muistan, kuinka yksi pappismies tuli illan päätteeksi silmät märkänä kiittämään ja sanoi hiljaa:
”Tämä oli Kristus-hetki. Tätä varten kirkot on!”
Meillä on Alpparin kanssa muodostunut myös melkoinen jäynäperinne, ja hauskaa on riittänyt. Se taisi alkaa yhdellä riparilla, kun sain pahaenteisen puhelun:
”Päivää, täällä on asessori Komulainen Tampereen tuomiokapitulista! Tulisin huomenna tarkastamaan teidän rippikoululeirinne ja erityisesti haluaisin tutustua leirin kirkkomusiikin opetukseen. Haluaisin nähdä myös päiväkirjat!”
Voi hyvänen aika sitä paniikkia, joka iski päälle, sillä minä olin leirin valekanttori, joka ei tiennyt kirkkomusiikista yhtään mitään, saati sitten että olisin joitakin päiväkirjoja täytellyt! Onneksi Komulainen lopulta paljastui Alpparin jäynäksi. Olen sittemmin maksanut kalavelkojani panemalla hänet varoittamatta leikittämään lapsia kesäleirillä ja tanssimaan kirkon keskikäytävällä virren tahtiin. Alppari puolestaan on pannut minut jopa säveltämään parintuhannen ihmisen tuijottaessa ja televisiokameroiden käydessä.
Itse asiassa yksi laulu nimeltä Niin kuin hopeaa on syntynyt Alpparin jäynän ansiosta! Jos ovat välillä kyyneleet vuotaneet, niin kyllä me ollaan naurettukin!
Olen usein kutsunut Alpparin vaimonsa Johannan kanssa meille Kangasalle pihaseuroihin. Tämä hieno perinne on kerännyt joka kerta toistasataa ihmistä vieraiksi pihallemme. Alpparin monista tarinoista minua on koskettanut erityisesti yksi, jonka hän kerran pihaseuroissa kertoi:
”Tilanne ei näyttänyt hyvältä. Kirkkoherra vei minut puhumaan kinkereille maataloon, jonne oli tullut vain neljä kuulijaa. Talon emännän lisäksi paikalla oli kiikkustuolissa keinuva isoäiti, halkopinon päällä istuva ärtyneen näköinen talon vanhapoika sekä naapurin mummo, joka oli köppässyt paikalle potkukelkalla. Mietin kuumeisesti, mitä ihmettä minä tällaiselle porukalle puhuisin. Lopulta päätin jättää kaikki valmiit puheet pois ja yksinkertaisesti luin Raamatusta yhden tutun kohdan, jota höystin muutamalla ajatuksella.
Silloin näin, kuinka isoäidin keinu pysähtyi. Hän nousi ylös, käveli luokseni ja tarttui käteeni molemmin käsin sanoen: ’Sinä puhuit rakkaasta Jeesuksesta, ja minä näin enkeleitä sinun ympärilläsi!’
Olisittepa nähneet niiden muiden ilmeet! Emäntä tuli sanomaan minulle aivan ihmeissään: ’Olipa ihme juttu. Meidän mummo ei ole puhunut mitään kahteen viikkoon!’
Hän oli hetken vaiti ja jatkoi: ’Sitä paitsi hän on kuuro!’
Silloin minä tajusin, että ketään ei voi halveksia. Jeesukselle yksikin ihminen on tärkeä!”
Ja taas näin kyyneleen valuvan ystäväni poskella.