Kauhajoen Urheilutalolla oli säpinää. Pohjanmaa oli taas liikkeellä, ja autoja kurvasi pihaan katkeamattomana virtana. Tällä kertaa ei kuitenkaan ollut kyse Kauhajoen Karhujen korismatsista, vaan Exitin konsertista, mutta suuren urheilujuhlan tuntua oli kieltämättä kyllä ilmassa.
Kaikki alkoi olla jo valmista, soundcheck oli tehty, joten eteisaulaan tunkenut yleisö päästettiin vihdoin sisään. Minä olin vielä järjestelemässä levypöytää salin ovensuussa, ja monenlaista tarinaa tuli heitettyä konserttiin saapuvien ihmisten kanssa. Jossakin kohtaa juttusilleni tuli vähän vanhempi mies, jonka koko olemuksesta näkyi, että kovaa työtä oli elämässä tullut tehtyä ja paljon. Hän ei ollut iso korsto, vaan pikemminkin sellainen sitkeä pohjalainen ”äijä”, jolla oli ilmeestä päätellen jotakin tärkeää asiaa. Hän kertoi värikkääseen tyyliinsä jotenkin tähän tapaan:
”Minä olen koko ikäni tehnyt betonihommia, ja pikkuhiljaa on käynyt niin, että taitaa olla betonia koko mieskin sydänjuuria myöten. Nyt Jumala on kuitenkin alkanut tehdä ihmeitään, sillä vähitellen on betoni alkanut murtua ja tiedätkö mitä: se johtuu näistä teidän lauluista! Ne menee betoniin kuin veitsi voihin! Minä olen käskenyt kavereidenkin kuunnella Exitin levyjä, jotta niiltäkin alkaisi betoni ropista lattiaan.”
Sitten kaveri toivotti hyvää konserttia ja lähti etsimään paikkaansa salissa. Katselin hymyillen hänen peräänsä. Tuskin suomalaiselta äijältä voisi parempaa palautetta saada. Tiesin, että ainakin yksi laulu lauletaan tänään tälle betonimiehelle, ja niin me teimmekin ja aloitimme konsertin Damaskoksen tie -kappaleella. Taisi Paavalikin olla melkoinen betoniäijä, ennen kuin hänet pysäytettiin Damaskoksen tiellä, ja betoni alkoi murtua.
Silloin liikahti jotain, pato murtui jossakin,
tuntui niin kuin vedet kirkkaat virtaisivat viimeinkin…
Tuolla betonikaverilla oli sana hallussa, ja hän osasi antaa palautteen hauskaan tyyliin, mutta aika usein miehiltä ovat sanat hukassa ja tunteita on vaikea ilmaista ääneen. Hymyilyttää sekin tekstari, jonka lähetti eräs opettajaystäväni, kun oli keikan jälkeen tavannut tutun kaverin kaupassa. Tämä oli varmaan paras palaute, mitä tuo suomalainen mies pystyi sanomaan:
Sain viereisessä Cittarissa kuulla rehellistä palautetta illasta. Entinen meidän koulun vahtimestari kysyi, olinko kirkossa. Kun vastasin joo, hän totes, että ”perkele, oli hyvä tilaisuus”!
Välillä tuntuu siltä, että meille miehille on kovin usein valettu betonikuoret, joita on vaikea saada rikki. Johtuuko se siitä, että sisältä mieskin on kuitenkin herkkä ja pehmeä, ja häntä pitää suojella sitäkin paksummalla kuorella. Kyyneleet eivät helposti valu, mutta välillä rupeaa ”silmät hikoilemaan”, niin kuin eräs äijä asian ilmaisi.
Kyyneleistä onkin mieleeni jäänyt yksi episodi, joka tapahtui Raahen kirkossa pidetyssä Majatalo-illassa. Kirkko oli täynnä ja tunnelma oli lämmin, vaikka ehkä vähän pientä varauksellisuutta olikin alussa ilmassa. Kun illan rukousosuus oli alkamassa ja pastori Jukka Jämsén astui mikrofonin ääreen, hän sanoi merkilliset sanat, jotka Jumala antoi hänelle juuri sillä hetkellä:
”Minulle tuli sellainen sana, että joku saa tänään takaisin itkun lahjan!”
Seuraavana päivänä eräs tuttu nainen otti yhteyttä ja kertoi tosi liikuttuneena isästään, joka oli oikein sellainen jäyhä suomalainen perusäijä. Hän oli aiemminkin kyllä ollut mukana jossakin Majatalo-illassa, mutta oli aina lähtenyt pois ennen kuin rukousosuus alkoi. Tällä kertaa hän oli kuitenkin suostunut ensimmäistä kertaa jäämään loppuun asti ja antoi jopa siunata itseään. Kun tuttavani oli varovasti kysynyt isältään tilaisuuden jälkeen kahvilla, millainen maku illasta oli jäänyt, tämä oli tapansa mukaan vain todennut:
”En kommentoi!”
Vastausta ei tullut, mutta kyyneleet valuivat! Ne olivat kuulemma ensimmäiset kyyneleet, jotka ystäväni oli koskaan nähnyt isänsä poskilla!
Hengelliset asiat ovat miehelle vaikeita ehkä siksi, että vahvan pitää tulla heikoksi, ja mies pelkää olla heikko. Jumala tekee kuitenkin työtään salaa, ja betoni rapisee kovimmankin jätkän päältä, sillä Hän tietää betonin heikot kohdat ja raot. Aina välillä betonin rapinaa on saanut kuulla ja se on yksi kauneimpia ääniä, joita tiedän. Ne ovat hienoja hetkiä, kun jossain kirkon penkin päässä on keikan jälkeen jonkun suomalaisen miehen kanssa saatu jutella elämän tärkeistä asioista, painettu pää ja viety koko roska suureen käteen. Kyllä siinä ovat posket olleet märkinä molemmilla.
”Ihan on pakko sulle, Pekka, kertoa, että yksi sun laulu on syypää siihen, että meikäläinen on uskossa! Se tapahtui 1990-luvulla eräässä missiotapahtumassa, jossa olin lupautunut kuoroon laulamaan, laulumiehiä kun olen. Kun avasin tilaisuuden lauluvihon, ensimmäisenä silmiin osuivat sanat Tunnen suurta Jumalaa vain vähän… Silloin tuntui, että läpi meni kuin sähköisku, ja samalla kirjanen putosi lattialle. Kumarruin nostamaan kirjan, ja tiedätkö, että lattian rajasta nousi ylös aivan eri mies. Muistan sen kuin eilisen päivän, sillä kokemus oli niin todellinen!”
Katsoin keski-ikäistä suntiota suu auki. Keikka oli juuri alkamassa Sääksmäen kirkossa, kun hän paljasti salaisuutensa sakastissa. Ei siinä voinut tehdä muuta kuin sopertaa: ”Kiitos Herralle” tai jotain muuta epäluterilaista! Tuonkin Liekit-musikaalin laulun olin jo laulanut puhki monta kertaa, mutta sille olikin näköjään Jumalan suunnitelmissa yhä käyttöä. Oli ihan mielettömän hieno tunnelma kävellä siitä suoraan yleisön eteen, aloittaa konsertti ja odottaa, mitä Jumala tällä kertaa tekee. Ja kun Jumala jotain tekee, betonikin murtuu!
Raamatussa on oma viestinsä meille betonimiehille:
Minä annan teille uuden sydämen ja teidän sisimpäänne uuden hengen. Minä otan teidän rinnastanne kivisydämen pois ja annan tilalle elävän sydämen.
(Hes. 36:26)
Mikään betoni ei ole liian kovaa Jumalalle. Betoni murtuu, mutta Jumalan rakkaus pysyy.