Taas näkyi jo kaukaa korkea kaupungintalo ja tutun näköiset kirkontornit. Sydän alkoi hakata, sillä tunnen tuon kaupungin vaikka unissani. Kemi tuo varmasti tavalliselle tallaajalle mieleen lähinnä maailman suurimman lumilinnan, tuskin paljon muuta. Minulle se merkitsee kuitenkin paljon enemmän: Kemi on minun syntymäkaupunkini!
Vaikka olin keikkareissulla, kurvasin jälleen keskustaan ja pysäköin autoni hetkeksi Valtakadun varteen tietyn kerrostalon eteen. Kävelin sisäpihalle ja muistelin kultaisia vuosia joskus 1960-luvun alussa. Seisoin hetken talon seinustalla ja katselin ylös niin kuin tein pikkupoikana joka kerta, kun tuli itku puseroon hiekkalaatikolla. Muistan, että neljännen kerroksen ikkuna avautui, ja äiti kurkisti ulos kysyen, mikä oli hätänä. Lohdutus tuli langattomana, sillä kun äiti puhalsi, “pipi” parani ja leikit jatkuivat taas. Ihmepuhallus auttoi aina.
Maailma oli seikkailuja täynnä. Kun naapurin katolla kerran kiipesi nokikolari, minunkin ammatinvalintani oli saman tien selvä. Kun sen ajan mainostajat tiputtivat lentolehtisiä kaupunkiin, meille pojanvekaroille tuli kisa, kuka kerää niitä eniten talteen. Kyllä me muutenkin juoksimme, mekastimme ja teimme kaikenlaista hölmöä, kuinkas muuten. Viisivuotiaana keksin jopa karata lapsenlikalta ja lähteä äitiä vastaan, kun hän palasi polkupyörällä koulusta, jossa toimi opettajana. Äiti säikähti melkein kuoliaaksi, kun näki pikkupoikansa kävelevän vilkkaan valtatien pientareella rekkojen huristaessa ohi. Taisi Kemin enkeleillä olla silloin kiire!
Lapsuusvuodet vilisivät silmissä, kunnes lopulta oli pakko palata autolle ja jatkaa matkaa keikkapaikalle Kemin kirkkoon. Se löytyi yhtä ylväänä kuin ennenkin. Lämmin tunne täytti rinnan, kun astuin kitarani kanssa sisään ja näin tutun kirkkosalin, saarnastuolin ja yksinkertaisen krusifiksin alttarilla. Tämä oli isäni työpaikka, jossa hän piti ensimmäiset saarnansa. Minä olen papin poikana istunut tässä kirkossa lukemattomia kertoja ja päinvastoin kuin monet kavereistani, opin jo nuorena, mitä täällä tapahtuu. Hymyilyttää vieläkin sukulaispoika, joka tuotiin tänne ensimmäistä kertaa. Kun pappi ilmestyi saarnastuoliin, poika kajautti into piukassa:
”Sieltä se Jumala tulee!”
Tämän saman alttarin äärellä isäni kohtasi aikanaan monta tuttua ja tuntematonta. Kerran sinne tuli nainen, jota isä ei ollut koskaan aiemmin nähnyt kirkossa. Nainen oli kuin eksynyt väärään paikkaan, hän oli muodikkaasti pukeutunut ja niin vahvasti meikattu, että olisi sopinut paremminkin johonkin yökerhoon. Mutta kun kutsu kuului, hänkin käveli muun seurakunnan joukossa alttarille ja polvistui ehtoolliselle silmät märkinä ja maskarat valuen. Tuo kohtaaminen jäi isäni mieleen niin elävästi, että hän kirjoitti runon Peräpenkin mies. Runossa nainen oli vaihtunut mieheksi, mutta tarina on sama. Minä myöhemmin sävelsin sen ja olen laulanut sen tässäkin kirkossa monta kertaa.
Usein olen törmännyt keikoilla myös isäni entisiin rippilapsiin ja kuullut heidän muisteluitaan. Isä kuulemma osasi ja halusi olla nuorten kanssa. Viikonloppuisinkin hänen nähtiin usein pyörivän kadulla heidän keskellään. Muistan, kuinka eräs pappi kysyi minulta kerran:
”Onko isäsi koskaan kertonut, että meillä oli Kemissä silloin nuorisoherätystä? Minäkin kävin poikien riparin, jolla kaikki tulivat uskoon. Leiriltä palatessamme linja-auto kaikui hengellisistä lauluista, kun me pojat veisattiin!”
Ei isä siitä herätyksestä koskaan puhunut minulle, mutta kun kysyin asiaa, hän vain myhäili:
”Kai sitä silläkin nimellä voi kutsua.”
Hän muisteli, että nuortenleirit olivat todella suosittuja, ja niillä riitti porukkaa. Nuortenilloissa oli ohjelmassa laulua, todistuspuheenvuoroja ja opetusta. Välillä nähtiin jokin sketsikin ja juotiin vielä iltateet päälle. Tunnelma oli tiivis ja paikat täynnä. Moni teki elämänsä suurimman löydön. Kun meille sitten tuli lähtö lähetystyöhön Afrikkaan, se oli Kemin nuorille surun paikka. Taidettiin saada sillekin reissulle monta Kemin enkeliä mukaan.
Nämä muistot pyörivät mielessäni, kun keikkani alkoi. Tällä kertaa elettiin keskellä korona-aikaa, joten konsertti striimattiin tyhjästä kirkosta ilman yleisöä. Pienten teknisten ongelmien jälkeen saatiin kasaan ihan mukava juttu. Oli tilaisuus striimattu tai ei, minulle keikka lapsuuteni kirkossa ei ole mikä tahansa keikka!
Kun konsertti oli päättynyt, ja tehtiin lähtöä, yksi paikallisista kysäisi kuin ohimennen:
”Tiesitkö muuten, että tässä Kemin kirkossa on nähty enkeleitä?”
Enpä todellakaan tiennyt mitään moisesta. Sain vielä lähtöä tehdessäni kuulla uskomattoman tarinan, joka juontui jonnekin 1970-luvun lopulle. Koska kyseessä oli kotikirkkoni, innostuin keikkareissuni jälkeen tekemään melkoisen salapoliisityön, kun yritin selvittää kuulemani todenperäisyyttä. Kävi ilmi, että monia muita kutsumattomia vieraita oli noihin aikoihin käynyt kirkossa. Eräänäkin yönä sinne oli murtauduttu, kirkkoviinit juotu ja kaiken lisäksi töhritty alttari oli. Myös alttaritaulu oli viilletty veitsellä halki. Mutta entä enkelit?
Lopulta tärppäsi, ja löysin kuin löysinkin suntion, joka oli ollut töissä juuri silloin. Hän oli jo eläkkeellä, mutta muisti vielä kaiken kirkkaasti:
”Eräänä myöhäisenä iltana huomasin, että kirkossa oli valot, vaikka olin sammuttanut ne ja lukinnut ovet. Menin tarkistamaan, oliko joku kanttoreista kenties mennyt harjoittelemaan, vaikka yleensä he kyllä ilmoittivat siitä minulle. Hiivin sakastin ovesta sisään ja kuulin tosiaan urkujen soivan. Muistan, että kappale oli taivaallisen kaunis, enkä ollut koskaan aiemmin kuullut sitä. Kirkkosaliin astuessani en kuitenkaan nähnyt ketään, joten kävelin kirkon takaosaan ja lähdin kapuamaan ylös parvelle. Urut soivat koko ajan, mutta soitto vaimeni askel askeleelta, ja ylös päästyäni lakkasi kokonaan. Ihmeekseni en löytänyt ketään, ja kaiken lisäksi urkujen kansi oli tiukasti kiinni. Se oli todella merkillistä. Suljin ovet, sammutin valot ja lähdin kotiin. Kaiken varalta ilmoitin tapauksesta myös poliisille. Kun vaimoni kysyi, mitä oli tapahtunut, sanoin hänelle: ’Taisivat enkelit soittaa kirkossa tänään!'”
Palasin mielessäni takaisin tuohon kirkkoon ja melkein näin sieluni silmin urkuja soittavat enkelit. Sehän on Jumalan huone ja minun lapsuuteni kirkko. Totta kai siellä on enkeleitä!