Olin lenkillä meidän harjullamme, kun kännykkä soi. Soittaja oli Exit-bändin miksaaja, joten vastasin. Häneltä tuli uutispommi, jollaista en ollut voinut kuvitellakaan:
”Nyt tarvitaan rukousta, Artolla on vakava koronatartunta! Hän makaa sairaalassa, ja tilanne on tosi kriittinen…”
Olin hetken ihan typertynyt. Mitä ihmettä, Artohan on minua nuorempi ja hyvässä kunnossa oleva mies! Eihän tuo voi olla totta! Asia varmistui kuitenkin Arton vaimon lähettämässä viestissä:
Nyt kaikki te, jotka osaatte rukoilla, rukoilkaa Arton puolesta. Keuhkoissa leviää infektio, ja mies on heikossa hapessa Meilahdessa. Arton luvalla tämän julkaisen.
Nyt korona iski jo niin lähelle, että se pysäytti! Artohan oli aikanaan Exitin ensimmäinen basisti, jonka kanssa oltiin keikkareissuilla varmaan satoja kertoja. Vanhan soittokaverin ja ystävän puolesta lähti monta huokausta yläkertaan. Nyt oli henki kyseessä.
Elettiin ensimmäistä koronakevättä 2020, eikä kukaan oikein tiennyt, mitä oli tulossa. Tunnustan, että olin ollut siihen asti hiukan skeptikko: pidin koronaa ja kaiken maailman karanteeneja jokseenkin jonkinlaisena hätävarjelun liioitteluna.
Taisin olla väärässä. Arton kautta tuokin tauti sai ihan uudet kasvot!
Seuraavat pari päivää menivätkin melkoisessa epätietoisuudessa, ja huoli oli kova, kunnes kuulimme, että Arton tilanne oli lopulta kääntynyt hyvään suuntaan. Hän itse tilitti tuntemuksiaan näin:
Olen rakkauden viestin läpeensä kastelema. Hengitän hiljaa. Jumala on hyvä. Nyt en voi muuta. Halleluja! Kiitos Jumalalle!
Olipa helpotus. Miehellä oli ollut kuukauden mittainen tuskien taival. Ensin viikko kotona kovassa kuumeessa ja vatsataudin kourissa ja sen jälkeen pari viikkoa sairaalahoidossa. Tilanne meni tosiaan jo niin pahaksi, että siirtäminen teho-osastolle ja hengityskoneeseen oli todella lähellä. Siltä onneksi lopulta vältyttiin, sillä lisähappi riitti. Kiitos Jumalalle, että se päättyi näin!
Omalla kohdallani koronakevät alkoi torstaina 12. maaliskuuta, kun ohjelmatoimistosta ilmoitettiin, että Exitin viikonlopun kiertue peruutetaan. Oli aika epätodellinen olo, mutta elättelin vielä silloin toivetta, että tämä menisi muutamassa viikossa ohi.
Niin kuin kaikki muistavat, tilanne räjähti kuitenkin pian käsiin. Maanantaina 16. maaliskuuta korona iski koko voimallaan. Kirjoitin päiväkirjaani:
SUOMI MENEE KIINNI! Niin, ihan oikeasti! Johan tämä nyt ihan hassuksi menee tuon koronan kanssa! Juuri kuunneltiin uutisia, joiden mukaan hallitus on julistanut Suomeen valmiuslain eli siis poikkeustilan! Tällaista tämä maa ei ole kokenut rauhan aikana koskaan, sillä edellisen kerran sellainen oli joskus sodan aikana, kun pommeja tuli taivaalta! Mitä se nyt sitten tarkoittaa? No, se on melkein kuin sota tosiaan olisi tulossa, mutta tällä kertaa vihollinen on näkymätön!
Olin yksi niistä, joiden työt loppuivat kuin seinään, sillä kevään kaikki keikat peruuntuivat tai siirtyivät jonnekin hamaan tulevaisuuteen! Sivu suun meni kauan suunniteltu Israelin-matka ja odotettu vierailu Azerbaidžanissa, samoin kuoron levynjulkistuskiertue ja Majatalo-illat, ihan kaikki! Tilanne oli aivan epätodellinen, kuten monet muistavat. Sitä oli kerta kaikkiaan vaikea uskoa.
Kun en muuta keksinyt, päätin ruveta tekemään risusavottaa. Tonttimme reunalla seisoo 70 metriä pitkä ikivanha tuija-aita, joka oli kasvanut melkoiseksi ryteiköksi. Puut olivat korkeita ja paksuja, osa niistä oli lahoja ja kuivia, osa kumolleen kaatuneita ja risujen määrä oli ihan mahdoton. Kävin sahan, kirveen ja puutarhasaksien avulla sekä turhautumisen vimmalla risujen kimppuun. Viikon huhkin, kun en kerran keikalle päässyt! Kaadoin vanhaa ja istutin uutta paita märkänä ja kädet ruvella. Se oli varmasti elämäni ensimmäinen risusavotta!
Tunnustan, että risujen keskellä aloin turhautuneena äksyillä ja ärhennellä Jumalalle. Eikö Hän todella näe, mitä täällä tapahtuu? Eikö tilanne ole hallussa? Nukkuuko Hän? Ilmeisesti Jumala kuitenkin kuuli riitelyni jonkinlaisina rukouksina, sillä Hän yllättäen vastasi minulle ja kaiken lisäksi vielä sähköpostilla! Uskokaa pois! Eräänä iltana sain nimittäin sähköpostin kautta tällaisen merkillisen viestin:
Pekka! Tänään kesken arkisten puuhieni näin yhtäkkiä sinut seisomassa mahdottoman ryteikköisen risusavotan edessä kädessäsi vaatimattoman oloinen vesuri. Hartiat kumarassa, kehon kieli väsyneenä. Kuulin viestin: ”Minä seison sinun takanasi ja osoitan sinulle tien. Minun oikea käteni ohjaa sinua.”
Pitkään pohdin, laitanko sinulle viestiä, mutta ajatus ei jättänyt rauhaan, joten tässä tämä nyt sitten tuli. Siunausta jokaiseen päivääsi!
Allekirjoituksen oli kirjoittanut joku nainen, jonka nimeä en tunnistanut. Muutaman kerran piti oikein hieroa silmiä, ennen kuin viesti meni jakeluun. Vähitellen aloin tajuta, keneltä viesti todellisuudessa oli.
Niin se on: Jumala tietää tasan tarkkaan, missä ryteiköissä Hänen lapsensa ovat. Tulipa korona tai mitä muuta tahansa, Hän lupaa seistä takanamme ja näyttää tien!
Seuraavana aamuna jatkoin iloisin mielin risusavottaani. Kyllä Jumala tietää sittenkin.
Onneksi löytyi risujen lisäksi muutakin hommaa. Kirjoittelin, luin ja aloin väsäillä lauluja. Sitten alkoi tulla eteen striimausjuttuja ja nettikonsertteja, jotka tällaiselle ”vanhan liiton miehelle” olivat ensin täysin mahdotonta utopiaa, mutta lopulta niihin alkoi tottua, ja katsojiakin riitti. Ei etäyhteys koskaan korvaa ihmisten kohtaamista, mutta tulihan tuokin kokeiltua, ja salaa vähän innostuinkin.
Erityisen hieno maku jäi Toivon lintu -musiikkivideosta, joka tehtiin heti ensimmäisenä koronakeväänä yhdessä ison muusikkojoukon kanssa. Anna-Mari Kaskiselta saatiin runo, minä sävelsin, Lasse Heikkilä sovitti ja isolla porukalla laulettiin. Ideasta meni tasan viikko, kun laulu jo julkaistiin netissä, ja parissa päivässä videota oli katsottu jo yli 50 000 kertaa! Palautetta tuli Australiasta, Japanista, Yhdysvalloista ja ties mistä. Minullekin soitti Kalifornian suomalaisten pappi, joka kertoi saaneensa laulusta ”korvamadon” ja kutsui minut keikalle Amerikkaan! Lupasin lähteä, kunhan koronasta päästään!
Kun ensimmäinen koronakevät vaihtui kesään, soitin Artolle ja kyselin, miten siellä jaksellaan. Kävimme hyvän keskustelun. Hän oli oppinut jotakin hyvin samanlaista kuin minäkin, tosin vähän rankemman kautta:
”Pahimmillaan tilanne oli se, että jokaiseen hengitykseen piti keskittyä, muuta ei osannut. Silloin tajusin selvästi, kuinka riippuvainen pieni ihminen on Jumalan armosta. Koin sairauden lopulta kuitenkin lahjana, sillä Jumalan läheisyys oli totta noina heikkoina hetkinä. On kummallista, että heti, kun alkaa voida paremmin ja asiat ovat hyvin, katoaa helposti Jumalan läsnäolo eikä osaa olla kiitollinen siitä, mitä on. Jumala vetää meitä hyvyydellä, mutta koska emme tajua sitä, Hän joutuu joskus pysäyttämään kivun kautta.”
Korona loppuu. Armo ei.