Puhelin soi autossa kesken keikkareissun. Soittaja oli joku Maria-niminen nainen, jota en tunnistanut ennen kuin hän kertoi asiansa:
”Sain käsiisi sinun kirjasi ja löysin siitä itseni! Muistat varmaan sen tarinan ’Kariniemen kana’? Minä olen se nainen, josta kirjoitit!”
Tottahan minä sen tarinan muistin. Exit oli soittamassa Euran Urheilutalolla, ja samainen Maria tuli juttelemaan keikan jälkeen aivan tohkeissaan. Hän oli tullut konserttiin hyvin stressaantuneena, sillä kotona elettiin jännittäviä hetkiä. Hän ja hänen miehensä olivat tehneet siipikarjatilallaan elämänsä suurimman investoinnin ja rakentaneet uuden kanalan, jonne kymmenettuhannet kanat olivat tulossa seuraavana päivänä. Maria oli kiivennyt istumaan katsomon yläosaan, ja kun sali pimeni, hän ei uskonut silmiään, sillä hallin seinällä savun keskellä seisoi suuri kana! Pian selvisi, että kyseessä oli Kariniemen kana -mainos, joka oli jäänyt näkyviin mustien taustakankaiden yläpuolelle! Se oli kuitenkin sillä hetkellä Jumalan täsmärohkaisu, jota hän kipeästi tarvitsi.
Tunnustan, että Marian soitto vähän säikäytti minua, sillä tarina oli julkaistu ilman hänen lupaansa. En yksinkertaisesti tiennyt, keneltä olisin luvan kysynyt. Nyt jäin kiinni varmaan jostain tekijänoikeusrikkeestä, mietin huolissani, mutta sitten Maria jatkoi:
”Olipa iloinen yllätys löytää tarina kirjasta, ja olit muistanut kaiken aivan oikein! Kariniemen kana Urheiluhallin seinällä oli minulle silloin todella suuri rukousvastaus. Halusin vain kertoa sinulle, että se oli kuitenkin vasta tarinan alku, sillä sen jälkeen on tapahtunut todella paljon! Usko tai älä, Jumala on vienyt minut aina Intiaan asti!”
Paljon enempää emme ehtineet jutella, mutta lupasin palata asiaan, niin kiehtovalta kaikki kuulosti. Pian ilmestyi puhelimeeni vielä kuvia jostain eksoottisen näköisestä juhlasta, jossa iloisten intialaisten keskellä seisoi suomalainen nainen kullanvärinen huivi kaulassaan.
Myöhemmin sain vihdoin kuulla Marian koko tarinan. Hän kertoi, että tuon Exitin ”kanakeikan” jälkeen kaikesta oli selvitty, ne tuhannet kanat tulivat, ja lainatkin saatiin hoidettua. Sen jälkeen tila on kasvanut entisestään ja menestynyt hyvin. Maria tajusi, että oikealla tiellä ollaan, muttei vielä tiennyt, mihin se vie. Hän vain aavisteli, että Jumalalla oli jokin tehtävä juuri hänelle.
Sitten sain sydämelleni ruveta kasvattamaan mansikantaimia. En osannut vastata mitään, kun ihmiset kysyivät syytä moiseen. Työtä olisi ollut muutenkin paljon, mutta siihen vain piti ryhtyä! Nyt ymmärrän, että minua, mansikkatilan tytärtä, oli valmistettu tehtävään koko elämäni ajan kaikessa, mitä olen tehnyt. Aivan alussa päätin antaa ensimmäiset tuotot taimistani Afrikan naisten kanaloiden tukemiseen. Sitten tuli vuosi 2012, ja tapasin erään intialaisen pastorin.
Intialaisella pastori Jacobilla oli lähes mahdoton unelma. Hänen perustamissaan lastenkodeissa oli jo niin monta tuhatta orpolasta, että jo pelkästään pienten nälkäisten suiden ruokkiminen oli melkoinen tehtävä. Kun Jacob sitten Suomen-vierailullaan tapasi Marian ja kuuli, että tämä oli siipikarjatilan emäntä, hän paljasti mahdottoman unelmansa: Jos Jumala suo, hän aikoi perustaa suuren kanalan Intiaan! Sen avulla saataisiin lapset ruokittua ja naisille työtä.
Projekti oli kooltaan ja hinnaltaan niin käsittämätön, etten voinut kuin nauraa! Unelma oli niin mahdoton, että sen oli ihan pakko toteutua! Silloin ymmärsin, että nämä minun mansikantaimeni olivatkin Intiaa varten! Jacobin vaimo antoi minulle vielä lahjaksi kullanvärisen huivin, jota pidin aina yöpöydälläni. Se muistutti joka päivä Intiasta.
Mansikantaimien tuottaminen on kuitenkin niin rankkaa työtä, että väsyin monta kertaa ja välillä olin jo luovuttaakin. Usein kasvihuoneessa tai taimipellolla mietin, onko tästä touhusta lopulta mitään hyötyä, mutta rohkaisu tuli aina jostakin oikealla hetkellä. Ihmeellisesti sain hyvät työntekijät aina, kun tarvitsin apua, tai asiakkaat, kun taimet piti myydä. Jumala antoi tuekseni myös iäkkään tätini ja pastori Jacobiltakin sain rohkaisevia viestejä. Erityisesti muistan kolme eri tilannetta, joissa minulle jostakin syystä nousi mieleeni ajatus: ”Tämä kestää vielä viisi vuotta!” Niin minä jatkoin kaikin voimin, sillä tiesin, miksi työtä teen. Sitä en kuitenkaan tiennyt, mitä tapahtuisi viiden vuoden kuluttua.
Aika juoksi, töitä riitti, ja mansikantaimia lähti maailmalle, mutta Intiasta ei kuulunut pitkään aikaan mitään. Vuonna 2017 hiljaisuus päättyi. Maria sai sähköpostia pastori Jacobilta: Nyt mahdoton kanalaprojekti oli lopulta etenemässä! Nyt oli aika lähteä liikkeelle! Viisi vuotta oli kulunut.
Niinhän siinä kävi, että keväällä 2018 suomalainen maatilan tyttö Maria löysi itsensä keskeltä kaukaista Intiaa. Siellä hän seisoi värikkäästi pukeutuneiden intialaisten keskellä kaulassaan kukkaseppele ja kullankeltainen huivi. Aurinko paistoi kuumasti, laulut raikuivat, pastori Jacob puhui ja hänen vanha äitinsä rukoili väkevästi. Vieressä kohosivat suuren kanalan korkeat seinät, oli juhlan aika. Mahdoton unelma oli totta.
Olihan se aivan uskomatonta. Pidin juhlapuheen kanalan pihalla koko juhlaväelle. Siellä oli työntekijöitä perheineen. Oli myös ystäviä ja paikallisia yhteistyökumppaneita. Itkin liikutuksesta melkein koko tilaisuuden ajan. Kyyneleet olivat ilonkyyneleitä, sillä tunsin Pyhän Hengen kosketuksen ja olin valtavan rakkauden ympäröimänä. Ja minä sain olla osa tätä ihmettä.
Exitin keikasta ja Kariniemen kanasta alkoi kymmenen vuoden polku, joka johti Marian aina Intiaan asti. Yllättävää on sekin, että myös pastori Jacobista olin kirjoittanut edelliseen kirjaani! Nyt nämä kaksi tarinaa merkillisesti kietoutuivat yhteen. On aina ihmeellistä nähdä, miten Jumala toimii. Hän valitsee tavallisia ihmisiä toisistaan tietämättä vaikka eri puolilta maailmaa. Hän antaa kullekin oman tehtävän ja kun on aika, Hän tuo heidät yhteen ja toteuttaa mahdottomatkin suunnitelmansa.
Yritin udella, mitä Marialle nyt kuuluu ja ovatko jo seuraavat polut tiedossa.
Nyt olen taas uuden edessä, ja minun lähetystyötäni ovat edelleen mansikantaimet. Vaikka monet kerrat olen miettinyt, kelpaanko minä, nyt tiedän, että kelpaan. Tämä on se paikka ja tehtävä, jonka Jumala on minulle antanut. Niin, ja kyllä siellä seuraavakin mahdoton unelma jo oveen kolkuttaa, mutta siitä en uskalla vielä puhua.
Ja kullanvärinen huivi on yhä yöpöydällä.