Kirkolliskokouksen istunto Turun kristillisessä opistossa keskeytettiin, ja me arvokkaasti pukeutuneet pönötyksen ammattilaiset lähdimme pitkässä jonossa kahvitilaisuuteen, jonka tarjosi silloinen tiede- ja kulttuuriministeri Annika Saarikko. Kahvilan ovella tuo tunnettu poliitikko ja puoluejohtaja seisoi tarmokkaan oloisena ja tervehti hymyillen meistä jokaista.
Kun sitten olin hänen kohdallaan ja esittäydyin lauluntekijäksi, hän katsoi minua ällistyneen näköisenä ja huudahti spontaanisti:
”Mitä ihmettä, siinähän on minun nuoruuteni idoli ilmielävänä!”
Ihan tuollaista tervehdystä en osannut odottaa, vaan änkytin vain häkeltyneenä: ”Kuinka niin?” tai jotakin muuta tyhmää. Saarikko jatkoi leveästi hymyillen:
”On muuten Exitin laulut kuunneltu läpi monen monta kertaan silloin joskus nuorena! Eikös meidän pitäisi nyt ottaa oikein fanikuva!”
Minä toinnuin hämmästyksestäni ja lupasin ministerille, että sellainen kuva täytyy ehdottomasti ottaa. Tilaisuuden lopussa Saarikolla oli kiire takaisin Helsinkiin, mutta opiston ulko-oven edessä otimme nauraen fanikuvan ennen kuin kiireinen ministeri katosi mustan auton uumeniin ja lähti jatkamaan matkaansa. Minua hymyilytti koko loppupäivän ajan.
Vähän vastaavanlaisen tilanteen muistan parin vuoden takaa, kun olin Turku-hallissa esiintymässä suuressa Kristuspäivä-tapahtumassa. Olin bändin kanssa hallin esiintymislavalla tekemässä soundcheckiä, kun huomasin, että lavalle astui yksi illan pääpuhujista, silloinen pääministeri Juha Sipilä vaimonsa kanssa. Suureksi hämmästyksekseni rouva Sipilä kääntyi, käveli suoraan minun luokseni ja sanoi, ikään kuin olisimme kovastikin tuttuja:
”Kiitos muuten siitä Exitin juhlakonsertista Oulussa! Olin paikalla!”
Hetken juttelin heidän kanssaan ja kuulin, kuinka paljon monet laulut olivat heitäkin kantaneet. Tajusin myös jotakin siitä, miten rankkaa julkinen työ voi olla, kun jokainen teko ja sana tai tekemättä jättäminen syynätään suurennuslasilla ja kerrotaan kohta kirkuvin kirjaimin iltapäivälehtien lööpeissä. He kertoivat, että se auttaa jaksamaan, kun tietää, että moni ihminen tässä maassa rukoilee. Lupasin olla yksi heistä.
Nämä yllättävät kohtaamiset kertoivat minulle elävästi, millaista merkitystä voi hengellisellä musiikilla olla, vaikka ihminen olisi kuka tahansa tai istuisi millä pallilla tahansa. Jopa lapsena tai nuorena opitut laulut voivat kantaa koko elämän ajan. Olen kuullut, että jopa muistisairaudesta kärsivä vanhuskin saattaa vielä muistaa kirkkaasti lapsuutensa virret sanasta sanaan, vaikka kaikki muu olisi jo unohtunut. Monien hengellisyys on elämän paineissa tungettu ahtaalle tai lakaistu lähes kokonaan pois, mutta Jumalan valtakunnan siemenet kulkevat kuitenkin mukana sellaisissa muistoissa tai lauluissa, joita on nuorena oppinut, kuullut, nähnyt tai kokenut. Ja sitten kun on aika, ne alkavat työntää versoa ja tuottaa hedelmää. Näiden kohtaamisten myötä oli hienoa tajuta sekin, että kristillisillä arvoilla on paikkansa myös monen tämän maan johtajan elämässä!
Yksi kaikkein vaikeimmista asioista, joka meitä ihmisiä yhdistää, on kärsimyksen, surun ja kuoleman kohtaaminen. Musiikki voi olla silloinkin suuri lohdutuksen antaja, kun Jumala ottaa sen käyttöönsä. Kerran sain yllätysviestin erään korkeassa asemassa olevan europoliitikon perheeltä. He halusivat kiittää Laiva jatkaa kulkuaan -laulusta, joka oli lohduttanut heitä läheisen ihmisen kuoleman aiheuttamassa surussa. En tiedä, soiko heillä hengellinen musiikki muuten, mutta joku ystävä oli lähettänyt tuon laulun heille, ja Jumala oli sen kautta puhutellut. Ehkä surusta alkoi kasvaa jotakin uutta heidänkin elämässään.
Paljastan nyt yhden minun muusikonurani huippuhetkistä! Harva soittaja voi nimittäin kehua, että on päässyt duokeikalle presidentin kanssa! Minua pyydettiin laulamaan Espooseen hyväntekeväisyysjärjestön joulujuhlaan, jonne oli kutsuttu yleisöksi monenlaisia kodittomia, syrjäytyneitä ja vähävaraisia ihmisiä. Sinne oli minun lisäkseni luvannut tulla puhumaan myös silloinen eduskunnan puhemies Sauli Niinistö. Niinpä me hoidimme keikan kahdestaan: minä lauloin ja Sauli puhui. Muistan, että hän osasi todella hienosti ja rennosti hoitaa osuutensa, puhui ilman papereita, ja kun joku yleisöstä keskeytti hänet, hän kuunteli ja vastasi viisaasti. Tilaisuuden jälkeen kiitin Saulia keikasta ja jätin hänelle gospellevyn lahjaksi. En tiedä, muistaako hän enää koko tilaisuutta, mutta minä muistan. Jos Sauli joskus haluaa ottaa uusiksi, lähden mielelläni taas yhteiselle keikalle, sillä siinä kaverissa vaikutti olevan potentiaalia!
Jonkin verran olen työn puitteissa saanut olla tekemisissä julkisuuden henkilöiden kanssa, lähinnä tietenkin musiikin ja taiteen saralla. Olen nähnyt, että ”julkkista” pidetään kaikkien yhteisenä omaisuutena ja että julkisuus saattaa välillä olla äärimmäisen julmaa ja kohtuutonta. Sen olen kuitenkin tajunnut, että hauraita ihmisiä olemme kaikki loppuun asti, ja samat inhimilliset tarpeet, kysymykset ja kaipuu on meillä itse kullakin.
Myös gospelmuusikon työssä saa kuin bonuksena jonkinlaisen pienen julkisuuden, tahtoi tai ei. Se vain täytyy hyväksyä osana tätä hommaa. Soittoja ja postia tulee, ja välillä joutuu kuulemaan hyvinkin raskaita asioita, mutta usein viestit ovat myös riemullisia ja rohkaisevia. Tämä työ on ihmisten rinnalla kulkemista, ja itse täytyy vain pitää huoli, missä ovat yksityisyyden rajat. Onneksi ruokakaupassa voi kohtuullisen rauhassa kulkea hyllyjen välissä, ja jos joku vastaantulija tunnistaa, hän yleensä toivottaa vain siunausta tai kiittää jostalin laulusta.
Hymyilyttää, kun muistelen erästä kouluvierailua. Keikan jälkeen oli edessäni taas kerran lauma innostuneita lapsia hakemassa nimmareita pieniin, tuhruisiin paperilappuihinsa. Joukkoon liittyi myös poika, joka ei ehkä ihan tarkkaan tiennyt, mistä oli kyse. Ennen kuin hän sai nimmarinsa, hän katsoi minua epäilevästi silmät sirrillään hyvin tarkkaan ja kysyi sitten varmuuden vuoksi:
”Ooksä joku?”
On hienoa tietää, että jokainen meistä on Jumalan edessä joku, tärkeä ja ainutlaatuinen, oli sitten leipuri tai ministeri, ”tavis” tai ”julkkis”!