”Hyvvee iltoo!”
Eliina Heinonen piti puhujanpöntöstä kiinni kaksin käsin ja hymyili leveästi.
”Pittää tässä het aluks kertoa, että nyt oon minäki moterni nainen. Otin nimittäin silikoonit…”
Koko tuhathenkinen Riihimäen Urheilutalon yleisö kohahti ja hiljeni kuin taikaiskusta. Ihan tällaista puheen avausta ei illan evankelistalta osattu odottaa. Muutaman ylipitkän sekunnin jälkeen Eliina jatkoi:
”Siis molempiin silimiin!”10
Naurunremakka täytti salin. Kaiken lisäksi Eliina puhui totta, sillä hänen molemmat silmänsä oli juuri vähän aikaa sitten operoitu. Siitä alkoi puhe, jota kansa kuuntelikin melkein herpaantumatta. Välillä saatiin nauraa kippurassa ja välillä myös itkeä tirauttaa, mutta evankeliumin sanoma tuli kirkkaasti esiin, vaikkakin sakealla savon murteella.
Minua hymyilytti vieläkin, kun muistelin tuota tapahtumaa vuosien takaa. Hauskoista muistoista huolimatta sisälläni myllersi tällä kertaa, sillä olin menossa hyvästelemään Eliinaa. Jokin aika sitten minulle oli soitettu ja, että tämä leppoisa savolainen ystäväni ja työtoverini oli ihan elämänsä kalkkiviivoilla. Häneltä oli löydetty kaulasta pahanlaatuinen imusolmukesyöpä, ja elinaikaa oli luvassa enintään viisi viikkoa.
Toki tiesin, että Eliinan terveys oli reistaillut jo pitkään, mutta onhan aina murheellista, kun lähtö lopulta osuu kohdalle. Kun nyt olimme Exitin kanssa Savossa päin keikalla, päätin käydä jättämässä jäähyväiset ihan paikan päällä. Huomenna voi jo olla myöhäistä, ajattelin.
Jätin bändin pojat nukkumaan kuopiolaiseen motelliin ja lähdin aurinkoisessa kevätaamussa kävelemään toiselle puolelle kaupunkia. Kävellessäni yritin muistella, milloin Eliinan kanssa ensi kertaa törmäsimme. En muistanut tarkkaan, mutta kyllä meille yhteisiä keikkoja oli siunaantunut jo aika monia. Meillä synkkasi aina hyvin, vaikka hän onkin vähän vanhempi ja vaikken minä savoa muutamaa sanaa enempää osaakaan.
Mieleeni nousi päällimmäisenä eräs telttakokous Porissa, kun yritin ennen keikkaa tivata, mistä Eliina aikoo puhua. Hän vastasi vain:
”En minä tiiä, aattelin ensin kuunnella sinun laulut, jos sieltä tärppäisi jottain puhuttavvoo…”
Niin minä sitten lauloin lauluni, joukossa myös uusi kappale nimeltä Lähde, joka oli syntynyt Israelin-matkalla pienen vesiputouksen äärellä. Se laulu tärppäsi. Kun Eliina sai puheenvuoron, hän kertoi meille eräästä naisesta, joka oli tilaisuuden lopussa tullut pyytämään rukousta miehensä puolesta. Kesken rukouksen Eliina oli yhtäkkiä nähnyt silmissään kuvan kauniista vesiputouksesta. Sen kuultuaan tuo apua kaipaava nainen oli purskahtanut itkuun. Kävi ilmi, että hänellä oli kotonaan keittiön seinällä aivan samanlainen taulu, kuin alttaritaulu, jonka edessä hän rukoili miehensä puolesta joka päivä. Rohkaistuneena nainen palasi kotiin. Jumala tiesi hänen huolensa.
Muisteluni katkesivat, kun lopulta löysin oikean osoitteen Kuopion laitamilta ja soitin ovikelloa. Jos luulin kohtaavani hiukan alakuloisen tunnelman, olin väärässä. Eliina istui kyllä pyörätuolissa, mutta näytti ihan omalta itseltään, hymyilevältä ja leppoisan rehevältä. Niin, ja tietenkin päällä oli kaunis mekko kuten aina. Kahvipöytäkin oli katettu monenlaisilla herkuilla, joihin emäntä rohkaisi tarttumaan muistuttaen, että ”kun ihon pittää tarpeeks pinkeenä, ei tule ryppyjä”. Siinä me sitten istuimme ja tarinoimme. Nauru raikui, kun Savon evankelista pääsi vauhtiin.
”Sitä minä oon tässä ihmetelly, että mikäs on, kun yhtään ei sureta. Onko tämä jotennii epänormaalija, kun hymmyilyttää vuan, vaikka kuolemantuomijon oon suanu ja surra pitäs? Oon minä välillä yrittännä olla totinen ihan väkisten, vaikkei siltä oo tuntunu yhtään, muttei se taho millään onnistua. Jumala ei oo minusta tehnyt semmosta surisijjoo.
Kun minä pyörin sairaalassa muihin ’syöpäläisten’ joukossa, sielläkin puhua pölöpötin ja kerroin kaikille Jeesuksesta. On se niin mahtavvoo, kun saa tehä evankelistan hommoo, josta ei vieläkään tajuva, että se on työtä. Hirvee hinku olis vielä suaha puhua ja olla Jumalan juoksutyttönä. Oonnii aatellu, että kun piäsen taivaaseen, niin en meinoo sielläkään laiskotella, vaan jotennii jatkoo tätä hommoo. Mutta mittään harppua en siellä ruppee soittelemmaan…”
Tunti meni kuin vilauksessa, ja lopuksi otimme vielä parit selfiet ja lyhyen rukouksen yhdessä. Eliina lupasi viedä terveiset kaikille tutuille, kunhan saapuu perille taivaan kotiin. Minä toivotin hänelle hyvää kotimatkaa, ja vaikka mieli olikin hiukan haikea, kiitollisin ajatuksin kävelin takaisin motellille. Bändin bussi suuntasi seuraavalle keikkapaikalle, ja vanha evankelista jäi odottelemaan lähtöä.
Melkein tarkalleen kaksi vuotta myöhemmin puhelin soi, ja sieltä kuului tuttu ”iän”. Eliinahan se siellä oli, kukas muukaan. Täytyy sanoa, että kovasti en edes yllättynyt. Kun vähän ehkä epäkohteliaasti ihmettelin, että ”eikös sinun nyt jo pitäisi olla kuollut”, nauru vain kajahti ja sain värikkään savonkielisen selityksen.
”Joka uamu minä kahtelin kukkia ikkunalauvalla, itkin ja kiitin Herroo. Olin valamis lähtemään, mutta ne luvatut viis viikkoo venähti pitkäks. Jumalalla ol näköjään minulle vielä lissee hommia. Jotkut työkaverit tul meille ja rukkoilivat minun puolesta. Sillon tapahtu jottain. Näin heiän rukkoillessaan sellasen näyn, jossa olin uima-altaassa krooloomassa, mikä ol aivan mahtava ajatus tällaselle pyörätuolissa istujalle. Ainova huol, mikä mieleen juolahti, ol se, että mistä minä löyvän tarpeeks ison uimapuvun, joka mahtuu minun piälle. Löytyy tai ei, tiesin, että sillon Jumala paranti minut. Tutkimuksissa paljastukkii, että syöpä ol muuttunna hyvänluatuseks. Sätteilyhoitoa ne rupes vielä antamaan, ja sen tähen minä oon nyt näin sätteilevä. Ilmotinnii juuri TV7:n pomolle, että aion tulla heille töihin. Se oli sillä selevä, kohtapuoliin ne tulloo tänne Kuopijjoon kuvvoomaan. Ei tässä vielä jouva kuolemaan…”
Ei siinä voinut kuin hymyillä, kun Savon evankelista haasteli. Puhelun lopussa Eliina lisäsi vielä:
”Se oikee syy, miksi soitin, on se, että ois niin kivvoo vielä sinun kanssa tehä jottai yhessä! Minä puhuisin, ja sinä laulaisit niin kuin ennennii. Voisin ottoo mukkaan vaikka kalakukkoa!”
Joku väitti, että ”Jumalan edessä me kaikki ollaan savolaisia”. Suattaahan se olla niinnii…