Istuin palaverissa Tampereella. En muista, mitä suunniteltiin, sillä taisin vähän ajatuksissani nuokkua ja kuunnella vain toisella korvalla. Jossain kohtaa satuin vilkaisemaan kännykkääni ja huomasin ystävän soittavan. Nappasin puhelimen mukaani, siirryin käytävälle ja vastasin. Tuntui kuin sydän olisi pysähtynyt, kun ystäväni sanoi:
”Terve. Ei minulla muuta asiaa ole, mutta ajelin äsken Kangasalla teidän suunnalla ja huomasin, että sieltä teidän Rantatieltä tulee paksua mustaa savua jostakin palavasta omakotitalosta. Tuli vaan mieleen, että ei kai se vaan ole teidän talo.”
Voi hyvänen aika, kuinka säikähdin. Kiitin häntä tiedosta ja kun lopetin puhelun, huomasin, että Arja-vaimoni oli yrittänyt saada minua kiinni lukuisia kertoja. Ei voi olla totta! Voisiko se todella olla meidän talomme?
Rantatie on lyhyt katu, joten vaihtoehtoja ei ollut monia. Entä lapset, missä he ovat? Ovatko he jo ehtineet koulusta kotiin? Ovatko he kunnossa? Hätäiset ajatukset risteilivät päässäni, kun soitin vaimolleni.
Kuulin ”hyvät uutiset” eli se ei ollut meidän talo, vaan naapurin! Ei tietenkään pitäisi olla iloinen siitä, että naapurin talo palaa, mutta nyt olin. Onneksi talo oli vanha, naapuri käytti sitä lähinnä vain kesämökkinään, ja nyt se oli tyhjillään, joten ei käynyt pahimmalla mahdollisella tavalla.
Soitto lapsille rauhoitti lopullisesti mieleni. He kertoivat katselevansa ikkunasta, kuinka naapurin talo palaa. Oli kuulemma jännää seurata palokunnan työtä. Varmasti oli.
Kyllä oli vaimokin säikähtänyt perusteellisesti, sillä kun hän oli ajanut töistä kotiin, joku tuttava oli soittanut ja kertonut huomanneensa netistä uutisen palavasta talosta Rantatiellä. Kun ehdin kotiin, naapurin talosta oli tosiaankin jäljellä enää vain savuava rauniokasa. Vielä puolenyön aikaan palomiehiä oli paikalla valvomassa, etteivät liekit leimahda uudestaan. Nukkumaan mennessäni kiitin Luojaa normaalia pidemmän kaavan mukaan. Ehkä tämä oli pieni terveellinen pysäytys itse kullekin.
Jumalalla näyttää olevan välillä tapana eri tavoin muistuttaa elämän perusasioista. Pari vuotta tuon tulipalon jälkeen olin keikalla Turussa, kun kuulin, että Norjan suunnalta on tulossa myrsky, jonka pelätään aiheuttavan tuhoa täällä meilläkin päin. En murehtinut asiaa sen ihmeemmin, sillä myrskyt yleensä ohittavat meidän talon.
Tällä kertaa sain kuitenkin illansuussa aika dramaattisen viestin vaimoltani:
Meidän saunan päälle kaatui puu. En tiedä, mitä tehdä. Soitin jo palokuntaan, mutta sanoivat, että soita huomenna kuntaan.
Selvisi, että yksi rantaan vievän tien varressa olevista isoista tervalepistä oli tosiaan rojahtanut suoraan saunamme päälle. Olin jo ehtinyt sitä vähän pelätäkin, sillä muutama vanhoista puista seisoi pelottavan näköisesti vinossa. Olin jopa soittanut asiasta muutamaa viikkoa aiemmin kunnan puutarhaosastolle, josta sain käskyn pyytää palokuntaa paikalle kaatamaan puu. Se jäi kuitenkin tekemättä, sillä kuulin naapurilta, ettei puiden kaataminen noin vain onnistu, ne kun ovat kuulemma suojeltuja. Menipä hankalaksi.
Vaimon viestin saatuani onnistuin kuitenkin soittamaan palokunnan paikalle. Palokuntalaiset olivat lähtiessään todenneet, että kunnan on korvattava mahdolliset vahingot, sillä puu on kaatunut tieltä meidän tontillemme. Se ainakin vähän huojensi mieltä. Kun ehdin kotiin, kävin ensi töikseni katsomassa sauna. Piipun peltinen ”hattu” oli tosiaankin katolla surkeasti lytyssä ja rungonpätkiä lojui joka paikassa.
Soitin taas kuntaan kyselläkseni mahdollisista korvauksista. Sieltä ilmoitettiin, ettei kunta mitään korvaa, sillä puut kuulemma seisovat meidän maallamme. Rajaviiva kulkeekin keskellä tietä! No, meillä oli siis varsinainen pattitilanne: nämä ovat rauhoitettuja puita, joita ei saa kaataa, mutta jos ne kaatuvat itse, me maksamme, koska ne sijaitsevat meidän maallamme. Elämä on kummallista, mutta vielä kummallisempaa on byrokratia!
Kyllä jännitti, kun palotarkastajan kanssa kiipesin saunan katolle tarkastamaan mahdollisia vaurioita. Hän selitti minulle, että järeä puunrunko täräyttää helposti piipun muuraukset hajalle, joten pelkäsin pahinta. Kun ehdimme katolle ja nostimme peltisen piipunsuojan paikaltaan, palotarkastajan ilme oli näkemisen arvoinen:
”Tämä on kyllä tarkin ja siistein puun kaatuminen minun urallani. Ei tiilen tiiltä ole irronnut! Käsittämätöntä! On kuin suuri käsi olisi kaatanut puun juuri oikeassa kulmassa ja sopivan pehmeästi!”
Tajusin heti, kenen käsi oli ollut asialla. Illalla oli taas kiitoksen aihetta vihreässä talossamme Rantatiellä.
Vielä yhden Luojan järjestämän oppitunnin sain, kun pari vuotta sitten olin poimimassa talomme takaa maahan pudonneita luumuja. Juuri kun olin palannut sisälle, kuulin ulkoa kovan jysähdyksen ja juoksin katsomaan, mikä sen aiheutti.
Maassa makasi pitkin pituuttaan tuulenpuuskan kaatamana 21 metriä korkea jykevä pylväshaapa, jonka alle vanha luumupuumme oli silpoutunut aivan tuusan nuusaksi. Hieman kylmäsi, kun tajusin, että juuri samassa kohtaa kyykin pari minuuttia aiemmin! Kaiken lisäksi puu olisi voinut kaatua joko meidän talomme tai naapurin talon päälle, mutta se kaatuikin millin tarkasti pari metriä leveälle kaistaleelle, joka erottaa meidät naapurin aidasta. Olikohan se sama suuri käsi nytkin asialla? mietin. Naapurikin käväisi kurkistamassa pensasaidan takaa ja totesi säikähtäneen näköisenä: ”Nyt taisivat enkelit olla liikenteessä!”
Tällaiset pienet arkiset kriisit herättävät joskus näkemään asioita uudelta kantilta. Opin jälleen kantapään kautta, ettei elämässä ole mitään itsestäänselvyyksiä. Kaikki, mitä meillä on, on vain lahjaa, mutta se kaikki voi muuttua silmänräpäyksessä ja ilman varoitusta.
Yksi Jumalan suurimmista lahjoista on tavallinen arki. Oma koti, työ, rakkaat. Kunpa oppisi olemaan kiitollinen siitä, mitä on.