Kondarin katedraali
Se oli merkillinen uni. Suleiman oli silloin vasta nuori poika, mutta uni ei koskaan unohtunut. Hän näki siinä parrakkaan miehen, jolla oli vaalea iho ja ystävällinen hymy. Suleiman kysyi mieheltä, kuka hän oli ja sai oudon vastauksen: ”Sinä et tunne minua, mutta minä tunnen sinut!” Sitten mies katosi. Monta kertaa sen jälkeen Suleiman mietti tuota untaan, mutta hänelle ei koskaan selvinnyt sen tarkemmin, kuka se mies lopulta oli.
Suleimanin isä oli harras muslimi ja toimi moskeijan esimiehenä lähellä Kondarin kaupunkia Pohjois-Etiopiassa. Pian poikakin seurasi isänsä jalanjälkiä ja lähti kuudeksi vuodeksi opiskelemaan koraania. Lahjakkaalta opiskelijalta alkoi vanha arabiankieli sujua ja jokainen koraanin suura tuli vähitellen tutuksi. Kun Suleiman kasvoi aikuiseksi, pääsi hän itsekin moskeijan esimieheksi. Samalla hän oppi vihaamaan kristittyjä, islamin vihollisia, niin kuin koraani kehotti.
Eräänä päivänä koraania lukiessaan Suleimanin mielen täytti kuitenkin valtava ahdistus ja tyhjyys. Ei auttanut koraanin tekstit eivätkä rukoukset, kipu sisällä vain paheni ja ääni hänen päässään takoi, että ainoa apu oli tehdä itsemurha. Kauhuissaan hän juoksi ulos ja lähti kohti kaupungin keskustaa. Seuraava muistikuva oli kuitenkin se, että hän tajusi istuvansa kristittyjen kirkossa eikä hänellä ei ollut aavistustakaan, miten oli sinne joutunut ja mitä hän ylipäätään teki siellä. Sillä hetkellä tuo nuoruuden uni palasi yllättäen elävästi mieleen ja Suleiman tajusi, että se unessa ollut mies oli Jeesus! Se oli yhtäkkiä päivän selvää! Hän pyysi, että saisi jutella pastorin kanssa, mutta koska hän oli tunnettu muslimi, ihmiset pelkäsivät ja pyysivät häntä poistumaan kirkosta. Lopulta pastori suostui kuitenkin kuuntelemaan nuorta miestä ja sen illan tuloksena Suleiman lähti seuraamaan Jeesusta. Ahdistus katosi ja ilo tuli sijalle. Nimikin vaihtui pian, sillä Suleimanista tuli Kindye.
Tie ei ollut helppo, sillä isä ja muut läheiset eivät hyväksyneet hänen ratkaisuaan. Yhteisön paine oli ankara ja Kindyen sielusta käytiin kovaa taistelua, jonka seurauksena kolme vuotta kääntymisensä jälkeen nuori mies palasi islamiin. Pian hän kuitenkin näki jälleen unen. Tällä kertaa unessa oli hänen isänsä, joka sanoi myös merkilliset sanat: ”Minä en ole sinun isäsi, vaan opettajasi, isäsi kuoli kauan sitten!” Kindye soitti unesta siskolleen, joka oli myös pari vuotta aiemmin tullut uskoon. Sen keskustelun jälkeen hän tajusi, kuka oli hänen todellinen isänsä, joka oli kuollut hänen puolestaan. Se muutti jotain lopullisesti, Kindye palasi Jeesuksen luo eikä sen jälkeen ole taakseen katsonut. Pian hän jätti työnsä ja aloitti työn evankelistana, jonka ainoa päämäärä oli julistaa Jeesuksesta omalle kansalleen, muslimeille.
Isän kanssa välit katkesivat lähes kokonaan, kunnes monen vuoden jälkeen koitti päivä, kun puhelin yllättäen soi. Isä siellä soitti hädissään pojalleen, sillä hänen vatsaansa oli noussut suuri patti ja hänellä oli ankaria kipuja. Kindye lupasi viedä isänsä sairaalaan. Kun miehet tapasivat, Kindye kosketti isänsä kipeää vatsaa ja silloin tapahtui jotain käsittämätöntä: Tuo suuri patti katosi yhtäkkiä ja kivut loppuivat saman tien! Isäkin tajusi, kuka oli hänet parantanut ja sai vihdoin 84-vuotiaana antaa elämänsä Jeesukselle!
Olin ihmeissäni, kun tuo pieni ja vaatimattoman oloinen mies kertoi tarinaansa meille suomalaisille eräässä hotellissa keskellä Kondaria. En voinut olla huomaamatta sitä intoa, mikä hänen katseessaan ja sanoissaan oli, sillä yritin tulkata häntä ja saada edes ripauksen samaa intoa myös suomen kieleen. Kindye kertoi pienestä seurakunnastaan, jossa oli vain entisiä muslimeita. Heidän joukossaan oli suuri määrä myös moskeijoiden johtajia ja muita oppineita. Hän vakuutti meille, että nyt oli elonkorjuun aika, nyt oli lähdettävä liikkeelle, sillä Jumala oli tekemässä suuria asioita muslimien keskellä. Silmät loistaen hän lopuksi kutsui meidät vieraakseen: ”Minä haluan näyttää teille meidän kirkon!”
Asiat järjestyivätkin niin, että seuraavana iltana astuimme uteliaina sisään Kondarin laidalla olevaan pieneen kerrostaloon. Kovasti meitä jännitti nähdä se heidän kirkkonsa, josta Kindye oli niin tohkeissaan kertonut ja jonka hän ehdottomasti halusi meille kaukaisille vieraille näyttää. Täytyy sanoa, että se, mitä lopulta näimme, ei ollut ihan sitä, mitä kuvittelimme. Siellä odotti pieni, ehkä 20 neliön ankea yksiö, jossa oli paljaat seinät, joitakin muovituoleja ja pari istuinpatjaa. Ilmanvaihdon hoiti yksi pieni ikkuna, jonka verhojen välistä tulvi sisään myös liikenteen melu. Paikalla oli Raamattua lukemassa kourallinen miehiä, jotka hiukan pelokkaan oloisesti katsoivat meitä valkoihoisia vieraita. Tämäkö siis oli se ’meidän kirkko’, joka meidän piti nähdä?
Täytyy tunnustaa, että se luukku oli ehkä ankein kirkko, missä olen eläissäni käynyt. Mutta samalla joudun kyllä tunnustamaan, että montaa kertaa en ole kokenut taivasta niin lähellä kuin tuossa vaatimattomassa pikkuyksiössä keskellä Kondarin kaupunkia Etiopiassa. Me lauloimme, rohkaisimme toisiamme ja kuulimme koskettavia tarinoita siitä, miten Jeesus oli ilmestynyt ja muuttanut kaiken. Kyyneleet silmissä nämä vainotut veljemme kertoivat myös siitä, mitä Jeesuksen seuraaminen oli maksanut. Oma yhteisö oli hylännyt, perhe oli jättänyt ja henki oli vaarassa joka päivä, mutta he olivat löytäneet Vapahtajan. Millään muulla ei lopulta ollut välilä. Eräs mies sen sanoi jotenkin näin: ”Minä rakastan Jeesusta ja haluan seurata häntä, mutta rukoilkaa, että voisin vielä kerran nähdä omat tyttäreni!”
Olimme sanattomia. Me rukoilimme yhdessä, siunasimme nämä uudet ystävämme ja poistuimme hiljaisin mielin. Nyt tajusin, että mitään näin kaunista kirkkoa en ollut koskaan nähnyt kuin tämä ’Kondarin katedraali’. Ei haitannut, vaikka täällä ei ollut mitään, sillä täällä oli kaikki. Nuo kaikki 20 neliötä olivat täynnä taivaan ihanuutta. Henki oli läsnä.