Betonia

mennessä Pekka Simojoki | maalis 24, 2025 | Ihmejuttuja, Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)

Kauhajoen Urheilutalolla oli säpinää. Pohjanmaa oli taas liikkeellä, ja autoja kurvasi pihaan katkeamattomana virtana. Tällä kertaa ei kuitenkaan ollut kyse Kauhajoen Karhujen korismatsista, vaan Exitin konsertista, mutta suuren urheilujuhlan tuntua oli kieltämättä kyllä ilmassa.

Kaikki alkoi olla jo valmista, soundcheck oli tehty, joten eteisaulaan tunkenut yleisö päästettiin vihdoin sisään. Minä olin vielä järjestelemässä levypöytää salin ovensuussa, ja monenlaista tarinaa tuli heitettyä konserttiin saapuvien ihmisten kanssa. Jossakin kohtaa juttusilleni tuli vähän vanhempi mies, jonka koko olemuksesta näkyi, että kovaa työtä oli elämässä tullut tehtyä ja paljon. Hän ei ollut iso korsto, vaan pikemminkin sellainen sitkeä pohjalainen ”äijä”, jolla oli ilmeestä päätellen jotakin tärkeää asiaa. Hän kertoi värikkääseen tyyliinsä jotenkin tähän tapaan:

”Minä olen koko ikäni tehnyt betonihommia, ja pikkuhiljaa on käynyt niin, että taitaa olla betonia koko mieskin sydänjuuria myöten. Nyt Jumala on kuitenkin alkanut tehdä ihmeitään, sillä vähitellen on betoni alkanut murtua ja tiedätkö mitä: se johtuu näistä teidän lauluista! Ne menee betoniin kuin veitsi voihin! Minä olen käskenyt kavereidenkin kuunnella Exitin levyjä, jotta niiltäkin alkaisi betoni ropista lattiaan.”

Sitten kaveri toivotti hyvää konserttia ja lähti etsimään paikkaansa salissa. Katselin hymyillen hänen peräänsä. Tuskin suomalaiselta äijältä voisi parempaa palautetta saada. Tiesin, että ainakin yksi laulu lauletaan tänään tälle betonimiehelle, ja niin me teimmekin ja aloitimme konsertin Damaskoksen tie -kappaleella. Taisi Paavalikin olla melkoinen betoniäijä, ennen kuin hänet pysäytettiin Damaskoksen tiellä, ja betoni alkoi murtua.

Silloin liikahti jotain, pato murtui jossakin,

tuntui niin kuin vedet kirkkaat virtaisivat viimeinkin…

Tuolla betonikaverilla oli sana hallussa, ja hän osasi antaa palautteen hauskaan tyyliin, mutta aika usein miehiltä ovat sanat hukassa ja tunteita on vaikea ilmaista ääneen. Hymyilyttää sekin tekstari, jonka lähetti eräs opettajaystäväni, kun oli keikan jälkeen tavannut tutun kaverin kaupassa. Tämä oli varmaan paras palaute, mitä tuo suomalainen mies pystyi sanomaan:

Sain viereisessä Cittarissa kuulla rehellistä palautetta illasta. Entinen meidän koulun vahtimestari kysyi, olinko kirkossa. Kun vastasin joo, hän totes, että ”perkele, oli hyvä tilaisuus”!

Välillä tuntuu siltä, että meille miehille on kovin usein valettu betonikuoret, joita on vaikea saada rikki. Johtuuko se siitä, että sisältä mieskin on kuitenkin herkkä ja pehmeä, ja häntä pitää suojella sitäkin paksummalla kuorella. Kyyneleet eivät helposti valu, mutta välillä rupeaa ”silmät hikoilemaan”, niin kuin eräs äijä asian ilmaisi.

Kyyneleistä onkin mieleeni jäänyt yksi episodi, joka tapahtui Raahen kirkossa pidetyssä Majatalo-illassa. Kirkko oli täynnä ja tunnelma oli lämmin, vaikka ehkä vähän pientä varauksellisuutta olikin alussa ilmassa. Kun illan rukousosuus oli alkamassa ja pastori Jukka Jämsén astui mikrofonin ääreen, hän sanoi merkilliset sanat, jotka Jumala antoi hänelle juuri sillä hetkellä:

”Minulle tuli sellainen sana, että joku saa tänään takaisin itkun lahjan!”

Seuraavana päivänä eräs tuttu nainen otti yhteyttä ja kertoi tosi liikuttuneena isästään, joka oli oikein sellainen jäyhä suomalainen perusäijä. Hän oli aiemminkin kyllä ollut mukana jossakin Majatalo-illassa, mutta oli aina lähtenyt pois ennen kuin rukousosuus alkoi. Tällä kertaa hän oli kuitenkin suostunut ensimmäistä kertaa jäämään loppuun asti ja antoi jopa siunata itseään. Kun tuttavani oli varovasti kysynyt isältään tilaisuuden jälkeen kahvilla, millainen maku illasta oli jäänyt, tämä oli tapansa mukaan vain todennut:

”En kommentoi!”

Vastausta ei tullut, mutta kyyneleet valuivat! Ne olivat kuulemma ensimmäiset kyyneleet, jotka ystäväni oli koskaan nähnyt isänsä poskilla!

Hengelliset asiat ovat miehelle vaikeita ehkä siksi, että vahvan pitää tulla heikoksi, ja mies pelkää olla heikko. Jumala tekee kuitenkin työtään salaa, ja betoni rapisee kovimmankin jätkän päältä, sillä Hän tietää betonin heikot kohdat ja raot. Aina välillä betonin rapinaa on saanut kuulla ja se on yksi kauneimpia ääniä, joita tiedän. Ne ovat hienoja hetkiä, kun jossain kirkon penkin päässä on keikan jälkeen jonkun suomalaisen miehen kanssa saatu jutella elämän tärkeistä asioista, painettu pää ja viety koko roska suureen käteen. Kyllä siinä ovat posket olleet märkinä molemmilla.

”Ihan on pakko sulle, Pekka, kertoa, että yksi sun laulu on syypää siihen, että meikäläinen on uskossa! Se tapahtui 1990-luvulla eräässä missiotapahtumassa, jossa olin lupautunut kuoroon laulamaan, laulumiehiä kun olen. Kun avasin tilaisuuden lauluvihon, ensimmäisenä silmiin osuivat sanat Tunnen suurta Jumalaa vain vähän… Silloin tuntui, että läpi meni kuin sähköisku, ja samalla kirjanen putosi lattialle. Kumarruin nostamaan kirjan, ja tiedätkö, että lattian rajasta  nousi ylös aivan eri mies. Muistan sen kuin eilisen päivän, sillä kokemus oli niin todellinen!”

Katsoin keski-ikäistä suntiota suu auki. Keikka oli juuri alkamassa Sääksmäen kirkossa, kun hän paljasti salaisuutensa sakastissa. Ei siinä voinut tehdä muuta kuin sopertaa: ”Kiitos Herralle” tai jotain muuta epäluterilaista! Tuonkin Liekit-musikaalin laulun olin jo laulanut puhki monta kertaa, mutta sille olikin näköjään Jumalan suunnitelmissa yhä käyttöä. Oli ihan mielettömän hieno tunnelma kävellä siitä suoraan yleisön eteen, aloittaa konsertti ja odottaa, mitä Jumala tällä kertaa tekee. Ja kun Jumala jotain tekee, betonikin murtuu!

Raamatussa on oma viestinsä meille betonimiehille:

Minä annan teille uuden sydämen ja teidän sisimpäänne uuden hengen. Minä otan teidän rinnastanne kivisydämen pois ja annan tilalle elävän sydämen.

(Hes. 36:26)

Mikään betoni ei ole liian kovaa Jumalalle. Betoni murtuu, mutta Jumalan rakkaus pysyy.

Aivan puskista

mennessä Pekka Simojoki | maalis 10, 2025 | Ihmejuttuja, Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)

”Hei, onko sulla selkä kipeä?”

Yksi EtCetera-kuoron laulajista pysäytti minut Naantalin kirkon käytävällä ja esitti tuon ehkä vähän kummallisen kysymyksen. Majatalo-ilta oli juuri päättynyt, iloinen hälinä täytti vanhan temppelin, ja minä olin juttelemassa joidenkin tuttujen kanssa. Vastasin kysyjälle, että selkäni on ihan kunnossa, mutta samalla utelin, mihin hän sitä tietoa tarvitsi. Sain kuulla, että asiaa oli tullut kysymään iäkäs herrasmies, joka oli ollut tilaisuudessa mukana. Hän oli kokenut vahvasti, että jonkun kuorolaisen selkä olisi todella kipeä ja että Herra halusi hänen rukoilevan sen puolesta. Kukaan meistä ei kuitenkaan tunnustanut selkävaivojaan, vaikka kaikki laulajat käytiin läpi. Ajattelin miehen vain erehtyneen ja unohdin hetkeksi koko jutun.

Oli toinen koronasyksy 2021, ja melkein vuoden mittaisen tauon jälkeen olimme jälleen kiertueella. Porukka oli sen tähden melkein innosta ja onnesta soikeana. Toki jännitimme, uskaltaako koronan säikäyttämä kansa vielä tulla paikalle, mutta ihan mukavasti yleisöä kuitenkin saatiin jokaiseen Majatalo-iltaan. Oli ihanaa taas laulaa livenä ja nähdä ihmisiä silmästä silmään. Kuoro pisti parastaan, Ilkka Puhakka puhui ja Jukka Jämsén opetti rukouksesta samaan tyyliin kuin aina ennenkin. Hienoa palautetta saimme kaikin puolin, mutta lopulta viikonlopun koskettavin ja unohtumattomin juttu oli varmasti kipeän selän tapaus Naantalin kirkossa.

Vanha mies oli periksiantamaton, ja etsintää jatkettiin. Kun kuorolaisilta ei löytynyt selkäkipua, asiaa tivattiin myös bändin muusikoilta.

Silloin tärppäsi. Kosketinsoittajamme Kari tunnusti, että hänellä todellakin oli hiukan ongelmaa selkänsä kanssa. Hän kertoi myöhemmin, että hänen alaselässään, viidennessä nikamassa oli ylijoustavuutta, mikä aiheuttaa välillä liiallisen ylirasituksen takia tulehduksen, niin että selkä saattaa äityä tosi araksi. Kipu säteilee reisiin ja lantioon, niska menee jumiin, eikä hän tahdo välillä päästä edes sängystä ylös. Pahimmillaan jalat olivat pettäneet alta jopa kesken kauppareissun. Erityisen hankalia olivat syksyt ilmojen viiletessä. Nyt kun hän oli joutunut tekemään kotona vielä remonttia parin viikon ajan aamusta iltaan, kipu tuntui taas selässä, ja tulehduskipulääkettä oli kulunut.

Kun ”syyllinen” oli löytynyt, alkoi merkillinen episodi. Seuraavana päivänä Kari kertoi bussissa koko porukalle tarkemmin, mitä tuona iltana tapahtui:

”No, minä olin siis ilmeisesti se henkilö, jota oli kaivattu ja etsitty, joten lähdin kävelemään kirkon takaosaan. Siellä odotti iäkäs harmaahiuksinen herra, joka pyysi minua heti istumaan tuolille. Olin ihan ihmeissäni siitä, mitä tapahtui, muttei siinä paljon ehtinyt kyselemään. Kun istuuduin, mies alkoi saman tien rukoilla ääneen: ’Nyt tämä lantion seutu vapautuu ja nämä nikamat asettuvat paikoilleen!’

Sen jälkeen alkoi tulla jopa aika tiukkasävyistä käskytystä: ’Tämä vasemman lapaluun alapinne häviää — noin! Sitten lähtee pois oikean hauiksen ulkoreunan kiristys — noin! Sen jälkeen nämä niskatkin aukenevat — noin! Nyt oikean isovarpaan pinne katoaa — noin!’

Siinä hetkessä alkoi varvasta todellakin nipistää ja kuumottaa.

Näiden ’hoitotoimenpiteiden’ jälkeen vanha herra pyysi: ’Nousepa nyt ylös, ravistele vähän jalkojasi ja kerro, tuntuuko vielä kipua jossakin!’

Tein työtä käskettyä ja vastasin, että muuten tuntuu ihan hyvältä, mitä nyt lantiossa on vielä vähän jotakin kipua. Sen kuultuaan hän käänsi minut reippain ottein toisinpäin, melkeinpä hypähti ilmaan, huudahti jollakin oudolla kielellä, läimäytti napakasti minua alaselkään ja totesi tyynesti: ’Nyt on loputkin poissa!’

Vähän olin hämilläni, mutta tunnustelin ja kokeilin puolelta toiselle ja totesin: ’Totta on, kipu on poissa!’ Vanha herra kiitti kauniisti, toivotti Jumalan siunausta ja lähti menemään. Minä olin yhä aivan häkeltynyt ja mietin, eihän tämä voi olla totta! Vaikka olen jo kauan ollut uskossa, minulla on jo pitkän aikaa ollut sellainen fiilis, että olen kuin idän pikajunan kyydissä. Se vaan menee tasaisesti kohti maalia, eikä minun elämässäni tapahdu enää mitään sen suurempaa. Ja nyt sitten kuitenkin tapahtui tällaista!”

Kari tuntui yhä seuraavana päivänäkin olevan ällistynyt siitä, mitä oli illalla kokenut. Yhtä ällistyneitä olimme varmasti me muutkin. Olimme toki aina silloin tällöin saaneet nähdä ja kuulla jonkun paranevan Majatalo-illoissa, kun ihmisten puolesta rukoillaan, mutta harvoinpa se on näin tarkasti osunut omalle kohdalle. Jumala päätti yllättää meidät kaikki oikein kunnolla ja siinä Hän totisesti onnistui! Ehkä Hän halusi pitkän tauon jälkeen ja keikkojen taas alkaessa rohkaista ja muistuttaa meitä myös siitä, kenen asialla saamme tässä työssä olla!

Lopuksi Kari totesi vielä:

”Jäin istumaan paikalleni vähäksi aikaa, pyörittelin silmiäni ja ihmettelin tilannetta.  Päällimmäinen fiilis oli, että tämä tuli kyllä aivan puskista, siis ihan totaalisesti! Kyllä minun puolestani on aiemminkin rukoiltu, joskus olen sitä myös omasta halustani pyytänyt ja apuakin olen saanut, mutta mitään tällaista en ole koskaan kokenut. Jumala halusi näin varmasti kertoa, ettei Hän ole unohtanut minua ja että Hän kyllä pitää huolta! Ja Hän teki sen aika yllätyksellisellä tavalla! Tosi turvallinen ja siunattu olo siitä jäi, mutta kyllä se aivan puskista tuli!”

Varmaan vähän liiankin tuttu on meille jokaiselle idän pikajuna, joka vähitellen turruttaa innokkaimmankin. Arki painaa, usko muuttuu rutiiniksi, ilo katoaa, elämä kuivuu vain opiksi ja Jeesus tuntuu kaukaiselta. Hän haluaa kuitenkin olla meidän elämässämme mukana tuoreella tavalla, Hän haluaa uudistaa, rohkaista ja yllättää. Jumalan valtakunta on todellisuutta meidän keskellämme, se on elävää ja siinä on voima! Köyhät saavat kuulla ilosanoman ja sairaat paranevat!

Tosi iloinen porukka palasi Majatalo-kiertueelta kotiin. Jumala yllätti taas ja vielä aivan puskista.