mennessä Jarkko | marras 28, 2025 | Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
”Tää on mulle niitä käänteentekeviä lauluja. Vankilakirkossa purin hammasta aina kun tämä biisi soi, mutt sitten lopulta tuli kyyneleet läpi. Tää oli sellainen murtava laulu…”
Pysähdyin kuuntelemaan tuota Radio Dein ohjelmaa, jossa vieraana oli Jussi Taipale, pitkän ja vaikuttavan ”uran” Suomen vankiloissa tehnyt kaveri. Kerran olimme tavanneetkin yhteisellä keikalla Ähtärin kirkossa, mutta hänen tarinaansa en ollut kuitenkaan sen tarkemmin kuullut. Sen sijaan kuulin keikalla todella hienoja lauluja, joita Jussi esitti karhealla äänellään. Jotakin oli tapahtunut, huumeet olivat vaihtuneet kitaraan.
Jussi kertoi risaisesta lapsuudestaan. Hänet otettiin huostaan, kun hän oili seitsenvuotias eikä alkoholistiäiti kyennyt hoitamaan lastaan, ja 15-vuotiaana hänet siirrettiin poikakotiin. Kun hän pääsi sieltä, olivat huumeet jo hiipineet nuoren miehen elämään, ja ensimmäinen vankilakeikka oli edessä. Jussi on viettänyt telkien takana yhteensä lähes viisitoista vuotta. Viimeinen tuomio tuli osallistumisesta pahoinpitelyyn, jonka uhri menehtyi. Tuo viimeinen ”kakku” oli Dein ohjelmaa tehtäessä vielä kesken, mutta sisäisesti hän oli vapaa mies, sen kuuli joka sanasta.
Kesken haastattelun soitettiin Jussin toiveesta laulu Hymni. Oli liikuttavaa kuulla, kun hän kertoi, mitä se hänelle merkitsi:
”Mä kuulin sen laulun ensimmäisen kerran vankilan kirkossa. Mä olin silloin niin rikki ja valmis jo luovuttamaan. Oli tavattoman vaikeaa sanoa Jumalalle, että tässä mä olen, saat kaiken. Ajattelin, että se olisi sosiaalinen itsemurha, jätkät nauraa, jos rupeen vollottamaan. Tämä laulu oli yksi niistä lauluista, jotka osui aina jotenkin kohdalle, sen kautta tuli kaikki se, mitä mä tarvitsin. Kerran se sitten tuli taas, ja sillon mä ajattelin, että ihan sama, antaa mennä, ota Jeesus koko roska. Siitä se lähti.”
Jussin tarinasta tuli jotenkin sanaton olo. Ymmärrän täysin, että yksi laulu ei ketään pelasta, mutta jos se yksi laulu saa olla edes jotenkin mukana tuollaisessa ihmeessä, ei lauluntekijä voi enempää pyytää. Jumalan kädessä alkaa savikin elää.
Nykyään Jussi käy töissä, opiskelee ja tekee uusia laulujaan. Elämään on tullut vaimo, ja välit lastenkin kanssa ovat kunnossa, kun ”niiden ei enää tarvitse pelätä isän sekoiluja”, kuten mies asian ilmaisi. Tyttären kanssa on pidetty jo yhteinen keikkakin. Jokin rikki mennyt on eheytynyt.
Jussin tarina vei ajatukseni vuosien taakse hetkeen, jolloin Hymni syntyi. Se on yksi niistä lauluista, jotka vain tulivat. Yleensä joudun tekemään laulujen hyväksi töitä viikkotolkulla, välillä jopa kuukausia tai vuosia, mutta tämä laulu annettiin.
Olin juuri palannut pitkältä keikalta, keli oli huono, ja vaimoni oli selvästi hermoillut, miten mies selviää kotiin. Vakuutin hänelle, että ihan turhaa on moinen huoli, kyllä minä aina kotiin selviän, mutta asia jäi silti vaivaamaan. Mitä jos jotakin tapahtuisi enkä enää palaisi? Entä jos olisi aika tehdä viimeinen laulu? Rupesin miettimään, millainen siitä tulisi. Tartuin kitaraan, ja syntyi Hymni, se viimeinen laulu. Laulu, josta on riisuttu kaikki turha pois.
Terve, Pekka, pitkästä aikaa! Oli ihan pakko kirjoittaa sinulle, sillä sinä pysäytit minut tänään kesken keikkareissun! Radiosta alkoi yllättäen soida laulu nimeltä ”Hymni”. En ollut kuullut sitä koskaan, mutta se kolahti niin, että minun piti pysäyttää auto ja jäädä bussipysäkille itkemään. Jotenkin se meni tuonne soittajan sieluun ja osui arkaan paikkaan. Ajattelin vaan kiittää, että tuollaisen laulun olet tehnyt.
Olin ihan äimänä, kun tällainen viesti napsahti kännykkään vanhalta savolaiselta ystävältäni ja soittokaveriltani Juusolta. Emme tosiaan olleet nähneet varmaankaan vuosiin ja muutenkin vaikutamme nykyisin vähän eri musiikkipiireissä.
Myöhemmin pirautin Juusolle, ja puhuimme tuosta viestistä, muttei hän oikein osannut sen enempää selittää, mitä hänelle tapahtui. Hän arveli, että isän äskettäinen kuolema oli herkistänyt mieltä. Laulu osui kuitenkin oikeaan aikaan, oikeaan autoon ja oikeaan mieheen.
Myöhemmin Juuso puolestaan lähetti minulle kuultavaksi ”kyynelten messun”, kauniita ja herkkiä lauluja särkyneille sieluille. Jotenkin kai löysimme taas toisemme.
Tuosta ”viimeisestä laulusta” on vuosien varrella todella tullutkin viimeinen laulu, se, jolla lopetan monet konsertit. Jostakin syystä se koskettaa kuulijaa syvemmältä kuin moni muu kappale. Tuntuu, että monet oikein odottavat sitä.
Tällainen riemastuttava palaute hartaasta laulusta tipahti yhtenä päivänä sähköpostiin ja kaiken lisäksi Laitilan murteella:
Ilose ja kiitollise terveise täält ruahonjuuritasolt Laitlast!!! Lämpimä kiitokse eiläehtosest konsertist Miatoste kirkos, se ol tosi miälenkiintone, puhutteleva ja koskettava tilasuus, olis halunnu kuulustel kauemminki, mut aika men nii noppiast hyväs seuras, kute tiädetä.
Mä ajtteli matkal, et jos näe su enne alkku, ni pyytäissi nöyräste su laulama ”sama vanha ristinpuu, kaiken ylle kaareutuu…” Se kappale kosketta ja liikutta munt tosi syvält. Se o nii kaunis, ihana ja lohduttava, se sisältä evankeliumin, sä ole osannu sanoiks ja säveliks muakat uskomattoma kauni teokse!!! En saanu tilasuut pyyttä tota kappalet. Odoti koko ehto, et jos sä pyydä yleisö esittämä toivomukse, ni mä olsi kärppän hihkassu ton toiveeks! Rukoilin ehto aikan mont piänt pyynttö Jeesuksel, et Hän sais sun laulama toin kappaleen. Ehto lähen loppuas ja sä pidi jännitykses mun, toivoin ja toivoin tosi kovaste hilja miälesän…
Ku sä sanosi laulavas viimeseks kappale, jost o tullu iha ”must” sun tilasuuksis, ni sillo mun jännitys kasvo yhä. Ku sä viimenki aloti näppäilemä kitaratas, ni ensmäise 5 sointtu paljastiva mul, et sä esitä sen ihana laulu, jota odoti ja toivosi ja rukoili!!! En tiär näysik se mun päält, mite syvält se laulu kosket munt, mul vuata kyynele ain ja joka paikas, misä mä kuule sen ”sama vanha ristinpuu…” Se tuntu kertova just munst itest…
Enhän minä tuosta varmaan puoliakaan ymmärtänyt, mutta veikkaan, että Jumala kyllä ymmärtää myös Laitilan murretta. Se riittää.20
mennessä Jarkko | marras 14, 2025 | Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
Olimme perheenä lähdössä lomareissulle Eurooppaan. Matkalla Turun satamaan tarkastimme liput ja tajusimme yhtäkkiä kaamean mokan: Minkäänlaista autopaikkaa ei ollut varattu lippuihin! Soittelimme saman tien laivayhtiölle, muttei yhtään paikkaa ollut enää vapaana. Ei auttanut muu kuin vain mennä satamaan ja toivoa parasta. Lapset lähettelivät ystävilleen tekstareita, joissa pyysivät rukousta, että autolle löytyisi paikka. Kun odottelimme apeina toivottoman pitkässä jonossa, joku aukaisi radion, ja sieltä alkoi soida ”Kyllä Jumala huolen pitää hulluistaan…” Ilmapiiri muuttui autossa saman tien, ja alkoi iloinen odotus. Meidän automme oli lopulta toiseksi viimeinen, joka laivaan mahtui.
Tällaiset viestit ovat aivan ihania! Laulu, joka on tehty täysin eri tilanteessa ja eri ihmisille, löytää tiensä toiseen tilanteeseen ja toisten ihmisten luo. Laulun tarina ja sanoma saa loputtomasti uusia merkityksiä. Alun perin tein tämän Jumalan hullut -kappaleen vanhalle ystävälleni, jonka tapasin vuosien jälkeen, mutta nyt sen tehtävä olikin rohkaista näitä ihmisiä tukalassa tilanteessa. Jumala pitää huolen hulluistaan.
Korvani oli hyvin sairas ja kärsin kammottavasta tasapainohäiriöstä. En ole koskaan kokenut mitään yhtä pelottavaa. Eräänä päivänä menin kylpyhuoneeseen seiniin nojaten, todella pahoinvoivana. Yhtäkkiä huoneen valaisi kirkas mutta lämmin valo, ja kuulin ”Herra kädelläsi” -laulun. Tunne oli niin uskomaton, etten osaa sitä selittää. Silloin tunsin, että selviän. En ole kertonut tästä kenellekään, olen vain yrittänyt järjellä selvittää, mistä moinen johtui. Tunnen vahvasti, että Jumala puhuu laulujen kautta, mutta en ymmärrä, miten se tapahtuu.
Miten se tapahtuu? En ymmärrä minäkään, mutta kristittynä eläminen on sitä, että Jumalan todellisuus on meidän arjessamme. Ei meidän kaikkea tarvitsekaan ymmärtää. Voimme vain ottaa vastaan! Jumala toimii suvereenisti, meiltä kysymättä. Muistan, että tämä laulu syntyi, kun olin nuori opiskelija. Olin jo heittämäisilläni sävelen roskikseen, koska en ollut tyytyväinen siihen, mutta onneksi se ei päätynyt sinne, sillä Jumalalla oli muita suunnitelmia. Sitä paitsi runoilija Anna-Mari Kaskisella oli minun tietämättäni säveleen sopiva runo jo valmiiksi kirjoitettuna!
Konsertti päättyi ”Lähde”-lauluun, ja ihmiset tekivät jo lähtöä, kun yhtäkkiä tuntematon nainen nousi lavalle ja alkoi puhua. Hän kertoi, mitä tapahtui tämän saman laulun aikana joitakin vuosia aikaisemmin. Kyseinen nainen oli istunut hengellisessä tilaisuudessa sairaan tyttärensä kanssa, joka oli kärsinyt 12 vuotta niin kovista kipuista, että koko keho oli käpristynyt koukkuun. Siihenkään kokoukseen hän ei aluksi ollut kipujensa vuoksi halunnut edes lähteä. Kun tilaisuudessa sitten esitettiin tuo laulu, jotakin ihmeellistä tapahtui. Tytär oli sanonut äidilleen: ”Katso, äiti! Huomaatko jotakin uutta? Minun olkapääni oikaistuivat tuon laulun aikana!”
Lähde-laulu syntyi keitaalla keskellä kuumaa autiomaata Israelissa. Minuun teki valtavan vaikutuksen se, että vesi muuttaa kuuman hiekan puutarhaksi. Vesi merkitsee siellä elämää. Jeesus kutsui janoiset luokseen ja lupasi antaa elävää vettä, jota juotuaan kukaan ei enää janoa. Jeesus merkitsee elämää. Tämä nuori tyttö sai maistaa sitä vettä!
Hei, Pekka! Eilen aamuyöllä heräsin unesta ja kuulin mielessäni seuraavat laulun sanat: ”Anna sävelen soida – – herätä kuuroja, mykkiä.” Tajusin heti, että se on sinun ja Anna-Mari Kaskisen biisi nimeltä Elämän sävel, vaikka en ole kuullut sitä vuosikausiin. Uskon, että se oli Jumalan suoraa puhetta minulle. Olen nimittäin viime aikoina kamppaillut pianistinkutsuni kanssa. Tilanne on kuitenkin se, että olen toiselta koulutukseltani insinööri ja teen kokoaikaista ansiotyötä ihan muulla rintamalla. Ja kärvistelen kutsuni ja sen kanssa, että ei meinaa aika ja jaksaminen riittää enää musiikkiin ja kutsuni toteuttamiseen täysipainoisesti. Olen pyytänyt Jumalalta kutsuni vahvistamista suoraan minulle. Ja tässä se nyt tuli. Halleluja — kiitos Jumalalle!
Tämä Elämän sävel -kappale on joskus 1980-luvulla tehty vanha laulu, jota ei ymmärtääkseni ole koskaan julkaistu levyllä. Minä en ainakaan ole julkaissut. Hyvä, että sen edes muistin, en ainakaan ole laulanut sitä vuosikausiin. Ehkä laulu tehtiin silloin kauan sitten sen takia, että yksi ihminen löytäisi rohkaisun ja vahvistuksen kutsulleen! Se olisi jo hyvä syy tehdä laulu!
Minulla oli vakituinen työ traktoritehtaassa, kohtuullisen hyvä palkka ja säännöllinen työaika. Silmiini osui ilmoitus nuorisotyönohjaajan paikasta Enontekiöllä, siis 770 kilometrin päässä kotoa. Olin itsekseni rukoillut, että saisin joskus tehdä hengellistä työtä Lapissa, ja nyt tuli tuollainen paikka hakuun. Keskustelimme perheenä asiasta, ja olin jo luopumassa koko ajatuksesta. Eihän minulla ole edes pätevyyttä kyseiseen tehtävään. En kuitenkaan saanut rauhaa. Rukoilin tilanteeseen johdatusta ja viisautta.
Kun sitten olimme eräässä tilaisuudessa, rukoilin hiljaa penkissä istuessani ja pyörittelin tätä asiaa. Sitten mielessäni alkoi soida ”Muutoksen aika”. Silloin päätin, että lähetän hakemuksen ja heitän pallon Jumalalle. Jos Hän tahtoo, että lähden, Hän kyllä antaa sen, mikä puuttuu. Aprillipäivänä aloitin työt, ja on ollut aivan huikeaa kokea ja elää tätä Jumalan huolenpitoa ja johdatusta. Lävitse kaiken Hän on meitä todella vienyt. On ollut ihanaa havahtua uskon todellisuuteen.
Olen iloinen, että juuri tästä laulusta on tullut monelle tärkeä elämän muutoskohdissa. Laulu syntyi vuosituhannen vaihteessa, kun kaikkia jännitti, mitä uusi millenium tuo tullessaan. Samalla mietin Anna-Marin kanssa kaikkia vuosia, joina olemme tehneet yhteisiä lauluja. Se oli ainakin tullut selväksi, että mikään ei ole elämässä yhtä varmaa kuin muutos, paitsi se, että Jumala ei muutu! Siitä on hyvä pitää kiinni.
Jos kysyt minulta, mistä löytyy yhä intoa tehdä lauluja, ymmärrät ehkä nyt. Tässä oli jo viisi hyvää syytä!
mennessä Jarkko | marras 1, 2025 | Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
”Tein ensimmäisen murtoni 16-vuotiaana. Tiesin kyllä, että se on väärin ja pelkäsin, mutta huonot kaverit olivat saaneet minut koukkuun. Siitä alkoi jyrkkä alamäki, ja pian minun tililläni oli rikoksia ympäri maata. Jouduin jo alaikäisenä oikeuteen ja sain kahden ja puolen vuoden tuomion. Se oli minun ’pääsylippuni’ Unkarin vankilamaailmaan. Jäin noidankehään, josta ei ollut ulospääsyä ja tuhlasin 30 vuotta elämästäni rangaistuslaitoksissa. Viimeisin tuomio oli 22 vuotta aseellisesta ryöstöstä. Kuulostaa kauhealta, mutta minä olen sen kaiken kokenut.”
Unkarilainen ystäväni Csaba kehotti minua katsomaan netistä Lajos Boross -nimisen entisen rikollisen haastattelun. Kävin katsomassa ja sain kuulla hurjan selviytymistarinan Unkarin vankiloiden muurien takaa. Aivan tavallisen tuntuinen kaveri kertoi elämänsä suurimmasta löydöstä, kun hän rankkojen vaiheiden jälkeen tuli vankilassa herätykseen ja kohtasi Jeesuksen. Kaiken keskellä oli kuulemma yksi laulu tullut erityisen rakkaaksi.
”Äitini oli vaikea hyväksyä sitä, että pojasta oli tullut rikollinen, ja siksi hänelle oli hieno uutinen, kun tulin uskoon ja elämäni muuttui. Äiti oli katolilainen, jolla oli tapana käydä kirkossa silloin tällöin, mutta pojan muutoksen myötä hänkin löysi uskon aivan uudella tavalla. Isäpuoltani ei uskonto voinut vähempää kiinnostaa, ja yleensä hän jäi odottamaan kirkon ulkopuolelle messun loppumista. Kun äiti ja isäpuoli taas kerran tulivat vierailulle vankilaan, soitin ja lauloin heille tapani mukaan. Lauloin parhaillaan kaikkien tuntemaa hengellistä laulua Atyám két kezedben, kun satuin vilkaisemaan isäpuoltani ja yllätyksekseni näin, että hänkin lauloi mukana ääneen lasin takana. Silloin tajusin, että jos se mies osaa tämän laulun, hänkin on varmasti tullut uskoon!”
Kun Lajos oli kertonut tämän, videolla näytettiin jotakin, joka sai kylmät väreet juoksemaan selässäni. Kuva siirtyi tilaisuuteen, jossa karun näköiset vangit harmaissa vaatteissaan laulavat kyyneleet silmissä juuri Lajosin mainitsemaa laulua. Saman tien tunnistin kappaleen: kyseessä oli unkarinkielinen versio laulusta Onneni on olla Herraa lähellä! En voinut kuin liikuttuneena katsoa ja kuunnella.
Tiesin kyllä, että laulu käännettiin unkariksi jo joskus 1980-luvun alkuvuosina ja että sitä käytettiin ainakin luterilaisissa seurakunnissa. Tuntui kuitenkin uskomattomalta, että nyt, neljäkymmentä vuotta myöhemmin saan nähdä, kuinka sitä lauletaan yhä suurella tunteella unkarilaisen vankilan paksujen muurien sisällä! Olin sanaton.
Kysyin ystävältäni Csabalta, löytäisikö hän internetin kautta Lajos Borossin, sillä olisi hienoa päästä tutustumaan paremmin mieheen ja hänen tarinaansa. Pari viikkoa myöhemmin kuulin, että Lajos oli löytynyt ja että hän oli ilahtunut saadessaan terveiset Atyám két kezedben -laulun säveltäjältä kaukaa Suomesta. Kuulimme häneltä, että tätä suomalaista laulua lauletaan nykyään Unkarin kaikissa kirkoissa ja että se on yhä todella tärkeä laulu myös hänelle itselleen. Hän kertoi meille vielä lisää elämästään.
”Minun elämäni suurin muutos alkoi siitä, kun sain siirron Vácin vankilaan ja pääsin töihin ompelimoon. Ajatusmaailmani ja tapani olivat ennallaan, olin ketjupolttaja, käytin lääkkeitä enkä uskonut mihinkään. Siellä törmäsin kuitenkin vankiin, joka todisti muille Jeesuksesta. Olin utelias ja ihmettelin, onko hän hullu, vai puhuuko hän totta. Kun keskustelin hänen kanssaan, tajusin, että hänellä on jotakin, mitä minulla ei ollut: hän tunsi Jumalan. Silloin ymmärsin, että olen syntinen ihminen, jonka koko elämä sylkee Jumalaa kasvoihin. Pyysin syntejäni anteeksi. Se rukous tunki läpi Vácin vankilan muurien, sain aloittaa alusta, ja Jeesus antoi minulle uuden sydämen.
Vasta uskoontulleena osallistuin stilaisuuteen, jota baptistit tulivat pitämään vankilaan. He puhuivat ja lauloivat meille punakantisesta laulukirjastaan, ja silloin kuulin ensimmäisen kerran laulun nimeltä Atyám két kezedben. Se vaikutti minuun syvästi, sillä se kertoi kaiken oleellisen siitä, mitä Jeesus on minun vuokseni tehnyt. Se onkin ensimmäisiä hengellisiä lauluja, jotka opin.”
Lajos rupesi lukemaan Raamattua ja hengellisiä kirjoja, opetteli soittamaan, kirjoitti omiakin lauluja ja kertoi innokkaasti uskostaan muille. Vácin vankilassa alkoi tapahtua hämmästyttäviä asioita. Hän sai luvan kokoontua muutaman ystävänsä kanssa pitämään raamattupiiriä pari kertaa viikossa. Vanginvartijat tunnustivat myöhemmin olleensa varmoja, että pian moinen uskonnollinen ”hömpötys” menisi ohi. Niin ei käynyt, vaan pieni raamattupiiri alkoi kasvaa, ja viidessä vuodessa siinä oli mukana jo sata miestä, mikä oli kymmenen prosenttia koko vankilan asukasmäärästä. Kaltereiden taakse oli syntynyt seurakunta. Se oli suoranainen ihme, joka vaikutti koko laitoksen ilmapiiriin.
Lajos pääsi välillä puhumaan myös vankilan ulkopuolelle. Siitä seurasi lisää ihmeitä, sillä Vácin uskoon tulleet vangit lähtivät porukalla viemään evankeliumin sanomaa muihinkin Unkarin vankiloihin. Lajos kertoi, että heidät lastattiin aina soittimiensa kanssa vankilan kuorma-autoihin, ja viranomaiset itse veivät heidät keikoille ympäri maata. Joka paikassa vangit tuotiin kulttuurisaliin kuuntelemaan, kun Lajos ja kumppanit lauloivat ja todistivat Jeesuksesta ja siitä muutoksesta, joka oli tapahtunut heidän elämässään. Atyám két kezedben -laulu esitettiin niillä reissuilla kuulemma jokaisessa tilaisuudessa.
Tänään Lajos on vihdoin vapaa mies. Hän on istunut kakkunsa ja voi katsoa taaksepäin elämäänsä kaltereiden takana:
”Vankila on paikka, jossa on polttava tarve evankeliumille. Se on kuin pikkukylä, jossa kaikki tuntevat toisensa, ja jos joku syttyy, valo näkyy kaikkialle. Paholaisen suurin ansa on se, ettei se koskaan näytä, mihin asiat johtavat. Yhtäkkiä vain huomaat olevasi kahleissa. Niistä ei vapauta kukaan muu kuin Jeesus. Hänen kanssaan voi vankilassakin olla vapaa!”
Kun mieheltä kysyttiin, mitä hän näkee olevan edessäpäin, hän vastasi:
”Se, että olen kristitty, on elämäntapa. Kerron Jeesuksesta, vaikken enää olekaan vankilassa. Ja kun minua pyydetään laulamaan, laulan lähes aina myös laulun Atyám két kezedben!”
Lopuksi hän hymyili ja sanoi silmät loistaen:
”Dicsőség legyen Istennek!” (Kunnia Jumalalle!)
