”Onko sinustakin tullut hihhuli?”
”Kuinka niin?”
”No, niin paljon olet noita ylistyslauluja viime aikoina kirjoitellut…”
Kysymys oli varmaan tarkoitettu vitsiksi, mutta se pysäytti kuitenkin. Voisiko olla mahdollista, että minusta, jämerän luterilaisen suvun vesasta olisi tosiaan tullut hihhuli?
Sana ”hihhuli” tuo varmaan ensimmäisenä monen mieleen ihmisen, joka käyttäytyy jotenkin epäsovinnaisesti, nostelee käsiään laulaessaan, heiluttaa lippua tai vaikka tanssii kirkon käytävällä ärsyttävän onnellisen näköisenä. Hän on todennäköisesti höyrähtänyt myös jonkin sortin äärikarismaattisuuteen, rukoilla polottaa ääneen, yrittää kiiluvin silmin käännyttää vastaantulijat tai on muuten vaan jotenkin outo tai nolo. Kuka järkevä ihminen siis haluaisi olla hihhuli?
Minun piti oikein Wikipediasta käydä katsomassa, mistä tuo haukkumasana on alunperin lähtöisin. Aikoinaan 1800-luvun puolella sitä kuulemma käytettiin, kun haluttiin pilkata lestadiolaisia. Sana syntyi ilmeisesti heidän tilaisuuksissaan liikutuksissa olleiden ”hih huh” -huudoista, minkä vuoksi lestadiolaisuutta välillä jopa kutsuttiinkin nimellä ”hihhulilaisuus”. Nykyään hihhulilla tarkoitetaan urbaanin sanakirjan mukaan ”voimakkaasti uskonnollista ihmistä, yleensä vastenmielisellä tavalla”.
Herääkin kysymys, millainen sitten on ”normaali uskonnollinen ihminen” tässä maassa, sellainen ei-vastenmielinen? Hän on varmaan se, joka jököttää kirkon penkissä hiljaa ja arvokkaan näköisesti eikä ilmaise tunteitaan, ei edes hymyile, ettei maine mene naapureiden silmissä. Hänelle usko on tiukasti yksityisasia, joka ei saa näkyä eikä kuulua. Liikaa ei saa innostua asiasta. Se on normaalia kristityn elämää, pahimmillaan ehkä tappavan tylsää, mutta eipä ainakaan häiritse ketään eikä kukaan voi haukkua hihhuliksi!
Tunnustan, että viime vuosina olen kirjoittanut uusia ylistyslauluja. Niitä laulaessani on käsikin saattanut epähuomiossa joskus nousta vähän lantion yläpuolelle, mutta mitään ”hih, huh” -huutoja en muistaakseni ole käyttänyt. Välillä tuntuu myös siltä, etten millään malttaisi pitää evankeliumia piilossa. Senkin tunnustan, että ystävieni joukkoon on päässyt pujahtamaan selvästi karismaattisia ihmisiä. Mikä vaarallisinta, huomaan yhä olevani innostunut Jeesuksesta.
Huh, huh, onkohan minusta sittenkin tullut hihhuli!?