Meillä kotona asuu vuoden ja kahden kuukauden ikäinen ihme, Kerttu. Kerttu on meidän perheemme 11. lapsi, ensimmäinen elävänä syntynyt. Odottaessani Kerttua pelkäsimme koko alkuraskauden, että tämäkin menisi jossain vaiheessa kesken. Olin erilaisten, vaikeidenkin oireiden kanssa päivystyksen suurkuluttaja, mutta aina kaikki oli vauvalla hyvin. Jossain vaiheessa Radio Deistä alkoi soida laulu Suurenmoinen. Itkin sitä kuunnellessani ja samalla siunasin sisälläni kasvavaa pientä. Pyysin häntäkin luottamaan siihen, että hän tulee valmiiksi ja meidän syliimme. Kerttu alkoi kasvaessaan reagoida kappaleeseen liikkumalla. Minusta tuntui jo silloin, että hän tanssi kohdussa.
Tällaisten koskettavien viestien edessä olen aina jotenkin sanaton. On hienoa ajatella, että laulu, jonka on joskus laskenut kädestään lentoon, alkaa elää omaa elämäänsä. Se löytää tiensä tilanteisiin, joita en ole voinut kuvitellakaan. Se tekee linnun lailla pesänsä paikkoihin, joista ei ole aavistustakaan. Se tekee asioita, joihin ei lauluntekijä itse koskaan pysty. Kun laulu pääsee Jumalan käyttöön, on ihmeellistä, mitä sille voi tapahtua.
Suurenmoinen-kappaleen syntyhistoria on tosin vähän tylsä, sillä siihen ei liity ketään ihmistä eikä mitään koskettavaa tarinaakaan. Jollakin pitkällä ajomatkalla yritin vain miettiä, millä suomen kielen sanoilla voisin kuvailla Jumalan käsittämätöntä suuruutta. Ylitsepääsemätön ongelma on, että kun Jumalasta puhutaan, sanat eivät yksinkertaisesti riitä mihinkään. Jossakin kohtaa matkalla päässäni alkoi kuitenkin soida sana suurenmoinen, jonka ympärille laulun kudos alkoi kietoutua.
Kappaleesta tuli lopulta iloa pursuava ylistyslaulu, jota on helppo laulaa ja joka nostaa ajatukset ja välillä kädetkin taivasta kohti. Vaikka laulusta puuttuu tarina, joka liittyisi juuri minun elämääni, olen oppinut, että se voi koskettaa muita. Laulu alkaakin muuttua tarinaksi toisten ihmisten elämässä. Yksi heistä on tämä pieni tyttö nimeltä Kerttu. En ole nähnyt häntä koskaan, mutta kun luin hänen äitinsä kirjoittaman viestin, tuntui kuin olisimme vanhoja tuttuja. Meidän tiemme kohtasivat tämän yhden laulun ajaksi.
Kertun äiti kertoi, että synnytys lokakuussa 2018 oli ollut dramaattinen: pieni tytär joutui vastasyntyneiden teho-osastolle hengityslaitteisiin, ja äiti kiidätettiin synnytyskomplikaatioiden takia kiireesti leikkaussaliin.
”Muistan synnytyksen jälkeen pelänneeni enemmän kuin koskaan ennen sitä, että hän ei selviäisi enkä selviäisi minäkään. Kun heräsin heräämössä ja parin tunnin päästä näin ensimmäistä kertaa oman pienemme, en voinut muuta kuin kiittää. Me olimme perhe. Vihdoin elävän lapsen kanssa.”
On helppoa uskoa, että Kerttu on rukousten lapsi. Hänen puolestaan on rukoiltu jo paljon ennen hänen syntymäänsä, koko odotusaika ja rukoillaan yhä edelleen. Kuudennen odotuskuukauden aikana perheen ystävä oli kesken kauppareissun kuulemma polvistunut Prisman käytävälle rukoukseen Kertun selviämisen puolesta tietämättä, että juuri samaan aikaan äitiä kiidätettiin ambulanssilla sairaalaan töissä sattuneen väkivaltatilanteen takia.
Synnytyksen käynnistyessä myös tytön kummit olivat heränneet yöllä kehotukseen, että pitäisi alkaa rukoilla Kertun hengityksen puolesta. He tottelivat. Samaan aikaan Kerttu syntyi ja taisteli sinisenä aukeamattomien keuhkorakkuloiden tähden. Onneksi tehohoitotoimet helpottivat oloa nopeasti. Rukoukset kuultiin, ja Kerttu pääsi äitinsä syliin. Tyttö kantaa nenänsä alapuolella yhä merkkiä ihmeestä, sillä happiviikset polttivat vastasyntyneen ihoon jäljet. Vanhemmille merkki on muistutus Jumalan hyvyydestä ja kummien rukoustaistelusta.
Vauvasta asti Kerttu on kuunnellut paljon musiikkia. Koskaan hän ei ole reagoinut muuhun musiikkiin samoin kuin Häikäisevän kirkas -albumin lauluihin Iankaikkinen ja Suurenmoinen. Kahdeksan kuukauden ikäisenä hän alkoi nostaa käsiään ylös näiden kappaleiden ja vain näiden soidessa. Sen jälkeen alkoi tanssi. Nykyään hän on kuin pieni ylistystanssija, joka pyörii kädet kohotettuina, taputtaa ja laulaa mukana. Hänen silmissään on niin suuri ilo, että sitä on mahdoton kuvailla.
Uskomme, että hän on ollut taivaassa. Että hän on saanut olla rakastettu ja sylissä — sielläkin. Ja että se Pyhän kokemus, joka hänelle musiikin kautta tulee, on merkityksellinen. Kukaan ei ole opettanut häntä ylistämään. Hän tekee sen aivan itse. Kukaan ei osaa aavistaa, mitä hän näkee, kun hän laulujen jälkeen katsoo katonrajaan, hymyilee ja välillä nauraa ääneen sinne vilkutellen. Näkeekö hän silloin vilauksen taivaasta? Ehkä…
Aika kutoo seittejään meidän aikuisten silmiin. Emme enää näe niin kuin lapsi näkee. Ylistys muuttuu kaavoiksi ja aito ilo katoaa katseesta. Usko muuttuu järkeilyksi ja rukouksesta tulee muodollisuus. Pieni Kerttu-tyttö toi mukanaan jotakin taivaasta, siitä suuresta salista, joka on täynnä kirkkautta ja jossa Vapahtajan voi nähdä kasvoista kasvoihin.
Syksyllä saadessani viimeisen keskenmenon Kerttu kantoi puhelimen käsiini, taputti käsiään ja pyörähti niin, että viimein kysyin, haluaako hän musiikkia. Soitimme Suurenmoisen. Kyyneleet silmissään hän nosti kätensä ylös. En usko hänen ymmärtäneen, mitä koimme. Sen uskon, että hänellä oli omaa asiaa Jumalalle. Suurenmoinen on ollut meille merkityksellinen. Erityisesti se tuntuu olevan sitä Kertulle. Kiitos, että se on tehty. Kiitos lauluista. Niiden voimasta, sanoista, Pyhän kosketuksesta.
Meillä on omat polkumme. Meidän perheemme polku on ollut kuitenkin täynnä rakkautta! Olemme saaneet kovin rakastaa jokaista toivottua, mutta luovutettua. Saamme rakastaa äärettömästi Kerttua. Suurenmoinen elämä, Suurenmoinen Jumala!
Tanssi, Kerttu, tanssi läpi elämän! Pidä aina katseesi suunnattuna ylöspäin! Olkoot sinun askeleesi siunatut! Sinun kanssasi on Hän, joka on suurenmoinen.