Oli aika viedä auto katsastukseen. Jostain syystä se toimitus jännittää minua joka kerta. Hetken aikaa odottelin jälleen hermostuneena konttorin ulkopuolella kunnes lopulta ovi aukesi ja sieltä lähestyi se pelätty katsastusmies virkapuvussaan. Jo kaukaa näin, kuinka hän heilautti kättään, hymyili leveästi ja huusi:
”Kiva nähdä taas!”
Olin kai jotenkin häkeltyneen näköinen, joten hän jatkoi:
”Etkö muista? Kyllä minä sinut tunnen. Ollaan me nähty aikaisemminkin, ja sitä paitsi musiikkimies olen minäkin!”
Muitta mutkitta tuo hymyilevä katsastusmies astui autooni, ja niin me kävimme jarrujen, valojen ja iskareiden kimppuun. Siinä töitä tehdessä alkoi kaverilla juttu luistaa, ja tarinoita riitti! Silmät loistaen hän kertoili erilaisista ihmisistä, joita oli työssään kohdannut.
Eräänä päivänä oli asiakkaaksi tullut nainen, jolla oli ollut sinä päivänä syntymäpäivä. Tuo katsastusmies oli auton tarkastettuaan lopuksi yllättänyt asiakkaansa laulaa luikauttamalla hänelle kevätlaulun niin, että halli oli raikunut. Synttärisankari oli kuulemma ihan kyynelissä lähtenyt konttorista. Eipä ihme, sillä harva meistä kai voi kehua, että on saanut kuulla laulun katsastuksen päätteeksi!
Eräänä toisena päivänä konttorille oli tullut vanha nainen, jota katsastus oli jännittänyt tavattoman paljon. Siksi hän olikin koko aamun rukoillut, että saisi uskovaisen katsastusmiehen. Rukoukseen oli vastattu, ja hyvät keskustelut oli kuulemma vanhan rouvan kanssa käyty.
Erityisesti mieleeni jäi kuitenkin katsastusmiehen tarina keski-ikäisesta miesasiakkaasta, joka oli ollut aivan poissa tolaltaan, sillä hän oli juuri menettänyt äitinsä. He olivat siinä katsastuksen lomassa saaneet jutella miesten kesken syntyjä syviä ja pyyhkiä salaa vähän kyyneleitäkin. Tämä merkillinen katsastusmies kertoi jopa lukeneensa asiakkaalleen lopuksi itse kirjoittamansa hengellisen runon. Se oli kovasti tuntunut lohduttavan. Hän jatkoi:
”Olisin niin mielelläni antanut sen runon miehen mukaan, mutta minulla ei, harmi kyllä, ollut siitä paperikopiota. No, sekin sitten lopulta järjestyi hyvin, sillä miehen auto ei mennyt läpi, ja kun hän myöhemmin tuli konttorille uudestaan, olin häntä runon kanssa odottamassa!”
Olin ihan pää pyörällä, kun lopulta ajoimme ulos hallista. Minun autoni selvisi katsastuksesta, mutten kuitenkaan heti päässyt jatkamaan matkaa, sillä tuo ”laulava katsastusmies” esitti vielä minullekin kevätlaulunsa ja runonsa. Lopuksi hän totesi jotenkin näin:
”Jotkut ajattelevat, että katsastusmiehen työ on vain tylsää autojen rassaamista, mutta se ei todellakaan pidä paikkaansa! Jumala lähettää minun luokseni tänne joka päivä tosi mielenkiintoisia ihmisiä…”
Saman tien hän hyppäsi ulos ja lähti hakemaan seuraavaa asiakastaan. Minä puolestani suuntasin kotia kohti. Olin saanut paljon enemmän kuin vain katsastuksen. Tuo katsastusmies piti minulle varsinaisen raamattutunnin aiheesta, jonka me tämän ajan kristityt olemme unohtaneet. Hän näytti minulle, mitä on elää kristittynä!
Meidät on kaikki lähetetty rakastamaan, lohduttamaan, rohkaisemaan ja elämään uskoamme todeksi juuri siellä, missä työtä teemme ja arkea elämme. Lutherinkin suuria löytöjä aikanaan oli ajatus yleisestä pappeudesta. Meillä on yhteinen missio viedä evankeliumi kaikelle kansalle, ja meillä jokaisella on siinä oma paikkamme ja tehtävämme. Sen tuo katsastusmies oli tajunnut.
Olin kerran kuuntelemassa afrikkalaista piispaa, jolta kysyttiin, miksi heidän kirkkonsa kasvaa. Hän totesi yksinkertaisesti:
”Meidän strategiamme on, että jokainen kristitty vie evankeliumin sinne, missä hän asuu ja tekee työtä!”
Siinä se on. Se on kristittynä elämistä.
Kaksi tavallista kättä
Jeesus työhön lähettää.
Kuinka paljon tekemättä
ilman niitä täällä jää?
Kaksi tavallista jalkaa
Hän voi ottaa jaloikseen.
Niillä taivasmatka alkaa
joka aamu uudelleen.