Päiväkummun kurssikeskuksessa oli menossa suuri nuortenleiri, ja mukana oli jälleen parisataa nauravaa ja eläväistä nuorta osanottajaa. Jalkapallokentän laitamille ilmestyi kymmeniä pieniä telttoja, ja päivät olivat täynnä iloista mekastusta. Joka ilta tuikkivat riihikirkon ikkunoista valot, ja harras laulu kiiri pimeyteen. Oli konserttia, opetusta, leikkiä, naurua ja kyyneleitä.
Moni oli tullut tietysti katsomaan riparikavereitaan, mutta Jeesuskin sai jälleen uusia innokkaita opetuslapsia. Säiden suhteen meillä oli sillä kertaa vähän huonoa tuuria, sillä lauantai-iltana iski melkoinen rankkasade päälle. Onneksi oli riihikirkko ja vielä iso telttakin, joten ohjelma sai jatkua sateen ropinassa, eikä kenenkään tarvinnut kovin pahasti kastua.
Illansuussa kesken ohjelman yksi nuorista tuli kertomaan, että ulkona sateessa seisoo ulkomaalaisia turisteja, jotka kuulemma tarvitsisivat majapaikkaa. Lähdimme katsomaan tilannetta, ja sieltä tosiaan löytyi märkänä hytisevä saksalainen nuoripari, joka ei ollut löytänyt mistään kattoa päänsä päälle. He olivat jo monesta majoituspaikasta kyselleet, mutta kaikki olivat olleet kiinni tai täynnä. Niin he olivat hätäpäissään etsiytyneet tänne, kun eteen oli tullut kurssikeskuksemme viitta.
Siinäpä olikin visainen ongelma, sillä tämä meidänkin leirimme oli aivan tupaten täynnä. Väkeä nukkui joka paikassa, jopa patjoilla lattialla, mutta ei kai märkiä ja väsyneitä kulkijoita voinut uloskaan jättää, rankkasateeseen?
Onnistuimme lopulta tyhjentämään yhden pienen huoneen. Sinne vieraamme pääsivät lepäämään, ja jotain ruokaakin heille löytyi. Huone ei ollut kummoinen, mutta kiitolliset hymyt saimme.
Yllätysvieraat olivat vähän ihmeissään, kun iloinen laulu ja soiton mäiske kaikui niityn takaa. He kyselivät, mikä tämä paikka on. Vielä enemmän he ihmettelivät kuullessaan, että tämä on kristittyjen nuorten leiri. Tuo saksalainen tyttö ilmaantuikin uteliaana muiden mukana keskiyön iltasiunaukseen ja osallistui jopa ehtoolliselle, jota vietettiin teltassa suuressa piirissä.
En voinut olla huomaamatta, että kyyneleet valuivat nuoren naisen poskilla valtoiminaan, kun ehtoollismaljaa kallistettiin hänenkin huulilleen. Jokin pyhä taisi koskettaa tätä kaukaista vierastamme syvältä sydämestä.
Aamun valjettua myös saksalainen nuori mies kävi katsomassa riihikirkkoamme ja otti siitä innokkaasti kuvia. Jutellessamme hän totesi minulle, että hän ei käy kirkossa, koska heillä Saksassa kirkot ovat ”kivisiä, kylmiä ja tyhjiä”.
Siinä sainkin hienon tilaisuuden kertoa, että usko Jeesukseen on elämää eikä vain kuolleita kiviseiniä. Uudet ystävämme tuntuivat olevan tosi yllättyneitä ja häkeltyneitä näkemästään ja lupasivat tulla uudestaan. Pian he lähtivät jatkamaan matkaansa, ja me jatkoimme leiriämme.
Myöhemmin saimme talon henkilökunnalta myös vähän nuhteita, kun tieto ylimääräisistä yövieraista kiiri heidän korviinsa. Joku totesikin: ”On riski ottaa tuntemattomia vieraita. Voivat olla vaikka varkaita…”
Yritin jotenkin ymmärtää myös heidän kantaansa, mutta olin kuitenkin varma, että olimme tehneet oikean päätöksen. Sitä paitsi eikö rakastaminenkin merkitse aina riskin ottamista?
Yllätysvieraiden lähdettyä heidän huoneensa sängyltä löytyi ryppyiselle paperille huonolla englannin kielellä kirjoitettu kiitoskirje:
Tahdon kertoa, että me olimme hyvin onnellisia, kun löysimme tämän paikan. Kiitos, kiitos, kristitty leiri — kiitos, Jeesus! Hän on minun apuni, ystäväni ja valoni…
Meitä kehotetaan vieraanvaraisuuteen, sillä Raamatun mukaan Jumala lähettää meille joskus jopa enkeleitä vieraaksi. Välillä enkelit saattavat tulla aika yllättävissäkin hahmoissa, joskus jopa märkien saksalaisten turistien muodossa. Heidän mukanaan ei lähtenyt tavaraa, mutta lämpöä ja rakkautta taisi lähteä. Heidän vierailunsa olikin leirimme tärkein saarna.
Katso mun silmiini, muukalainen,
sain oman veljeni takaisin.
Astu sisään matalaan majaani,
on ovi auki sittenkin.
Istu mun pöytääni, muukalainen,
Luojamme lapsia kumpikin.
Tänä päivänä luokseni vieraaksi
olen saanut enkelin.