mennessä Pekka Simojoki | helmi 24, 2025 | Ihmejuttuja, Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
Taas näkyi jo kaukaa korkea kaupungintalo ja tutun näköiset kirkontornit. Sydän alkoi hakata, sillä tunnen tuon kaupungin vaikka unissani. Kemi tuo varmasti tavalliselle tallaajalle mieleen lähinnä maailman suurimman lumilinnan, tuskin paljon muuta. Minulle se merkitsee kuitenkin paljon enemmän: Kemi on minun syntymäkaupunkini!
Vaikka olin keikkareissulla, kurvasin jälleen keskustaan ja pysäköin autoni hetkeksi Valtakadun varteen tietyn kerrostalon eteen. Kävelin sisäpihalle ja muistelin kultaisia vuosia joskus 1960-luvun alussa. Seisoin hetken talon seinustalla ja katselin ylös niin kuin tein pikkupoikana joka kerta, kun tuli itku puseroon hiekkalaatikolla. Muistan, että neljännen kerroksen ikkuna avautui, ja äiti kurkisti ulos kysyen, mikä oli hätänä. Lohdutus tuli langattomana, sillä kun äiti puhalsi, “pipi” parani ja leikit jatkuivat taas. Ihmepuhallus auttoi aina.
Maailma oli seikkailuja täynnä. Kun naapurin katolla kerran kiipesi nokikolari, minunkin ammatinvalintani oli saman tien selvä. Kun sen ajan mainostajat tiputtivat lentolehtisiä kaupunkiin, meille pojanvekaroille tuli kisa, kuka kerää niitä eniten talteen. Kyllä me muutenkin juoksimme, mekastimme ja teimme kaikenlaista hölmöä, kuinkas muuten. Viisivuotiaana keksin jopa karata lapsenlikalta ja lähteä äitiä vastaan, kun hän palasi polkupyörällä koulusta, jossa toimi opettajana. Äiti säikähti melkein kuoliaaksi, kun näki pikkupoikansa kävelevän vilkkaan valtatien pientareella rekkojen huristaessa ohi. Taisi Kemin enkeleillä olla silloin kiire!
Lapsuusvuodet vilisivät silmissä, kunnes lopulta oli pakko palata autolle ja jatkaa matkaa keikkapaikalle Kemin kirkkoon. Se löytyi yhtä ylväänä kuin ennenkin. Lämmin tunne täytti rinnan, kun astuin kitarani kanssa sisään ja näin tutun kirkkosalin, saarnastuolin ja yksinkertaisen krusifiksin alttarilla. Tämä oli isäni työpaikka, jossa hän piti ensimmäiset saarnansa. Minä olen papin poikana istunut tässä kirkossa lukemattomia kertoja ja päinvastoin kuin monet kavereistani, opin jo nuorena, mitä täällä tapahtuu. Hymyilyttää vieläkin sukulaispoika, joka tuotiin tänne ensimmäistä kertaa. Kun pappi ilmestyi saarnastuoliin, poika kajautti into piukassa:
”Sieltä se Jumala tulee!”
Tämän saman alttarin äärellä isäni kohtasi aikanaan monta tuttua ja tuntematonta. Kerran sinne tuli nainen, jota isä ei ollut koskaan aiemmin nähnyt kirkossa. Nainen oli kuin eksynyt väärään paikkaan, hän oli muodikkaasti pukeutunut ja niin vahvasti meikattu, että olisi sopinut paremminkin johonkin yökerhoon. Mutta kun kutsu kuului, hänkin käveli muun seurakunnan joukossa alttarille ja polvistui ehtoolliselle silmät märkinä ja maskarat valuen. Tuo kohtaaminen jäi isäni mieleen niin elävästi, että hän kirjoitti runon Peräpenkin mies. Runossa nainen oli vaihtunut mieheksi, mutta tarina on sama. Minä myöhemmin sävelsin sen ja olen laulanut sen tässäkin kirkossa monta kertaa.
Usein olen törmännyt keikoilla myös isäni entisiin rippilapsiin ja kuullut heidän muisteluitaan. Isä kuulemma osasi ja halusi olla nuorten kanssa. Viikonloppuisinkin hänen nähtiin usein pyörivän kadulla heidän keskellään. Muistan, kuinka eräs pappi kysyi minulta kerran:
”Onko isäsi koskaan kertonut, että meillä oli Kemissä silloin nuorisoherätystä? Minäkin kävin poikien riparin, jolla kaikki tulivat uskoon. Leiriltä palatessamme linja-auto kaikui hengellisistä lauluista, kun me pojat veisattiin!”
Ei isä siitä herätyksestä koskaan puhunut minulle, mutta kun kysyin asiaa, hän vain myhäili:
”Kai sitä silläkin nimellä voi kutsua.”
Hän muisteli, että nuortenleirit olivat todella suosittuja, ja niillä riitti porukkaa. Nuortenilloissa oli ohjelmassa laulua, todistuspuheenvuoroja ja opetusta. Välillä nähtiin jokin sketsikin ja juotiin vielä iltateet päälle. Tunnelma oli tiivis ja paikat täynnä. Moni teki elämänsä suurimman löydön. Kun meille sitten tuli lähtö lähetystyöhön Afrikkaan, se oli Kemin nuorille surun paikka. Taidettiin saada sillekin reissulle monta Kemin enkeliä mukaan.
Nämä muistot pyörivät mielessäni, kun keikkani alkoi. Tällä kertaa elettiin keskellä korona-aikaa, joten konsertti striimattiin tyhjästä kirkosta ilman yleisöä. Pienten teknisten ongelmien jälkeen saatiin kasaan ihan mukava juttu. Oli tilaisuus striimattu tai ei, minulle keikka lapsuuteni kirkossa ei ole mikä tahansa keikka!
Kun konsertti oli päättynyt, ja tehtiin lähtöä, yksi paikallisista kysäisi kuin ohimennen:
”Tiesitkö muuten, että tässä Kemin kirkossa on nähty enkeleitä?”
Enpä todellakaan tiennyt mitään moisesta. Sain vielä lähtöä tehdessäni kuulla uskomattoman tarinan, joka juontui jonnekin 1970-luvun lopulle. Koska kyseessä oli kotikirkkoni, innostuin keikkareissuni jälkeen tekemään melkoisen salapoliisityön, kun yritin selvittää kuulemani todenperäisyyttä. Kävi ilmi, että monia muita kutsumattomia vieraita oli noihin aikoihin käynyt kirkossa. Eräänäkin yönä sinne oli murtauduttu, kirkkoviinit juotu ja kaiken lisäksi töhritty alttari oli. Myös alttaritaulu oli viilletty veitsellä halki. Mutta entä enkelit?
Lopulta tärppäsi, ja löysin kuin löysinkin suntion, joka oli ollut töissä juuri silloin. Hän oli jo eläkkeellä, mutta muisti vielä kaiken kirkkaasti:
”Eräänä myöhäisenä iltana huomasin, että kirkossa oli valot, vaikka olin sammuttanut ne ja lukinnut ovet. Menin tarkistamaan, oliko joku kanttoreista kenties mennyt harjoittelemaan, vaikka yleensä he kyllä ilmoittivat siitä minulle. Hiivin sakastin ovesta sisään ja kuulin tosiaan urkujen soivan. Muistan, että kappale oli taivaallisen kaunis, enkä ollut koskaan aiemmin kuullut sitä. Kirkkosaliin astuessani en kuitenkaan nähnyt ketään, joten kävelin kirkon takaosaan ja lähdin kapuamaan ylös parvelle. Urut soivat koko ajan, mutta soitto vaimeni askel askeleelta, ja ylös päästyäni lakkasi kokonaan. Ihmeekseni en löytänyt ketään, ja kaiken lisäksi urkujen kansi oli tiukasti kiinni. Se oli todella merkillistä. Suljin ovet, sammutin valot ja lähdin kotiin. Kaiken varalta ilmoitin tapauksesta myös poliisille. Kun vaimoni kysyi, mitä oli tapahtunut, sanoin hänelle: ’Taisivat enkelit soittaa kirkossa tänään!'”
Palasin mielessäni takaisin tuohon kirkkoon ja melkein näin sieluni silmin urkuja soittavat enkelit. Sehän on Jumalan huone ja minun lapsuuteni kirkko. Totta kai siellä on enkeleitä!
mennessä Pekka Simojoki | helmi 16, 2025 | Ihmejuttuja, Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
”Hyvvee iltoo!”
Eliina Heinonen piti puhujanpöntöstä kiinni kaksin käsin ja hymyili leveästi.
”Pittää tässä het aluks kertoa, että nyt oon minäki moterni nainen. Otin nimittäin silikoonit…”
Koko tuhathenkinen Riihimäen Urheilutalon yleisö kohahti ja hiljeni kuin taikaiskusta. Ihan tällaista puheen avausta ei illan evankelistalta osattu odottaa. Muutaman ylipitkän sekunnin jälkeen Eliina jatkoi:
”Siis molempiin silimiin!”10
Naurunremakka täytti salin. Kaiken lisäksi Eliina puhui totta, sillä hänen molemmat silmänsä oli juuri vähän aikaa sitten operoitu. Siitä alkoi puhe, jota kansa kuuntelikin melkein herpaantumatta. Välillä saatiin nauraa kippurassa ja välillä myös itkeä tirauttaa, mutta evankeliumin sanoma tuli kirkkaasti esiin, vaikkakin sakealla savon murteella.
Minua hymyilytti vieläkin, kun muistelin tuota tapahtumaa vuosien takaa. Hauskoista muistoista huolimatta sisälläni myllersi tällä kertaa, sillä olin menossa hyvästelemään Eliinaa. Jokin aika sitten minulle oli soitettu ja, että tämä leppoisa savolainen ystäväni ja työtoverini oli ihan elämänsä kalkkiviivoilla. Häneltä oli löydetty kaulasta pahanlaatuinen imusolmukesyöpä, ja elinaikaa oli luvassa enintään viisi viikkoa.
Toki tiesin, että Eliinan terveys oli reistaillut jo pitkään, mutta onhan aina murheellista, kun lähtö lopulta osuu kohdalle. Kun nyt olimme Exitin kanssa Savossa päin keikalla, päätin käydä jättämässä jäähyväiset ihan paikan päällä. Huomenna voi jo olla myöhäistä, ajattelin.
Jätin bändin pojat nukkumaan kuopiolaiseen motelliin ja lähdin aurinkoisessa kevätaamussa kävelemään toiselle puolelle kaupunkia. Kävellessäni yritin muistella, milloin Eliinan kanssa ensi kertaa törmäsimme. En muistanut tarkkaan, mutta kyllä meille yhteisiä keikkoja oli siunaantunut jo aika monia. Meillä synkkasi aina hyvin, vaikka hän onkin vähän vanhempi ja vaikken minä savoa muutamaa sanaa enempää osaakaan.
Mieleeni nousi päällimmäisenä eräs telttakokous Porissa, kun yritin ennen keikkaa tivata, mistä Eliina aikoo puhua. Hän vastasi vain:
”En minä tiiä, aattelin ensin kuunnella sinun laulut, jos sieltä tärppäisi jottain puhuttavvoo…”
Niin minä sitten lauloin lauluni, joukossa myös uusi kappale nimeltä Lähde, joka oli syntynyt Israelin-matkalla pienen vesiputouksen äärellä. Se laulu tärppäsi. Kun Eliina sai puheenvuoron, hän kertoi meille eräästä naisesta, joka oli tilaisuuden lopussa tullut pyytämään rukousta miehensä puolesta. Kesken rukouksen Eliina oli yhtäkkiä nähnyt silmissään kuvan kauniista vesiputouksesta. Sen kuultuaan tuo apua kaipaava nainen oli purskahtanut itkuun. Kävi ilmi, että hänellä oli kotonaan keittiön seinällä aivan samanlainen taulu, kuin alttaritaulu, jonka edessä hän rukoili miehensä puolesta joka päivä. Rohkaistuneena nainen palasi kotiin. Jumala tiesi hänen huolensa.
Muisteluni katkesivat, kun lopulta löysin oikean osoitteen Kuopion laitamilta ja soitin ovikelloa. Jos luulin kohtaavani hiukan alakuloisen tunnelman, olin väärässä. Eliina istui kyllä pyörätuolissa, mutta näytti ihan omalta itseltään, hymyilevältä ja leppoisan rehevältä. Niin, ja tietenkin päällä oli kaunis mekko kuten aina. Kahvipöytäkin oli katettu monenlaisilla herkuilla, joihin emäntä rohkaisi tarttumaan muistuttaen, että ”kun ihon pittää tarpeeks pinkeenä, ei tule ryppyjä”. Siinä me sitten istuimme ja tarinoimme. Nauru raikui, kun Savon evankelista pääsi vauhtiin.
”Sitä minä oon tässä ihmetelly, että mikäs on, kun yhtään ei sureta. Onko tämä jotennii epänormaalija, kun hymmyilyttää vuan, vaikka kuolemantuomijon oon suanu ja surra pitäs? Oon minä välillä yrittännä olla totinen ihan väkisten, vaikkei siltä oo tuntunu yhtään, muttei se taho millään onnistua. Jumala ei oo minusta tehnyt semmosta surisijjoo.
Kun minä pyörin sairaalassa muihin ’syöpäläisten’ joukossa, sielläkin puhua pölöpötin ja kerroin kaikille Jeesuksesta. On se niin mahtavvoo, kun saa tehä evankelistan hommoo, josta ei vieläkään tajuva, että se on työtä. Hirvee hinku olis vielä suaha puhua ja olla Jumalan juoksutyttönä. Oonnii aatellu, että kun piäsen taivaaseen, niin en meinoo sielläkään laiskotella, vaan jotennii jatkoo tätä hommoo. Mutta mittään harppua en siellä ruppee soittelemmaan…”
Tunti meni kuin vilauksessa, ja lopuksi otimme vielä parit selfiet ja lyhyen rukouksen yhdessä. Eliina lupasi viedä terveiset kaikille tutuille, kunhan saapuu perille taivaan kotiin. Minä toivotin hänelle hyvää kotimatkaa, ja vaikka mieli olikin hiukan haikea, kiitollisin ajatuksin kävelin takaisin motellille. Bändin bussi suuntasi seuraavalle keikkapaikalle, ja vanha evankelista jäi odottelemaan lähtöä.
Melkein tarkalleen kaksi vuotta myöhemmin puhelin soi, ja sieltä kuului tuttu ”iän”. Eliinahan se siellä oli, kukas muukaan. Täytyy sanoa, että kovasti en edes yllättynyt. Kun vähän ehkä epäkohteliaasti ihmettelin, että ”eikös sinun nyt jo pitäisi olla kuollut”, nauru vain kajahti ja sain värikkään savonkielisen selityksen.
”Joka uamu minä kahtelin kukkia ikkunalauvalla, itkin ja kiitin Herroo. Olin valamis lähtemään, mutta ne luvatut viis viikkoo venähti pitkäks. Jumalalla ol näköjään minulle vielä lissee hommia. Jotkut työkaverit tul meille ja rukkoilivat minun puolesta. Sillon tapahtu jottain. Näin heiän rukkoillessaan sellasen näyn, jossa olin uima-altaassa krooloomassa, mikä ol aivan mahtava ajatus tällaselle pyörätuolissa istujalle. Ainova huol, mikä mieleen juolahti, ol se, että mistä minä löyvän tarpeeks ison uimapuvun, joka mahtuu minun piälle. Löytyy tai ei, tiesin, että sillon Jumala paranti minut. Tutkimuksissa paljastukkii, että syöpä ol muuttunna hyvänluatuseks. Sätteilyhoitoa ne rupes vielä antamaan, ja sen tähen minä oon nyt näin sätteilevä. Ilmotinnii juuri TV7:n pomolle, että aion tulla heille töihin. Se oli sillä selevä, kohtapuoliin ne tulloo tänne Kuopijjoon kuvvoomaan. Ei tässä vielä jouva kuolemaan…”
Ei siinä voinut kuin hymyillä, kun Savon evankelista haasteli. Puhelun lopussa Eliina lisäsi vielä:
”Se oikee syy, miksi soitin, on se, että ois niin kivvoo vielä sinun kanssa tehä jottai yhessä! Minä puhuisin, ja sinä laulaisit niin kuin ennennii. Voisin ottoo mukkaan vaikka kalakukkoa!”
Joku väitti, että ”Jumalan edessä me kaikki ollaan savolaisia”. Suattaahan se olla niinnii…
