Selityksen makua
”Lopetetaan selittelyt ja heittäydytään Jumalan suunnitelmiin!”
Minä huusin. Tunnustan, että tosiaan niin taisi käydä, vaikkei minun tapani yleensä ole huutaa ja vaikkei se kuulu kunnon luterilaiseen saarnaperinteeseen. Kirkko oli täynnä seurakuntaa, ja kaikki tuijottivat.
Olimme EtCetera-kuoron kanssa Turun Mikaelinkirkon Tuomasmessussa hoitamassa musiikkipuolta. Siinä puolessa ei ollutkaan mitään ongelmaa, sillä kuoro lauloi hienosti ja tunnelma oli katossa. Eräässäkin laulussa jäyhä turkulainen yleisö hyppäsi jopa jammailemaan, mikä ei ole kovin tavallista sillä laidalla Suomea ainakaan kirkoissa. Erityisen hupaisaa oli katsella, kuinka yksikin harmaapäinen vanha mies innostui tanssimaan muiden mukana kahden kävelykepin kanssa kirkon keskikäytävällä.
Minun ongelmani oli saarna. En ole mikään saarnamies, en osaa tehdä kunnon analyyttistä eksegeesiä enkä enää muista teologisen tiedekunnan homiletiikan luennoilta mitään. Kyllä minä tällaisena puoliafrikkalaisena tarinoita osaan kertoa, mutta saarnat ovat meikäläiselle haaste. Silloin tällöin minua kuitenkin pyydetään saarnaamaan, ja olin tällä kertaa luvannut sellaisen pitää. Toki minä olin sitä vähän ehtinyt miettiäkin, mutten ollut saanut paperille kirjoitettua mitään ja vasta matkalla kuoron bussissa raapustelin jotakin pientä muistiin ranskalaisin viivoin.
Tekstinä oli raamatunkohta, jossa Jeesus paransi sokeana syntyneen ja fariseukset kovasti kuulustelivat ja kovistelivat miestä. Kun häneltä tivattiin selitystä siihen, miten hän oli parantunut, hän ei yrittänytkään selitellä mitään, vaan totesi vain yksinkertaisesti: “Sen tiedän, että minä, joka olin sokea, nyt näen!” (Joh. 9:25)
Minulle nousi saarnan kantavaksi ajatukseksi se, että me yritämme ehkä liikaa selittää ja ymmärtää uskoa sen sijaan, että vain ottaisimme vastaan ja heittäytyisimme mukaan niin kuin tuo sokea mies.
Ajatus lähti juoksemaan. Kuinka usein me yritämmekään selittää tai tulkita uudelleen jotenkin ”järkevästi” sellaiset Raamatun opetukset, jotka eivät kelpaa aikamme yleiselle mielipiteelle tai ovat nykyajan tieteelle mahdottomia. Kuinka usein markkinoimmekaan kirkkoamme vain sellaisilla ”tuotteilla”, jotka menevät läpi nykyään, kuten lähimmäisenrakkaus tai hyvän tekeminen, jotka kaikkien on helppo hyväksyä. Samaan aikaan kuitenkin jopa nimi Jeesus on vaikea sanoa ääneen, puhumattakaan sanoista synti, parannus tai kadotus, jotka mieluummin vaietaan tai selitetään pois. Vaarana onkin, että lopulta usko muuttuu vain jonkinlaiseksi epämääräiseksi humanismiksi tai pelkäksi hyvän tekemiseksi. Tällaisia ajatuksia pyöri päässäni bussimatkan ajan, ja muutama ranskalainen viiva ilmestyi paperilappuselle. Saarna alkoi saada hahmoa.
Kun saavuimme Turkuun, tajusin, että Tuomasmessussa olivat mukana Nenäpäivän merkeissä kaikki mahdolliset hyväntekeväisyysjärjestöt Punaista Ristiä ja Lions Clubia myöten. Säikähdin ja tulin vähän katumapäälle. Ajattelin, että ehkä sittenkin pitäisi ottaa saarnan teemaksi jokin päivään paremmin sopiva, ettei kukaan loukkaantuisi tai ymmärtäisi väärin. Kysyin turkulaiselta järjestäjältä, mikä tässä olisi viisainta. Hän ei miettinyt hetkeäkään vaan sanoi heti:
”Sinä pidät juuri sen saarnan, jonka Herra on sinulle antanut! Ei sitä tarvitse selittää eikä ketään tarvitse miellyttää!”
Se oli sillä selvä, ja astuin seurakunnan eteen ranskalaisten viivojeni kanssa. Yllättäen edessä oli niin hämärää, etten nähnyt viivoistani yhtään mitään, kun en ollut tajunnut ottaa lukulasejani mukaan. Niinpä sokea mies joutui tälläkin kertaa jättämään selittelyt ja heittäytymään uskon varaan.
Hiki valui norona niskassa, kun änkyttelin ensin jotakin, ja minusta alkoi tuntua siltä, etten selviä tästä ollenkaan. Jostakin se ”taivaallinen flow” kuitenkin tuli, ja sanat löytyivät, vaikken enää tarkkaan muista, mitä lopulta saarnasin. Tuohon loppuhuutoon kuitenkin päätin saarnan, haastoin ihmiset unohtamaan selittelyt ja heittäytymään Jumalan suunnitelmiin. Siinä se oli.
Keikan jälkeen tosi monet tulivat juttelemaan ja tajusin, että oikeat sanat olivat ilmeisesti sittenkin löytyneet. Tuntui hyvältä, kun muutama karu äijäkin tuli kertomaan, että ”osui ja upposi”. Lopulta selvisi ehkä suurin syy siihen, miksi ja kenelle Jumala halusi tällaisen saarnan pitää tänään. Eräs nainen kertoi innoissaan:
”Sain pitkästä aikaa puhuttua ystäväni Tuomasmessuun. Hän on lähellä uskonasioita, mutta hänen suuri ongelmansa on se, että hän on niin järki-ihminen. Kaikki mahdollinen pitää selittää ja ymmärtää, uskominen on niin vaikeaa. Saarnan jälkeen tuo ystäväni oli vain todennut: ’Tämä saarna oli suoraan minulle!’ Olen niin iloinen, että olimme täällä tänään! Uskon, että tästä syntyi jotakin uutta!”
Niinpä. Näin sen piti mennä. Olin onnellinen ja helpottunut siitä, että huono saarnaaja unohti lukulasinsa, ja parempi pääsi ääneen. Jumala näkee kokonaisuuden, tuntee palapelin osat ja antaa asioiden tapahtua tai olla tapahtumatta. Hän antaa sanat ja tuo paikalle juuri ne ihmiset, joiden on paikalla oltava, ja joskus koko saarna onkin tarkoitettu vain yhdelle ihmiselle.
Tämän merkillisen saarnakeikan kruunasi vielä pari päivää myöhemmin puhelinsoitto yhdeltä kuulijalta Raisiosta:
”Kiitos Tuomasmessusta! Jokin aika sitten poimin tien varresta liftaajan, vaikken ole koskaan aikaisemmin tehnyt sitä. Minä en pysäyttänyt autoa itse, se vain pysähtyi. Poika oli seissyt siinä puolitoista tuntia, eikä yksikään ohiajaja ollut edes hidastanut. Hän oli kovasti rukoillut, että joku ottaisi hänet kyytiin, joten minut Jumala lopulta pysäytti ja sain viedä hänet perille.
Tuomasmessussa yhtäkkiä tajusin, että tuo sama nuori mies istuu minun vieressäni! Hän kertoi olleensa viime päivinä työnsä tähden hyvin masentunut ja oli lähtenyt Tuomasmessuun rukoillen, että Jumala lähettäisi hänen luokseen jonkun, joka voisi auttaa. Me molemmat koimme tämän todella vahvana Jumalan johdatuksena ja saimme rukoillakin yhdessä. Annoin hänelle taas liftin Turun satamaan, josta hän lähti työmatkalle iloisena ja rohkaistuneena. Jumalan tiet ovat ihmeelliset, ei niitä voi selittää…”
Niinpä niin. Ei selitellä. Heittäydytään!
