Lapsen uskoa

Pieni 11-vuotias tyttö seisoi Tampereen asemalla hätääntyneen näköisenä. Hän oli jo hetken ihmetellyt sitä, että kukaan ei ollut vastassa niin kuin aina aiemmin. Hänellä ei ollut omaa kännykkää, joten soittaakaan ei voinut. Oli kuitenkin yksi keino, joka voisi auttaa: rukous! Tyttö pani kädet ristiin kenenkään huomaamatta ja lähetti ylös hätäviestin, joka meni suunnilleen näin: Taivaan Isä, nyt tarvittaisiin apua! Lähetä joku tänne! Aamen!

Vastaus rukoukseen tuli parin minuutin kuluttua, kun tutun näköinen hahmo käveli asemalaituria pitkin. Sieltä tuli oma isoveli jonkun kaverinsa kanssa. Lukioikäisellä isolla veljellä ei tosin ollut aavistustakaan siitä, että hänet oli rukoiltu paikalle tai että pikkusiskolla oli jotain ongelmia. Poika oli vain ollut Tampereella hengailemassa kavereidensa kanssa ja päättänyt hetken mielijohteesta lähteä saattamaan yhtä heistä junalle. Näin hän ”sattui” paikalle juuri oikeaan aikaan.

Meillä oli tapana silloin tällöin lähettää tytär omin päin vierailemaan kaverinsa luo Riihimäelle, ja ystäväperhe puolestaan lähetti hänet takaisin sovitusti. Tietenkin aina soitimme ja kerroimme, millä junalla tyttö tulee ja mihin aikaan, mutta nyt olivat Riihimäen ystävämme unohtaneet ilmoittaa, että arvokas lasti oli tulossa. Onneksi asia selvisi, poikani soitti kotiin ja sieltähän se meidän pieni tytön tyllerömme lopulta löytyi velipojan kainalosta. Kun kotona sitten kyselin, mitkä olivat tunnelmat tuon kommelluksen jälkeen, tyttö totesi vakavana:

”Jumala kuuli minun rukoukseni. Kyllä se kovasti lisäsi minun uskoani!”

Lapsen usko on ihmeellinen asia. Siinä ei käytetä turhaa aikaa ja voimia järkeilyyn tai epäilyyn. Kun kerran asia on niin kuin se on, niin sitten se on! Lapsen uskon Jeesuskin nosti esikuvaksi meille vanhemmille ja viisaammille, mutta eihän se meiltä tahdo onnistua, koska se ei oikein käy aikuisen järkeen.

Omat lapseni ovat avanneet uskon salaisuuksia minullekin monta kertaa, erityisesti meidän nuorin poikamme on toiminut oivallisena opettajana. Muistan, että poika oli vielä päivähoidossa, hän tuli sieltä kerran innoissaan ja ilmoitti meille arvoituksellisesti:

”Isi ja äiti, kun te kerran menette taivaaseen, niin siellä teitä odottaa yllätys!”

Kun me aikuiset sitä yllätystä sitten pähkäilimme, hän paljasti voitonriemuisesti:

”Siellä on kaikki kadut kultaa!”

No, siinäpä vasta yllätystä kerrakseen! Saimmekin hyvän syyn keskustella siitä, miten taivaaseen päästään.

Pari vuotta myöhemmin kuulimme sellaisen huolestuttavan uutisen, että poikamme kummitäti oli saanut aivoverenvuodon, halvaantunut osittain ja viety ambulanssilla sairaalaan. Onneksi leikkausta ei lopulta tarvittu, vaan tilanteesta selvittiin lääkkeillä. Kummitäti joutui kuitenkin toistaiseksi jäämään sairaalaan, hän istui pyörätuolissa eikä voinut kunnolla liikuttaa oikeaa kättään. Näytti siltä, että käteen saattaakin jäädä elinikäinen vamma. Kun pojan kanssa muistimme iltarukouksessa kummitätiä, minä pyysin varovaisesti, että käsi jotenkin edes toimisi. Sen kohdan rukouksesta nuori mies heti tarmokkaasti korjasi:

”Ei, vaan me rukoillaan, että kummitäti paranee ihan kokonaan!”

Kun seuraavan kerran näimme kummitädin, hän vilkutti jo kaukaa meille iloisesti — oikealla kädellään tietenkin!

Majatalo-illoissakin on aina mukana lapsia vanhempiensa kanssa ja yleensä he ovat täysillä mukana siinä, mitä tapahtuu, myös rukousjaksoissa. Eräs vanha ystäväni soitti Naantalin Majatalo-illan jälkeen minulle ja kertoi innoissaan ja onnessaan, mitä hänelle oli illassa tapahtunut:

”Olen potenut tosi pitkään kipeää hermojuuripinnettä alaselässä ja nostin käteni, kun kysyttiin, kuka toivoisi rukousta sairauden takia. Minun luokseni asteli silloin nuori, ehkä 12-vuotias tyttö ja kysyi arasti, saako hän laittaa kätensä päälleni niin kuin kaikki muutkin tekevät. Ja tiedätkö mitä, kipu katosi kokonaan eikä ole sen illan jälkeen palannut!”

Minulle jäi Kajaanin Majatalo-illasta mieleen pieni episodi, kun aloimme afrikkalaiseen malliin kerätä kolehtia salin edessä odottaviin koreihin. Kerroin, että kolehti menee maailman köyhimmille lapsille ja että koriin voi jättää muutakin, jos ei ole rahaa. Siinä samassa korin luo käveli käytävää pitkin pieni lapsi, joka pudotti sinne oman pienen lastenkirjansa ja palasi hiljaa paikalleen. Siinä olikin melkoista asennekasvatusta meille aikuisille siitä, mitä omastaan antaminen on. Oulussa puolestaan kysyin tilaisuuden lopuksi, olisiko jollakulla vielä jotakin sanottavaa ennen kuin laulamme illan viimeisen laulun. Kätensä nosti vammainen poika, joka asteli mikrofonin luo ja kokosi illan tunnelmat näihin sanoihin:

”Muistakaa, että Jeesus rakastaa kaikkia!”

Keikkareissuilla tapaan paljon lapsia erityisesti koulukonserteissa, ja jos olen onnistunut opettamaan heille niissä jotakin, olen varmasti oppinut tuplasti enemmän itse. Erityisesti lasten aitous ja mutkattomuus ovat sitä, minkä me aikuiset olemme kadottaneet. Nauru ja itku tulevat yhtä helposti, eikä tunteita piilotella. Jos olet tylsä esiintyjä, olet menettänyt pelin, ja toisaalta, jos olet kiva, sekin tulee heti selväksi. Lapset eivät laskelmoi, vaan totuus tulee suoraan sen kummemmin kiertelemättä.

Keikan jälkeen saan yleensä ympärilleni joukon innokkaita faneja, joiden kanssa heitetään läppää tai kirjoitetaan nimmarit. Palautekin tulee saman tien. Välillä olen kuulemma ollut yhtä hyvä kuin Robin, välillä olen ollut parempi kuin Lordi ja ainakin hetken saan leikkiä staraa. Jos siitä ylpistyy ja kuvittelee jo olevansa kovinkin cool, sinut pudotetaan maan pinnalle nopeasti. Muistan, kuinka yksikin poika silmäili minua hetken ja totesi sumeilematta:

”Kyllä sinä tuolta takaa katsottuna näytit paljon nuoremmalta!”

Minua kosketti tavattomasti, kun eräällä nuortenleirillä luokseni tuli lukioikäinen tyttö ja työnsi käteeni paperilappusen, johon oli kirjoittanut jotakin. Kun luin sen, meinasi itku päästä: Kiitos Pekka. Sun koulukeikalla mä tulin uskoon!

Lapsen usko muuttuu myöhemmin toivottavasti aikuisen uskoksi ja niin sen pitää tietenkin mennäkin. Olisi kuitenkin hienoa, jos jotakin lapsen aitoudesta jäisi jäljelle, ilman selityksiä ja laskelmointia.

Annetaan lapsen löytää taivaan Isä, joka on totta ja toimii, ja pidetään huolta, ettemme itse kadota Häntä aikuisten epäilysten ja järkeilyn loputtomaan suohon!

Selityksen makua

”Lopetetaan selittelyt ja heittäydytään Jumalan suunnitelmiin!”

Minä huusin. Tunnustan, että tosiaan niin taisi käydä, vaikkei minun tapani yleensä ole huutaa ja vaikkei se kuulu kunnon luterilaiseen saarnaperinteeseen. Kirkko oli täynnä seurakuntaa, ja kaikki tuijottivat.

Olimme EtCetera-kuoron kanssa Turun Mikaelinkirkon Tuomasmessussa hoitamassa musiikkipuolta. Siinä puolessa ei ollutkaan mitään ongelmaa, sillä kuoro lauloi hienosti ja tunnelma oli katossa. Eräässäkin laulussa jäyhä turkulainen yleisö hyppäsi jopa jammailemaan, mikä ei ole kovin tavallista sillä laidalla Suomea ainakaan kirkoissa. Erityisen hupaisaa oli katsella, kuinka yksikin harmaapäinen vanha mies innostui tanssimaan muiden mukana kahden kävelykepin kanssa kirkon keskikäytävällä.

Minun ongelmani oli saarna. En ole mikään saarnamies, en osaa tehdä kunnon analyyttistä eksegeesiä enkä enää muista teologisen tiedekunnan homiletiikan luennoilta mitään. Kyllä minä tällaisena puoliafrikkalaisena tarinoita osaan kertoa, mutta saarnat ovat meikäläiselle haaste. Silloin tällöin minua kuitenkin pyydetään saarnaamaan, ja olin tällä kertaa luvannut sellaisen pitää. Toki minä olin sitä vähän ehtinyt miettiäkin, mutten ollut saanut paperille kirjoitettua mitään ja vasta matkalla kuoron bussissa raapustelin jotakin pientä muistiin ranskalaisin viivoin.

Tekstinä oli raamatunkohta, jossa Jeesus paransi sokeana syntyneen ja fariseukset kovasti kuulustelivat ja kovistelivat miestä. Kun häneltä tivattiin selitystä siihen, miten hän oli parantunut, hän ei yrittänytkään selitellä mitään, vaan totesi vain yksinkertaisesti: “Sen tiedän, että minä, joka olin sokea, nyt näen!” (Joh. 9:25)

Minulle nousi saarnan kantavaksi ajatukseksi se, että me yritämme ehkä liikaa selittää ja ymmärtää uskoa sen sijaan, että vain ottaisimme vastaan ja heittäytyisimme mukaan niin kuin tuo sokea mies.

Ajatus lähti juoksemaan. Kuinka usein me yritämmekään selittää tai tulkita uudelleen jotenkin ”järkevästi” sellaiset Raamatun opetukset, jotka eivät kelpaa aikamme yleiselle mielipiteelle tai ovat nykyajan tieteelle mahdottomia. Kuinka usein markkinoimmekaan kirkkoamme vain sellaisilla ”tuotteilla”, jotka menevät läpi nykyään, kuten lähimmäisenrakkaus tai hyvän tekeminen, jotka kaikkien on helppo hyväksyä. Samaan aikaan kuitenkin jopa nimi Jeesus on vaikea sanoa ääneen, puhumattakaan sanoista synti, parannus tai kadotus, jotka mieluummin vaietaan tai selitetään pois. Vaarana onkin, että lopulta usko muuttuu vain jonkinlaiseksi epämääräiseksi humanismiksi tai pelkäksi hyvän tekemiseksi. Tällaisia ajatuksia pyöri päässäni bussimatkan ajan, ja muutama ranskalainen viiva ilmestyi paperilappuselle. Saarna alkoi saada hahmoa.

Kun saavuimme Turkuun, tajusin, että Tuomasmessussa olivat mukana Nenäpäivän merkeissä kaikki mahdolliset hyväntekeväisyysjärjestöt Punaista Ristiä ja Lions Clubia myöten. Säikähdin ja tulin vähän katumapäälle. Ajattelin, että ehkä sittenkin pitäisi ottaa saarnan teemaksi jokin päivään paremmin sopiva, ettei kukaan loukkaantuisi tai ymmärtäisi väärin. Kysyin turkulaiselta järjestäjältä, mikä tässä olisi viisainta. Hän ei miettinyt hetkeäkään vaan sanoi heti:

”Sinä pidät juuri sen saarnan, jonka Herra on sinulle antanut! Ei sitä tarvitse selittää eikä ketään tarvitse miellyttää!”

Se oli sillä selvä, ja astuin seurakunnan eteen ranskalaisten viivojeni kanssa. Yllättäen edessä oli niin hämärää, etten nähnyt viivoistani yhtään mitään, kun en ollut tajunnut ottaa lukulasejani mukaan. Niinpä sokea mies joutui tälläkin kertaa jättämään selittelyt ja heittäytymään uskon varaan.

Hiki valui norona niskassa, kun änkyttelin ensin jotakin, ja minusta alkoi tuntua siltä, etten selviä tästä ollenkaan. Jostakin se ”taivaallinen flow” kuitenkin tuli, ja sanat löytyivät, vaikken enää tarkkaan muista, mitä lopulta saarnasin. Tuohon loppuhuutoon kuitenkin päätin saarnan, haastoin ihmiset unohtamaan selittelyt ja heittäytymään Jumalan suunnitelmiin. Siinä se oli.

Keikan jälkeen tosi monet tulivat juttelemaan ja tajusin, että oikeat sanat olivat ilmeisesti sittenkin löytyneet. Tuntui hyvältä, kun muutama karu äijäkin tuli kertomaan, että ”osui ja upposi”. Lopulta selvisi ehkä suurin syy siihen, miksi ja kenelle Jumala halusi tällaisen saarnan pitää tänään. Eräs nainen kertoi innoissaan:

”Sain pitkästä aikaa puhuttua ystäväni Tuomasmessuun. Hän on lähellä uskonasioita, mutta hänen suuri ongelmansa on se, että hän on niin järki-ihminen. Kaikki mahdollinen pitää selittää ja ymmärtää, uskominen on niin vaikeaa. Saarnan jälkeen tuo ystäväni oli vain todennut: ’Tämä saarna oli suoraan minulle!’ Olen niin iloinen, että olimme täällä tänään! Uskon, että tästä syntyi jotakin uutta!”

Niinpä. Näin sen piti mennä. Olin onnellinen ja helpottunut siitä, että huono saarnaaja unohti lukulasinsa, ja parempi pääsi ääneen. Jumala näkee kokonaisuuden, tuntee palapelin osat ja antaa asioiden tapahtua tai olla tapahtumatta. Hän antaa sanat ja tuo paikalle juuri ne ihmiset, joiden on paikalla oltava, ja joskus koko saarna onkin tarkoitettu vain yhdelle ihmiselle.

Tämän merkillisen saarnakeikan kruunasi vielä pari päivää myöhemmin puhelinsoitto yhdeltä kuulijalta Raisiosta:

”Kiitos Tuomasmessusta! Jokin aika sitten poimin tien varresta liftaajan, vaikken ole koskaan aikaisemmin tehnyt sitä. Minä en pysäyttänyt autoa itse, se vain pysähtyi. Poika oli seissyt siinä puolitoista tuntia, eikä yksikään ohiajaja ollut edes hidastanut. Hän oli kovasti rukoillut, että joku ottaisi hänet kyytiin, joten minut Jumala lopulta pysäytti ja sain viedä hänet perille.

Tuomasmessussa yhtäkkiä tajusin, että tuo sama nuori mies istuu minun vieressäni! Hän kertoi olleensa viime päivinä työnsä tähden hyvin masentunut ja oli lähtenyt Tuomasmessuun rukoillen, että Jumala lähettäisi hänen luokseen jonkun, joka voisi auttaa. Me molemmat koimme tämän todella vahvana Jumalan johdatuksena ja saimme rukoillakin yhdessä. Annoin hänelle taas liftin Turun satamaan, josta hän lähti työmatkalle iloisena ja rohkaistuneena. Jumalan tiet ovat ihmeelliset, ei niitä voi selittää…”

Niinpä niin. Ei selitellä. Heittäydytään!