mennessä Pekka Simojoki | heinä 27, 2025 | Ihmejuttuja, Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
Puhelin soi autossa kesken keikkareissun. Soittaja oli joku Maria-niminen nainen, jota en tunnistanut ennen kuin hän kertoi asiansa:
”Sain käsiisi sinun kirjasi ja löysin siitä itseni! Muistat varmaan sen tarinan ’Kariniemen kana’? Minä olen se nainen, josta kirjoitit!”
Tottahan minä sen tarinan muistin. Exit oli soittamassa Euran Urheilutalolla, ja samainen Maria tuli juttelemaan keikan jälkeen aivan tohkeissaan. Hän oli tullut konserttiin hyvin stressaantuneena, sillä kotona elettiin jännittäviä hetkiä. Hän ja hänen miehensä olivat tehneet siipikarjatilallaan elämänsä suurimman investoinnin ja rakentaneet uuden kanalan, jonne kymmenettuhannet kanat olivat tulossa seuraavana päivänä. Maria oli kiivennyt istumaan katsomon yläosaan, ja kun sali pimeni, hän ei uskonut silmiään, sillä hallin seinällä savun keskellä seisoi suuri kana! Pian selvisi, että kyseessä oli Kariniemen kana -mainos, joka oli jäänyt näkyviin mustien taustakankaiden yläpuolelle! Se oli kuitenkin sillä hetkellä Jumalan täsmärohkaisu, jota hän kipeästi tarvitsi.
Tunnustan, että Marian soitto vähän säikäytti minua, sillä tarina oli julkaistu ilman hänen lupaansa. En yksinkertaisesti tiennyt, keneltä olisin luvan kysynyt. Nyt jäin kiinni varmaan jostain tekijänoikeusrikkeestä, mietin huolissani, mutta sitten Maria jatkoi:
”Olipa iloinen yllätys löytää tarina kirjasta, ja olit muistanut kaiken aivan oikein! Kariniemen kana Urheiluhallin seinällä oli minulle silloin todella suuri rukousvastaus. Halusin vain kertoa sinulle, että se oli kuitenkin vasta tarinan alku, sillä sen jälkeen on tapahtunut todella paljon! Usko tai älä, Jumala on vienyt minut aina Intiaan asti!”
Paljon enempää emme ehtineet jutella, mutta lupasin palata asiaan, niin kiehtovalta kaikki kuulosti. Pian ilmestyi puhelimeeni vielä kuvia jostain eksoottisen näköisestä juhlasta, jossa iloisten intialaisten keskellä seisoi suomalainen nainen kullanvärinen huivi kaulassaan.
Myöhemmin sain vihdoin kuulla Marian koko tarinan. Hän kertoi, että tuon Exitin ”kanakeikan” jälkeen kaikesta oli selvitty, ne tuhannet kanat tulivat, ja lainatkin saatiin hoidettua. Sen jälkeen tila on kasvanut entisestään ja menestynyt hyvin. Maria tajusi, että oikealla tiellä ollaan, muttei vielä tiennyt, mihin se vie. Hän vain aavisteli, että Jumalalla oli jokin tehtävä juuri hänelle.
Sitten sain sydämelleni ruveta kasvattamaan mansikantaimia. En osannut vastata mitään, kun ihmiset kysyivät syytä moiseen. Työtä olisi ollut muutenkin paljon, mutta siihen vain piti ryhtyä! Nyt ymmärrän, että minua, mansikkatilan tytärtä, oli valmistettu tehtävään koko elämäni ajan kaikessa, mitä olen tehnyt. Aivan alussa päätin antaa ensimmäiset tuotot taimistani Afrikan naisten kanaloiden tukemiseen. Sitten tuli vuosi 2012, ja tapasin erään intialaisen pastorin.
Intialaisella pastori Jacobilla oli lähes mahdoton unelma. Hänen perustamissaan lastenkodeissa oli jo niin monta tuhatta orpolasta, että jo pelkästään pienten nälkäisten suiden ruokkiminen oli melkoinen tehtävä. Kun Jacob sitten Suomen-vierailullaan tapasi Marian ja kuuli, että tämä oli siipikarjatilan emäntä, hän paljasti mahdottoman unelmansa: Jos Jumala suo, hän aikoi perustaa suuren kanalan Intiaan! Sen avulla saataisiin lapset ruokittua ja naisille työtä.
Projekti oli kooltaan ja hinnaltaan niin käsittämätön, etten voinut kuin nauraa! Unelma oli niin mahdoton, että sen oli ihan pakko toteutua! Silloin ymmärsin, että nämä minun mansikantaimeni olivatkin Intiaa varten! Jacobin vaimo antoi minulle vielä lahjaksi kullanvärisen huivin, jota pidin aina yöpöydälläni. Se muistutti joka päivä Intiasta.
Mansikantaimien tuottaminen on kuitenkin niin rankkaa työtä, että väsyin monta kertaa ja välillä olin jo luovuttaakin. Usein kasvihuoneessa tai taimipellolla mietin, onko tästä touhusta lopulta mitään hyötyä, mutta rohkaisu tuli aina jostakin oikealla hetkellä. Ihmeellisesti sain hyvät työntekijät aina, kun tarvitsin apua, tai asiakkaat, kun taimet piti myydä. Jumala antoi tuekseni myös iäkkään tätini ja pastori Jacobiltakin sain rohkaisevia viestejä. Erityisesti muistan kolme eri tilannetta, joissa minulle jostakin syystä nousi mieleeni ajatus: ”Tämä kestää vielä viisi vuotta!” Niin minä jatkoin kaikin voimin, sillä tiesin, miksi työtä teen. Sitä en kuitenkaan tiennyt, mitä tapahtuisi viiden vuoden kuluttua.
Aika juoksi, töitä riitti, ja mansikantaimia lähti maailmalle, mutta Intiasta ei kuulunut pitkään aikaan mitään. Vuonna 2017 hiljaisuus päättyi. Maria sai sähköpostia pastori Jacobilta: Nyt mahdoton kanalaprojekti oli lopulta etenemässä! Nyt oli aika lähteä liikkeelle! Viisi vuotta oli kulunut.
Niinhän siinä kävi, että keväällä 2018 suomalainen maatilan tyttö Maria löysi itsensä keskeltä kaukaista Intiaa. Siellä hän seisoi värikkäästi pukeutuneiden intialaisten keskellä kaulassaan kukkaseppele ja kullankeltainen huivi. Aurinko paistoi kuumasti, laulut raikuivat, pastori Jacob puhui ja hänen vanha äitinsä rukoili väkevästi. Vieressä kohosivat suuren kanalan korkeat seinät, oli juhlan aika. Mahdoton unelma oli totta.
Olihan se aivan uskomatonta. Pidin juhlapuheen kanalan pihalla koko juhlaväelle. Siellä oli työntekijöitä perheineen. Oli myös ystäviä ja paikallisia yhteistyökumppaneita. Itkin liikutuksesta melkein koko tilaisuuden ajan. Kyyneleet olivat ilonkyyneleitä, sillä tunsin Pyhän Hengen kosketuksen ja olin valtavan rakkauden ympäröimänä. Ja minä sain olla osa tätä ihmettä.
Exitin keikasta ja Kariniemen kanasta alkoi kymmenen vuoden polku, joka johti Marian aina Intiaan asti. Yllättävää on sekin, että myös pastori Jacobista olin kirjoittanut edelliseen kirjaani! Nyt nämä kaksi tarinaa merkillisesti kietoutuivat yhteen. On aina ihmeellistä nähdä, miten Jumala toimii. Hän valitsee tavallisia ihmisiä toisistaan tietämättä vaikka eri puolilta maailmaa. Hän antaa kullekin oman tehtävän ja kun on aika, Hän tuo heidät yhteen ja toteuttaa mahdottomatkin suunnitelmansa.
Yritin udella, mitä Marialle nyt kuuluu ja ovatko jo seuraavat polut tiedossa.
Nyt olen taas uuden edessä, ja minun lähetystyötäni ovat edelleen mansikantaimet. Vaikka monet kerrat olen miettinyt, kelpaanko minä, nyt tiedän, että kelpaan. Tämä on se paikka ja tehtävä, jonka Jumala on minulle antanut. Niin, ja kyllä siellä seuraavakin mahdoton unelma jo oveen kolkuttaa, mutta siitä en uskalla vielä puhua.
Ja kullanvärinen huivi on yhä yöpöydällä.
mennessä Pekka Simojoki | heinä 13, 2025 | Ihmejuttuja, Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
”Tuntui kuin olisi isketty vatsaan puukolla. Pääsin yöksi sairaalaan tiputukseen ja sain kipulääkkeitä, mutta aamulla lähettivät pois. Parin päivän päästä olin kuitenkin niin kipeä, että oli pakko palata. Nyt selvisi, että umpisuoli oli puhjennut ja tulehdus oli levinnyt vatsaonteloon, CRP-arvokin oli jo 500! Minut leikattiin saman tien, mutta tulehdus ei laskenut. Vatsasta löytyi viipalekuvauksessa kolme nyrkin kokoista märkäpesäkettä, ja sain kovat antibiootit. Siitä seurasi paha ihottuma, eikä kipu hellittänyt, joten sanoin lääkärille, että ’nyt pitää mennä yläkerran apteekkiin ja Luojan leikkuupöydälle’!
Yöllä en saanut kivun takia unta, jaloista lähti tunto, eivätkä kädetkään enää suostuneet liikkumaan. Hädissäni huusin Jeesusta apuun. Kuulin silloin yön hiljaisuudessa äänen, joka sanoi: ’Tämä tauti ei ole kuolemaksi’, ja tunsin, että vatsasta ikään kuin kouraistiin kolme kertaa. Kivut loppuivat siihen, ja nukahdin. Aamulla heräsin pirteänä ja kun avasin Raamatun, silmiini osui ensimmäisenä jae: ’Usko, jonka Jeesus antaa, on tehnyt tästä miehestä terveen’ (Ap. t. 3:16). Sairaalan henkilökuntaa myöten kaikki ihmettelivät, mitä minulle oli tapahtunut. Kun ultraääni paljasti märkäpesäkkeidenkin kadonneen, lääkärikin vain pyöritteli päätään ja toisteli: ’Ei voi olla totta!’ Pian minut lähetettiin terveenä miehenä kotiin.”
Istuin Exitin Mikkelin-keikan jälkeen kuulijoiden kanssa iltateellä, kun pöytääni istui iso mies, joka kertoi minulle tuosta elämänsä ehkä rajuimmasta hetkestä. Tämä kohtaaminen vuosien takaa tuli elävästi mieleeni, kun olin äsken kävelylenkillä. Kuuntelin nimittäin äänikirjaa, joka kertoi erilaisista lahkoista ja niihin liittyvästä hengellisestä väkivallasta. Osa kirjan tekstistä oli ihan asiallista, mutta pian alkoivat paistaa läpi kirjoittajien omat ennakkoluulot ja ehkä traumatkin. He näet niputtivat tieteeseen nojaten kaikki hengelliset kokemukset, armolahjat, rukousvastaukset ja erityisesti parantumiskokemukset vain psykologisiksi ilmiöiksi, manipulaatioksi, suggestioksi tai vain pelkäksi huijaukseksi. Lukijalle vakuutettiin, ettei mitään yliluonnollista tapahdu, eikä Jumala oikeasti paranna ketään!
Olin kummissani. Mieleeni nousi kaikki se, mitä olen nähnyt ja kuullut. Monta kertaa ovat ihmiset myös keikkojen jälkeen tulleet kertomaan, mitä Jumala on tehnyt heidän elämässään. Olivatko he huijareita vai huijattuja? Entä minä? Kaivoin päiväkirjastani muutamia parantumiskertomuksia, joita olin kirjoittanut muistiin ja joiden kertojat tunnen. Tiedän, että joka sana on totta, sillä soitin jokaiselle heistä erikseen ja tarkistin asiat vielä kerran.
Lähdimme perheen kanssa ajelulle joulun pyhien jälkeen. Lähtiessämme aamulla olin aivan terve, mutta palatessamme illalla minulle iski yhtäkkiä 40 asteen kuume. Seuraavana päivänä, kun mieheni lähti töihin, ja lapset kouluun, jäin yksin kotiin lepäämään tajuamatta tilanteen vakavuutta. Onneksi äitini sattui iltapäivällä paikalle ja löysi minut aivan taju kankaalla. Hän tilasi saman tien ambulanssin, ja sairaalassa minulla todettiin paha verenmyrkytys ja keuhkokuume. Neljä päivää makasin tajuttomuuden rajamailla, sillä lääkkeet eivät tepsineet, eivätkä lääkärit enää tienneet, mitä tehdä. Olin jo aivan varma, että kuolen.
Yhtenä aamuna luokseni tuli minun yllättäen joku vieras punatukkainen hoitaja, tarttui kädestä ja sanoi, että oli rukoillut puolestani. ”Sinä selviät”, hän kuiskasi. Hän oli jopa vaihtanut työvuoroa ehtiäkseen tapaamaan minua. Kohta järkyttävän korkea CRP-arvoni putosikin odottamatta, kuume laski ja munuaiseni alkoivat taas toimia. Pääsin takaisin kotiin. Sairaanhoitajana voin sanoa, että se oli aivan käsittämätön ihme. Enkä vieläkään tiedä, kuka se punatukkainen enkeli oli!
Tämän kokemuksen kertoi yksi laulajamme EtCeteran kuoroharjoitusten alussa Riihimäen kirkossa. Harvoinpa on meidän äänekäs porukkamme kuunnellut niin hiljaa kuin silloin.
Poikani Markku kutsui seurakunnan nuorten illanviettoon urheilijakaverinsa, joka ei matsin takia näyttänyt kuitenkaan pääsevän mukaan. Lopulta poika tuli kuin tulikin paikalle, tosin kainalosauvoilla ja jalka teipattuna, sillä hän oli rikkonut nivelsiteensä ja odotti leikkausta. Pian nuoret keksivät, että jalan puolesta voisi rukoilla. Ensin kaveri empi, sillä hengelliset asiat olivat hänelle uusia ja vieraita, mutta suostui sitten kuitenkin. Nuoret rukoilivat, minkä seurauksena jalka parani saman tien, ja kohta poika jo innoissaan hyppeli ympäriinsä ilman sauvojaan. Seuraavalla viikolla lääkärit tutkivat jalan ja totesivat, että leikkauksen voi peruuttaa! Tuolle nuorukaiselle se oli mullistava kokemus, mutta hänen vanhempansa eivät kuulemma koskaan suostuneet uskomaan, että rukous olisi vaikuttanut asiaan. Heille se oli vain erikoinen sattuma.
Näin kertoi entinen työtoverini 15-vuotiaasta pojastaan. Saman tien hän vielä lisäsi, että Markku itsekin oli juuri parantunut rukouksen avulla ja halusi nuoren innolla heti panna hyvän kiertämään.
Anetella on haimasyöpä! Se on levinnyt myös maksaan, eikä sitä pystytä leikkaamaan, koska etäispesäkkeitä on niin paljon! Sytostaattihoidot on aloitettu. Nyt tarvitaan rukousta!
En ollut uskoa korviani, kun joku kertoi tuon kauhean uutisen. Anette on nuorekas perheen äiti, joka lauloi kuorossani monta vuotta. Rukoilin, niin kuin moni muukin meistä, mutta tunnustan, että odotin huonoja uutisia. Haimasyövällä on kolkko kaiku. Puoli vuotta myöhemmin kuulin, että vaikeaa leikkausta sittenkin yritettäisiin, ja kirurgeilla oli tarkoitus samalla kertaa operoida sekä haima että maksa. Leikkaus onnistui, mutta kaikkia etäispesäkkeitä ei saatu pois. Taas rukoiltiin, toivottiin ja pelättiin pahinta.
Sitten tuli WhatsApp-viesti, joka yllätti meidät kaikki:
Veriarvot ovat ihan priimaa, syöpämarkkeri on 0,6 eikä TT-kuvissa näy etäispesäkkeitä. Lääkärikin on ymmällään, hän ei olisi tätä uskonut. ”Parantumaton” vaihtui ”krooniseen”. Ollaan itketty ja naurettu ja kiitetty Jeesusta!
Kun pian tämän jälkeen ohimennen piipahdin Aneten kotona, keittiön pöydän takana istui hymyilevä nainen, joka totesi tyynesti:
”Tämä on ollut samaan aikaan sekä painajainen että ihmeellinen matka. Sinä päivänä, kun kuulin sairaudestani, Päivän tunnussanan teksti oli: ’Ole rauhassa, älä pelkää. Sinä et kuole!’ (Tuom. 6:23) Siihen minä tartuin enkä edes halunnut kuulla mitään ennusteita. Tajusin heti, mikä on elämässä tärkeää ja mikä turhaa. Opin, ettei kannata katsoa aaltoihin, vaan Jeesukseen!”
Niin, parantaako Jumala oikeasti, vai onko se vain sattumia, suggestiota tai huijausta?
