mennessä Pekka Simojoki | helmi 16, 2024 | Ajankohtaista, Mullan makua ja taivaan tuoksua, Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
Minua pyydettiin pikkukeikalle pakolaisiltaan Helsinkiin. Mielelläni meninkin, sillä se ei ollut ensimmäinen kerta, ja tiesin, kuinka hienoa työtä monet seurakunnat ovat tehneet maahanmuuttajien parissa viime vuosina. Siellä oli kymmenittäin nuoria muslimeja, jotka olivat halunneet jättää elämänsä Jeesukselle, vaikka tiesivät, millaisia ongelmia se voisi merkitä.
Pieni sali oli pian täynnä iloisia tummia kasvoja, ja arabian kielen tulkkina oli jälleen nuori mies nimeltä Mohammed, jonka kanssa olimme tavanneet ennenkin samoissa merkeissä.
Kun odottelimme salin täyttymistä teekupin ääressä, muistan, kuinka eräs suomalaisista työntekijöistä osoitti hiljaa lähellä seisovaa irakilaismiestä ja kuiskasi: ”Tämä mies halusi ehdottomasti kasteelle. Kun kotona Irakissa kuultiin, että hän on kääntynyt kristityksi, kukaan ei saanut olla enää häneen yhteydessä. Hänen vaimonsa oli kuitenkin kiellosta huolimatta soittanut miehelleen. Kun naisen veli näki sen, hän kaatoi siskonsa päälle bensiiniä ja heitti tulitikun perään. Nainen makaa nyt bagdadilaisessa sairaalassa vaikeasti loukkaantuneena…”
Kuulin myös eräästä toisesta miehestä, joka oli kasteensa jälkeen saanut kotimaastaan tiedon, että hänen pieni tyttärensä oli siepattu. Pian miehen kännykkään olikin ilmestynyt video, jossa tytön kättä poltettiin ja miestä vaadittiin luopumaan uskostaan. Mies oli hädissään matkustanut takaisin Irakiin, myynyt talonsa, jotta saisi maksettua sieppaajille, ja ilmoittanut luopuvansa uskostaan.
Hän sai tyttärensä takaisin, mutta oli tuskaisena kirjoitellut suomalaisille ystävilleen ja kysynyt, voiko Jumala antaa anteeksi tuollaista tekoa. Ystävät olivat vakuuttaneet, että Jumalan armo kattaa kaiken. Tämän seurauksena miehen vaimokin tuli uskoon. He onnistuivat pääsemään Jordanian puolelle ja liittyivät pieneen jordanialaiseen seurakuntaan.
Näitä tarinoita olen kuullut paljon, ja on varmaan lukemattomia, joita en ole kuullut. Jotkin niistä ovat hyvin traagisia, toisilla on onnellinen loppu. Yhteistä niille kuitenkin on, että sadat, ellei peräti tuhannet näistä pakolaisista ovat halunneet valita Jeesuksen, maksoi mitä maksoi. He ovat lopen väsyneitä vanhaan uskontoonsa, he eivät jaksa enää sitä jatkuvaa pakkoa ja pelkoa, jota se on usein merkinnyt. Jeesus on tuonut heidän elämäänsä jotain uutta ja vallankumouksellista: iloa, vapautta ja rakkautta, jollaisesta he eivät ole osanneet kuvitellakaan.
Vierailin eräässä seurakunnassa, jossa oli kymmeniä pakolaisia kuuntelemassa konserttia. Juttelin keikan jälkeen joidenkin kanssa ja kyselin, miksi he ovat halunneet seurata Jeesusta. Monenlaisia vastauksia sain. Jotkut kertoivat nähneensä Jeesuksen unessa.
Eräs nuori mies kertoi loukanneensa pahoin kätensä ja kärsineensä kovia kipuja. Hän muisti silloin, että Jeesusta sai rukoilla, ja niinpä hän rukoili kätensä puolesta. Aamulla herätessään hän huomasi kipujen kadonneen, eikä lääkärikään löytänyt kädestä minkäänlaista vammaa! Ei ihme, että mies oli innoissaan tällaisesta Jeesuksesta.
Toinen mies kertoi merkillisestä kokemuksestaan kotona Irakissa. Hänen isoäitinsä oli kuollut, ja kun tätä yhdessä surtiin, mies kuuli sisällään äänen, joka käski rukoilla isoäidin puolesta — ei Allahia vaan Jeesusta. Niin hän oli tehnytkin, ja vanhus oli herännyt henkiin! Sen seurauksena tämäkin nuori mies halusi antaa elämänsä Jeesukselle!
Lopulta keikkani alkoi, ja yleisö kuunteli silmät loistaen, vaikka laulut olivatkin pääasiassa suomenkielisiä. Kun panin pojat laulamaan yhdessä englanniksi, ääntä ja tunnelmaa riitti, vaikka kaikki sävelet eivät osuneetkaan kohdalleen. Mohammed hoiti tulkkauksen jälleen hienosti, ja luulen, että Jumala puhutteli monia tuossakin pienessä tilaisuudessa.
Kun hyvästelin tuon mainion Syyriasta saapuneen arabian tulkkini, tuli elävästi mieleen keikka, jolloin tapasimme ensimmäisen kerran. Kun hän kysyi, mistä minä olen kotoisin, vastasin hänelle, että tulen Tampereelta. En uskonut hänen tietävän Tampereesta yhtään mitään, mutten koskaan unohda, kuinka leveä hymy nuorukaisen kasvoille levisi, ja hän totesi:
”Kyllä minä Tampereen tiedän. Se on kaupunki, jossa minä löysin Jeesuksen!”
Anna kaikki tai ei mitään,
se on hintana elämän.
Anna peliin koko pieni sydän,
saat itse paljon enemmän.
Anna kaikki tai ei mitään,
älä taakse jää katsomaan
silloin, kun on tullut aika nousta
Jeesusta seuraamaan.
(Kaikki tai ei mitään)
mennessä Pekka Simojoki | elo 12, 2021 | Ajankohtaista, Mullan makua ja taivaan tuoksua
”Kuidas käs käyp?”
”Hästi!”
Siinä hän hymyili leveästi niin kuin aina, ja jostain minäkin muistin, miten kysymykseen kuului vastata. Exitin keikan oli määrä alkaa parin tunnin päästä Seinäjoen Urheilutalolla, enkä todellakaan ollut osannut odottaa törmääväni täällä Joel Reinaruun, laulavaan Viron poikaan.
Yhteinen historiamme ulottuu aina vuoteen 1990, jolloin teimme Exitin kanssa ensimmäisen kiertueemme Neuvosto-Virossa. Se olikin aivan unohtumaton retki jo senkin takia, että viranomaiset eivät päästäneet meitä maahan helpolla. Äänentoistolaitteetkin jäivät tulliin, koska meiltä muka puuttui oikeat paperit. Lopulta laitteet saatiin sieltä kuitenkin ulos, kun Viron kirkon arkkipiispa meni meistä henkilökohtaiseen takuuseen.
Kiertueen järjesti nuori pastori Leevi Reinaru, ja hänen kaksi pientä poikaansa Daniel ja Joel seurasivat silmä tarkkana outojen suomalaisten edesottamuksia. Daniel sai lopuksi rumpalilta lahjaksi kapulat, ja hänestäkin tuli rumpali. Joel sen sijaan tarttui kitaraan ja alkoi laulaa. Pojat perustivat yhtyeen, jonka kanssa olemme tehneet monta yhteistä keikkaakin. Joelista onkin tullut varsinainen nuorisoevankelista.
Kun kysyin, mikä hänet Suomeen toi, sain kuulla, että hänet oli kutsuttu vieraaksi Mikkeliin johonkin kirkon nuorisotyöntekijöiden kokoukseen. Sen sanottuaan hän tempaisi taskustaan kännykän ja näytti tohkeissaan valokuvaa, joka oli otettu Mikkelissä.
Täytyy tunnustaa, että minulle kuvan idea ei aluksi auennut, sillä siinä seisoi kolme kaunista ja hymyilevää nuorta naista. Kohta kyllä ymmärsin, kun Joel näytti sormellaan kuvaa ja selitti, mistä on kyse:
”Nämä ovat sen mikkeliläisen ravintolan tarjoilijoita. Tuon ensimmäisen kanssa aloin jutella hengellisistä asioista, ja kävi ilmi, että hänellä oli käsi kipeä. Sain luvan rukoilla käden puolesta, ja se parani saman tien. Hän kutsui paikalle tuon toisen tarjoilijan, jolta paranivat sekä selkä että käsi, kun rukoilin hänen puolestaan. He innostuivat niin, että kutsuivat sinne myös kolmannen, jolla oli paha migreeni. Sekin parani heti, ja nämä tytöt olivat aivan ihmeissään siitä, mitä Jeesus voi tehdä. Eivät he olleet koskaan sellaisesta kuulleet. Kyllä Jeesus on ihan mahtava! Näin minä toimin myös Virossa ja monet ovat parantuneet ja tulleet uskoon!”
Joel lupasi lähteä seurakseni kaupungille. Olin unohtanut keikkapaitani kotiin, ja täytyi ostaa uusi. Tohkeissaan hän siinä kävellessämme tarinoi siitä, mitä kaikkea oli tapahtunut. Hän kertoi, että koko elämä oli ihan muuttunut, kun Jumala oli alkanut toimia uudella ja ihmeellisellä tavalla.
Tätä Viron poikaa ei pidätellyt mikään, sen sain huomata myös Seinäjoella, kun etsimme paitakauppaa. Jonkin putiikin edessä oli pari puhelinoperaattori Elisan nuorta kaveria kertomassa hyviä uutisiaan. Minä vain kävelin ohi päätäni puistellen, mutta tajusin kohta, että Joel oli jäänyt jonnekin. Kun vilkaisin taakseni, näin, kuinka hän oli innoissaan kertomassa pojille sellaisia hyviä uutisia, joiden rinnalla Elisankin tarjous kalpenee. En voinut muuta kuin hymyillä.
Kun sitten löysimme sopivan paitaliikkeen, meitä riensi palvelemaan nuorehko myyjätär. Kun hän kuuli, mistä bändistä oli kyse, hän hihkaisi innoissaan:
”Kyllä minä Exitin muistan! Riparin jälkeen käytiin keikalla silloin joskus. Siis että Exit soittaa tänään Urheilutalossa? Tuohan pitää heti kertoa minun miehelleni, hän on ollut tosi kova Exit-fani… Tai no, ehkä minun pitää puhua jo entisestä miehestä, ei tästä meidän jutusta kai enää mitään tule…”
Samassa huomasimme, kuinka kyyneleet alkoivat valua pitkin naisen poskia, vaikka hän yrittikin peitellä niitä. En tiennyt, miten tässä pitäisi toimia, mutta Joel oli jo ottanut myyjätärtä kädestä, katsoi häntä silmiin ja aloitti jotenkin näin:
”Kuule, tiedätkö, että sinä olet Jumalalle äärettömän rakas tytär…”
Siinä me hiljaa kuuntelimme yhdessä muiden asiakkaiden ja myyjien kanssa, miten evankeliumin voi kertoa lyhyesti ja lempeästi. On aina yhtä ihmeellistä nähdä, kun joku rakastuu Jeesukseen ja kun sydän syttyy palamaan evankeliumille. Sen lahjan Jumala haluaa antaa meille jokaiselle.
Anna mennä, päästä irti!
Taivas kutsuu kulkijaa.
Anna mennä, tartu tuuleen,
anna Hengen johdattaa.
Anna mennä, päästä irti!
Kohti uutta maailmaa.
Anna mennä, tartu tuuleen.
Anna Hengen johdattaa.
(Anna mennä)
