mennessä Pekka Simojoki | helmi 16, 2024 | Ajankohtaista, Mullan makua ja taivaan tuoksua, Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
Minua pyydettiin pikkukeikalle pakolaisiltaan Helsinkiin. Mielelläni meninkin, sillä se ei ollut ensimmäinen kerta, ja tiesin, kuinka hienoa työtä monet seurakunnat ovat tehneet maahanmuuttajien parissa viime vuosina. Siellä oli kymmenittäin nuoria muslimeja, jotka olivat halunneet jättää elämänsä Jeesukselle, vaikka tiesivät, millaisia ongelmia se voisi merkitä.
Pieni sali oli pian täynnä iloisia tummia kasvoja, ja arabian kielen tulkkina oli jälleen nuori mies nimeltä Mohammed, jonka kanssa olimme tavanneet ennenkin samoissa merkeissä.
Kun odottelimme salin täyttymistä teekupin ääressä, muistan, kuinka eräs suomalaisista työntekijöistä osoitti hiljaa lähellä seisovaa irakilaismiestä ja kuiskasi: ”Tämä mies halusi ehdottomasti kasteelle. Kun kotona Irakissa kuultiin, että hän on kääntynyt kristityksi, kukaan ei saanut olla enää häneen yhteydessä. Hänen vaimonsa oli kuitenkin kiellosta huolimatta soittanut miehelleen. Kun naisen veli näki sen, hän kaatoi siskonsa päälle bensiiniä ja heitti tulitikun perään. Nainen makaa nyt bagdadilaisessa sairaalassa vaikeasti loukkaantuneena…”
Kuulin myös eräästä toisesta miehestä, joka oli kasteensa jälkeen saanut kotimaastaan tiedon, että hänen pieni tyttärensä oli siepattu. Pian miehen kännykkään olikin ilmestynyt video, jossa tytön kättä poltettiin ja miestä vaadittiin luopumaan uskostaan. Mies oli hädissään matkustanut takaisin Irakiin, myynyt talonsa, jotta saisi maksettua sieppaajille, ja ilmoittanut luopuvansa uskostaan.
Hän sai tyttärensä takaisin, mutta oli tuskaisena kirjoitellut suomalaisille ystävilleen ja kysynyt, voiko Jumala antaa anteeksi tuollaista tekoa. Ystävät olivat vakuuttaneet, että Jumalan armo kattaa kaiken. Tämän seurauksena miehen vaimokin tuli uskoon. He onnistuivat pääsemään Jordanian puolelle ja liittyivät pieneen jordanialaiseen seurakuntaan.
Näitä tarinoita olen kuullut paljon, ja on varmaan lukemattomia, joita en ole kuullut. Jotkin niistä ovat hyvin traagisia, toisilla on onnellinen loppu. Yhteistä niille kuitenkin on, että sadat, ellei peräti tuhannet näistä pakolaisista ovat halunneet valita Jeesuksen, maksoi mitä maksoi. He ovat lopen väsyneitä vanhaan uskontoonsa, he eivät jaksa enää sitä jatkuvaa pakkoa ja pelkoa, jota se on usein merkinnyt. Jeesus on tuonut heidän elämäänsä jotain uutta ja vallankumouksellista: iloa, vapautta ja rakkautta, jollaisesta he eivät ole osanneet kuvitellakaan.
Vierailin eräässä seurakunnassa, jossa oli kymmeniä pakolaisia kuuntelemassa konserttia. Juttelin keikan jälkeen joidenkin kanssa ja kyselin, miksi he ovat halunneet seurata Jeesusta. Monenlaisia vastauksia sain. Jotkut kertoivat nähneensä Jeesuksen unessa.
Eräs nuori mies kertoi loukanneensa pahoin kätensä ja kärsineensä kovia kipuja. Hän muisti silloin, että Jeesusta sai rukoilla, ja niinpä hän rukoili kätensä puolesta. Aamulla herätessään hän huomasi kipujen kadonneen, eikä lääkärikään löytänyt kädestä minkäänlaista vammaa! Ei ihme, että mies oli innoissaan tällaisesta Jeesuksesta.
Toinen mies kertoi merkillisestä kokemuksestaan kotona Irakissa. Hänen isoäitinsä oli kuollut, ja kun tätä yhdessä surtiin, mies kuuli sisällään äänen, joka käski rukoilla isoäidin puolesta — ei Allahia vaan Jeesusta. Niin hän oli tehnytkin, ja vanhus oli herännyt henkiin! Sen seurauksena tämäkin nuori mies halusi antaa elämänsä Jeesukselle!
Lopulta keikkani alkoi, ja yleisö kuunteli silmät loistaen, vaikka laulut olivatkin pääasiassa suomenkielisiä. Kun panin pojat laulamaan yhdessä englanniksi, ääntä ja tunnelmaa riitti, vaikka kaikki sävelet eivät osuneetkaan kohdalleen. Mohammed hoiti tulkkauksen jälleen hienosti, ja luulen, että Jumala puhutteli monia tuossakin pienessä tilaisuudessa.
Kun hyvästelin tuon mainion Syyriasta saapuneen arabian tulkkini, tuli elävästi mieleen keikka, jolloin tapasimme ensimmäisen kerran. Kun hän kysyi, mistä minä olen kotoisin, vastasin hänelle, että tulen Tampereelta. En uskonut hänen tietävän Tampereesta yhtään mitään, mutten koskaan unohda, kuinka leveä hymy nuorukaisen kasvoille levisi, ja hän totesi:
”Kyllä minä Tampereen tiedän. Se on kaupunki, jossa minä löysin Jeesuksen!”
Anna kaikki tai ei mitään,
se on hintana elämän.
Anna peliin koko pieni sydän,
saat itse paljon enemmän.
Anna kaikki tai ei mitään,
älä taakse jää katsomaan
silloin, kun on tullut aika nousta
Jeesusta seuraamaan.
(Kaikki tai ei mitään)
mennessä Pekka Simojoki | elo 24, 2021 | Mullan makua ja taivaan tuoksua
Hän astui Tallinnan suuren Saku-areenan lavalle hymyillen niin kuin amerikkalainen vain osaa. Hän oli illan pääpuhuja Franklin Graham, ehkä kaikkien aikojen tunnetuimman evankelistan Billy Grahamin poika.
Jos poika olikin häkellyttävän paljon isänsä näköinen, ihan samaa voi sanoa myös puhetyylistä ja sanomasta. Hän on isänsä tavoin evankelista, joka vääntää evankeliumin rautalangasta niin yksinkertaisesti, että tyhminkin sen ymmärtää. Hän ei yritä viihdyttää yleisöään, sillä evankelistalla on vain yksi päämäärä: ihmisen johtaminen Jeesuksen luo.
Häntä katsoessani tulivat elävästi mieleeni tapahtumat reilut 20 vuotta aikaisemmin, vuonna 1987, kun isä Billy Graham oli kutsuttu puhumaan Helsingin olympiastadionille. Minä ehdin silloin vain yhtenä päivänä käväistä haistelemassa tunnelmia yleisöstä käsin täydellä stadionilla. Oli se uskomattoman kova juttu, sillä paikalle tulvi yhden viikon aikana yhteensä yli 180 000:ta tavallista suomalaista kuuntelemaan evankeliumia!
Muistan, kuinka monet kirkolliset vaikuttajat kuitenkin tuomitsivat kampanjan ja vastustivat kiivaasti tällaista teologisesti epäilyttävän ”epäluterilaista” evankeliointia, joka ei kuulemma ole ”kansankirkollista” ajattelua. Se ei kuitenkaan estänyt lähes 10 000 kuulijaa vastaamasta evankelistan kutsuun ja antamasta elämäänsä Jeesukselle. Vieläkin tapaan ihmisiä, jotka kertovat, että heidän elämänsä muuttui silloin Helsingin stadionin nurmella!
Kun Exitin kanssa saimme kutsun Tallinnaan, täytyy myöntää, että hetken kyllä mietimme, kannattaako lähteä kahdeksi päiväksi keikalle vain kolmen laulun takia. Kyseessä oli kuitenkin Viron historian suurin evankelioimiskampanja, Lotus-festivaali, joten päätimme ottaa haasteen vastaan.
Tiesimme, että tämä meille suomalaisille rakas naapuri on nykyään kenties Euroopan ateistisin maa, sillä enää vain noin 20 prosenttia Viron väestöstä kuuluu johonkin kristilliseen kirkkoon. Siksi tuntui oikealta lähteä mukaan, vaikka lisähaastetta toi sekin, että sekä laulut että puheet piti hoitaa viron kielellä! Kyllä sitä harjoiteltiinkin kieli solmussa ennen kuin homma alkoi jotenkin sujua.
Saku-areena oli täynnä kolmatta iltaa peräkkäin, ja tänäänkin lähes 9000 henkeä oli tullut paikalle kuulemaan kuuluisia Amerikan-vieraita. Jos ei Franklin Graham itse pitänytkään show’ta, sen puolen hoitivat kyllä toiset. Ääntä ja värivaloja riitti suuren maailman malliin. Ennen kuin odotettu pääpuhuja saatiin lavalle, yleisön eteen vyörytettiin valtava määrä musiikkia, ihmisiä ja kuvaa läkähdyttävällä vauhdilla. Kaikki oli perusteellisesti suunniteltu ja ohjelmat rakennettu minuuttiaikataulun mukaan. Kun yksi lopetti, toinen aloitti.
Ohjelmassa oli esimerkiksi amerikkalainen kitaravirtuoosi, venäjänkielinen iskelmälaulaja, huippupianisti, gospelduo, kuoroesityksiä, todistuspuheenvuoroja ja joukon jatkona suomalainen gospelbändi Exit. Ohjelman kruunasi maailman silloin ehkä tunnetuin gospellaulaja Michael W. Smith, jonka lämppärinä saimme toimia.
Puolentoista tunnin ilotulituksen jälkeen Graham aloitti. Hänen saarnansa oli pelkistetyn suoraa ja konstailematonta julistusta, jossa ei arastella puhua synnistä ja parannuksesta.
Kun sitten tuli alttarikutsun aika, osa yleisöstä suorastaan ryntäsi lavan eteen. En ole moista evankeliumin janoa montaa kertaa nähnyt. Väkisinkin meinasi tulla tippa linssiin, kun näki sen innon, ilon ja itkun.
Monen virolaisen elämässä se ilta oli muutoksen ilta. Jälkeenpäin kuulin, että sinä iltana juoksi eteen yli 400 ihmistä, jotka halusivat lähteä seuraamaan Jeesusta. Tajusin, että tämän takia varmaan kannatti tulla tänne Viroon laulamaan ne kolme laulua!
Tiedän, että jonkun mielestä tällainen evankelioiminen on liian amerikkalaista, jonkun mielestä liian epäluterilaista, liian reformoitua, liian ratkaisukeskeistä tai liian käännyttämistä tai liian jotakin muuta. ”Väärin sammutettu”, sanoisi varmaan joku viisas teologi, mutta menepä kysymään noilta 400 ihmiseltä! Heille ei ole merkitystä millään muulla kuin sillä, että Jeesus astui heidän elämäänsä siellä Saku-areenalla.
He ovat oikeassa: millään muulla ei tosiaan ole mitään merkitystä! Evankeliointi on sitä, että nälkäinen kerjäläinen menee kertomaan toiselle nälkäiselle kerjäläiselle, mistä saa ruokaa! Meistä ei kenestäkään tule Franklin Grahamia eikä tarvitsekaan tulla, mutta evankeliumin leivän jakaminen kuuluu meille kaikille kerjäläisille! Se jos mikä on luterilaista!
Vielä tänään etsikää Herraa,
vielä tänään kutsuu Hän.
Vielä tänään kolkuttakaa,
ovi auki on elämän.
Vielä tänään etsikää Herraa,
vielä tänään aikaa on.
Rakkauttansa Isä jakaa,
ja armo on loputon.
