mennessä Pekka Simojoki | heinä 27, 2025 | Ihmejuttuja, Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
Puhelin soi autossa kesken keikkareissun. Soittaja oli joku Maria-niminen nainen, jota en tunnistanut ennen kuin hän kertoi asiansa:
”Sain käsiisi sinun kirjasi ja löysin siitä itseni! Muistat varmaan sen tarinan ’Kariniemen kana’? Minä olen se nainen, josta kirjoitit!”
Tottahan minä sen tarinan muistin. Exit oli soittamassa Euran Urheilutalolla, ja samainen Maria tuli juttelemaan keikan jälkeen aivan tohkeissaan. Hän oli tullut konserttiin hyvin stressaantuneena, sillä kotona elettiin jännittäviä hetkiä. Hän ja hänen miehensä olivat tehneet siipikarjatilallaan elämänsä suurimman investoinnin ja rakentaneet uuden kanalan, jonne kymmenettuhannet kanat olivat tulossa seuraavana päivänä. Maria oli kiivennyt istumaan katsomon yläosaan, ja kun sali pimeni, hän ei uskonut silmiään, sillä hallin seinällä savun keskellä seisoi suuri kana! Pian selvisi, että kyseessä oli Kariniemen kana -mainos, joka oli jäänyt näkyviin mustien taustakankaiden yläpuolelle! Se oli kuitenkin sillä hetkellä Jumalan täsmärohkaisu, jota hän kipeästi tarvitsi.
Tunnustan, että Marian soitto vähän säikäytti minua, sillä tarina oli julkaistu ilman hänen lupaansa. En yksinkertaisesti tiennyt, keneltä olisin luvan kysynyt. Nyt jäin kiinni varmaan jostain tekijänoikeusrikkeestä, mietin huolissani, mutta sitten Maria jatkoi:
”Olipa iloinen yllätys löytää tarina kirjasta, ja olit muistanut kaiken aivan oikein! Kariniemen kana Urheiluhallin seinällä oli minulle silloin todella suuri rukousvastaus. Halusin vain kertoa sinulle, että se oli kuitenkin vasta tarinan alku, sillä sen jälkeen on tapahtunut todella paljon! Usko tai älä, Jumala on vienyt minut aina Intiaan asti!”
Paljon enempää emme ehtineet jutella, mutta lupasin palata asiaan, niin kiehtovalta kaikki kuulosti. Pian ilmestyi puhelimeeni vielä kuvia jostain eksoottisen näköisestä juhlasta, jossa iloisten intialaisten keskellä seisoi suomalainen nainen kullanvärinen huivi kaulassaan.
Myöhemmin sain vihdoin kuulla Marian koko tarinan. Hän kertoi, että tuon Exitin ”kanakeikan” jälkeen kaikesta oli selvitty, ne tuhannet kanat tulivat, ja lainatkin saatiin hoidettua. Sen jälkeen tila on kasvanut entisestään ja menestynyt hyvin. Maria tajusi, että oikealla tiellä ollaan, muttei vielä tiennyt, mihin se vie. Hän vain aavisteli, että Jumalalla oli jokin tehtävä juuri hänelle.
Sitten sain sydämelleni ruveta kasvattamaan mansikantaimia. En osannut vastata mitään, kun ihmiset kysyivät syytä moiseen. Työtä olisi ollut muutenkin paljon, mutta siihen vain piti ryhtyä! Nyt ymmärrän, että minua, mansikkatilan tytärtä, oli valmistettu tehtävään koko elämäni ajan kaikessa, mitä olen tehnyt. Aivan alussa päätin antaa ensimmäiset tuotot taimistani Afrikan naisten kanaloiden tukemiseen. Sitten tuli vuosi 2012, ja tapasin erään intialaisen pastorin.
Intialaisella pastori Jacobilla oli lähes mahdoton unelma. Hänen perustamissaan lastenkodeissa oli jo niin monta tuhatta orpolasta, että jo pelkästään pienten nälkäisten suiden ruokkiminen oli melkoinen tehtävä. Kun Jacob sitten Suomen-vierailullaan tapasi Marian ja kuuli, että tämä oli siipikarjatilan emäntä, hän paljasti mahdottoman unelmansa: Jos Jumala suo, hän aikoi perustaa suuren kanalan Intiaan! Sen avulla saataisiin lapset ruokittua ja naisille työtä.
Projekti oli kooltaan ja hinnaltaan niin käsittämätön, etten voinut kuin nauraa! Unelma oli niin mahdoton, että sen oli ihan pakko toteutua! Silloin ymmärsin, että nämä minun mansikantaimeni olivatkin Intiaa varten! Jacobin vaimo antoi minulle vielä lahjaksi kullanvärisen huivin, jota pidin aina yöpöydälläni. Se muistutti joka päivä Intiasta.
Mansikantaimien tuottaminen on kuitenkin niin rankkaa työtä, että väsyin monta kertaa ja välillä olin jo luovuttaakin. Usein kasvihuoneessa tai taimipellolla mietin, onko tästä touhusta lopulta mitään hyötyä, mutta rohkaisu tuli aina jostakin oikealla hetkellä. Ihmeellisesti sain hyvät työntekijät aina, kun tarvitsin apua, tai asiakkaat, kun taimet piti myydä. Jumala antoi tuekseni myös iäkkään tätini ja pastori Jacobiltakin sain rohkaisevia viestejä. Erityisesti muistan kolme eri tilannetta, joissa minulle jostakin syystä nousi mieleeni ajatus: ”Tämä kestää vielä viisi vuotta!” Niin minä jatkoin kaikin voimin, sillä tiesin, miksi työtä teen. Sitä en kuitenkaan tiennyt, mitä tapahtuisi viiden vuoden kuluttua.
Aika juoksi, töitä riitti, ja mansikantaimia lähti maailmalle, mutta Intiasta ei kuulunut pitkään aikaan mitään. Vuonna 2017 hiljaisuus päättyi. Maria sai sähköpostia pastori Jacobilta: Nyt mahdoton kanalaprojekti oli lopulta etenemässä! Nyt oli aika lähteä liikkeelle! Viisi vuotta oli kulunut.
Niinhän siinä kävi, että keväällä 2018 suomalainen maatilan tyttö Maria löysi itsensä keskeltä kaukaista Intiaa. Siellä hän seisoi värikkäästi pukeutuneiden intialaisten keskellä kaulassaan kukkaseppele ja kullankeltainen huivi. Aurinko paistoi kuumasti, laulut raikuivat, pastori Jacob puhui ja hänen vanha äitinsä rukoili väkevästi. Vieressä kohosivat suuren kanalan korkeat seinät, oli juhlan aika. Mahdoton unelma oli totta.
Olihan se aivan uskomatonta. Pidin juhlapuheen kanalan pihalla koko juhlaväelle. Siellä oli työntekijöitä perheineen. Oli myös ystäviä ja paikallisia yhteistyökumppaneita. Itkin liikutuksesta melkein koko tilaisuuden ajan. Kyyneleet olivat ilonkyyneleitä, sillä tunsin Pyhän Hengen kosketuksen ja olin valtavan rakkauden ympäröimänä. Ja minä sain olla osa tätä ihmettä.
Exitin keikasta ja Kariniemen kanasta alkoi kymmenen vuoden polku, joka johti Marian aina Intiaan asti. Yllättävää on sekin, että myös pastori Jacobista olin kirjoittanut edelliseen kirjaani! Nyt nämä kaksi tarinaa merkillisesti kietoutuivat yhteen. On aina ihmeellistä nähdä, miten Jumala toimii. Hän valitsee tavallisia ihmisiä toisistaan tietämättä vaikka eri puolilta maailmaa. Hän antaa kullekin oman tehtävän ja kun on aika, Hän tuo heidät yhteen ja toteuttaa mahdottomatkin suunnitelmansa.
Yritin udella, mitä Marialle nyt kuuluu ja ovatko jo seuraavat polut tiedossa.
Nyt olen taas uuden edessä, ja minun lähetystyötäni ovat edelleen mansikantaimet. Vaikka monet kerrat olen miettinyt, kelpaanko minä, nyt tiedän, että kelpaan. Tämä on se paikka ja tehtävä, jonka Jumala on minulle antanut. Niin, ja kyllä siellä seuraavakin mahdoton unelma jo oveen kolkuttaa, mutta siitä en uskalla vielä puhua.
Ja kullanvärinen huivi on yhä yöpöydällä.
mennessä Pekka Simojoki | heinä 13, 2025 | Ihmejuttuja, Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
”Tuntui kuin olisi isketty vatsaan puukolla. Pääsin yöksi sairaalaan tiputukseen ja sain kipulääkkeitä, mutta aamulla lähettivät pois. Parin päivän päästä olin kuitenkin niin kipeä, että oli pakko palata. Nyt selvisi, että umpisuoli oli puhjennut ja tulehdus oli levinnyt vatsaonteloon, CRP-arvokin oli jo 500! Minut leikattiin saman tien, mutta tulehdus ei laskenut. Vatsasta löytyi viipalekuvauksessa kolme nyrkin kokoista märkäpesäkettä, ja sain kovat antibiootit. Siitä seurasi paha ihottuma, eikä kipu hellittänyt, joten sanoin lääkärille, että ’nyt pitää mennä yläkerran apteekkiin ja Luojan leikkuupöydälle’!
Yöllä en saanut kivun takia unta, jaloista lähti tunto, eivätkä kädetkään enää suostuneet liikkumaan. Hädissäni huusin Jeesusta apuun. Kuulin silloin yön hiljaisuudessa äänen, joka sanoi: ’Tämä tauti ei ole kuolemaksi’, ja tunsin, että vatsasta ikään kuin kouraistiin kolme kertaa. Kivut loppuivat siihen, ja nukahdin. Aamulla heräsin pirteänä ja kun avasin Raamatun, silmiini osui ensimmäisenä jae: ’Usko, jonka Jeesus antaa, on tehnyt tästä miehestä terveen’ (Ap. t. 3:16). Sairaalan henkilökuntaa myöten kaikki ihmettelivät, mitä minulle oli tapahtunut. Kun ultraääni paljasti märkäpesäkkeidenkin kadonneen, lääkärikin vain pyöritteli päätään ja toisteli: ’Ei voi olla totta!’ Pian minut lähetettiin terveenä miehenä kotiin.”
Istuin Exitin Mikkelin-keikan jälkeen kuulijoiden kanssa iltateellä, kun pöytääni istui iso mies, joka kertoi minulle tuosta elämänsä ehkä rajuimmasta hetkestä. Tämä kohtaaminen vuosien takaa tuli elävästi mieleeni, kun olin äsken kävelylenkillä. Kuuntelin nimittäin äänikirjaa, joka kertoi erilaisista lahkoista ja niihin liittyvästä hengellisestä väkivallasta. Osa kirjan tekstistä oli ihan asiallista, mutta pian alkoivat paistaa läpi kirjoittajien omat ennakkoluulot ja ehkä traumatkin. He näet niputtivat tieteeseen nojaten kaikki hengelliset kokemukset, armolahjat, rukousvastaukset ja erityisesti parantumiskokemukset vain psykologisiksi ilmiöiksi, manipulaatioksi, suggestioksi tai vain pelkäksi huijaukseksi. Lukijalle vakuutettiin, ettei mitään yliluonnollista tapahdu, eikä Jumala oikeasti paranna ketään!
Olin kummissani. Mieleeni nousi kaikki se, mitä olen nähnyt ja kuullut. Monta kertaa ovat ihmiset myös keikkojen jälkeen tulleet kertomaan, mitä Jumala on tehnyt heidän elämässään. Olivatko he huijareita vai huijattuja? Entä minä? Kaivoin päiväkirjastani muutamia parantumiskertomuksia, joita olin kirjoittanut muistiin ja joiden kertojat tunnen. Tiedän, että joka sana on totta, sillä soitin jokaiselle heistä erikseen ja tarkistin asiat vielä kerran.
Lähdimme perheen kanssa ajelulle joulun pyhien jälkeen. Lähtiessämme aamulla olin aivan terve, mutta palatessamme illalla minulle iski yhtäkkiä 40 asteen kuume. Seuraavana päivänä, kun mieheni lähti töihin, ja lapset kouluun, jäin yksin kotiin lepäämään tajuamatta tilanteen vakavuutta. Onneksi äitini sattui iltapäivällä paikalle ja löysi minut aivan taju kankaalla. Hän tilasi saman tien ambulanssin, ja sairaalassa minulla todettiin paha verenmyrkytys ja keuhkokuume. Neljä päivää makasin tajuttomuuden rajamailla, sillä lääkkeet eivät tepsineet, eivätkä lääkärit enää tienneet, mitä tehdä. Olin jo aivan varma, että kuolen.
Yhtenä aamuna luokseni tuli minun yllättäen joku vieras punatukkainen hoitaja, tarttui kädestä ja sanoi, että oli rukoillut puolestani. ”Sinä selviät”, hän kuiskasi. Hän oli jopa vaihtanut työvuoroa ehtiäkseen tapaamaan minua. Kohta järkyttävän korkea CRP-arvoni putosikin odottamatta, kuume laski ja munuaiseni alkoivat taas toimia. Pääsin takaisin kotiin. Sairaanhoitajana voin sanoa, että se oli aivan käsittämätön ihme. Enkä vieläkään tiedä, kuka se punatukkainen enkeli oli!
Tämän kokemuksen kertoi yksi laulajamme EtCeteran kuoroharjoitusten alussa Riihimäen kirkossa. Harvoinpa on meidän äänekäs porukkamme kuunnellut niin hiljaa kuin silloin.
Poikani Markku kutsui seurakunnan nuorten illanviettoon urheilijakaverinsa, joka ei matsin takia näyttänyt kuitenkaan pääsevän mukaan. Lopulta poika tuli kuin tulikin paikalle, tosin kainalosauvoilla ja jalka teipattuna, sillä hän oli rikkonut nivelsiteensä ja odotti leikkausta. Pian nuoret keksivät, että jalan puolesta voisi rukoilla. Ensin kaveri empi, sillä hengelliset asiat olivat hänelle uusia ja vieraita, mutta suostui sitten kuitenkin. Nuoret rukoilivat, minkä seurauksena jalka parani saman tien, ja kohta poika jo innoissaan hyppeli ympäriinsä ilman sauvojaan. Seuraavalla viikolla lääkärit tutkivat jalan ja totesivat, että leikkauksen voi peruuttaa! Tuolle nuorukaiselle se oli mullistava kokemus, mutta hänen vanhempansa eivät kuulemma koskaan suostuneet uskomaan, että rukous olisi vaikuttanut asiaan. Heille se oli vain erikoinen sattuma.
Näin kertoi entinen työtoverini 15-vuotiaasta pojastaan. Saman tien hän vielä lisäsi, että Markku itsekin oli juuri parantunut rukouksen avulla ja halusi nuoren innolla heti panna hyvän kiertämään.
Anetella on haimasyöpä! Se on levinnyt myös maksaan, eikä sitä pystytä leikkaamaan, koska etäispesäkkeitä on niin paljon! Sytostaattihoidot on aloitettu. Nyt tarvitaan rukousta!
En ollut uskoa korviani, kun joku kertoi tuon kauhean uutisen. Anette on nuorekas perheen äiti, joka lauloi kuorossani monta vuotta. Rukoilin, niin kuin moni muukin meistä, mutta tunnustan, että odotin huonoja uutisia. Haimasyövällä on kolkko kaiku. Puoli vuotta myöhemmin kuulin, että vaikeaa leikkausta sittenkin yritettäisiin, ja kirurgeilla oli tarkoitus samalla kertaa operoida sekä haima että maksa. Leikkaus onnistui, mutta kaikkia etäispesäkkeitä ei saatu pois. Taas rukoiltiin, toivottiin ja pelättiin pahinta.
Sitten tuli WhatsApp-viesti, joka yllätti meidät kaikki:
Veriarvot ovat ihan priimaa, syöpämarkkeri on 0,6 eikä TT-kuvissa näy etäispesäkkeitä. Lääkärikin on ymmällään, hän ei olisi tätä uskonut. ”Parantumaton” vaihtui ”krooniseen”. Ollaan itketty ja naurettu ja kiitetty Jeesusta!
Kun pian tämän jälkeen ohimennen piipahdin Aneten kotona, keittiön pöydän takana istui hymyilevä nainen, joka totesi tyynesti:
”Tämä on ollut samaan aikaan sekä painajainen että ihmeellinen matka. Sinä päivänä, kun kuulin sairaudestani, Päivän tunnussanan teksti oli: ’Ole rauhassa, älä pelkää. Sinä et kuole!’ (Tuom. 6:23) Siihen minä tartuin enkä edes halunnut kuulla mitään ennusteita. Tajusin heti, mikä on elämässä tärkeää ja mikä turhaa. Opin, ettei kannata katsoa aaltoihin, vaan Jeesukseen!”
Niin, parantaako Jumala oikeasti, vai onko se vain sattumia, suggestiota tai huijausta?
mennessä Pekka Simojoki | kesä 29, 2025 | Ihmejuttuja, Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
Tampere-talon suuren lavan takaseinällä oli valtava kangas, jossa leiskuivat lumisen maiseman päällä revontulet, valot välkkyivät ja savua tuprutti. Kaiken lisäksi vielä pyrotekniikka leiskautti jos jonkinlaista tulipalloa vähän väliä lavan ylle. Melkein kaksi ja puoli tuntia tuli niin raskasta musiikillista tykitystä, että ainakin volyymeja riitti kotitarpeiksi! Lavalle astui melkoinen ”karvagalleria”, joukko käsittämättömän kovia heavytenoreita pitkine letteineen ja näppäräsormisia soittajia, jotka kiusasivat kitaroitaan leveässä haara-asennossa. Enpä ole moista musiikillista elämystä saanut aikoihin. Yksikin sähkökitarasoolo kesti varmasti melkein viisi minuuttia.
Kyseessä oli Raskasta joulua -konsertti, jonne olin saanut kutsulipun. Eihän se mitenkään ole minun ominta musiikkiani, mutta olihan se jotakin unohtumatonta, kun lavalle astui toinen toistaan kovempia laulajia, jotka lauloivat kaulajänteet punaisina ja kitarisat väpättäen kovaa ja korkealta!
On tietenkin totta, ettei konsertin spiikeissä ollut mitään ihmeemmin syvällistä, sellaista rentoa jouluista jutusteluahan vain, mutta merkillisen luontevasti ja ilman häpeän häivää nimi Jeesus kuultiin monen monta kertaa illan aikana. Ajatus, että näillekin karuille äijille on ihan OK laulaa myös niitä joululauluja, joissa on selkeä joulun sanoma ilman tonttuja, oli kyllä tosi kova juttu! Illan aikana kuultiin muun muassa Arkihuolesi kaikki heitä, Heinillä härkien kaukalon, Sylvian joululaulu ja Me käymme joulun viettohon. Ja kaikki tietenkin uusilla sovituksilla, mutta vanhoilla sanoilla.
Minulle illan odotetuin laulu oli tietenkin Tulkoon joulu. Sen kohdalla yleisölle kerrottiin, että laulun tekijä on paikalla, onneksi eivät sentään eteen kutsuneet. Hienosti laulu meni, ja oli suorastaan liikuttavaa nähdä isojen ja rumien äijien vetävän suurella tunteella: ”Tulkoon joulu todellinen, tulkoon Jeesus Herraksi sen”.
Aplodit eivät meinanneet loppua, ja vasta Jarkko Aholan komeasti tulkitseman Ave Marian jälkeen yleisö suostui lopulta lähtemään. Muutaman sanan sain vaihtaa näiden heavymusiikin suurvisiirien kanssa, ja olihan komeaa saada puristaa esimerkiksi Nightwish-yhtyeestä tutun Marco Hietalan kättä. Sekin partamies on jo aikamoinen elävä legenda. Huh, huh, vieläkin korvissa soi!
Kaikki alkoi siitä, että minulle soitettiin ja kysyttiin kohteliaasti, onko lauluntekijällä mitään sitä vastaan, että Tulkoon joulu -kappaleesta tehtäisiin raskas heavyversio ja vielä videokin. Tunnustan, että vähän otsa rypyssä asiaa ajattelin, mutta kun soittaja lupasi tulla käymään ja esittelemään laulun sovituksen, en osannut kieltääkään.
Siinä me sitten istuimme: keskustelin mukavan ja kohteliaan muusikon kanssa kahvia juoden terassillamme kauniina kesäpäivänä ja kävimme läpi koko kappaleen. Kun kuulin, että videon ohjaisi tunnettu ohjaaja Olli Saarela, tulin lopulta siihen tulokseen, että antaa poikien soittaa ja katsotaan, miten käy.
Niin koitti se jännittävä päivä, jolloin Tulkoon joulu -kappaleen video raskaana versiona ilmestyi katsottavaksi YouTubeen. Olin täysin yllättynyt ja suorastaan liikuttunut, sillä se oli jotenkin todella tyylikkäästi kuvattu. Mukana olivat kaikki Suomen kovimmat metalli-raspikurkut, mutta kokonaisuus oli tehty pieteetillä laulua ja sen sanomaa kunnioittaen. Kun näytin videota tutuilleni, kaikki katsoivat sitä hämmästyneinä ja vähän liikuttuneinakin. Kun vanha ystäväni ja nuorisotyön konkari Riku Rinne näki sen, hän purskahti itkuun ja sanoi profeetalliset sanat:
”Tajuatko, Pekka, kuinka kova juttu tuo on! Jumala tulee käyttämään tätä laulua nyt enemmän kuin voit ymmärtää. Miljoonat ympäri maailmaa näkevät sen!”
En suoraan sanoen oikein ymmärtänyt tai uskonut hänen sanojaan, sillä olen ”vanhan liiton mies” näissä nettiasioissa. Mutta sitten se alkoi! Sana videosta alkoi levitä internetissä valtavaa vauhtia, ja parissa päivässä sitä oli ladattu jo yli 100 000 kertaa! Olin ihan pää pyörällä, mutta sen verran tajusin, ettei mene kauan, kun laulun kuulee ehkä useampi ihminen kuin kymmenien viime vuosien aikana yhteensä. Kirjoittaessani tätä syksyllä 2021 laulua on ladattu jo lähes kahdeksan miljoonaa kertaa!
Kävin jännittyneenä myös hiukan seuraamassa, minkälaista keskustelua netissä käytiin heti videon ilmestymisen jälkeen. Siellä oli viestejä eri puolilta maailmaa, ja yllättäen keskustelua käytiin myös siitä, mikä on joulu ja kuka on Jeesus. Oli suorastaan liikuttavaa nähdä, kuinka joku jopa käänsi laulun tekstin englanniksi ulkomaisille kuulijoille, jotka halusivat tietää, mistä lauletaan.
Totta kai laulun sisältö oli joillekuille metallimusiikin faneille aivan ylipääsemätöntä ”paskaa”, mutta suurin osa keskustelusta oli tosi asiallista. Pääasia onkin varmasti, että joulusta ja Jeesuksesta keskustellaan. Silloin alkaa sydämissäkin tapahtua.
Eeppistä. Hevikarjut kunnioittaa Jeesusta. 😀
Aika veto! Ei ole mitään lastenkatteltavaa noi jäppiset, mutta jos tosta saa jotain tuottavaa hommaa kirkkoon niin siitä vaan.
Tulee kylmät väreet ku tää on nii jäätävän hyvä!
So wait. This is… This is a Christmas song?
Actually they are singing about peace and religious stuff like birth of Jesus and christmas. ”Tulkoon joulu” means let it be Christmas or shall Cristmas come or something like that. Surprising huh? ;D
Jumalan tiet ovat joskus käsittämättömiä. Sain siitä jälleen hyvän oppitunnin. Hän voi ottaa käyttöönsä kenet vain, jotta evankeliumi tavoittaisi niitä, joita tänään ei muuten tavoiteta. Jumala voi panna vaikka kovat kivet tai tässä tapauksessa kivikovat rokkikukot huutamaan, koska me olemme hiljaa tai meidän äänemme ei riitä! Tulkoon joulu!
mennessä Pekka Simojoki | kesä 22, 2025 | Ihmejuttuja, Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
Olin lenkillä meidän harjullamme, kun kännykkä soi. Soittaja oli Exit-bändin miksaaja, joten vastasin. Häneltä tuli uutispommi, jollaista en ollut voinut kuvitellakaan:
”Nyt tarvitaan rukousta, Artolla on vakava koronatartunta! Hän makaa sairaalassa, ja tilanne on tosi kriittinen…”
Olin hetken ihan typertynyt. Mitä ihmettä, Artohan on minua nuorempi ja hyvässä kunnossa oleva mies! Eihän tuo voi olla totta! Asia varmistui kuitenkin Arton vaimon lähettämässä viestissä:
Nyt kaikki te, jotka osaatte rukoilla, rukoilkaa Arton puolesta. Keuhkoissa leviää infektio, ja mies on heikossa hapessa Meilahdessa. Arton luvalla tämän julkaisen.
Nyt korona iski jo niin lähelle, että se pysäytti! Artohan oli aikanaan Exitin ensimmäinen basisti, jonka kanssa oltiin keikkareissuilla varmaan satoja kertoja. Vanhan soittokaverin ja ystävän puolesta lähti monta huokausta yläkertaan. Nyt oli henki kyseessä.
Elettiin ensimmäistä koronakevättä 2020, eikä kukaan oikein tiennyt, mitä oli tulossa. Tunnustan, että olin ollut siihen asti hiukan skeptikko: pidin koronaa ja kaiken maailman karanteeneja jokseenkin jonkinlaisena hätävarjelun liioitteluna.
Taisin olla väärässä. Arton kautta tuokin tauti sai ihan uudet kasvot!
Seuraavat pari päivää menivätkin melkoisessa epätietoisuudessa, ja huoli oli kova, kunnes kuulimme, että Arton tilanne oli lopulta kääntynyt hyvään suuntaan. Hän itse tilitti tuntemuksiaan näin:
Olen rakkauden viestin läpeensä kastelema. Hengitän hiljaa. Jumala on hyvä. Nyt en voi muuta. Halleluja! Kiitos Jumalalle!
Olipa helpotus. Miehellä oli ollut kuukauden mittainen tuskien taival. Ensin viikko kotona kovassa kuumeessa ja vatsataudin kourissa ja sen jälkeen pari viikkoa sairaalahoidossa. Tilanne meni tosiaan jo niin pahaksi, että siirtäminen teho-osastolle ja hengityskoneeseen oli todella lähellä. Siltä onneksi lopulta vältyttiin, sillä lisähappi riitti. Kiitos Jumalalle, että se päättyi näin!
Omalla kohdallani koronakevät alkoi torstaina 12. maaliskuuta, kun ohjelmatoimistosta ilmoitettiin, että Exitin viikonlopun kiertue peruutetaan. Oli aika epätodellinen olo, mutta elättelin vielä silloin toivetta, että tämä menisi muutamassa viikossa ohi.
Niin kuin kaikki muistavat, tilanne räjähti kuitenkin pian käsiin. Maanantaina 16. maaliskuuta korona iski koko voimallaan. Kirjoitin päiväkirjaani:
SUOMI MENEE KIINNI! Niin, ihan oikeasti! Johan tämä nyt ihan hassuksi menee tuon koronan kanssa! Juuri kuunneltiin uutisia, joiden mukaan hallitus on julistanut Suomeen valmiuslain eli siis poikkeustilan! Tällaista tämä maa ei ole kokenut rauhan aikana koskaan, sillä edellisen kerran sellainen oli joskus sodan aikana, kun pommeja tuli taivaalta! Mitä se nyt sitten tarkoittaa? No, se on melkein kuin sota tosiaan olisi tulossa, mutta tällä kertaa vihollinen on näkymätön!
Olin yksi niistä, joiden työt loppuivat kuin seinään, sillä kevään kaikki keikat peruuntuivat tai siirtyivät jonnekin hamaan tulevaisuuteen! Sivu suun meni kauan suunniteltu Israelin-matka ja odotettu vierailu Azerbaidžanissa, samoin kuoron levynjulkistuskiertue ja Majatalo-illat, ihan kaikki! Tilanne oli aivan epätodellinen, kuten monet muistavat. Sitä oli kerta kaikkiaan vaikea uskoa.
Kun en muuta keksinyt, päätin ruveta tekemään risusavottaa. Tonttimme reunalla seisoo 70 metriä pitkä ikivanha tuija-aita, joka oli kasvanut melkoiseksi ryteiköksi. Puut olivat korkeita ja paksuja, osa niistä oli lahoja ja kuivia, osa kumolleen kaatuneita ja risujen määrä oli ihan mahdoton. Kävin sahan, kirveen ja puutarhasaksien avulla sekä turhautumisen vimmalla risujen kimppuun. Viikon huhkin, kun en kerran keikalle päässyt! Kaadoin vanhaa ja istutin uutta paita märkänä ja kädet ruvella. Se oli varmasti elämäni ensimmäinen risusavotta!
Tunnustan, että risujen keskellä aloin turhautuneena äksyillä ja ärhennellä Jumalalle. Eikö Hän todella näe, mitä täällä tapahtuu? Eikö tilanne ole hallussa? Nukkuuko Hän? Ilmeisesti Jumala kuitenkin kuuli riitelyni jonkinlaisina rukouksina, sillä Hän yllättäen vastasi minulle ja kaiken lisäksi vielä sähköpostilla! Uskokaa pois! Eräänä iltana sain nimittäin sähköpostin kautta tällaisen merkillisen viestin:
Pekka! Tänään kesken arkisten puuhieni näin yhtäkkiä sinut seisomassa mahdottoman ryteikköisen risusavotan edessä kädessäsi vaatimattoman oloinen vesuri. Hartiat kumarassa, kehon kieli väsyneenä. Kuulin viestin: ”Minä seison sinun takanasi ja osoitan sinulle tien. Minun oikea käteni ohjaa sinua.”
Pitkään pohdin, laitanko sinulle viestiä, mutta ajatus ei jättänyt rauhaan, joten tässä tämä nyt sitten tuli. Siunausta jokaiseen päivääsi!
Allekirjoituksen oli kirjoittanut joku nainen, jonka nimeä en tunnistanut. Muutaman kerran piti oikein hieroa silmiä, ennen kuin viesti meni jakeluun. Vähitellen aloin tajuta, keneltä viesti todellisuudessa oli.
Niin se on: Jumala tietää tasan tarkkaan, missä ryteiköissä Hänen lapsensa ovat. Tulipa korona tai mitä muuta tahansa, Hän lupaa seistä takanamme ja näyttää tien!
Seuraavana aamuna jatkoin iloisin mielin risusavottaani. Kyllä Jumala tietää sittenkin.
Onneksi löytyi risujen lisäksi muutakin hommaa. Kirjoittelin, luin ja aloin väsäillä lauluja. Sitten alkoi tulla eteen striimausjuttuja ja nettikonsertteja, jotka tällaiselle ”vanhan liiton miehelle” olivat ensin täysin mahdotonta utopiaa, mutta lopulta niihin alkoi tottua, ja katsojiakin riitti. Ei etäyhteys koskaan korvaa ihmisten kohtaamista, mutta tulihan tuokin kokeiltua, ja salaa vähän innostuinkin.
Erityisen hieno maku jäi Toivon lintu -musiikkivideosta, joka tehtiin heti ensimmäisenä koronakeväänä yhdessä ison muusikkojoukon kanssa. Anna-Mari Kaskiselta saatiin runo, minä sävelsin, Lasse Heikkilä sovitti ja isolla porukalla laulettiin. Ideasta meni tasan viikko, kun laulu jo julkaistiin netissä, ja parissa päivässä videota oli katsottu jo yli 50 000 kertaa! Palautetta tuli Australiasta, Japanista, Yhdysvalloista ja ties mistä. Minullekin soitti Kalifornian suomalaisten pappi, joka kertoi saaneensa laulusta ”korvamadon” ja kutsui minut keikalle Amerikkaan! Lupasin lähteä, kunhan koronasta päästään!
Kun ensimmäinen koronakevät vaihtui kesään, soitin Artolle ja kyselin, miten siellä jaksellaan. Kävimme hyvän keskustelun. Hän oli oppinut jotakin hyvin samanlaista kuin minäkin, tosin vähän rankemman kautta:
”Pahimmillaan tilanne oli se, että jokaiseen hengitykseen piti keskittyä, muuta ei osannut. Silloin tajusin selvästi, kuinka riippuvainen pieni ihminen on Jumalan armosta. Koin sairauden lopulta kuitenkin lahjana, sillä Jumalan läheisyys oli totta noina heikkoina hetkinä. On kummallista, että heti, kun alkaa voida paremmin ja asiat ovat hyvin, katoaa helposti Jumalan läsnäolo eikä osaa olla kiitollinen siitä, mitä on. Jumala vetää meitä hyvyydellä, mutta koska emme tajua sitä, Hän joutuu joskus pysäyttämään kivun kautta.”
Korona loppuu. Armo ei.
mennessä Pekka Simojoki | touko 31, 2025 | Ihmejuttuja, Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
Olimme mieheni kanssa toista viikkoa sitten Kuusankosken kirkossa Majatalo-illassa. Kävimme hakemassa ystäväpariskunnan mukaan kirkkoon. Soittelimme eilen ja ystävärouva halusi heti kertoa, että ”minun kipeä lonkkani parani siellä kirkossa!” Olin aivan innoissani siitä, mitä Herra tekee ja kuinka suurta iloa siitä seuraa. Se oli valtava todistus hänelle ja hänen miehelleen — ovat ”järki-ihmisiä”. Eräs tuttavamme soitti seuraavana päivänä ja sanoi, että ”olen käynyt tässä kirkossa 20 vuotta, enkä ole koskaan kokenut mitään tällaista. Pyhän Hengen läsnäolo oli niin voimakas”.
Tämän ihanan viestin myötä ajatukseni palasivat vielä Kuusankoskelle. Minulle keikasta jäi päällimmäiseksi kyllä pikemminkin hikisiä muistikuvia ja melkoista hässäkkää, sillä se oli kiertueemme ensimmäinen konsertti ja vielä arki-iltana, jolloin kaikki kuorolaiset kiirehtivät paikalle suoraan töistään. Myös bändin kokoaminen oli työn takana, sillä kosketinsoittajamme oli estynyt ja tuuraaja saatiin vasta viime tipassa. Kylläsiinä kiirettä piti, että saatiin soundcheck tehtyä ja laulut kahlattua jotenkin läpi ennen tilaisuuden alkua. Hyvä kun ehdin kuivan paidan vaihtaa. Mutta kun lopulta näin, kuinka paljon odottavia silmäpareja kirkossa oli, jännittynyt odotus valtasi minunkin mieleni. Aina tapahtuu jotakin hyvää, kun Pyhä Henki on läsnä. Niin kävi nytkin.
Tuona samaisena viikonloppuna pidimme Majatalo-illan myös Kajaanissa. Siellä meitä oli vastassa pieni ja innokas vapaaehtoisten porukka, joka oli kerännyt jopa tapahtuman järjestämiseen tarvittavat rahat itse. Illan puolesta oli rukoiltu paljon, ja se näkyi. Tilaisuuden jälkeen saimme useita viestejä siitä, mitä ihmiset olivat Majatalossa kokeneet. Yksi tuli mieheltä, joka oli vuosien ajan joutunut hoitamaan kipeää kättään särkylääkkeillä ja geeleillä, mutta seuraavana päivänä huomasi käden parantuneen!
Tällaisen riemastuttavan viestin saimme reissun jälkeen myös eräältä Majatalo-illassa mukana olleelta äidiltä:
Voi, kuulkaas ystävät, ihmeitä tapahtuu! Kun Kajaanissa rukoiltiin sairaiden puolesta, poikani nosti kätensä, sillä hänellä on paha ja kipeä ihottuma käsissä ja pepussa. Lähellä oleva romaninainen huomasi pikkupojan kädennoston ja kysyi, voisiko hän tulla rukoilemaan pojan puolesta No, tietysti voi! En enää ajatellut tai muistellut asiaa sen kummemmin, ennen kuin mieheni ihmetteli, ettei pohjalle ole tarvinnut laittaa enää kortisonia. Silloin muistin Kajaanin rukoukset ja pikkuisen pojan hartaan pyynnön, ettei olisi enää kädet kipeänä. Totta tosiaan: sen jälkeen ei ole kertaakaan levitetty kortisonia eikä perusrasvaa, ja pojan ihottuma on kokonaan poissa! Poika itsekään ei ole muistanut koko ihottumaa tai kipeyksiä — kun ei ole ollut tarvetta!
Klaukkalan kirkossa pidetyn Majatalo-illan jälkeen sain seuraavan palautteen yhdeltä kuulijalta. Ne, jotka ovat kamppailleet masennuksen kanssa, tietävät kyllä, mistä hän puhuu:
Jumala paransi minut rukouksessa lopullisesti vuosia vaivanneesta masennuksesta ja työuupumuksesta. Alttius niihin kumpusi jo lapsuudestani ja perheeni vaikeuksista. Myöhemmin oman elämän haaksirikot ajoivat minut itsemurhan partaalle. Jumalan pelko piti minut elämässä kiinni, ja lopulta lähdin hakemaan apua. Parin viime kuukauden aikana työssäjaksamiseni alkoi jälleen hiipua. Olin päättänyt hakea sairauslomaa lähes kahden vuoden tauon jälkeen ja mietin samalla, joudunko aloittamaan uudestaan lääkitykseni. Se tuntui kovin masentavalta, ja ajattelin, etten varmastikaan koskaan parane tästä.
Näissä mietteissä lähdin Majatalo-iltaan Klaukkalan kirkkoon. Illan lopussa rukoiltiin sairaiden puolesta. Vasta seuraavana aamuna töihin mennessä ihmettelin oloani. Oli kevyt ja vapaa olla, mikään ei ahdistanut. Totesin, että Jumala kuuli kuitenkin sydämeni huokauksen epätoivon hetkellä, eikä minun tarvinnutkaan alistua uudestaan masennuksen valtaan. Tänä päivänä voin vain kiittää Jumalaa siitä sisäisestä ilosta ja vapaudesta, jonka olen saanut Häneltä.
Olen vuosien aikana huomannut myös sen, että Jumalalla on välillä tapana yllättää, vaikka emme ehtisi edes rukoilla. Hän kyllä tietää, mitä tarvitsemme ennen kuin osaamme pyytääkään. Saimme kokea sen esimerkiksi kuoron Espanjan-keikalla, jossa eräs yleisössä istunut iäkäs mies parani sydämen ”flimmeristä” eli eteisvärinästä. Se tapahtui yhtäkkiä ja yllättäen kesken konsertin! Ei tarvinnutkaan lähteä sairaalaan. Kaveri oli ihmeissään moisesta, ja kyllä olimme mekin!
Vähän samanlainen oli sekin tapaus, kun olin duokeikalla Sami Aspin kanssa Kangasalan seurakunnan nuorten pääsiäisleirillä. Pidimme pienen konsertin leirikeskuksen kappelissa. Keikan jälkeen luokseni tuli yksi nuorista innoissaan kertomaan merkillisen uutisen:
”Tiedätkö, minun toinen korvani on ollut tukossa kuuden vuoden ajan, mutta nyt se avautui kesken keikan. Tämä on ihan mahtavaa. Jumala varmaan halusi parantaa minut nyt!”
Tällaisten tarinoiden kertomista voisi jatkaa vaikka kuinka kauan, enkä tiedä edes murto-osaa siitä, mitä kaikkea on tapahtunut. Nämä viestit riemastuttavat kuitenkin joka kerta parkkiintunuttakin mieltä. Meillä soittajilla tai puhujilla ei ole osaa eikä arpaa siihen, että joku paranee, Jumala toimii meistä huolimatta. On aina jännittävää lähteä tien päälle ja miettiä, mitä Hän tällä kertaa tekee, kenen elämä muuttuu tai kuka parantuu. En voi kehua nähneeni valtavia ihmeitä, mutta ihmeellisiä ovat nämä pienet ja arkisetkin!
Tärkeintä on kuitenkin aina muistaa, että meidän uskomme ei voi perustua parantumisiin tai muihin ihmeisiin. Niillä Jumala haluaa vain vahvistaa heikkoa uskoamme. Ne tuovat taivaan valtakunnan todellisuuden arkemme keskelle. Jos jotakin tapahtuu, se on aina Pyhän Hengen ansiota. Meidän tehtävämme on vain tehdä työtä ja rukoilla.
”Minä tulin vuosia sitten sinun keikallesi tosi kipeänä ja pyysin rukousta. Sinä panit kätesi minun päälleni ja rukoilit. Tiedätkö, Jumala kuuli rukouksen, enää ei ole kivun kipua, ja olen täysin terve mies! Kiitos Jumalalle!”
Näin kuiskasi eräs tuntematon iäkäs mies korvaani Kiihtelysvaaran-keikan jälkeen ohi mennessään. Se tuntui ihan uskomattomalta, sillä en edes muistanut koko tapausta. Sitä paitsi en ole koskaan kokenut, että minulla olisi rukouksen tai parantamisen lahjaa. Se ei kuitenkaan näytä Jumalalle olevan mikään ongelma, Hän käyttää ketä haluaa. Meitä on kehotettu rukoilemaan, ja loppu jää Hänelle.
Kristityn elämä on täynnä arjen ihmeitä! Kiitos Jumalalle!
mennessä Pekka Simojoki | touko 11, 2025 | Ihmejuttuja, Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
Päiväkumpu! Pitkästä aikaa seisoin tutulla mäellä Oriveden laitamilla. Samat rakennukset, järvimaisema ja tietenkin riihikirkko niityn laidalla. Tässä kauniissa kurssikeskuksessa kävin vuosikymmeniä sitten oman riparini. Isosenakin ehdin olla aika monta kesää, ja nyt sain tuoda oman poikani tänne isoseksi.
Vähän samoilla asioilla oli myös vanha ystäväni Alppari Tähkäpää, jonka kanssa on vedetty kymmeniä leirejä vuosien aikana. Tuntui hyvältä tavata vanhaa taistelutoveria juuri täällä, mutta erityisen hyvältä tuntui nähdä, kuinka uusi sukupolvi jatkoi sillä polulla, jota isät ovat kulkeneet.
Kiersimme Alpparin kanssa aluetta ympäri nostalgisissa tunnelmissa, kurkistimme majoituskämppiin ja kuuntelimme, kuinka nuoret musisoivat isossa teltassa. Lopuksi pysähdyimme hetkeksi meille molemmille rakkaaseen riihikirkkoon, joka tuoksui ihan tutulta ja jonka mustat seinät kertoivat meille tuhansia tarinoita.
Alppari katseli mustaa afrikkalaista krusifiksia alttarilla ja kosketti mietteissään kirkon yksinkertaista alttarikaidetta, joka oli monin kyynelin kasteltu. Saman tien olimme jo vuosien takana, kun ystäväni innostui kertomaan yhden monista muistoistaan:
”Pidin kerran nuorille puheen Raamatun surullisimmasta jakeesta, joka löytyy Johanneksen evankeliumista. Kun Jeesus tapasi Betesdan lammikolla 32 vuotta sairastaneen miehen ja kysyi, halusiko tämä tulla terveeksi, mies vastasi: ’Minulla ei ole ketään, joka auttaisi minua…’ (Joh. 5:7).
Kun sitten illan lopuksi nuoret tulivat rukoilemaan, eräs tyttö polvistui alttarille itkien ja sanoi: ’Minullakaan ei ole ketään!’
Hän kertoi kotinsa vaikeasta tilanteesta ja yksinäisyydestään. Rukoilimme hartaasti, että Jumala lähettäisi hänellekin jonkun.”
Alppari keskeytti tarinansa, ja näin, kuinka kyynel valui pitkin poskea. Sitten hän jatkoi:
”Vuosia myöhemmin jossain tapahtumassa minua vastaan tuli äiti kolmen lapsen kanssa ja tervehti iloisesti. En ensin tuntenut häntä, mutta sitten tajusin, että siinä oli se tyttö, jolla ei ollut ketään. Jumala oli kuullut rukoukset ja antanut hänelle hyvän aviomiehen sekä ihania lapsia ja ystäviä. Nyt hän oli onnellinen perheenäiti.”
Se kyynel poskella kertoi paljon. Se ei ollut ensimmäinen kyynel, jonka näin, olen nähnyt niitä Alpparin silmissä monia. Isolla miehellä on myös iso sydän ja iso syli. Riihikirkossa olemme istuneet yhteensä varmaan viikkoja ellei kuukausia, jos kaikki nuorten kanssa vietetyt tunnit laskettaisiin yhteen. Sen lisäksi olen juontanut Alpparin kanssa lukemattomia tilaisuuksia, ja vain Luoja tietää sen improvisaation määrän, mikä niissä on nähty!
Muistan senkin kerran, kun tulin Kirkon Nuorisopäiville pitämään nuorille iltakirkkoa. Ainoa ongelma oli, ettei minulla ollut muuta suunnitelmaa tilaisuuden ohjelmaksi kuin pinkka uusia lauluja. Onneksi yksi ensimmäisistä tapaamistani ihmisistä siellä oli Alppari, joka heti tarttui koukkuun ja lähti mukaan.
Toteutimme tilaisuuden niin, että minä opetin nuorille laulut yksi kerrallaan, kun taas hän istui piilossa sakastissa mikrofonin kanssa, ja aina kun musiikki loppui, hän luki meille pätkän Raamatusta omaan vahvaan tyyliinsä. Näin me jatkoimme vuorotellen.
Kirkko oli tupaten täynnä nuoria. Ensin he kuuntelivat, sitten alkoivat laulaa, ja lopussa kaikki vain itkivät ja lauloivat. Siitä tuli merkillinen ilta. Pyhä oli läsnä. Muistan, kuinka yksi pappismies tuli illan päätteeksi silmät märkänä kiittämään ja sanoi hiljaa:
”Tämä oli Kristus-hetki. Tätä varten kirkot on!”
Meillä on Alpparin kanssa muodostunut myös melkoinen jäynäperinne, ja hauskaa on riittänyt. Se taisi alkaa yhdellä riparilla, kun sain pahaenteisen puhelun:
”Päivää, täällä on asessori Komulainen Tampereen tuomiokapitulista! Tulisin huomenna tarkastamaan teidän rippikoululeirinne ja erityisesti haluaisin tutustua leirin kirkkomusiikin opetukseen. Haluaisin nähdä myös päiväkirjat!”
Voi hyvänen aika sitä paniikkia, joka iski päälle, sillä minä olin leirin valekanttori, joka ei tiennyt kirkkomusiikista yhtään mitään, saati sitten että olisin joitakin päiväkirjoja täytellyt! Onneksi Komulainen lopulta paljastui Alpparin jäynäksi. Olen sittemmin maksanut kalavelkojani panemalla hänet varoittamatta leikittämään lapsia kesäleirillä ja tanssimaan kirkon keskikäytävällä virren tahtiin. Alppari puolestaan on pannut minut jopa säveltämään parintuhannen ihmisen tuijottaessa ja televisiokameroiden käydessä.
Itse asiassa yksi laulu nimeltä Niin kuin hopeaa on syntynyt Alpparin jäynän ansiosta! Jos ovat välillä kyyneleet vuotaneet, niin kyllä me ollaan naurettukin!
Olen usein kutsunut Alpparin vaimonsa Johannan kanssa meille Kangasalle pihaseuroihin. Tämä hieno perinne on kerännyt joka kerta toistasataa ihmistä vieraiksi pihallemme. Alpparin monista tarinoista minua on koskettanut erityisesti yksi, jonka hän kerran pihaseuroissa kertoi:
”Tilanne ei näyttänyt hyvältä. Kirkkoherra vei minut puhumaan kinkereille maataloon, jonne oli tullut vain neljä kuulijaa. Talon emännän lisäksi paikalla oli kiikkustuolissa keinuva isoäiti, halkopinon päällä istuva ärtyneen näköinen talon vanhapoika sekä naapurin mummo, joka oli köppässyt paikalle potkukelkalla. Mietin kuumeisesti, mitä ihmettä minä tällaiselle porukalle puhuisin. Lopulta päätin jättää kaikki valmiit puheet pois ja yksinkertaisesti luin Raamatusta yhden tutun kohdan, jota höystin muutamalla ajatuksella.
Silloin näin, kuinka isoäidin keinu pysähtyi. Hän nousi ylös, käveli luokseni ja tarttui käteeni molemmin käsin sanoen: ’Sinä puhuit rakkaasta Jeesuksesta, ja minä näin enkeleitä sinun ympärilläsi!’
Olisittepa nähneet niiden muiden ilmeet! Emäntä tuli sanomaan minulle aivan ihmeissään: ’Olipa ihme juttu. Meidän mummo ei ole puhunut mitään kahteen viikkoon!’
Hän oli hetken vaiti ja jatkoi: ’Sitä paitsi hän on kuuro!’
Silloin minä tajusin, että ketään ei voi halveksia. Jeesukselle yksikin ihminen on tärkeä!”
Ja taas näin kyyneleen valuvan ystäväni poskella.
