Suattaahan se olla niinnii

mennessä Pekka Simojoki | helmi 16, 2025 | Ihmejuttuja, Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)

”Hyvvee iltoo!”

Eliina Heinonen piti puhujanpöntöstä kiinni kaksin käsin ja hymyili leveästi.

”Pittää tässä het aluks kertoa, että nyt oon minäki moterni nainen. Otin nimittäin silikoonit…”

Koko tuhathenkinen Riihimäen Urheilutalon yleisö kohahti ja hiljeni kuin taikaiskusta. Ihan tällaista puheen avausta ei illan evankelistalta osattu odottaa. Muutaman ylipitkän sekunnin jälkeen Eliina jatkoi:

”Siis molempiin silimiin!”10

Naurunremakka täytti salin. Kaiken lisäksi Eliina puhui totta, sillä hänen molemmat silmänsä oli juuri vähän aikaa sitten operoitu. Siitä alkoi puhe, jota kansa kuuntelikin melkein herpaantumatta. Välillä saatiin nauraa kippurassa ja välillä myös itkeä tirauttaa, mutta evankeliumin sanoma tuli kirkkaasti esiin, vaikkakin sakealla savon murteella.

Minua hymyilytti vieläkin, kun muistelin tuota tapahtumaa vuosien takaa. Hauskoista muistoista huolimatta sisälläni myllersi tällä kertaa, sillä olin menossa hyvästelemään Eliinaa. Jokin aika sitten minulle oli soitettu ja, että tämä leppoisa savolainen ystäväni ja työtoverini oli ihan elämänsä kalkkiviivoilla. Häneltä oli löydetty kaulasta pahanlaatuinen imusolmukesyöpä, ja elinaikaa oli luvassa enintään viisi viikkoa.

Toki tiesin, että Eliinan terveys oli reistaillut jo pitkään, mutta onhan aina murheellista, kun lähtö lopulta osuu kohdalle. Kun nyt olimme Exitin kanssa Savossa päin keikalla, päätin käydä jättämässä jäähyväiset ihan paikan päällä. Huomenna voi jo olla myöhäistä, ajattelin.

Jätin bändin pojat nukkumaan kuopiolaiseen motelliin ja lähdin aurinkoisessa kevätaamussa kävelemään toiselle puolelle kaupunkia. Kävellessäni yritin muistella, milloin Eliinan kanssa ensi kertaa törmäsimme. En muistanut tarkkaan, mutta kyllä meille yhteisiä keikkoja oli siunaantunut jo aika monia. Meillä synkkasi aina hyvin, vaikka hän onkin vähän vanhempi ja vaikken minä savoa muutamaa sanaa enempää osaakaan.

Mieleeni nousi päällimmäisenä eräs telttakokous Porissa, kun yritin ennen keikkaa tivata, mistä Eliina aikoo puhua. Hän vastasi vain:

”En minä tiiä, aattelin ensin kuunnella sinun laulut, jos sieltä tärppäisi jottain puhuttavvoo…”

Niin minä sitten lauloin lauluni, joukossa myös uusi kappale nimeltä Lähde, joka oli syntynyt Israelin-matkalla pienen  vesiputouksen äärellä. Se laulu tärppäsi. Kun Eliina sai puheenvuoron, hän kertoi meille eräästä naisesta, joka oli tilaisuuden lopussa tullut pyytämään rukousta miehensä puolesta. Kesken rukouksen Eliina oli yhtäkkiä nähnyt silmissään kuvan kauniista vesiputouksesta. Sen kuultuaan tuo apua kaipaava nainen oli purskahtanut itkuun. Kävi ilmi, että hänellä oli kotonaan keittiön seinällä aivan samanlainen taulu, kuin alttaritaulu, jonka edessä hän rukoili miehensä puolesta joka päivä. Rohkaistuneena nainen palasi kotiin. Jumala tiesi hänen huolensa.

Muisteluni katkesivat, kun lopulta löysin oikean osoitteen Kuopion laitamilta ja soitin ovikelloa. Jos luulin kohtaavani hiukan alakuloisen tunnelman, olin väärässä. Eliina istui kyllä pyörätuolissa, mutta näytti ihan omalta itseltään, hymyilevältä ja leppoisan rehevältä. Niin, ja tietenkin päällä oli kaunis mekko kuten aina. Kahvipöytäkin oli katettu monenlaisilla herkuilla, joihin emäntä rohkaisi tarttumaan muistuttaen, että ”kun ihon pittää tarpeeks pinkeenä, ei tule ryppyjä”. Siinä me sitten istuimme ja tarinoimme. Nauru raikui, kun Savon evankelista pääsi vauhtiin.

”Sitä minä oon tässä ihmetelly, että mikäs on, kun yhtään ei sureta. Onko tämä jotennii epänormaalija, kun hymmyilyttää vuan, vaikka kuolemantuomijon oon suanu ja surra pitäs? Oon minä välillä yrittännä olla totinen ihan väkisten, vaikkei siltä oo tuntunu yhtään, muttei se taho millään onnistua. Jumala ei oo minusta tehnyt semmosta surisijjoo.

Kun minä pyörin sairaalassa muihin ’syöpäläisten’ joukossa, sielläkin puhua pölöpötin ja kerroin kaikille Jeesuksesta. On se niin mahtavvoo, kun saa tehä evankelistan hommoo, josta ei vieläkään tajuva, että se on työtä. Hirvee hinku olis vielä suaha puhua ja olla Jumalan juoksutyttönä. Oonnii aatellu, että kun piäsen taivaaseen, niin en meinoo sielläkään laiskotella, vaan jotennii jatkoo tätä hommoo. Mutta mittään harppua en siellä ruppee soittelemmaan…”

Tunti meni kuin vilauksessa, ja lopuksi otimme vielä parit selfiet ja lyhyen rukouksen yhdessä. Eliina lupasi viedä terveiset kaikille tutuille, kunhan saapuu perille taivaan kotiin. Minä toivotin hänelle hyvää kotimatkaa, ja vaikka mieli olikin hiukan haikea, kiitollisin ajatuksin kävelin takaisin motellille. Bändin bussi suuntasi seuraavalle keikkapaikalle, ja vanha evankelista jäi odottelemaan lähtöä.

Melkein tarkalleen kaksi vuotta myöhemmin puhelin soi, ja sieltä kuului tuttu ”iän”. Eliinahan se siellä oli, kukas muukaan. Täytyy sanoa, että kovasti en edes yllättynyt. Kun vähän ehkä epäkohteliaasti ihmettelin, että ”eikös sinun nyt jo pitäisi olla kuollut”, nauru vain kajahti ja sain värikkään savonkielisen selityksen.

”Joka uamu minä kahtelin kukkia ikkunalauvalla, itkin ja kiitin Herroo. Olin valamis lähtemään, mutta ne luvatut viis viikkoo venähti pitkäks. Jumalalla ol näköjään minulle vielä lissee hommia. Jotkut työkaverit tul meille ja rukkoilivat minun puolesta. Sillon tapahtu jottain. Näin heiän rukkoillessaan sellasen näyn, jossa olin uima-altaassa krooloomassa, mikä ol aivan mahtava ajatus tällaselle pyörätuolissa istujalle. Ainova huol, mikä mieleen juolahti, ol se, että mistä minä löyvän tarpeeks ison uimapuvun, joka mahtuu minun piälle. Löytyy tai ei, tiesin, että sillon Jumala paranti minut. Tutkimuksissa paljastukkii, että syöpä ol muuttunna hyvänluatuseks. Sätteilyhoitoa ne rupes vielä antamaan, ja sen tähen minä oon nyt näin sätteilevä. Ilmotinnii juuri TV7:n pomolle, että aion tulla heille töihin. Se oli sillä selevä, kohtapuoliin ne tulloo tänne Kuopijjoon kuvvoomaan. Ei tässä vielä jouva kuolemaan…”

Ei siinä voinut kuin hymyillä, kun Savon evankelista haasteli. Puhelun lopussa Eliina lisäsi vielä:

”Se oikee syy, miksi soitin, on se, että ois niin kivvoo vielä sinun kanssa tehä jottai yhessä! Minä puhuisin, ja sinä laulaisit niin kuin ennennii. Voisin ottoo mukkaan vaikka kalakukkoa!”

Joku väitti, että ”Jumalan edessä me kaikki ollaan savolaisia”. Suattaahan se olla niinnii…

Jumalan logistiikkaa

mennessä Pekka Simojoki | tammi 27, 2025 | Ihmejuttuja, Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)

Kolina auton alla tuntui pahenevan, joten pysäytin Tampereen ohikulkutien varteen ja tarkistin Touranin renkaat. Yritin liikutella ja potkia niitä, mutten mitään huolestuttavaa nähnyt, renkaat tuntuivat olevan lujasti kiinni. Jonkinlaista pientä kolinaa oli jo kuulunut edellisenäkin päivänä, muttei näin kovaa, joten hiukan kyllä ihmetytti, mistä on kyse. Onneksi minulla oli huolto varattu seuraavaan päivään, jossa saisivat tarkistaa samalla tuon kolinan aiheuttajan. Eiköhän tästä nyt jotenkin kotiin selvitä, mietiskelin.

Käännyin kuitenkin kaiken varalta vanhalle Kangasalan-tielle, koska halusin ajaa hitaasti ja varovasti. Kaukajärven kohdalla meteli yltyi taas niin, että rupesin uudestaan jarruttelemaan autoa. En sitä kuitenkaan ehtinyt tehdä, kun yhtäkkiä eturengas irtosi ja lähti vinhasti vierimään yli tien vastaantulevien kaistalle ja samalla auto nuljahti siihen tien sivuun. Minä hyppäsin ulos ja pinkaisin karkulaisen perään, onneksi juuri sillä hetkellä ei kukaan tullut vastaan. Siinä sitä sitten oltiin ilman eturengasta onnettomana maantien laidassa, auto ojan pientareella. Löysin muutaman pultin tieltä ja rupesin miettimään, mitä ihmettä tässä pitäisi tehdä, kun ei edes tunkkia saa tungettua auton alle.

En kuitenkaan ehtinyt pyytää apua ohikulkijoilta tai soittaa minnekään, kun sillä siunaamalla sekunnilla pysähtyi viereeni auto, josta tuli ulos tarmokkaan oloinen mies. Hän tajusi heti tilanteen ja aloimmekin saman tien hänen kanssaan kahdella tunkilla ketkutella autoa ylös. Ihan helpolla me ei päästy, sillä ensimmäisellä yrittämällä auto liukui taaksepäin ja tunkit rojahtivat maahan. Tartuimme uudestaan työhön ja lopulta saimme renkaan paikalleen ja kiinni muutamalla pultilla. Kun homma oli kunnossa, tuo auttajani totesi kuin ohimennen:

”Kiitos muuten siitä keikasta baptistien kesäjuhlilla. Olin siellä paikalla!”

Niinpä tietenkin. Nyt minä ymmärsin. Mikään ei tapahdu Jumalan tietämättä eikä tämä minunkaan auttajani tullut sattumalta paikalle, vaan hänet oli lähetetty auttamaan minua! Kuinka hän muuten olisi ilmestynyt sinne ikään kuin kuin olisi ollut valmiina odottamassa! Mies lähti homman jälkeen jatkamaan matkaansa ja minä työnsin uusimman CD-levyni hänen käteensä kiitokseksi. Hyvillä mielin ajelin kotiin eikä sen koommin ole renkaat autosta irronneet.

Matkalla mietin taas kerran Jumalan ihmeellisiä aikatauluja. Hän on melkoinen mestari näissä logistiikkakysymyksissä! Olen sen saanut niin monta kertaa kokea ja nähdä. On merkillistä ajatella, että tämänkin kaverin piti lähteä liikkeelle minuutilleen juuri oikeaan aikaan ja valita tämä reitti juuri oikeaan aikaan, jotta olisi minua auttamassa juuri oikeaan aikaan. Ja minä en ole ainoa autettava tässä maailmassa, joten Luojan logistiikkakeskuksessa käy melkoinen kuhina.

Se, mikä myös ihmetyttää joka kerta yhä enemmän, on Jumalan kiinnostus lastensa arkisiin asioihin ja huoliin. Niitä meillä jokaisella riittää ja välillä tuntuu, ettei niitä aina oikein kehtaa Jumalalle tuodakaan. Itse olen monen muun lailla monta kertaa ajatellut, etten viitsi Taivaan Isää jollain pikkuasialla ”häiritä”, hänellä kun niitä isojakin huolia riittää joka tapauksessa. Jumala ei kuitenkaan ajattele niin, vaan hän kehottaa rukoilemaan ja hänellä on määrättömästi aikaa ja kapasiteettia vastata. Hän lähettää taas jonkun oikeaan aikaan ja oikeaan paikkaan.

Saimme perhepiirissä kokea tuosta Jumalan logistiikasta pienen, hauskan esimerkin ja rukousvastauksen pari vuotta sitten jouluna. Se liittyi niinkin tavalliseen asiaan kuin joululahjoihin. Vaimoni oli nimittäin ostanut meidän vävypojallemme lahjaksi pyjaman housut, mutta epähuomiossa XL-kokoa, vaikka kyseessä on aika hoikka nuori mies. Vävypoika kyllä vakuutti, että ne ovat oikein hyvät ja veti nuo anopilta saadut ylisuuret pöksyt heti aattoiltana jalkaansa, fiksu mies kun on.

Pian joulun pyhien jälkeen tytär kuitenkin soitteli tänne meille ja kyseli kuitin perään voidakseen käydä housut vaihtamassa pienempiin. Jostain syystä ei vaimoni kyseistä kuittia kuitenkaan enää mistään löytänyt, mutta lupasi itse käydä Sokoksella ja yrittää neuvotella, onnistuisiko housujen vaihto ilman kuittejakin. Olihan niissä sentään kaikki laputkin tallella, hän ajatteli. Vaimoani juttu kuitenkin harmitti niin paljon, että hän lähetti saman tien ylös pikaisen hätärukouksen: Rakas Jumala, hoida sinä tämä asia jotenkin!

Kaupassa olikin myyjä ollut ymmärtäväinen ja luvannut, että ehkä he voisivat tämän verran joustaa. Harmillista kyllä, yhtään kappaletta noita housuja ei kuitenkaan enää löytynyt koko kaupasta, puhumattakaan, että olisi löytynyt juuri se L-koko. Eli vaihto ei sitten onnistunut, vaikka kuinka jouluista hyvää tahtoa oli. Sitten se tapahtui: ennen kuin vaimoni ehti lähteä, osastolle asteli yllättäen joku tuntematon nainen käsissään täysin samanlaiset pyjaman housut. Hän kysyi myyjältä:

”Ostin vahingossa miehelleen liian pienet, L-kokoiset pyjamanhousut ja tulin kyselemään, löytyisikö vielä yhtään kappaletta XL-kokoisia housuja?”

Naiset katsoivat hetken toisiaan epäuskoisina, ennen kuin tajusivat, mitä tässä tapahtui. Kaikki ymmärsivät, että tällaisen kohtaamisen todennäköisyys on häviävän pieni, tämä oli yksinkertaisesti liian hyvää ollakseen sattumaa. Myyjäkin totesi ihmeissään:

”Teidän pitää kyllä heti mennä lottoamaan!”

Eipä hän tiennyt, että kyse ei suinkaan ollut hyvästä tuurista, vaan rukouksen voimasta! Naiset tekivät ”autuaan vaihtokaupan” ja lähtivät tyytyväisinä tahoilleen juuri oikean kokoiset pyjaman housut kainalossa. Kohtaaminen oli tapahtunut juuri oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Jumalan logistiikka toimi taas kellontarkasti. Kyse oli sekunneista.

Meillä on Jumala, joka kuulee meidän rukouksemme ja vastaa tavalla tai toisella, joskus silloinkin, kun emme ole ehtineet edes rukoillakaan. Häntä kiinnostaa jopa meidän arkiset asiamme, oli kyse sitten vaikka pulteista tai pyjamista.

Hän lähettää jonkun oikeaan aikaan ja oikeaan paikkaan.

Epäonnistumisen siunaus

mennessä Pekka Simojoki | tammi 16, 2025 | Ihmejuttuja, Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)

Majatalo-ilta oli alkamassa, roudaus ja sound check oli hoidettu ja kaikki valmista. Olimme saapuneet kiertueellamme Pohjanmaan lakeuksille ja kirkko olikin jo täynnä väkeä. Odotusta leijui ilmassa.

Minä polkaisin afrikkalaisen I gaazi -laulun käyntiin kirkon ovensuulla, ja tapansa mukaan iloisesti jammaillen kuoro lähti marssimaan kohti alttarin eteen rakennettua lavaa. Kaikki meni niin kuin pitikin, ihmiset kääntyivät yllättyneinä katsomaan, nousivat ylös penkeistään ja alkoivat rytmikkäästi taputtaa mukana. Hyvää meininkiä kesti tasan siihen asti, kun oltiin päästy lavalle, jossa laulajien piti napata mikrofonit, kääntyä ja tehdä laululle tyylikäs loppuhuipennus koreografioineen. Tällä kertaa kuorolla meni jotenkin pasmat sekaisin, toiset lauloivat kertosäettä, toiset säkeistöä, askelten rytmi hajosi ja minä yritin epätoivoisesti huitoa tahtia siihen kaaokseen. Kyllähän se laulu tietenkin jotenkin loppuun saatiin, mutta meikäläinen jäi seisomaan kuoron eteen korvat punaisena silkasta noloudesta. Pitikin moinen moka osua juuri tämän keikan alkuun, mietin mielessäni, sillä olin huomannut, että täällä oli yleisössä mukana myös eräs pohjalainen gospelkuoron johtaja. Silloin ei sovi mokata, kun on kollega katsomassa…

Toki saimme kohteliaat aplodit, mutta niitä seurasi hiiskumaton hiljaisuus. Seisoin siinä hetken ja ihmettelin, miksei mitään tapahdu. Oltiin sovittu, että seurakunnan pappi astuisi mikrofonin eteen ja toivottaisi ihmiset tervetulleeksi, mutta ketään ei kuitenkaan tullut ja minä jo mietin, että olinko unohtanut jotain. Yhtäkkiä kuului pastorin ääni kumisten kirkon omista kaiuttimista, mutta miestä ei näkynyt missään. Kaikki katselivat ympärilleen ihmetellen, mitä tapahtui. Vihdoin tajusimme, että pastori olikin mennyt puhumaan tuttuun ja turvalliseen puhujanpönttöönsä, kun emme olleet tarkemmin sopineet, mitä mikrofonia pitäisi käyttää. Ongelma oli vain se, että tuo pönttö oli roudattu pois tieltä ja se seisoi piilossa kuoron takana. Siinä me sitten sitten hiiskumatta kaikki kuuntelimme hänen puhettaan ikään kuin radiosta, ilman että näimme vilaustakaan puhujasta. Olipa se aika hassu tilanne.

Kun puhe sitten loppui, aloitimme toisen laulun, jossa meidän solistimme onnistui huonolla tuurilla vielä sekoilemaan sanoissaan, mikä tietenkin sopi illan luonteeseen. Alkoi tuntua siltä, että tämä keikka ei taida mennä ihan putkeen. Ei siinä kuitenkaan auttanut muu kuin jatkaa vain, joten laulun jälkeen tartuin mikrofoniin, tervehdin yleisöä ja kiitin kirkkoherraa alkupuheesta. Siinä kohtaa joku seurakunnasta keskeytti minut ja huusi:

”Ei se ole kirkkoherra!”

Olinkin vahingossa mennyt ylentämään kappalaisen kirkkoherraksi, mikä aiheutti yleisössä pienet nauruntyrskähdykset. No, enhän siinä muuta voinut kuin vain jatkaa valitsemallani tiellä, joten innostin yleisöä mukaan meidän seuraavaan lauluumme:

”Kun kerran kirkkoherra ei  ole täällä kieltämässä, niin ihan minun luvallani tässä seuraavassa laulussa saa vaikka tanssiakin!”

Jälleen minut keskeytettiin, kun salin takaosasta kuului möreällä äänellä:

”Kyllä minä täällä olen!”

Kirkkoherrahan se siellä. Arvatkaa vaan sitä naurua, mikä siitä seurasi! Pakko siinä oli nauraa itsekin.

Jotenkin nuo kommellukset toivat iltaan ihan uuden ilmapiirin ja nauru avasi suljetut ovet. Siitä se tunnelma vasta repesikin ja saimme viettää varmasti sen kiertueen koskettavimman Majatalo-illan. Ei se ilta kuitenkaan pelkkää naurua ollut. Itseäni puhutteli erityisesti etupenkissä istuva vammainen nuori mies, joka lauloi ja tanssi sata lasissa koko illan ajan onnellinen ilme kasvoillaan eikä välittänyt tuon taivaallista siitä, mitä toiset siitä ajattelivat. Tietämättään hän opetti minulle, että sillä ei ole todellakaan mitään väliä, mitä joku kenties meistä ajattelee, miten onnistumme, tuleeko virheitä tehtyä tai ei. Jos sydän on mukana siinä, mitä tekee, ollaan oikealla tiellä!

Kun viimeinen laulu oli vihdoin laulettu, iloista puheensorinaa riitti kirkossa pitkään. Itselleni jäi mieleen se, kun tuo tuntemani gospelkuoron johtaja tuli luokseni hyvin liikuttuneen oloisena, halasi kolme kertaa ja kiitti vilpittömästi illasta. Kun vähän nolona pyytelin anteeksi kaikkea sekoilua, hän totesi hymyillen:

”Ei sillä väliä. Tässä Majatalo-illassa oli kaikki paikallaan, kuorokin kuulosti oikein hyvältä! Pyhä Henki oli läsnä, ja se on tärkeintä!”

Kunpa tuon aina muistaisi. Meidän onnistumisemme tai epäonnistumisemme eivät lopulta ole ratkaisevia asioita etenkään näissä Jumalan valtakunnan hommissa. Ei se tietenkään tarkoita sitä, ettemme antaisi parastamme tai että tekisimme kaiken jotenkin hutaisten. Ei tietenkään, mutta ilman Jumalan kosketusta ei sydämissä tapahdu mitään, vaikka meidän osuutemme olisi kuinka tasokasta ja onnistunutta tahansa. Ja toisaalta, vaikka kaikki menisi pieleen, Jumala voi tehdä mitä vaan.

Väkisinkin tulee mieleen eräs Exitin uran alkupään konserteista, joka tapahtui Alajärvellä vuosia sitten. Minä sain edellisenä yönä jonkun sitkeän räkätaudin ja aamulla ei äänestä ollut jäljellä kuin pelkkää pihinää, vaikka kaikkia mahdollisia rohtoja söin, kuumaa join ja valkosipulia tungin jo melkein korviinkin. Emme kuitenkaan kehdanneet peruuttaa keikkaa, vaan lupasin yrittää jotenkin selvitä biiseistä vaikka röhisten. Kyllä se melkoista bluesia olikin, kun kahlasin keikan läpi ääni riekaleina ja selkä märkänä. Se oli varmaan yksi elämäni huonoimmista keikoista.

Ehkä noin vuotta myöhemmin luokseni tuli nuori nainen, joka kiitteli ”siitä Alajärven ihanasta konsertista”. Kun ihmettelin, mikä siinä täydellisessä fiaskossa oli niin ihanaa, hän totesi:

”En minä mitään sellaista huomannut. Tiedän vain sen, että sinä iltana elämäni muuttui. Minä löysin Jeesuksen!”

Niinpä. Jumala on mestari muuttamaan meidän mokailumme ja sekoilumme voimaksi ja kääntämään meidän tappiomme voitoksi. Saamme kokea epäonnistumisen ihmeen. Kun meidän oma erinomaisuutemme vähenee, Jumalalla on enemmän tilaa toimia. Hän käyttää vain keskeneräisiä ja epäonnistuneita.

Sitä paitsi on terveellistä oppia vähän nauramaan itselleenkin. Silloin ei elämästä iloa puutu!