Kuulumisia

On se kyllä aivan mahtavaa, kun saa taas laulaa eläville ihmisille, nähdä katseet ja hymyt, kuulla naurun ja tuntea, kuinka tunnelmat vaihtuvat. Tuota korona-aikaa en todellakaan kaipaa. Niin, ja kameralle laulamisestakin sain kyllä tarpeekseni, se kun ei näytä tunteitaan eikä reagoi mihinkään. Kameran edessä joutuu väkisin pitämään itsensä käynnissä, kun ei saa kuulijoilta palautetta ja energiaa, pitää jaksaa hymyillä, vaikkei kukaan hymyile vastaan. Joutuu pitämään ajatukset kasassa ja tunnelman positiivisena, vaikka yksin siinä seisot kameran edessä. Kunka olenkaan nauttinut siitä, että saan olla taas ihmisten kanssa ja koen sen ihmeellisen vuorovaikutuksen, mikä keikoilla on sitä kaikkein parasta!

Kun tuota aikaa koronan kanssa ajattelee, oli siinä toisaalta lopulta jotain hyvääkin. Siinä sai kuin vahingossa melkoisen pitkän loman, jota on välillä niin vaikeaa muuten pitää. Ehkä siinä sai myös jollain lailla tehdä jonkunlaista välitilinpäätöstä työssään ja elämässään. Toki siinä ehti tehdä myös asioita, mitä ei muuten olisi ehtinyt, järjestää arkistojaan ja siivota työhuonettaan. Uusia laulujakin syntyi ja kirjaa ehdin kirjoittamaan. Myös tuo striimaus ja muukin digiosaaminen otti aimo askeleet eteenpäin. Mutta kaikesta tästä huolimatta, en kaipaa koronaa todellakaan enää takaisin!

Kesällä nautimme vaimon kanssa auringosta, hoidimme puutarhaa ja teimme pieniä ajeluja eri puolelle Suomea. Meidän ensimmäisen lapsenlapsemme 2-vuotiaan Iivarin kasvamista on ollut ilo seurata, nauru raikaa, joka päivä on ihmeitä täynnä ja vauhtia riittää sekä juosten että potkupyörällä. Yksi alkusyksyn unohtumattomimmista hetkistä oli Lahden Sibelius-talon keikka, jossa poika oli ensimmäistä kertaa kuuntelemassa papan bändiä Exitiä. Kyllä yleisö saikin makeat naurut, kun meikäläisen seistessä lavalla salin yli kajahti pienen pojan kirkas ääni: ”Pappa, pappa!”

Meidän 19-v. Joonas sai ylioppilaskirjoitukset kunnialla läpi, joten ylppäreitäkin meillä on vietetty. Ajokortti tuli ja nyt pitää hoitaa kansalaisvelvollisuus kuntoon. Muut lapset ovat olleet maailmalla jo pitkään, Heidi loistaa tämän talven Porin teatterin Evita-musikaalissa ja tekee samalla omaa musiikkia. Henna aloitti työt Lahden teatterissa useammassakin produktioissa, niitä kannattaa käydä katsomassa. Janne on töissä suuressa mediatalossa ja tekee myös omia lauluja. Hienoa nähdä, kun jälkipolvi löytää paikkansa ja alkaa olla joka asiassa parempia kuin vanhempansa…

Sain kesällä vihdoin aikaa myös remontille, jonka jäljet näkyvät heti, kun meidän talomme oven avaa. Meidän kuistimme nimittäin sai aivan uudet seinät, lattian ja katon, uudet eristeet ja vielä lämmityksenkin. Kuukausi siinä meni, mutta valmista tuli. Nyt voi taas alkaa keskittyä musiikin tekemiseen ja odottaa, mitä kaikkea on tämän syksyn varalle varattuna. Yleensä Jumalalla on yllätyksiä odottamassa.

Hienoa on lähteä taas tien päälle, kun joku, joka odottaa ja paikka, mihin palata!