mennessä Pekka Simojoki | elo 17, 2025 | Ihmejuttuja, Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
Istuin palaverissa Tampereella. En muista, mitä suunniteltiin, sillä taisin vähän ajatuksissani nuokkua ja kuunnella vain toisella korvalla. Jossain kohtaa satuin vilkaisemaan kännykkääni ja huomasin ystävän soittavan. Nappasin puhelimen mukaani, siirryin käytävälle ja vastasin. Tuntui kuin sydän olisi pysähtynyt, kun ystäväni sanoi:
”Terve. Ei minulla muuta asiaa ole, mutta ajelin äsken Kangasalla teidän suunnalla ja huomasin, että sieltä teidän Rantatieltä tulee paksua mustaa savua jostakin palavasta omakotitalosta. Tuli vaan mieleen, että ei kai se vaan ole teidän talo.”
Voi hyvänen aika, kuinka säikähdin. Kiitin häntä tiedosta ja kun lopetin puhelun, huomasin, että Arja-vaimoni oli yrittänyt saada minua kiinni lukuisia kertoja. Ei voi olla totta! Voisiko se todella olla meidän talomme?
Rantatie on lyhyt katu, joten vaihtoehtoja ei ollut monia. Entä lapset, missä he ovat? Ovatko he jo ehtineet koulusta kotiin? Ovatko he kunnossa? Hätäiset ajatukset risteilivät päässäni, kun soitin vaimolleni.
Kuulin ”hyvät uutiset” eli se ei ollut meidän talo, vaan naapurin! Ei tietenkään pitäisi olla iloinen siitä, että naapurin talo palaa, mutta nyt olin. Onneksi talo oli vanha, naapuri käytti sitä lähinnä vain kesämökkinään, ja nyt se oli tyhjillään, joten ei käynyt pahimmalla mahdollisella tavalla.
Soitto lapsille rauhoitti lopullisesti mieleni. He kertoivat katselevansa ikkunasta, kuinka naapurin talo palaa. Oli kuulemma jännää seurata palokunnan työtä. Varmasti oli.
Kyllä oli vaimokin säikähtänyt perusteellisesti, sillä kun hän oli ajanut töistä kotiin, joku tuttava oli soittanut ja kertonut huomanneensa netistä uutisen palavasta talosta Rantatiellä. Kun ehdin kotiin, naapurin talosta oli tosiaankin jäljellä enää vain savuava rauniokasa. Vielä puolenyön aikaan palomiehiä oli paikalla valvomassa, etteivät liekit leimahda uudestaan. Nukkumaan mennessäni kiitin Luojaa normaalia pidemmän kaavan mukaan. Ehkä tämä oli pieni terveellinen pysäytys itse kullekin.
Jumalalla näyttää olevan välillä tapana eri tavoin muistuttaa elämän perusasioista. Pari vuotta tuon tulipalon jälkeen olin keikalla Turussa, kun kuulin, että Norjan suunnalta on tulossa myrsky, jonka pelätään aiheuttavan tuhoa täällä meilläkin päin. En murehtinut asiaa sen ihmeemmin, sillä myrskyt yleensä ohittavat meidän talon.
Tällä kertaa sain kuitenkin illansuussa aika dramaattisen viestin vaimoltani:
Meidän saunan päälle kaatui puu. En tiedä, mitä tehdä. Soitin jo palokuntaan, mutta sanoivat, että soita huomenna kuntaan.
Selvisi, että yksi rantaan vievän tien varressa olevista isoista tervalepistä oli tosiaan rojahtanut suoraan saunamme päälle. Olin jo ehtinyt sitä vähän pelätäkin, sillä muutama vanhoista puista seisoi pelottavan näköisesti vinossa. Olin jopa soittanut asiasta muutamaa viikkoa aiemmin kunnan puutarhaosastolle, josta sain käskyn pyytää palokuntaa paikalle kaatamaan puu. Se jäi kuitenkin tekemättä, sillä kuulin naapurilta, ettei puiden kaataminen noin vain onnistu, ne kun ovat kuulemma suojeltuja. Menipä hankalaksi.
Vaimon viestin saatuani onnistuin kuitenkin soittamaan palokunnan paikalle. Palokuntalaiset olivat lähtiessään todenneet, että kunnan on korvattava mahdolliset vahingot, sillä puu on kaatunut tieltä meidän tontillemme. Se ainakin vähän huojensi mieltä. Kun ehdin kotiin, kävin ensi töikseni katsomassa sauna. Piipun peltinen ”hattu” oli tosiaankin katolla surkeasti lytyssä ja rungonpätkiä lojui joka paikassa.
Soitin taas kuntaan kyselläkseni mahdollisista korvauksista. Sieltä ilmoitettiin, ettei kunta mitään korvaa, sillä puut kuulemma seisovat meidän maallamme. Rajaviiva kulkeekin keskellä tietä! No, meillä oli siis varsinainen pattitilanne: nämä ovat rauhoitettuja puita, joita ei saa kaataa, mutta jos ne kaatuvat itse, me maksamme, koska ne sijaitsevat meidän maallamme. Elämä on kummallista, mutta vielä kummallisempaa on byrokratia!
Kyllä jännitti, kun palotarkastajan kanssa kiipesin saunan katolle tarkastamaan mahdollisia vaurioita. Hän selitti minulle, että järeä puunrunko täräyttää helposti piipun muuraukset hajalle, joten pelkäsin pahinta. Kun ehdimme katolle ja nostimme peltisen piipunsuojan paikaltaan, palotarkastajan ilme oli näkemisen arvoinen:
”Tämä on kyllä tarkin ja siistein puun kaatuminen minun urallani. Ei tiilen tiiltä ole irronnut! Käsittämätöntä! On kuin suuri käsi olisi kaatanut puun juuri oikeassa kulmassa ja sopivan pehmeästi!”
Tajusin heti, kenen käsi oli ollut asialla. Illalla oli taas kiitoksen aihetta vihreässä talossamme Rantatiellä.
Vielä yhden Luojan järjestämän oppitunnin sain, kun pari vuotta sitten olin poimimassa talomme takaa maahan pudonneita luumuja. Juuri kun olin palannut sisälle, kuulin ulkoa kovan jysähdyksen ja juoksin katsomaan, mikä sen aiheutti.
Maassa makasi pitkin pituuttaan tuulenpuuskan kaatamana 21 metriä korkea jykevä pylväshaapa, jonka alle vanha luumupuumme oli silpoutunut aivan tuusan nuusaksi. Hieman kylmäsi, kun tajusin, että juuri samassa kohtaa kyykin pari minuuttia aiemmin! Kaiken lisäksi puu olisi voinut kaatua joko meidän talomme tai naapurin talon päälle, mutta se kaatuikin millin tarkasti pari metriä leveälle kaistaleelle, joka erottaa meidät naapurin aidasta. Olikohan se sama suuri käsi nytkin asialla? mietin. Naapurikin käväisi kurkistamassa pensasaidan takaa ja totesi säikähtäneen näköisenä: ”Nyt taisivat enkelit olla liikenteessä!”
Tällaiset pienet arkiset kriisit herättävät joskus näkemään asioita uudelta kantilta. Opin jälleen kantapään kautta, ettei elämässä ole mitään itsestäänselvyyksiä. Kaikki, mitä meillä on, on vain lahjaa, mutta se kaikki voi muuttua silmänräpäyksessä ja ilman varoitusta.
Yksi Jumalan suurimmista lahjoista on tavallinen arki. Oma koti, työ, rakkaat. Kunpa oppisi olemaan kiitollinen siitä, mitä on.
mennessä Pekka Simojoki | elo 3, 2025 | Ihmejuttuja, Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
Kirkolliskokouksen istunto Turun kristillisessä opistossa keskeytettiin, ja me arvokkaasti pukeutuneet pönötyksen ammattilaiset lähdimme pitkässä jonossa kahvitilaisuuteen, jonka tarjosi silloinen tiede- ja kulttuuriministeri Annika Saarikko. Kahvilan ovella tuo tunnettu poliitikko ja puoluejohtaja seisoi tarmokkaan oloisena ja tervehti hymyillen meistä jokaista.
Kun sitten olin hänen kohdallaan ja esittäydyin lauluntekijäksi, hän katsoi minua ällistyneen näköisenä ja huudahti spontaanisti:
”Mitä ihmettä, siinähän on minun nuoruuteni idoli ilmielävänä!”
Ihan tuollaista tervehdystä en osannut odottaa, vaan änkytin vain häkeltyneenä: ”Kuinka niin?” tai jotakin muuta tyhmää. Saarikko jatkoi leveästi hymyillen:
”On muuten Exitin laulut kuunneltu läpi monen monta kertaan silloin joskus nuorena! Eikös meidän pitäisi nyt ottaa oikein fanikuva!”
Minä toinnuin hämmästyksestäni ja lupasin ministerille, että sellainen kuva täytyy ehdottomasti ottaa. Tilaisuuden lopussa Saarikolla oli kiire takaisin Helsinkiin, mutta opiston ulko-oven edessä otimme nauraen fanikuvan ennen kuin kiireinen ministeri katosi mustan auton uumeniin ja lähti jatkamaan matkaansa. Minua hymyilytti koko loppupäivän ajan.
Vähän vastaavanlaisen tilanteen muistan parin vuoden takaa, kun olin Turku-hallissa esiintymässä suuressa Kristuspäivä-tapahtumassa. Olin bändin kanssa hallin esiintymislavalla tekemässä soundcheckiä, kun huomasin, että lavalle astui yksi illan pääpuhujista, silloinen pääministeri Juha Sipilä vaimonsa kanssa. Suureksi hämmästyksekseni rouva Sipilä kääntyi, käveli suoraan minun luokseni ja sanoi, ikään kuin olisimme kovastikin tuttuja:
”Kiitos muuten siitä Exitin juhlakonsertista Oulussa! Olin paikalla!”
Hetken juttelin heidän kanssaan ja kuulin, kuinka paljon monet laulut olivat heitäkin kantaneet. Tajusin myös jotakin siitä, miten rankkaa julkinen työ voi olla, kun jokainen teko ja sana tai tekemättä jättäminen syynätään suurennuslasilla ja kerrotaan kohta kirkuvin kirjaimin iltapäivälehtien lööpeissä. He kertoivat, että se auttaa jaksamaan, kun tietää, että moni ihminen tässä maassa rukoilee. Lupasin olla yksi heistä.
Nämä yllättävät kohtaamiset kertoivat minulle elävästi, millaista merkitystä voi hengellisellä musiikilla olla, vaikka ihminen olisi kuka tahansa tai istuisi millä pallilla tahansa. Jopa lapsena tai nuorena opitut laulut voivat kantaa koko elämän ajan. Olen kuullut, että jopa muistisairaudesta kärsivä vanhuskin saattaa vielä muistaa kirkkaasti lapsuutensa virret sanasta sanaan, vaikka kaikki muu olisi jo unohtunut. Monien hengellisyys on elämän paineissa tungettu ahtaalle tai lakaistu lähes kokonaan pois, mutta Jumalan valtakunnan siemenet kulkevat kuitenkin mukana sellaisissa muistoissa tai lauluissa, joita on nuorena oppinut, kuullut, nähnyt tai kokenut. Ja sitten kun on aika, ne alkavat työntää versoa ja tuottaa hedelmää. Näiden kohtaamisten myötä oli hienoa tajuta sekin, että kristillisillä arvoilla on paikkansa myös monen tämän maan johtajan elämässä!
Yksi kaikkein vaikeimmista asioista, joka meitä ihmisiä yhdistää, on kärsimyksen, surun ja kuoleman kohtaaminen. Musiikki voi olla silloinkin suuri lohdutuksen antaja, kun Jumala ottaa sen käyttöönsä. Kerran sain yllätysviestin erään korkeassa asemassa olevan europoliitikon perheeltä. He halusivat kiittää Laiva jatkaa kulkuaan -laulusta, joka oli lohduttanut heitä läheisen ihmisen kuoleman aiheuttamassa surussa. En tiedä, soiko heillä hengellinen musiikki muuten, mutta joku ystävä oli lähettänyt tuon laulun heille, ja Jumala oli sen kautta puhutellut. Ehkä surusta alkoi kasvaa jotakin uutta heidänkin elämässään.
Paljastan nyt yhden minun muusikonurani huippuhetkistä! Harva soittaja voi nimittäin kehua, että on päässyt duokeikalle presidentin kanssa! Minua pyydettiin laulamaan Espooseen hyväntekeväisyysjärjestön joulujuhlaan, jonne oli kutsuttu yleisöksi monenlaisia kodittomia, syrjäytyneitä ja vähävaraisia ihmisiä. Sinne oli minun lisäkseni luvannut tulla puhumaan myös silloinen eduskunnan puhemies Sauli Niinistö. Niinpä me hoidimme keikan kahdestaan: minä lauloin ja Sauli puhui. Muistan, että hän osasi todella hienosti ja rennosti hoitaa osuutensa, puhui ilman papereita, ja kun joku yleisöstä keskeytti hänet, hän kuunteli ja vastasi viisaasti. Tilaisuuden jälkeen kiitin Saulia keikasta ja jätin hänelle gospellevyn lahjaksi. En tiedä, muistaako hän enää koko tilaisuutta, mutta minä muistan. Jos Sauli joskus haluaa ottaa uusiksi, lähden mielelläni taas yhteiselle keikalle, sillä siinä kaverissa vaikutti olevan potentiaalia!
Jonkin verran olen työn puitteissa saanut olla tekemisissä julkisuuden henkilöiden kanssa, lähinnä tietenkin musiikin ja taiteen saralla. Olen nähnyt, että ”julkkista” pidetään kaikkien yhteisenä omaisuutena ja että julkisuus saattaa välillä olla äärimmäisen julmaa ja kohtuutonta. Sen olen kuitenkin tajunnut, että hauraita ihmisiä olemme kaikki loppuun asti, ja samat inhimilliset tarpeet, kysymykset ja kaipuu on meillä itse kullakin.
Myös gospelmuusikon työssä saa kuin bonuksena jonkinlaisen pienen julkisuuden, tahtoi tai ei. Se vain täytyy hyväksyä osana tätä hommaa. Soittoja ja postia tulee, ja välillä joutuu kuulemaan hyvinkin raskaita asioita, mutta usein viestit ovat myös riemullisia ja rohkaisevia. Tämä työ on ihmisten rinnalla kulkemista, ja itse täytyy vain pitää huoli, missä ovat yksityisyyden rajat. Onneksi ruokakaupassa voi kohtuullisen rauhassa kulkea hyllyjen välissä, ja jos joku vastaantulija tunnistaa, hän yleensä toivottaa vain siunausta tai kiittää jostalin laulusta.
Hymyilyttää, kun muistelen erästä kouluvierailua. Keikan jälkeen oli edessäni taas kerran lauma innostuneita lapsia hakemassa nimmareita pieniin, tuhruisiin paperilappuihinsa. Joukkoon liittyi myös poika, joka ei ehkä ihan tarkkaan tiennyt, mistä oli kyse. Ennen kuin hän sai nimmarinsa, hän katsoi minua epäilevästi silmät sirrillään hyvin tarkkaan ja kysyi sitten varmuuden vuoksi:
”Ooksä joku?”
On hienoa tietää, että jokainen meistä on Jumalan edessä joku, tärkeä ja ainutlaatuinen, oli sitten leipuri tai ministeri, ”tavis” tai ”julkkis”!
