mennessä Pekka Simojoki | elo 17, 2025 | Ihmejuttuja, Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
Istuin palaverissa Tampereella. En muista, mitä suunniteltiin, sillä taisin vähän ajatuksissani nuokkua ja kuunnella vain toisella korvalla. Jossain kohtaa satuin vilkaisemaan kännykkääni ja huomasin ystävän soittavan. Nappasin puhelimen mukaani, siirryin käytävälle ja vastasin. Tuntui kuin sydän olisi pysähtynyt, kun ystäväni sanoi:
”Terve. Ei minulla muuta asiaa ole, mutta ajelin äsken Kangasalla teidän suunnalla ja huomasin, että sieltä teidän Rantatieltä tulee paksua mustaa savua jostakin palavasta omakotitalosta. Tuli vaan mieleen, että ei kai se vaan ole teidän talo.”
Voi hyvänen aika, kuinka säikähdin. Kiitin häntä tiedosta ja kun lopetin puhelun, huomasin, että Arja-vaimoni oli yrittänyt saada minua kiinni lukuisia kertoja. Ei voi olla totta! Voisiko se todella olla meidän talomme?
Rantatie on lyhyt katu, joten vaihtoehtoja ei ollut monia. Entä lapset, missä he ovat? Ovatko he jo ehtineet koulusta kotiin? Ovatko he kunnossa? Hätäiset ajatukset risteilivät päässäni, kun soitin vaimolleni.
Kuulin ”hyvät uutiset” eli se ei ollut meidän talo, vaan naapurin! Ei tietenkään pitäisi olla iloinen siitä, että naapurin talo palaa, mutta nyt olin. Onneksi talo oli vanha, naapuri käytti sitä lähinnä vain kesämökkinään, ja nyt se oli tyhjillään, joten ei käynyt pahimmalla mahdollisella tavalla.
Soitto lapsille rauhoitti lopullisesti mieleni. He kertoivat katselevansa ikkunasta, kuinka naapurin talo palaa. Oli kuulemma jännää seurata palokunnan työtä. Varmasti oli.
Kyllä oli vaimokin säikähtänyt perusteellisesti, sillä kun hän oli ajanut töistä kotiin, joku tuttava oli soittanut ja kertonut huomanneensa netistä uutisen palavasta talosta Rantatiellä. Kun ehdin kotiin, naapurin talosta oli tosiaankin jäljellä enää vain savuava rauniokasa. Vielä puolenyön aikaan palomiehiä oli paikalla valvomassa, etteivät liekit leimahda uudestaan. Nukkumaan mennessäni kiitin Luojaa normaalia pidemmän kaavan mukaan. Ehkä tämä oli pieni terveellinen pysäytys itse kullekin.
Jumalalla näyttää olevan välillä tapana eri tavoin muistuttaa elämän perusasioista. Pari vuotta tuon tulipalon jälkeen olin keikalla Turussa, kun kuulin, että Norjan suunnalta on tulossa myrsky, jonka pelätään aiheuttavan tuhoa täällä meilläkin päin. En murehtinut asiaa sen ihmeemmin, sillä myrskyt yleensä ohittavat meidän talon.
Tällä kertaa sain kuitenkin illansuussa aika dramaattisen viestin vaimoltani:
Meidän saunan päälle kaatui puu. En tiedä, mitä tehdä. Soitin jo palokuntaan, mutta sanoivat, että soita huomenna kuntaan.
Selvisi, että yksi rantaan vievän tien varressa olevista isoista tervalepistä oli tosiaan rojahtanut suoraan saunamme päälle. Olin jo ehtinyt sitä vähän pelätäkin, sillä muutama vanhoista puista seisoi pelottavan näköisesti vinossa. Olin jopa soittanut asiasta muutamaa viikkoa aiemmin kunnan puutarhaosastolle, josta sain käskyn pyytää palokuntaa paikalle kaatamaan puu. Se jäi kuitenkin tekemättä, sillä kuulin naapurilta, ettei puiden kaataminen noin vain onnistu, ne kun ovat kuulemma suojeltuja. Menipä hankalaksi.
Vaimon viestin saatuani onnistuin kuitenkin soittamaan palokunnan paikalle. Palokuntalaiset olivat lähtiessään todenneet, että kunnan on korvattava mahdolliset vahingot, sillä puu on kaatunut tieltä meidän tontillemme. Se ainakin vähän huojensi mieltä. Kun ehdin kotiin, kävin ensi töikseni katsomassa sauna. Piipun peltinen ”hattu” oli tosiaankin katolla surkeasti lytyssä ja rungonpätkiä lojui joka paikassa.
Soitin taas kuntaan kyselläkseni mahdollisista korvauksista. Sieltä ilmoitettiin, ettei kunta mitään korvaa, sillä puut kuulemma seisovat meidän maallamme. Rajaviiva kulkeekin keskellä tietä! No, meillä oli siis varsinainen pattitilanne: nämä ovat rauhoitettuja puita, joita ei saa kaataa, mutta jos ne kaatuvat itse, me maksamme, koska ne sijaitsevat meidän maallamme. Elämä on kummallista, mutta vielä kummallisempaa on byrokratia!
Kyllä jännitti, kun palotarkastajan kanssa kiipesin saunan katolle tarkastamaan mahdollisia vaurioita. Hän selitti minulle, että järeä puunrunko täräyttää helposti piipun muuraukset hajalle, joten pelkäsin pahinta. Kun ehdimme katolle ja nostimme peltisen piipunsuojan paikaltaan, palotarkastajan ilme oli näkemisen arvoinen:
”Tämä on kyllä tarkin ja siistein puun kaatuminen minun urallani. Ei tiilen tiiltä ole irronnut! Käsittämätöntä! On kuin suuri käsi olisi kaatanut puun juuri oikeassa kulmassa ja sopivan pehmeästi!”
Tajusin heti, kenen käsi oli ollut asialla. Illalla oli taas kiitoksen aihetta vihreässä talossamme Rantatiellä.
Vielä yhden Luojan järjestämän oppitunnin sain, kun pari vuotta sitten olin poimimassa talomme takaa maahan pudonneita luumuja. Juuri kun olin palannut sisälle, kuulin ulkoa kovan jysähdyksen ja juoksin katsomaan, mikä sen aiheutti.
Maassa makasi pitkin pituuttaan tuulenpuuskan kaatamana 21 metriä korkea jykevä pylväshaapa, jonka alle vanha luumupuumme oli silpoutunut aivan tuusan nuusaksi. Hieman kylmäsi, kun tajusin, että juuri samassa kohtaa kyykin pari minuuttia aiemmin! Kaiken lisäksi puu olisi voinut kaatua joko meidän talomme tai naapurin talon päälle, mutta se kaatuikin millin tarkasti pari metriä leveälle kaistaleelle, joka erottaa meidät naapurin aidasta. Olikohan se sama suuri käsi nytkin asialla? mietin. Naapurikin käväisi kurkistamassa pensasaidan takaa ja totesi säikähtäneen näköisenä: ”Nyt taisivat enkelit olla liikenteessä!”
Tällaiset pienet arkiset kriisit herättävät joskus näkemään asioita uudelta kantilta. Opin jälleen kantapään kautta, ettei elämässä ole mitään itsestäänselvyyksiä. Kaikki, mitä meillä on, on vain lahjaa, mutta se kaikki voi muuttua silmänräpäyksessä ja ilman varoitusta.
Yksi Jumalan suurimmista lahjoista on tavallinen arki. Oma koti, työ, rakkaat. Kunpa oppisi olemaan kiitollinen siitä, mitä on.
mennessä Pekka Simojoki | elo 3, 2025 | Ihmejuttuja, Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
Kirkolliskokouksen istunto Turun kristillisessä opistossa keskeytettiin, ja me arvokkaasti pukeutuneet pönötyksen ammattilaiset lähdimme pitkässä jonossa kahvitilaisuuteen, jonka tarjosi silloinen tiede- ja kulttuuriministeri Annika Saarikko. Kahvilan ovella tuo tunnettu poliitikko ja puoluejohtaja seisoi tarmokkaan oloisena ja tervehti hymyillen meistä jokaista.
Kun sitten olin hänen kohdallaan ja esittäydyin lauluntekijäksi, hän katsoi minua ällistyneen näköisenä ja huudahti spontaanisti:
”Mitä ihmettä, siinähän on minun nuoruuteni idoli ilmielävänä!”
Ihan tuollaista tervehdystä en osannut odottaa, vaan änkytin vain häkeltyneenä: ”Kuinka niin?” tai jotakin muuta tyhmää. Saarikko jatkoi leveästi hymyillen:
”On muuten Exitin laulut kuunneltu läpi monen monta kertaan silloin joskus nuorena! Eikös meidän pitäisi nyt ottaa oikein fanikuva!”
Minä toinnuin hämmästyksestäni ja lupasin ministerille, että sellainen kuva täytyy ehdottomasti ottaa. Tilaisuuden lopussa Saarikolla oli kiire takaisin Helsinkiin, mutta opiston ulko-oven edessä otimme nauraen fanikuvan ennen kuin kiireinen ministeri katosi mustan auton uumeniin ja lähti jatkamaan matkaansa. Minua hymyilytti koko loppupäivän ajan.
Vähän vastaavanlaisen tilanteen muistan parin vuoden takaa, kun olin Turku-hallissa esiintymässä suuressa Kristuspäivä-tapahtumassa. Olin bändin kanssa hallin esiintymislavalla tekemässä soundcheckiä, kun huomasin, että lavalle astui yksi illan pääpuhujista, silloinen pääministeri Juha Sipilä vaimonsa kanssa. Suureksi hämmästyksekseni rouva Sipilä kääntyi, käveli suoraan minun luokseni ja sanoi, ikään kuin olisimme kovastikin tuttuja:
”Kiitos muuten siitä Exitin juhlakonsertista Oulussa! Olin paikalla!”
Hetken juttelin heidän kanssaan ja kuulin, kuinka paljon monet laulut olivat heitäkin kantaneet. Tajusin myös jotakin siitä, miten rankkaa julkinen työ voi olla, kun jokainen teko ja sana tai tekemättä jättäminen syynätään suurennuslasilla ja kerrotaan kohta kirkuvin kirjaimin iltapäivälehtien lööpeissä. He kertoivat, että se auttaa jaksamaan, kun tietää, että moni ihminen tässä maassa rukoilee. Lupasin olla yksi heistä.
Nämä yllättävät kohtaamiset kertoivat minulle elävästi, millaista merkitystä voi hengellisellä musiikilla olla, vaikka ihminen olisi kuka tahansa tai istuisi millä pallilla tahansa. Jopa lapsena tai nuorena opitut laulut voivat kantaa koko elämän ajan. Olen kuullut, että jopa muistisairaudesta kärsivä vanhuskin saattaa vielä muistaa kirkkaasti lapsuutensa virret sanasta sanaan, vaikka kaikki muu olisi jo unohtunut. Monien hengellisyys on elämän paineissa tungettu ahtaalle tai lakaistu lähes kokonaan pois, mutta Jumalan valtakunnan siemenet kulkevat kuitenkin mukana sellaisissa muistoissa tai lauluissa, joita on nuorena oppinut, kuullut, nähnyt tai kokenut. Ja sitten kun on aika, ne alkavat työntää versoa ja tuottaa hedelmää. Näiden kohtaamisten myötä oli hienoa tajuta sekin, että kristillisillä arvoilla on paikkansa myös monen tämän maan johtajan elämässä!
Yksi kaikkein vaikeimmista asioista, joka meitä ihmisiä yhdistää, on kärsimyksen, surun ja kuoleman kohtaaminen. Musiikki voi olla silloinkin suuri lohdutuksen antaja, kun Jumala ottaa sen käyttöönsä. Kerran sain yllätysviestin erään korkeassa asemassa olevan europoliitikon perheeltä. He halusivat kiittää Laiva jatkaa kulkuaan -laulusta, joka oli lohduttanut heitä läheisen ihmisen kuoleman aiheuttamassa surussa. En tiedä, soiko heillä hengellinen musiikki muuten, mutta joku ystävä oli lähettänyt tuon laulun heille, ja Jumala oli sen kautta puhutellut. Ehkä surusta alkoi kasvaa jotakin uutta heidänkin elämässään.
Paljastan nyt yhden minun muusikonurani huippuhetkistä! Harva soittaja voi nimittäin kehua, että on päässyt duokeikalle presidentin kanssa! Minua pyydettiin laulamaan Espooseen hyväntekeväisyysjärjestön joulujuhlaan, jonne oli kutsuttu yleisöksi monenlaisia kodittomia, syrjäytyneitä ja vähävaraisia ihmisiä. Sinne oli minun lisäkseni luvannut tulla puhumaan myös silloinen eduskunnan puhemies Sauli Niinistö. Niinpä me hoidimme keikan kahdestaan: minä lauloin ja Sauli puhui. Muistan, että hän osasi todella hienosti ja rennosti hoitaa osuutensa, puhui ilman papereita, ja kun joku yleisöstä keskeytti hänet, hän kuunteli ja vastasi viisaasti. Tilaisuuden jälkeen kiitin Saulia keikasta ja jätin hänelle gospellevyn lahjaksi. En tiedä, muistaako hän enää koko tilaisuutta, mutta minä muistan. Jos Sauli joskus haluaa ottaa uusiksi, lähden mielelläni taas yhteiselle keikalle, sillä siinä kaverissa vaikutti olevan potentiaalia!
Jonkin verran olen työn puitteissa saanut olla tekemisissä julkisuuden henkilöiden kanssa, lähinnä tietenkin musiikin ja taiteen saralla. Olen nähnyt, että ”julkkista” pidetään kaikkien yhteisenä omaisuutena ja että julkisuus saattaa välillä olla äärimmäisen julmaa ja kohtuutonta. Sen olen kuitenkin tajunnut, että hauraita ihmisiä olemme kaikki loppuun asti, ja samat inhimilliset tarpeet, kysymykset ja kaipuu on meillä itse kullakin.
Myös gospelmuusikon työssä saa kuin bonuksena jonkinlaisen pienen julkisuuden, tahtoi tai ei. Se vain täytyy hyväksyä osana tätä hommaa. Soittoja ja postia tulee, ja välillä joutuu kuulemaan hyvinkin raskaita asioita, mutta usein viestit ovat myös riemullisia ja rohkaisevia. Tämä työ on ihmisten rinnalla kulkemista, ja itse täytyy vain pitää huoli, missä ovat yksityisyyden rajat. Onneksi ruokakaupassa voi kohtuullisen rauhassa kulkea hyllyjen välissä, ja jos joku vastaantulija tunnistaa, hän yleensä toivottaa vain siunausta tai kiittää jostalin laulusta.
Hymyilyttää, kun muistelen erästä kouluvierailua. Keikan jälkeen oli edessäni taas kerran lauma innostuneita lapsia hakemassa nimmareita pieniin, tuhruisiin paperilappuihinsa. Joukkoon liittyi myös poika, joka ei ehkä ihan tarkkaan tiennyt, mistä oli kyse. Ennen kuin hän sai nimmarinsa, hän katsoi minua epäilevästi silmät sirrillään hyvin tarkkaan ja kysyi sitten varmuuden vuoksi:
”Ooksä joku?”
On hienoa tietää, että jokainen meistä on Jumalan edessä joku, tärkeä ja ainutlaatuinen, oli sitten leipuri tai ministeri, ”tavis” tai ”julkkis”!
mennessä Pekka Simojoki | heinä 27, 2025 | Ihmejuttuja, Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
Puhelin soi autossa kesken keikkareissun. Soittaja oli joku Maria-niminen nainen, jota en tunnistanut ennen kuin hän kertoi asiansa:
”Sain käsiisi sinun kirjasi ja löysin siitä itseni! Muistat varmaan sen tarinan ’Kariniemen kana’? Minä olen se nainen, josta kirjoitit!”
Tottahan minä sen tarinan muistin. Exit oli soittamassa Euran Urheilutalolla, ja samainen Maria tuli juttelemaan keikan jälkeen aivan tohkeissaan. Hän oli tullut konserttiin hyvin stressaantuneena, sillä kotona elettiin jännittäviä hetkiä. Hän ja hänen miehensä olivat tehneet siipikarjatilallaan elämänsä suurimman investoinnin ja rakentaneet uuden kanalan, jonne kymmenettuhannet kanat olivat tulossa seuraavana päivänä. Maria oli kiivennyt istumaan katsomon yläosaan, ja kun sali pimeni, hän ei uskonut silmiään, sillä hallin seinällä savun keskellä seisoi suuri kana! Pian selvisi, että kyseessä oli Kariniemen kana -mainos, joka oli jäänyt näkyviin mustien taustakankaiden yläpuolelle! Se oli kuitenkin sillä hetkellä Jumalan täsmärohkaisu, jota hän kipeästi tarvitsi.
Tunnustan, että Marian soitto vähän säikäytti minua, sillä tarina oli julkaistu ilman hänen lupaansa. En yksinkertaisesti tiennyt, keneltä olisin luvan kysynyt. Nyt jäin kiinni varmaan jostain tekijänoikeusrikkeestä, mietin huolissani, mutta sitten Maria jatkoi:
”Olipa iloinen yllätys löytää tarina kirjasta, ja olit muistanut kaiken aivan oikein! Kariniemen kana Urheiluhallin seinällä oli minulle silloin todella suuri rukousvastaus. Halusin vain kertoa sinulle, että se oli kuitenkin vasta tarinan alku, sillä sen jälkeen on tapahtunut todella paljon! Usko tai älä, Jumala on vienyt minut aina Intiaan asti!”
Paljon enempää emme ehtineet jutella, mutta lupasin palata asiaan, niin kiehtovalta kaikki kuulosti. Pian ilmestyi puhelimeeni vielä kuvia jostain eksoottisen näköisestä juhlasta, jossa iloisten intialaisten keskellä seisoi suomalainen nainen kullanvärinen huivi kaulassaan.
Myöhemmin sain vihdoin kuulla Marian koko tarinan. Hän kertoi, että tuon Exitin ”kanakeikan” jälkeen kaikesta oli selvitty, ne tuhannet kanat tulivat, ja lainatkin saatiin hoidettua. Sen jälkeen tila on kasvanut entisestään ja menestynyt hyvin. Maria tajusi, että oikealla tiellä ollaan, muttei vielä tiennyt, mihin se vie. Hän vain aavisteli, että Jumalalla oli jokin tehtävä juuri hänelle.
Sitten sain sydämelleni ruveta kasvattamaan mansikantaimia. En osannut vastata mitään, kun ihmiset kysyivät syytä moiseen. Työtä olisi ollut muutenkin paljon, mutta siihen vain piti ryhtyä! Nyt ymmärrän, että minua, mansikkatilan tytärtä, oli valmistettu tehtävään koko elämäni ajan kaikessa, mitä olen tehnyt. Aivan alussa päätin antaa ensimmäiset tuotot taimistani Afrikan naisten kanaloiden tukemiseen. Sitten tuli vuosi 2012, ja tapasin erään intialaisen pastorin.
Intialaisella pastori Jacobilla oli lähes mahdoton unelma. Hänen perustamissaan lastenkodeissa oli jo niin monta tuhatta orpolasta, että jo pelkästään pienten nälkäisten suiden ruokkiminen oli melkoinen tehtävä. Kun Jacob sitten Suomen-vierailullaan tapasi Marian ja kuuli, että tämä oli siipikarjatilan emäntä, hän paljasti mahdottoman unelmansa: Jos Jumala suo, hän aikoi perustaa suuren kanalan Intiaan! Sen avulla saataisiin lapset ruokittua ja naisille työtä.
Projekti oli kooltaan ja hinnaltaan niin käsittämätön, etten voinut kuin nauraa! Unelma oli niin mahdoton, että sen oli ihan pakko toteutua! Silloin ymmärsin, että nämä minun mansikantaimeni olivatkin Intiaa varten! Jacobin vaimo antoi minulle vielä lahjaksi kullanvärisen huivin, jota pidin aina yöpöydälläni. Se muistutti joka päivä Intiasta.
Mansikantaimien tuottaminen on kuitenkin niin rankkaa työtä, että väsyin monta kertaa ja välillä olin jo luovuttaakin. Usein kasvihuoneessa tai taimipellolla mietin, onko tästä touhusta lopulta mitään hyötyä, mutta rohkaisu tuli aina jostakin oikealla hetkellä. Ihmeellisesti sain hyvät työntekijät aina, kun tarvitsin apua, tai asiakkaat, kun taimet piti myydä. Jumala antoi tuekseni myös iäkkään tätini ja pastori Jacobiltakin sain rohkaisevia viestejä. Erityisesti muistan kolme eri tilannetta, joissa minulle jostakin syystä nousi mieleeni ajatus: ”Tämä kestää vielä viisi vuotta!” Niin minä jatkoin kaikin voimin, sillä tiesin, miksi työtä teen. Sitä en kuitenkaan tiennyt, mitä tapahtuisi viiden vuoden kuluttua.
Aika juoksi, töitä riitti, ja mansikantaimia lähti maailmalle, mutta Intiasta ei kuulunut pitkään aikaan mitään. Vuonna 2017 hiljaisuus päättyi. Maria sai sähköpostia pastori Jacobilta: Nyt mahdoton kanalaprojekti oli lopulta etenemässä! Nyt oli aika lähteä liikkeelle! Viisi vuotta oli kulunut.
Niinhän siinä kävi, että keväällä 2018 suomalainen maatilan tyttö Maria löysi itsensä keskeltä kaukaista Intiaa. Siellä hän seisoi värikkäästi pukeutuneiden intialaisten keskellä kaulassaan kukkaseppele ja kullankeltainen huivi. Aurinko paistoi kuumasti, laulut raikuivat, pastori Jacob puhui ja hänen vanha äitinsä rukoili väkevästi. Vieressä kohosivat suuren kanalan korkeat seinät, oli juhlan aika. Mahdoton unelma oli totta.
Olihan se aivan uskomatonta. Pidin juhlapuheen kanalan pihalla koko juhlaväelle. Siellä oli työntekijöitä perheineen. Oli myös ystäviä ja paikallisia yhteistyökumppaneita. Itkin liikutuksesta melkein koko tilaisuuden ajan. Kyyneleet olivat ilonkyyneleitä, sillä tunsin Pyhän Hengen kosketuksen ja olin valtavan rakkauden ympäröimänä. Ja minä sain olla osa tätä ihmettä.
Exitin keikasta ja Kariniemen kanasta alkoi kymmenen vuoden polku, joka johti Marian aina Intiaan asti. Yllättävää on sekin, että myös pastori Jacobista olin kirjoittanut edelliseen kirjaani! Nyt nämä kaksi tarinaa merkillisesti kietoutuivat yhteen. On aina ihmeellistä nähdä, miten Jumala toimii. Hän valitsee tavallisia ihmisiä toisistaan tietämättä vaikka eri puolilta maailmaa. Hän antaa kullekin oman tehtävän ja kun on aika, Hän tuo heidät yhteen ja toteuttaa mahdottomatkin suunnitelmansa.
Yritin udella, mitä Marialle nyt kuuluu ja ovatko jo seuraavat polut tiedossa.
Nyt olen taas uuden edessä, ja minun lähetystyötäni ovat edelleen mansikantaimet. Vaikka monet kerrat olen miettinyt, kelpaanko minä, nyt tiedän, että kelpaan. Tämä on se paikka ja tehtävä, jonka Jumala on minulle antanut. Niin, ja kyllä siellä seuraavakin mahdoton unelma jo oveen kolkuttaa, mutta siitä en uskalla vielä puhua.
Ja kullanvärinen huivi on yhä yöpöydällä.
mennessä Pekka Simojoki | heinä 13, 2025 | Ihmejuttuja, Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
”Tuntui kuin olisi isketty vatsaan puukolla. Pääsin yöksi sairaalaan tiputukseen ja sain kipulääkkeitä, mutta aamulla lähettivät pois. Parin päivän päästä olin kuitenkin niin kipeä, että oli pakko palata. Nyt selvisi, että umpisuoli oli puhjennut ja tulehdus oli levinnyt vatsaonteloon, CRP-arvokin oli jo 500! Minut leikattiin saman tien, mutta tulehdus ei laskenut. Vatsasta löytyi viipalekuvauksessa kolme nyrkin kokoista märkäpesäkettä, ja sain kovat antibiootit. Siitä seurasi paha ihottuma, eikä kipu hellittänyt, joten sanoin lääkärille, että ’nyt pitää mennä yläkerran apteekkiin ja Luojan leikkuupöydälle’!
Yöllä en saanut kivun takia unta, jaloista lähti tunto, eivätkä kädetkään enää suostuneet liikkumaan. Hädissäni huusin Jeesusta apuun. Kuulin silloin yön hiljaisuudessa äänen, joka sanoi: ’Tämä tauti ei ole kuolemaksi’, ja tunsin, että vatsasta ikään kuin kouraistiin kolme kertaa. Kivut loppuivat siihen, ja nukahdin. Aamulla heräsin pirteänä ja kun avasin Raamatun, silmiini osui ensimmäisenä jae: ’Usko, jonka Jeesus antaa, on tehnyt tästä miehestä terveen’ (Ap. t. 3:16). Sairaalan henkilökuntaa myöten kaikki ihmettelivät, mitä minulle oli tapahtunut. Kun ultraääni paljasti märkäpesäkkeidenkin kadonneen, lääkärikin vain pyöritteli päätään ja toisteli: ’Ei voi olla totta!’ Pian minut lähetettiin terveenä miehenä kotiin.”
Istuin Exitin Mikkelin-keikan jälkeen kuulijoiden kanssa iltateellä, kun pöytääni istui iso mies, joka kertoi minulle tuosta elämänsä ehkä rajuimmasta hetkestä. Tämä kohtaaminen vuosien takaa tuli elävästi mieleeni, kun olin äsken kävelylenkillä. Kuuntelin nimittäin äänikirjaa, joka kertoi erilaisista lahkoista ja niihin liittyvästä hengellisestä väkivallasta. Osa kirjan tekstistä oli ihan asiallista, mutta pian alkoivat paistaa läpi kirjoittajien omat ennakkoluulot ja ehkä traumatkin. He näet niputtivat tieteeseen nojaten kaikki hengelliset kokemukset, armolahjat, rukousvastaukset ja erityisesti parantumiskokemukset vain psykologisiksi ilmiöiksi, manipulaatioksi, suggestioksi tai vain pelkäksi huijaukseksi. Lukijalle vakuutettiin, ettei mitään yliluonnollista tapahdu, eikä Jumala oikeasti paranna ketään!
Olin kummissani. Mieleeni nousi kaikki se, mitä olen nähnyt ja kuullut. Monta kertaa ovat ihmiset myös keikkojen jälkeen tulleet kertomaan, mitä Jumala on tehnyt heidän elämässään. Olivatko he huijareita vai huijattuja? Entä minä? Kaivoin päiväkirjastani muutamia parantumiskertomuksia, joita olin kirjoittanut muistiin ja joiden kertojat tunnen. Tiedän, että joka sana on totta, sillä soitin jokaiselle heistä erikseen ja tarkistin asiat vielä kerran.
Lähdimme perheen kanssa ajelulle joulun pyhien jälkeen. Lähtiessämme aamulla olin aivan terve, mutta palatessamme illalla minulle iski yhtäkkiä 40 asteen kuume. Seuraavana päivänä, kun mieheni lähti töihin, ja lapset kouluun, jäin yksin kotiin lepäämään tajuamatta tilanteen vakavuutta. Onneksi äitini sattui iltapäivällä paikalle ja löysi minut aivan taju kankaalla. Hän tilasi saman tien ambulanssin, ja sairaalassa minulla todettiin paha verenmyrkytys ja keuhkokuume. Neljä päivää makasin tajuttomuuden rajamailla, sillä lääkkeet eivät tepsineet, eivätkä lääkärit enää tienneet, mitä tehdä. Olin jo aivan varma, että kuolen.
Yhtenä aamuna luokseni tuli minun yllättäen joku vieras punatukkainen hoitaja, tarttui kädestä ja sanoi, että oli rukoillut puolestani. ”Sinä selviät”, hän kuiskasi. Hän oli jopa vaihtanut työvuoroa ehtiäkseen tapaamaan minua. Kohta järkyttävän korkea CRP-arvoni putosikin odottamatta, kuume laski ja munuaiseni alkoivat taas toimia. Pääsin takaisin kotiin. Sairaanhoitajana voin sanoa, että se oli aivan käsittämätön ihme. Enkä vieläkään tiedä, kuka se punatukkainen enkeli oli!
Tämän kokemuksen kertoi yksi laulajamme EtCeteran kuoroharjoitusten alussa Riihimäen kirkossa. Harvoinpa on meidän äänekäs porukkamme kuunnellut niin hiljaa kuin silloin.
Poikani Markku kutsui seurakunnan nuorten illanviettoon urheilijakaverinsa, joka ei matsin takia näyttänyt kuitenkaan pääsevän mukaan. Lopulta poika tuli kuin tulikin paikalle, tosin kainalosauvoilla ja jalka teipattuna, sillä hän oli rikkonut nivelsiteensä ja odotti leikkausta. Pian nuoret keksivät, että jalan puolesta voisi rukoilla. Ensin kaveri empi, sillä hengelliset asiat olivat hänelle uusia ja vieraita, mutta suostui sitten kuitenkin. Nuoret rukoilivat, minkä seurauksena jalka parani saman tien, ja kohta poika jo innoissaan hyppeli ympäriinsä ilman sauvojaan. Seuraavalla viikolla lääkärit tutkivat jalan ja totesivat, että leikkauksen voi peruuttaa! Tuolle nuorukaiselle se oli mullistava kokemus, mutta hänen vanhempansa eivät kuulemma koskaan suostuneet uskomaan, että rukous olisi vaikuttanut asiaan. Heille se oli vain erikoinen sattuma.
Näin kertoi entinen työtoverini 15-vuotiaasta pojastaan. Saman tien hän vielä lisäsi, että Markku itsekin oli juuri parantunut rukouksen avulla ja halusi nuoren innolla heti panna hyvän kiertämään.
Anetella on haimasyöpä! Se on levinnyt myös maksaan, eikä sitä pystytä leikkaamaan, koska etäispesäkkeitä on niin paljon! Sytostaattihoidot on aloitettu. Nyt tarvitaan rukousta!
En ollut uskoa korviani, kun joku kertoi tuon kauhean uutisen. Anette on nuorekas perheen äiti, joka lauloi kuorossani monta vuotta. Rukoilin, niin kuin moni muukin meistä, mutta tunnustan, että odotin huonoja uutisia. Haimasyövällä on kolkko kaiku. Puoli vuotta myöhemmin kuulin, että vaikeaa leikkausta sittenkin yritettäisiin, ja kirurgeilla oli tarkoitus samalla kertaa operoida sekä haima että maksa. Leikkaus onnistui, mutta kaikkia etäispesäkkeitä ei saatu pois. Taas rukoiltiin, toivottiin ja pelättiin pahinta.
Sitten tuli WhatsApp-viesti, joka yllätti meidät kaikki:
Veriarvot ovat ihan priimaa, syöpämarkkeri on 0,6 eikä TT-kuvissa näy etäispesäkkeitä. Lääkärikin on ymmällään, hän ei olisi tätä uskonut. ”Parantumaton” vaihtui ”krooniseen”. Ollaan itketty ja naurettu ja kiitetty Jeesusta!
Kun pian tämän jälkeen ohimennen piipahdin Aneten kotona, keittiön pöydän takana istui hymyilevä nainen, joka totesi tyynesti:
”Tämä on ollut samaan aikaan sekä painajainen että ihmeellinen matka. Sinä päivänä, kun kuulin sairaudestani, Päivän tunnussanan teksti oli: ’Ole rauhassa, älä pelkää. Sinä et kuole!’ (Tuom. 6:23) Siihen minä tartuin enkä edes halunnut kuulla mitään ennusteita. Tajusin heti, mikä on elämässä tärkeää ja mikä turhaa. Opin, ettei kannata katsoa aaltoihin, vaan Jeesukseen!”
Niin, parantaako Jumala oikeasti, vai onko se vain sattumia, suggestiota tai huijausta?
mennessä Pekka Simojoki | kesä 29, 2025 | Ihmejuttuja, Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
Tampere-talon suuren lavan takaseinällä oli valtava kangas, jossa leiskuivat lumisen maiseman päällä revontulet, valot välkkyivät ja savua tuprutti. Kaiken lisäksi vielä pyrotekniikka leiskautti jos jonkinlaista tulipalloa vähän väliä lavan ylle. Melkein kaksi ja puoli tuntia tuli niin raskasta musiikillista tykitystä, että ainakin volyymeja riitti kotitarpeiksi! Lavalle astui melkoinen ”karvagalleria”, joukko käsittämättömän kovia heavytenoreita pitkine letteineen ja näppäräsormisia soittajia, jotka kiusasivat kitaroitaan leveässä haara-asennossa. Enpä ole moista musiikillista elämystä saanut aikoihin. Yksikin sähkökitarasoolo kesti varmasti melkein viisi minuuttia.
Kyseessä oli Raskasta joulua -konsertti, jonne olin saanut kutsulipun. Eihän se mitenkään ole minun ominta musiikkiani, mutta olihan se jotakin unohtumatonta, kun lavalle astui toinen toistaan kovempia laulajia, jotka lauloivat kaulajänteet punaisina ja kitarisat väpättäen kovaa ja korkealta!
On tietenkin totta, ettei konsertin spiikeissä ollut mitään ihmeemmin syvällistä, sellaista rentoa jouluista jutusteluahan vain, mutta merkillisen luontevasti ja ilman häpeän häivää nimi Jeesus kuultiin monen monta kertaa illan aikana. Ajatus, että näillekin karuille äijille on ihan OK laulaa myös niitä joululauluja, joissa on selkeä joulun sanoma ilman tonttuja, oli kyllä tosi kova juttu! Illan aikana kuultiin muun muassa Arkihuolesi kaikki heitä, Heinillä härkien kaukalon, Sylvian joululaulu ja Me käymme joulun viettohon. Ja kaikki tietenkin uusilla sovituksilla, mutta vanhoilla sanoilla.
Minulle illan odotetuin laulu oli tietenkin Tulkoon joulu. Sen kohdalla yleisölle kerrottiin, että laulun tekijä on paikalla, onneksi eivät sentään eteen kutsuneet. Hienosti laulu meni, ja oli suorastaan liikuttavaa nähdä isojen ja rumien äijien vetävän suurella tunteella: ”Tulkoon joulu todellinen, tulkoon Jeesus Herraksi sen”.
Aplodit eivät meinanneet loppua, ja vasta Jarkko Aholan komeasti tulkitseman Ave Marian jälkeen yleisö suostui lopulta lähtemään. Muutaman sanan sain vaihtaa näiden heavymusiikin suurvisiirien kanssa, ja olihan komeaa saada puristaa esimerkiksi Nightwish-yhtyeestä tutun Marco Hietalan kättä. Sekin partamies on jo aikamoinen elävä legenda. Huh, huh, vieläkin korvissa soi!
Kaikki alkoi siitä, että minulle soitettiin ja kysyttiin kohteliaasti, onko lauluntekijällä mitään sitä vastaan, että Tulkoon joulu -kappaleesta tehtäisiin raskas heavyversio ja vielä videokin. Tunnustan, että vähän otsa rypyssä asiaa ajattelin, mutta kun soittaja lupasi tulla käymään ja esittelemään laulun sovituksen, en osannut kieltääkään.
Siinä me sitten istuimme: keskustelin mukavan ja kohteliaan muusikon kanssa kahvia juoden terassillamme kauniina kesäpäivänä ja kävimme läpi koko kappaleen. Kun kuulin, että videon ohjaisi tunnettu ohjaaja Olli Saarela, tulin lopulta siihen tulokseen, että antaa poikien soittaa ja katsotaan, miten käy.
Niin koitti se jännittävä päivä, jolloin Tulkoon joulu -kappaleen video raskaana versiona ilmestyi katsottavaksi YouTubeen. Olin täysin yllättynyt ja suorastaan liikuttunut, sillä se oli jotenkin todella tyylikkäästi kuvattu. Mukana olivat kaikki Suomen kovimmat metalli-raspikurkut, mutta kokonaisuus oli tehty pieteetillä laulua ja sen sanomaa kunnioittaen. Kun näytin videota tutuilleni, kaikki katsoivat sitä hämmästyneinä ja vähän liikuttuneinakin. Kun vanha ystäväni ja nuorisotyön konkari Riku Rinne näki sen, hän purskahti itkuun ja sanoi profeetalliset sanat:
”Tajuatko, Pekka, kuinka kova juttu tuo on! Jumala tulee käyttämään tätä laulua nyt enemmän kuin voit ymmärtää. Miljoonat ympäri maailmaa näkevät sen!”
En suoraan sanoen oikein ymmärtänyt tai uskonut hänen sanojaan, sillä olen ”vanhan liiton mies” näissä nettiasioissa. Mutta sitten se alkoi! Sana videosta alkoi levitä internetissä valtavaa vauhtia, ja parissa päivässä sitä oli ladattu jo yli 100 000 kertaa! Olin ihan pää pyörällä, mutta sen verran tajusin, ettei mene kauan, kun laulun kuulee ehkä useampi ihminen kuin kymmenien viime vuosien aikana yhteensä. Kirjoittaessani tätä syksyllä 2021 laulua on ladattu jo lähes kahdeksan miljoonaa kertaa!
Kävin jännittyneenä myös hiukan seuraamassa, minkälaista keskustelua netissä käytiin heti videon ilmestymisen jälkeen. Siellä oli viestejä eri puolilta maailmaa, ja yllättäen keskustelua käytiin myös siitä, mikä on joulu ja kuka on Jeesus. Oli suorastaan liikuttavaa nähdä, kuinka joku jopa käänsi laulun tekstin englanniksi ulkomaisille kuulijoille, jotka halusivat tietää, mistä lauletaan.
Totta kai laulun sisältö oli joillekuille metallimusiikin faneille aivan ylipääsemätöntä ”paskaa”, mutta suurin osa keskustelusta oli tosi asiallista. Pääasia onkin varmasti, että joulusta ja Jeesuksesta keskustellaan. Silloin alkaa sydämissäkin tapahtua.
Eeppistä. Hevikarjut kunnioittaa Jeesusta. 😀
Aika veto! Ei ole mitään lastenkatteltavaa noi jäppiset, mutta jos tosta saa jotain tuottavaa hommaa kirkkoon niin siitä vaan.
Tulee kylmät väreet ku tää on nii jäätävän hyvä!
So wait. This is… This is a Christmas song?
Actually they are singing about peace and religious stuff like birth of Jesus and christmas. ”Tulkoon joulu” means let it be Christmas or shall Cristmas come or something like that. Surprising huh? ;D
Jumalan tiet ovat joskus käsittämättömiä. Sain siitä jälleen hyvän oppitunnin. Hän voi ottaa käyttöönsä kenet vain, jotta evankeliumi tavoittaisi niitä, joita tänään ei muuten tavoiteta. Jumala voi panna vaikka kovat kivet tai tässä tapauksessa kivikovat rokkikukot huutamaan, koska me olemme hiljaa tai meidän äänemme ei riitä! Tulkoon joulu!
mennessä Pekka Simojoki | kesä 22, 2025 | Ihmejuttuja, Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
Olin lenkillä meidän harjullamme, kun kännykkä soi. Soittaja oli Exit-bändin miksaaja, joten vastasin. Häneltä tuli uutispommi, jollaista en ollut voinut kuvitellakaan:
”Nyt tarvitaan rukousta, Artolla on vakava koronatartunta! Hän makaa sairaalassa, ja tilanne on tosi kriittinen…”
Olin hetken ihan typertynyt. Mitä ihmettä, Artohan on minua nuorempi ja hyvässä kunnossa oleva mies! Eihän tuo voi olla totta! Asia varmistui kuitenkin Arton vaimon lähettämässä viestissä:
Nyt kaikki te, jotka osaatte rukoilla, rukoilkaa Arton puolesta. Keuhkoissa leviää infektio, ja mies on heikossa hapessa Meilahdessa. Arton luvalla tämän julkaisen.
Nyt korona iski jo niin lähelle, että se pysäytti! Artohan oli aikanaan Exitin ensimmäinen basisti, jonka kanssa oltiin keikkareissuilla varmaan satoja kertoja. Vanhan soittokaverin ja ystävän puolesta lähti monta huokausta yläkertaan. Nyt oli henki kyseessä.
Elettiin ensimmäistä koronakevättä 2020, eikä kukaan oikein tiennyt, mitä oli tulossa. Tunnustan, että olin ollut siihen asti hiukan skeptikko: pidin koronaa ja kaiken maailman karanteeneja jokseenkin jonkinlaisena hätävarjelun liioitteluna.
Taisin olla väärässä. Arton kautta tuokin tauti sai ihan uudet kasvot!
Seuraavat pari päivää menivätkin melkoisessa epätietoisuudessa, ja huoli oli kova, kunnes kuulimme, että Arton tilanne oli lopulta kääntynyt hyvään suuntaan. Hän itse tilitti tuntemuksiaan näin:
Olen rakkauden viestin läpeensä kastelema. Hengitän hiljaa. Jumala on hyvä. Nyt en voi muuta. Halleluja! Kiitos Jumalalle!
Olipa helpotus. Miehellä oli ollut kuukauden mittainen tuskien taival. Ensin viikko kotona kovassa kuumeessa ja vatsataudin kourissa ja sen jälkeen pari viikkoa sairaalahoidossa. Tilanne meni tosiaan jo niin pahaksi, että siirtäminen teho-osastolle ja hengityskoneeseen oli todella lähellä. Siltä onneksi lopulta vältyttiin, sillä lisähappi riitti. Kiitos Jumalalle, että se päättyi näin!
Omalla kohdallani koronakevät alkoi torstaina 12. maaliskuuta, kun ohjelmatoimistosta ilmoitettiin, että Exitin viikonlopun kiertue peruutetaan. Oli aika epätodellinen olo, mutta elättelin vielä silloin toivetta, että tämä menisi muutamassa viikossa ohi.
Niin kuin kaikki muistavat, tilanne räjähti kuitenkin pian käsiin. Maanantaina 16. maaliskuuta korona iski koko voimallaan. Kirjoitin päiväkirjaani:
SUOMI MENEE KIINNI! Niin, ihan oikeasti! Johan tämä nyt ihan hassuksi menee tuon koronan kanssa! Juuri kuunneltiin uutisia, joiden mukaan hallitus on julistanut Suomeen valmiuslain eli siis poikkeustilan! Tällaista tämä maa ei ole kokenut rauhan aikana koskaan, sillä edellisen kerran sellainen oli joskus sodan aikana, kun pommeja tuli taivaalta! Mitä se nyt sitten tarkoittaa? No, se on melkein kuin sota tosiaan olisi tulossa, mutta tällä kertaa vihollinen on näkymätön!
Olin yksi niistä, joiden työt loppuivat kuin seinään, sillä kevään kaikki keikat peruuntuivat tai siirtyivät jonnekin hamaan tulevaisuuteen! Sivu suun meni kauan suunniteltu Israelin-matka ja odotettu vierailu Azerbaidžanissa, samoin kuoron levynjulkistuskiertue ja Majatalo-illat, ihan kaikki! Tilanne oli aivan epätodellinen, kuten monet muistavat. Sitä oli kerta kaikkiaan vaikea uskoa.
Kun en muuta keksinyt, päätin ruveta tekemään risusavottaa. Tonttimme reunalla seisoo 70 metriä pitkä ikivanha tuija-aita, joka oli kasvanut melkoiseksi ryteiköksi. Puut olivat korkeita ja paksuja, osa niistä oli lahoja ja kuivia, osa kumolleen kaatuneita ja risujen määrä oli ihan mahdoton. Kävin sahan, kirveen ja puutarhasaksien avulla sekä turhautumisen vimmalla risujen kimppuun. Viikon huhkin, kun en kerran keikalle päässyt! Kaadoin vanhaa ja istutin uutta paita märkänä ja kädet ruvella. Se oli varmasti elämäni ensimmäinen risusavotta!
Tunnustan, että risujen keskellä aloin turhautuneena äksyillä ja ärhennellä Jumalalle. Eikö Hän todella näe, mitä täällä tapahtuu? Eikö tilanne ole hallussa? Nukkuuko Hän? Ilmeisesti Jumala kuitenkin kuuli riitelyni jonkinlaisina rukouksina, sillä Hän yllättäen vastasi minulle ja kaiken lisäksi vielä sähköpostilla! Uskokaa pois! Eräänä iltana sain nimittäin sähköpostin kautta tällaisen merkillisen viestin:
Pekka! Tänään kesken arkisten puuhieni näin yhtäkkiä sinut seisomassa mahdottoman ryteikköisen risusavotan edessä kädessäsi vaatimattoman oloinen vesuri. Hartiat kumarassa, kehon kieli väsyneenä. Kuulin viestin: ”Minä seison sinun takanasi ja osoitan sinulle tien. Minun oikea käteni ohjaa sinua.”
Pitkään pohdin, laitanko sinulle viestiä, mutta ajatus ei jättänyt rauhaan, joten tässä tämä nyt sitten tuli. Siunausta jokaiseen päivääsi!
Allekirjoituksen oli kirjoittanut joku nainen, jonka nimeä en tunnistanut. Muutaman kerran piti oikein hieroa silmiä, ennen kuin viesti meni jakeluun. Vähitellen aloin tajuta, keneltä viesti todellisuudessa oli.
Niin se on: Jumala tietää tasan tarkkaan, missä ryteiköissä Hänen lapsensa ovat. Tulipa korona tai mitä muuta tahansa, Hän lupaa seistä takanamme ja näyttää tien!
Seuraavana aamuna jatkoin iloisin mielin risusavottaani. Kyllä Jumala tietää sittenkin.
Onneksi löytyi risujen lisäksi muutakin hommaa. Kirjoittelin, luin ja aloin väsäillä lauluja. Sitten alkoi tulla eteen striimausjuttuja ja nettikonsertteja, jotka tällaiselle ”vanhan liiton miehelle” olivat ensin täysin mahdotonta utopiaa, mutta lopulta niihin alkoi tottua, ja katsojiakin riitti. Ei etäyhteys koskaan korvaa ihmisten kohtaamista, mutta tulihan tuokin kokeiltua, ja salaa vähän innostuinkin.
Erityisen hieno maku jäi Toivon lintu -musiikkivideosta, joka tehtiin heti ensimmäisenä koronakeväänä yhdessä ison muusikkojoukon kanssa. Anna-Mari Kaskiselta saatiin runo, minä sävelsin, Lasse Heikkilä sovitti ja isolla porukalla laulettiin. Ideasta meni tasan viikko, kun laulu jo julkaistiin netissä, ja parissa päivässä videota oli katsottu jo yli 50 000 kertaa! Palautetta tuli Australiasta, Japanista, Yhdysvalloista ja ties mistä. Minullekin soitti Kalifornian suomalaisten pappi, joka kertoi saaneensa laulusta ”korvamadon” ja kutsui minut keikalle Amerikkaan! Lupasin lähteä, kunhan koronasta päästään!
Kun ensimmäinen koronakevät vaihtui kesään, soitin Artolle ja kyselin, miten siellä jaksellaan. Kävimme hyvän keskustelun. Hän oli oppinut jotakin hyvin samanlaista kuin minäkin, tosin vähän rankemman kautta:
”Pahimmillaan tilanne oli se, että jokaiseen hengitykseen piti keskittyä, muuta ei osannut. Silloin tajusin selvästi, kuinka riippuvainen pieni ihminen on Jumalan armosta. Koin sairauden lopulta kuitenkin lahjana, sillä Jumalan läheisyys oli totta noina heikkoina hetkinä. On kummallista, että heti, kun alkaa voida paremmin ja asiat ovat hyvin, katoaa helposti Jumalan läsnäolo eikä osaa olla kiitollinen siitä, mitä on. Jumala vetää meitä hyvyydellä, mutta koska emme tajua sitä, Hän joutuu joskus pysäyttämään kivun kautta.”
Korona loppuu. Armo ei.
