mennessä Jarkko | marras 14, 2025 | Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
Olimme perheenä lähdössä lomareissulle Eurooppaan. Matkalla Turun satamaan tarkastimme liput ja tajusimme yhtäkkiä kaamean mokan: Minkäänlaista autopaikkaa ei ollut varattu lippuihin! Soittelimme saman tien laivayhtiölle, muttei yhtään paikkaa ollut enää vapaana. Ei auttanut muu kuin vain mennä satamaan ja toivoa parasta. Lapset lähettelivät ystävilleen tekstareita, joissa pyysivät rukousta, että autolle löytyisi paikka. Kun odottelimme apeina toivottoman pitkässä jonossa, joku aukaisi radion, ja sieltä alkoi soida ”Kyllä Jumala huolen pitää hulluistaan…” Ilmapiiri muuttui autossa saman tien, ja alkoi iloinen odotus. Meidän automme oli lopulta toiseksi viimeinen, joka laivaan mahtui.
Tällaiset viestit ovat aivan ihania! Laulu, joka on tehty täysin eri tilanteessa ja eri ihmisille, löytää tiensä toiseen tilanteeseen ja toisten ihmisten luo. Laulun tarina ja sanoma saa loputtomasti uusia merkityksiä. Alun perin tein tämän Jumalan hullut -kappaleen vanhalle ystävälleni, jonka tapasin vuosien jälkeen, mutta nyt sen tehtävä olikin rohkaista näitä ihmisiä tukalassa tilanteessa. Jumala pitää huolen hulluistaan.
Korvani oli hyvin sairas ja kärsin kammottavasta tasapainohäiriöstä. En ole koskaan kokenut mitään yhtä pelottavaa. Eräänä päivänä menin kylpyhuoneeseen seiniin nojaten, todella pahoinvoivana. Yhtäkkiä huoneen valaisi kirkas mutta lämmin valo, ja kuulin ”Herra kädelläsi” -laulun. Tunne oli niin uskomaton, etten osaa sitä selittää. Silloin tunsin, että selviän. En ole kertonut tästä kenellekään, olen vain yrittänyt järjellä selvittää, mistä moinen johtui. Tunnen vahvasti, että Jumala puhuu laulujen kautta, mutta en ymmärrä, miten se tapahtuu.
Miten se tapahtuu? En ymmärrä minäkään, mutta kristittynä eläminen on sitä, että Jumalan todellisuus on meidän arjessamme. Ei meidän kaikkea tarvitsekaan ymmärtää. Voimme vain ottaa vastaan! Jumala toimii suvereenisti, meiltä kysymättä. Muistan, että tämä laulu syntyi, kun olin nuori opiskelija. Olin jo heittämäisilläni sävelen roskikseen, koska en ollut tyytyväinen siihen, mutta onneksi se ei päätynyt sinne, sillä Jumalalla oli muita suunnitelmia. Sitä paitsi runoilija Anna-Mari Kaskisella oli minun tietämättäni säveleen sopiva runo jo valmiiksi kirjoitettuna!
Konsertti päättyi ”Lähde”-lauluun, ja ihmiset tekivät jo lähtöä, kun yhtäkkiä tuntematon nainen nousi lavalle ja alkoi puhua. Hän kertoi, mitä tapahtui tämän saman laulun aikana joitakin vuosia aikaisemmin. Kyseinen nainen oli istunut hengellisessä tilaisuudessa sairaan tyttärensä kanssa, joka oli kärsinyt 12 vuotta niin kovista kipuista, että koko keho oli käpristynyt koukkuun. Siihenkään kokoukseen hän ei aluksi ollut kipujensa vuoksi halunnut edes lähteä. Kun tilaisuudessa sitten esitettiin tuo laulu, jotakin ihmeellistä tapahtui. Tytär oli sanonut äidilleen: ”Katso, äiti! Huomaatko jotakin uutta? Minun olkapääni oikaistuivat tuon laulun aikana!”
Lähde-laulu syntyi keitaalla keskellä kuumaa autiomaata Israelissa. Minuun teki valtavan vaikutuksen se, että vesi muuttaa kuuman hiekan puutarhaksi. Vesi merkitsee siellä elämää. Jeesus kutsui janoiset luokseen ja lupasi antaa elävää vettä, jota juotuaan kukaan ei enää janoa. Jeesus merkitsee elämää. Tämä nuori tyttö sai maistaa sitä vettä!
Hei, Pekka! Eilen aamuyöllä heräsin unesta ja kuulin mielessäni seuraavat laulun sanat: ”Anna sävelen soida – – herätä kuuroja, mykkiä.” Tajusin heti, että se on sinun ja Anna-Mari Kaskisen biisi nimeltä Elämän sävel, vaikka en ole kuullut sitä vuosikausiin. Uskon, että se oli Jumalan suoraa puhetta minulle. Olen nimittäin viime aikoina kamppaillut pianistinkutsuni kanssa. Tilanne on kuitenkin se, että olen toiselta koulutukseltani insinööri ja teen kokoaikaista ansiotyötä ihan muulla rintamalla. Ja kärvistelen kutsuni ja sen kanssa, että ei meinaa aika ja jaksaminen riittää enää musiikkiin ja kutsuni toteuttamiseen täysipainoisesti. Olen pyytänyt Jumalalta kutsuni vahvistamista suoraan minulle. Ja tässä se nyt tuli. Halleluja — kiitos Jumalalle!
Tämä Elämän sävel -kappale on joskus 1980-luvulla tehty vanha laulu, jota ei ymmärtääkseni ole koskaan julkaistu levyllä. Minä en ainakaan ole julkaissut. Hyvä, että sen edes muistin, en ainakaan ole laulanut sitä vuosikausiin. Ehkä laulu tehtiin silloin kauan sitten sen takia, että yksi ihminen löytäisi rohkaisun ja vahvistuksen kutsulleen! Se olisi jo hyvä syy tehdä laulu!
Minulla oli vakituinen työ traktoritehtaassa, kohtuullisen hyvä palkka ja säännöllinen työaika. Silmiini osui ilmoitus nuorisotyönohjaajan paikasta Enontekiöllä, siis 770 kilometrin päässä kotoa. Olin itsekseni rukoillut, että saisin joskus tehdä hengellistä työtä Lapissa, ja nyt tuli tuollainen paikka hakuun. Keskustelimme perheenä asiasta, ja olin jo luopumassa koko ajatuksesta. Eihän minulla ole edes pätevyyttä kyseiseen tehtävään. En kuitenkaan saanut rauhaa. Rukoilin tilanteeseen johdatusta ja viisautta.
Kun sitten olimme eräässä tilaisuudessa, rukoilin hiljaa penkissä istuessani ja pyörittelin tätä asiaa. Sitten mielessäni alkoi soida ”Muutoksen aika”. Silloin päätin, että lähetän hakemuksen ja heitän pallon Jumalalle. Jos Hän tahtoo, että lähden, Hän kyllä antaa sen, mikä puuttuu. Aprillipäivänä aloitin työt, ja on ollut aivan huikeaa kokea ja elää tätä Jumalan huolenpitoa ja johdatusta. Lävitse kaiken Hän on meitä todella vienyt. On ollut ihanaa havahtua uskon todellisuuteen.
Olen iloinen, että juuri tästä laulusta on tullut monelle tärkeä elämän muutoskohdissa. Laulu syntyi vuosituhannen vaihteessa, kun kaikkia jännitti, mitä uusi millenium tuo tullessaan. Samalla mietin Anna-Marin kanssa kaikkia vuosia, joina olemme tehneet yhteisiä lauluja. Se oli ainakin tullut selväksi, että mikään ei ole elämässä yhtä varmaa kuin muutos, paitsi se, että Jumala ei muutu! Siitä on hyvä pitää kiinni.
Jos kysyt minulta, mistä löytyy yhä intoa tehdä lauluja, ymmärrät ehkä nyt. Tässä oli jo viisi hyvää syytä!
mennessä Jarkko | marras 1, 2025 | Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
”Tein ensimmäisen murtoni 16-vuotiaana. Tiesin kyllä, että se on väärin ja pelkäsin, mutta huonot kaverit olivat saaneet minut koukkuun. Siitä alkoi jyrkkä alamäki, ja pian minun tililläni oli rikoksia ympäri maata. Jouduin jo alaikäisenä oikeuteen ja sain kahden ja puolen vuoden tuomion. Se oli minun ’pääsylippuni’ Unkarin vankilamaailmaan. Jäin noidankehään, josta ei ollut ulospääsyä ja tuhlasin 30 vuotta elämästäni rangaistuslaitoksissa. Viimeisin tuomio oli 22 vuotta aseellisesta ryöstöstä. Kuulostaa kauhealta, mutta minä olen sen kaiken kokenut.”
Unkarilainen ystäväni Csaba kehotti minua katsomaan netistä Lajos Boross -nimisen entisen rikollisen haastattelun. Kävin katsomassa ja sain kuulla hurjan selviytymistarinan Unkarin vankiloiden muurien takaa. Aivan tavallisen tuntuinen kaveri kertoi elämänsä suurimmasta löydöstä, kun hän rankkojen vaiheiden jälkeen tuli vankilassa herätykseen ja kohtasi Jeesuksen. Kaiken keskellä oli kuulemma yksi laulu tullut erityisen rakkaaksi.
”Äitini oli vaikea hyväksyä sitä, että pojasta oli tullut rikollinen, ja siksi hänelle oli hieno uutinen, kun tulin uskoon ja elämäni muuttui. Äiti oli katolilainen, jolla oli tapana käydä kirkossa silloin tällöin, mutta pojan muutoksen myötä hänkin löysi uskon aivan uudella tavalla. Isäpuoltani ei uskonto voinut vähempää kiinnostaa, ja yleensä hän jäi odottamaan kirkon ulkopuolelle messun loppumista. Kun äiti ja isäpuoli taas kerran tulivat vierailulle vankilaan, soitin ja lauloin heille tapani mukaan. Lauloin parhaillaan kaikkien tuntemaa hengellistä laulua Atyám két kezedben, kun satuin vilkaisemaan isäpuoltani ja yllätyksekseni näin, että hänkin lauloi mukana ääneen lasin takana. Silloin tajusin, että jos se mies osaa tämän laulun, hänkin on varmasti tullut uskoon!”
Kun Lajos oli kertonut tämän, videolla näytettiin jotakin, joka sai kylmät väreet juoksemaan selässäni. Kuva siirtyi tilaisuuteen, jossa karun näköiset vangit harmaissa vaatteissaan laulavat kyyneleet silmissä juuri Lajosin mainitsemaa laulua. Saman tien tunnistin kappaleen: kyseessä oli unkarinkielinen versio laulusta Onneni on olla Herraa lähellä! En voinut kuin liikuttuneena katsoa ja kuunnella.
Tiesin kyllä, että laulu käännettiin unkariksi jo joskus 1980-luvun alkuvuosina ja että sitä käytettiin ainakin luterilaisissa seurakunnissa. Tuntui kuitenkin uskomattomalta, että nyt, neljäkymmentä vuotta myöhemmin saan nähdä, kuinka sitä lauletaan yhä suurella tunteella unkarilaisen vankilan paksujen muurien sisällä! Olin sanaton.
Kysyin ystävältäni Csabalta, löytäisikö hän internetin kautta Lajos Borossin, sillä olisi hienoa päästä tutustumaan paremmin mieheen ja hänen tarinaansa. Pari viikkoa myöhemmin kuulin, että Lajos oli löytynyt ja että hän oli ilahtunut saadessaan terveiset Atyám két kezedben -laulun säveltäjältä kaukaa Suomesta. Kuulimme häneltä, että tätä suomalaista laulua lauletaan nykyään Unkarin kaikissa kirkoissa ja että se on yhä todella tärkeä laulu myös hänelle itselleen. Hän kertoi meille vielä lisää elämästään.
”Minun elämäni suurin muutos alkoi siitä, kun sain siirron Vácin vankilaan ja pääsin töihin ompelimoon. Ajatusmaailmani ja tapani olivat ennallaan, olin ketjupolttaja, käytin lääkkeitä enkä uskonut mihinkään. Siellä törmäsin kuitenkin vankiin, joka todisti muille Jeesuksesta. Olin utelias ja ihmettelin, onko hän hullu, vai puhuuko hän totta. Kun keskustelin hänen kanssaan, tajusin, että hänellä on jotakin, mitä minulla ei ollut: hän tunsi Jumalan. Silloin ymmärsin, että olen syntinen ihminen, jonka koko elämä sylkee Jumalaa kasvoihin. Pyysin syntejäni anteeksi. Se rukous tunki läpi Vácin vankilan muurien, sain aloittaa alusta, ja Jeesus antoi minulle uuden sydämen.
Vasta uskoontulleena osallistuin stilaisuuteen, jota baptistit tulivat pitämään vankilaan. He puhuivat ja lauloivat meille punakantisesta laulukirjastaan, ja silloin kuulin ensimmäisen kerran laulun nimeltä Atyám két kezedben. Se vaikutti minuun syvästi, sillä se kertoi kaiken oleellisen siitä, mitä Jeesus on minun vuokseni tehnyt. Se onkin ensimmäisiä hengellisiä lauluja, jotka opin.”
Lajos rupesi lukemaan Raamattua ja hengellisiä kirjoja, opetteli soittamaan, kirjoitti omiakin lauluja ja kertoi innokkaasti uskostaan muille. Vácin vankilassa alkoi tapahtua hämmästyttäviä asioita. Hän sai luvan kokoontua muutaman ystävänsä kanssa pitämään raamattupiiriä pari kertaa viikossa. Vanginvartijat tunnustivat myöhemmin olleensa varmoja, että pian moinen uskonnollinen ”hömpötys” menisi ohi. Niin ei käynyt, vaan pieni raamattupiiri alkoi kasvaa, ja viidessä vuodessa siinä oli mukana jo sata miestä, mikä oli kymmenen prosenttia koko vankilan asukasmäärästä. Kaltereiden taakse oli syntynyt seurakunta. Se oli suoranainen ihme, joka vaikutti koko laitoksen ilmapiiriin.
Lajos pääsi välillä puhumaan myös vankilan ulkopuolelle. Siitä seurasi lisää ihmeitä, sillä Vácin uskoon tulleet vangit lähtivät porukalla viemään evankeliumin sanomaa muihinkin Unkarin vankiloihin. Lajos kertoi, että heidät lastattiin aina soittimiensa kanssa vankilan kuorma-autoihin, ja viranomaiset itse veivät heidät keikoille ympäri maata. Joka paikassa vangit tuotiin kulttuurisaliin kuuntelemaan, kun Lajos ja kumppanit lauloivat ja todistivat Jeesuksesta ja siitä muutoksesta, joka oli tapahtunut heidän elämässään. Atyám két kezedben -laulu esitettiin niillä reissuilla kuulemma jokaisessa tilaisuudessa.
Tänään Lajos on vihdoin vapaa mies. Hän on istunut kakkunsa ja voi katsoa taaksepäin elämäänsä kaltereiden takana:
”Vankila on paikka, jossa on polttava tarve evankeliumille. Se on kuin pikkukylä, jossa kaikki tuntevat toisensa, ja jos joku syttyy, valo näkyy kaikkialle. Paholaisen suurin ansa on se, ettei se koskaan näytä, mihin asiat johtavat. Yhtäkkiä vain huomaat olevasi kahleissa. Niistä ei vapauta kukaan muu kuin Jeesus. Hänen kanssaan voi vankilassakin olla vapaa!”
Kun mieheltä kysyttiin, mitä hän näkee olevan edessäpäin, hän vastasi:
”Se, että olen kristitty, on elämäntapa. Kerron Jeesuksesta, vaikken enää olekaan vankilassa. Ja kun minua pyydetään laulamaan, laulan lähes aina myös laulun Atyám két kezedben!”
Lopuksi hän hymyili ja sanoi silmät loistaen:
”Dicsőség legyen Istennek!” (Kunnia Jumalalle!)
mennessä Jarkko | loka 13, 2025 | Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
Hei! Synttärit on juhlittu, ja rahaa tuli 2500 e. Keräsin ne farsinkielisen kristillisen musiikin tuottamiseen. Rahat on tallessa, kunnes ilmoitat, mihin niitä voi toimittaa.
Hyvää syksyä!
tv Tarja
Olin aivan ihmeissäni, kun luin tuon Oulusta lähetetyn viestin. Harvoin joku lähettää rahaa ja vielä tuollaista summaa. Muistan kyllä, kun keikan jälkeen juttelin Tuiran kirkossa tämän kyseisen Tarjan kanssa. Minulla oli myynnissä arabiankielistä levyä, mutta Tarja olisi halunnut ostaa jotain afgaaneille, joiden kanssa hän teki työtä. Afgaanit eivät ymmärrä arabiaa, sillä he puhuvat daria, joka puolestaan on hyvin lähellä Iranin kieltä farsia. Minun oli Tarjalle kuitenkin myytävä sitä ikävää ”eioota”, sillä mitään darin- tai farsinkielistä ei ollut tarjota. Selitin hänelle, että sellaiseen projektiin tarvitaan hyvä kääntäjä, muusikot ja rahaa eikä minulla nyt löydy mitään niistä.
Sitten tuli tämä sähköposti. Oulun diakoni oli pannut töpinäksi. Rahasta se ei ainakaan jäisi kiinni. Niin alkoivat pyörät pyöriä, ensin löytyi Ruotsista iranilainen laulujen kääntäjä ja lopulta Kaliforniasta muusikko nimeltä Gilbert Hovsepian, joka lupasi tarttua projektiin. En tiennyt mitään tästä kaverista ja kävinkin internetissä tutkimassa, millaista musiikkia se mies on tehyt. Vaikutti osaavalta kaverilta. Kummasti vaan ovet aukeavat, kun on aika!
Seuraavana kesänä pidettiinkin juhla, jossa julkaistiin tuo uusi farsinkielinen levy ja niin kauniisti soivat suomalaiset laulut persialaisin maustein. Itsekin lauloin tilaisuudessa yhden laulun farsiksi, mutta epäilen, olisiko kukaan afgaani tai iranilainen ymmärtänyt siitä mitään. Tuntui hyvältä katsoa tuoretta levyä, jonka kannessa Gilbert Hovsepian seisoo iranilaisella torilla. Hän oli ystävineen tehnyt hienoa jälkeä ja yllätti meidät vielä lisäämällä iranilaisia kansansoittimia laulujen lomaan.
Tilaisuuden jälkeen eräs iäkäs mies tuli kysymään minulta:
”Tiedätkö, kuka tämä Gilbert Hovsepian oikeasti on?”
Tunnustin, etten sen enempää tiennyt, jolloin hän työnsi minun käteeni videon nimeltä Huuto Iranista ja käski katsoa. Kotona tein työtä käskettyä ja olin tavattoman vaikuttunut, suorastaan järkyttynyt. Minulle avautui kuin uusi maailma.
Tarina vei Pohjois-Iraniin ja vuoteen 1945, jolloin köyhään Hovsepianin perheeseen syntyi poika, joka sai nimen Haik. Vanhempien erottua poika auttoi äitiään tekemällä töitä kadulla kengänkiillottajana. Kun Haik oli 13-vuotias, hän tutustui Jeesukseen kristityn naapurin kautta ja tuli uskoon. Nuoren miehen palava usko näkyi ja hänen vaikutuksestaan moni muukin löysi Jeesuksen. Haik koki jo nuorena voimakkaasti, että hänen tehtävänsä on viedä evankeliumia omalle kansalleen.
Myöhemmin 22-vuotiaana innokas nuori mies lähti perustamaan seurakuntaa täysin islamilaiselle alueelle, jossa ei ollut lainkaan kristittyjä. Pieni seurakunta syntyi ja alkoi kasvaa, mutta vastustus oli ankaraa. Äärimuslimit uhkasivat usein hänen henkeään, kokouksia keskeytettiin, kiviä heitettiin ikkunoihin ja kerran kirkko yritettiin polttaakin. Moni olisi jo jättänyt työn sikseen, mutta Haik ei antanut periksi.
Sitten tuli vuosi 1979, jolloin islamilainen vallankumous nosti valtaan ajatollah Khomeinin ja maa julistettiin islamilaiseksi tasavallaksi. Siitä seurasi Iranin kirkolle lisääntyvää vainoa ja vaikeuksia, kristittyjä vastaan hyökättiin yhä rajummin, heitä pahoinpideltiin ja useita pappeja tai heidän perheenjäseniään tapettiin.
Noihin aikoihin Haik Hovsepian valittiin edustamaan Iranin kaikkia protestanttisia kristittyjä ja hänestä tuli maan tunnetuin pastori. Hän kiersi paljon eri seurakuntia, rohkaisi kristittyjä ja hänet tunnettiin myös taitavana muusikkona ja laulajana. Haik otti sydämen asiakseen erityisesti kristittyjen ihmisoikeudet, mutta järjesti apua myös pakolaisille ja maanjäristysten uhreille. Maan johtajien silmätikuksi hän joutui silloin, kun uskalsi vastustaa ääneen hallituksen uusia, syrjiviä lakeja. Ne esimerkiksi kielsivät seurakuntia käyttämästä farsin kieltä kokouksissaan ja vaativat, että kaikki jäsenet pitäisi rekisteröidä viranomaisille. Haik ilmoitti, että näitä lakeja kristityt eivät suostu noudattamaan, sillä ”evankeliumi kuuluu jokaiselle, ja kirkkojen ovet ovat auki kaikille”.
Sitten tuli islamista kääntyneen pastori Mehdi Dibajn tapaus. Häntä oli pidetty jo kymmenen vuotta vankilassa syytettynä islamin jättämisestä, kun vuonna 1993 vuoti ulos tieto, että Dibajlle oli kaikessa hiljaisuudessa langetettu kuolemantuomio. Haik Hovsepian nosti asiasta kansainvälisen haloon, minkä seurauksena Iranin johtoon vedottiin Dibajn puolesta ympäri maailmaa aina Yhdysvaltain senaattia myöten. Moni huolestunut ystävä kyllä varoitti vakavasti Haikia leikkimästä tulella:
”Muista, että sinulla on lapsia!”
Siihen rohkea pastori vastasi tyynesti:
”Mehdi Dibajllakin on lapsia!”
Lopulta Iranin ääri-islamilainen hallitus joutui taipumaan ja pastori Mehdi Dibaj vapautettiin. Hinta oli kuitenkin kova, sillä vain kolme päivää tämän jälkeen Haik Hovsepian itse katosi jäljettömiin. Yhdentoista päivän epätietoisuuden jälkeen hänen runneltu ruumiinsa lopulta löytyi tien ojasta rinta täynnä pistohaavoja ja sydän lävistettynä. Hänestä tuli Iranin kirkon historian tunnetuin marttyyri. Hovsepianin perhe joutui pakenemaan maasta Yhdysvaltoihin ja heidän mukanaan lähti perheen kymmenvuotias Gilbert-poika.
Olin sanaton ja liikuttunut. Nyt ymmärsin, kuka on Gilbert Hovsepian. Hän on marttyyrin poika, joka jatkaa työtä rohkean isänsä jalanjäljissä. Ja nyt tämä iranilainen laulaja, suomalaiset laulut ja evankeliumin sanoma yllättäen kohtasivat Kaliforniassa. Siinä jälleen yksi mahdoton yhtälö, joita vain Jumala saa aikaan!
Iranissa on viime vuosina saatu kokea järisyttävänä suuria herätyksiä etenkin nuorten keskuudessa. Tänään siellä mukana soivat myös suomalaiset sävelet.
Jumalan tiet ovat ihmeelliset.
mennessä Jarkko | syys 29, 2025 | Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
Joitakin vuosia sitten sain postista yllätyspaketin, josta löytyi vain yksi kulunut DVD muttei mitään saatekirjettä. Ihmettelin, mistä oli kyse. Ei auttanut kuin istua alas ja katsoa se video. Siinä oli menossa kokous jossain isossa hallissa, joku mies puhui englanniksi, väkeä oli paljon ja eri maiden lippuja heilui siellä täällä. Pian selvisi, että kyseessä oli ilmeisesti lehtimajanjuhlat Jerusalemissa ja että kyseinen puhuja oli nimeltään Jürgen Bühler. Hän kertoi rajun tarinan siitä, kuinka oli sairastunut syöpään ja kuinka heidän perhettään oli Jumala rohkaissut yhden tietyn laulun kautta. Puheensa lopuksi hän pyysi vaimoaan Vesnaa laulamaan sen. Kaunis tummatukkainen nainen astuikin lavalle ja alkoi laulaa:
”Take your shoes off, the ground where you’re standing is holy…”*
Tuntui kuin olisin saanut sähköiskun, sillä tunnistin laulun omakseni! Kohta lavalle astui lisää laulajia, iso bändi liittyi mukaan ja sävelet tuntuivat täyttävän koko valtavan hallin. Istuin vain ja kuuntelin. Ihmettelin, miten tuo riparilla nuorille tehty laulu Pyhän kosketus oli löytänyt tiensä Pyhään maahan! Se hetki oli minulle todella kuin pyhän kosketus.
Sain myöhemmin mahdollisuuden tutustua Bühlerin pariskuntaan. Jürgen osoittautui tunnetun ICEJ-järjestön (International Christian Embassy in Jerusalem, Jerusalemin kansainvälinen kristillinen suurlähetystö) kansainväliseksi johtajaksi, ja Vesna toimi musiikkityössä. Kun sopiva tilaisuus tuli, minun oli ihan pakko kysyä, miten tuo laulu oli tullut heidän elämäänsä.
Vesna kertoi ja vei minut samalla mukanaan hyvin dramaattisiin tapahtumiin.
”Oli marraskuu, kun mieheni palasi työmatkalta Suomesta ja toi minulle levyn, jossa oli kaunis kansi ja nimi Nordic Praise. Odotin jotain outoa tai eksoottista musiikkityyliä, mutta se olikin gospelia, jota rakastan. Pidin lauluista ja laulajista, mutta kun se yksi laulu alkoi soida, kuuntelin melkein hengittämättä, sillä tuntui kuin enkelit olisivat puhuneet minulle. Soitin laulua monille ystävilleni ja se rohkaisi meitä kaikkia juuri siinä tilanteessa. Asumme Israelissa, jossa oli silloin menossa terroriaalto, moni pelkäsi ja rukoili. Tuo laulu tuntui valmistavan minua siihen, että Jumala tulee tekemään jotain aivan erityistä ja aivan pian. En kuitenkaan osannut varautua siihen, mikä perhettämme odotti…”
Pian tämän jälkeen Jürgen joutui lähtemään lääkäriin yllättävän verenvuodon takia. Vanhempia hymyilytti, kun perheen 12-vuotias poika totesi isänsä lähtiessä hyvin dramaattisesti:
”Mikä on ihmisille mahdotonta, on Jumalalle mahdollista!”
Kumpikaan ei ymmärtänyt, miten totta poika puhui, ennen kuin Jürgen soitti pari tuntia myöhemmin. Ääni särkyen mies kertoi, että hänen vatsastaan oli löytynyt erittäin agressiivinen syöpä, jota on lähes mahdoton parantaa.
”Tuntui kuin olisi puukolla lyöty, itketti ja oksetti”, Vesna muisteli. Hän kiirehti sairaalaan, jossa he itkivät, rukoilivat ja soittivat ystävilleen pyytäen esirukousta. Kotimatkalle lähtiessään Vesna vain rukoili hiljaa ja laittoi autossa musiikin soimaan. Levysoittimesta alkoi soida lohduttavasti Nordic Praise -laulut. Hän ei voinut muuta kuin kuunnella kyynelten valuessa pitkin poskia.
Seuraavina viikkoina Bühlerin talossa pidettiin jatkuvia kotikokouksia, joihin osallistui monia vieraita, juutalaisia, arabeja ja muitakin ystäviä. Yhdessä rukoiltiin, laulettiin ja murrettiin leipää. Pelko alkoi vaihtua toivoon, tuntui kuin Pyhä olisi ollut läsnä siinä kodissa. ”Riisu kengät” kaikui kerta toisensa jälkeen.
Saksasta tuli pian toiveita herättävä uutinen, sillä tunnettu kirurgi oli lupautunut leikkaamaan Jürgenin. Loppuun saakka Vesna jaksoi uskoa, että leikkausta ei tarvittaisi, mutta se polku oli kuitenkin kuljettava. Leikkaus kestikin poikkeuksellisen kauan, ja kun Vesna sai vihdoin luvan tulla sairaalaan, hän löysi miehensä koomasta. Operaation aikana oli tapahtunut odottamaton, vakava verenvuoto, jossa käytiin aivan kuoleman porteilla. Tilanne oli hyvin kriittinen, Jürgen joutui hengityskoneeseen, ja hänet vaivutettiin koomaan määräämättömäksi ajaksi.
”Ehkä urani vaikein leikkaus”, oli kirurgikin todennut.
”En koskaan unohda sitä hetkeä, kun näin mieheni. Hän makasi siinä koneiden ja letkujen keskellä, ja hänen ruumiinsa oli turvonnut. Olin sokissa. Epäuskoisena ja henkeä pidätellen kosketin hänen kasvojaan. En edes kyennyt rukoilemaan, olin kuin lapsi pimeässä. En ymmärtänyt. Siinä hetkessä se rakkaaksi tullut laulu tuli mieleeni ja puhui vahvemmin kuin koskaan: Riisu kengät, maa, jolla seisot, on Herran… Jotenkin kaikki yhtäkkiä selkeni. Jumalan pyhyys oli siinä huoneessa, tuntui kuin mieheni olisi ollut se palava pensas, jonka kautta Hän puhui…”
Ja Jumala puhui. Heti hotellihuoneeseen palattuaan Vesna sai tiedon, että Jürgen oli yllättäen alkanut hengittää itse. Aamulla hänet kutsuttiin tapaamaan miestään, joka pystyi jo puhumaan, seuraavana päivänä tämä alkoi harjoitella kävelyä ja viikon kuluttua pääsi sairaalasta. Nopea toipuminen yllätti lääkäritkin, ja pari päivää myöhemmin he olivat jo kotona Israelissa.
”Tuon kokemuksen jälkeen laulu Pyhän kosketus on soinut mielessäni tauotta. Olen oppinut, että kristityn peruselämäntapa on riisua kengät ja seistä Jumalan pyhässä läsnäolossa. Me saamme kopistella arjen huolet kuin pölyt kengistä, antaa Jeesuksen veren puhdistaa joka päivä ja tehdä työtä Jumalan tahtoa etsien ja Hänen ääntään kuunnellen!”
Tämän kaiken jälkeen on tapahtunut paljon. Sain itsekin kutsun vierailla lehtimajanjuhlilla ja jopa laulaakin siellä yhdessä Vesnan ja israelilaisten laulajien kanssa. Vesna meni ystävineen studioon ja nämä tutut suomalaiset laulut saivat kauniin hebreankielisen asun. Koin, että saan tällä tavalla itsekin siunata pyhää maata ja sen asukkaita. Aina kun kuulen Vesnan laulamana sen laulun, kuulen heidän perheensä tarinan: Shal n’alecha, ata oled al admat kodesh…
Jumalan tiet ovat ihmeelliset. Kaikki alkoi siitä, kun pieni laulu syntyi joskus Riihikirkon hämärässä. Se on paikka, jonne tullessaan nuoret ottavat kengät jalastaan. Se on pyhää maata.
mennessä Jarkko | syys 22, 2025 | Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
Meillä kotona asuu vuoden ja kahden kuukauden ikäinen ihme, Kerttu. Kerttu on meidän perheemme 11. lapsi, ensimmäinen elävänä syntynyt. Odottaessani Kerttua pelkäsimme koko alkuraskauden, että tämäkin menisi jossain vaiheessa kesken. Olin erilaisten, vaikeidenkin oireiden kanssa päivystyksen suurkuluttaja, mutta aina kaikki oli vauvalla hyvin. Jossain vaiheessa Radio Deistä alkoi soida laulu Suurenmoinen. Itkin sitä kuunnellessani ja samalla siunasin sisälläni kasvavaa pientä. Pyysin häntäkin luottamaan siihen, että hän tulee valmiiksi ja meidän syliimme. Kerttu alkoi kasvaessaan reagoida kappaleeseen liikkumalla. Minusta tuntui jo silloin, että hän tanssi kohdussa.
Tällaisten koskettavien viestien edessä olen aina jotenkin sanaton. On hienoa ajatella, että laulu, jonka on joskus laskenut kädestään lentoon, alkaa elää omaa elämäänsä. Se löytää tiensä tilanteisiin, joita en ole voinut kuvitellakaan. Se tekee linnun lailla pesänsä paikkoihin, joista ei ole aavistustakaan. Se tekee asioita, joihin ei lauluntekijä itse koskaan pysty. Kun laulu pääsee Jumalan käyttöön, on ihmeellistä, mitä sille voi tapahtua.
Suurenmoinen-kappaleen syntyhistoria on tosin vähän tylsä, sillä siihen ei liity ketään ihmistä eikä mitään koskettavaa tarinaakaan. Jollakin pitkällä ajomatkalla yritin vain miettiä, millä suomen kielen sanoilla voisin kuvailla Jumalan käsittämätöntä suuruutta. Ylitsepääsemätön ongelma on, että kun Jumalasta puhutaan, sanat eivät yksinkertaisesti riitä mihinkään. Jossakin kohtaa matkalla päässäni alkoi kuitenkin soida sana suurenmoinen, jonka ympärille laulun kudos alkoi kietoutua.
Kappaleesta tuli lopulta iloa pursuava ylistyslaulu, jota on helppo laulaa ja joka nostaa ajatukset ja välillä kädetkin taivasta kohti. Vaikka laulusta puuttuu tarina, joka liittyisi juuri minun elämääni, olen oppinut, että se voi koskettaa muita. Laulu alkaakin muuttua tarinaksi toisten ihmisten elämässä. Yksi heistä on tämä pieni tyttö nimeltä Kerttu. En ole nähnyt häntä koskaan, mutta kun luin hänen äitinsä kirjoittaman viestin, tuntui kuin olisimme vanhoja tuttuja. Meidän tiemme kohtasivat tämän yhden laulun ajaksi.
Kertun äiti kertoi, että synnytys lokakuussa 2018 oli ollut dramaattinen: pieni tytär joutui vastasyntyneiden teho-osastolle hengityslaitteisiin, ja äiti kiidätettiin synnytyskomplikaatioiden takia kiireesti leikkaussaliin.
”Muistan synnytyksen jälkeen pelänneeni enemmän kuin koskaan ennen sitä, että hän ei selviäisi enkä selviäisi minäkään. Kun heräsin heräämössä ja parin tunnin päästä näin ensimmäistä kertaa oman pienemme, en voinut muuta kuin kiittää. Me olimme perhe. Vihdoin elävän lapsen kanssa.”
On helppoa uskoa, että Kerttu on rukousten lapsi. Hänen puolestaan on rukoiltu jo paljon ennen hänen syntymäänsä, koko odotusaika ja rukoillaan yhä edelleen. Kuudennen odotuskuukauden aikana perheen ystävä oli kesken kauppareissun kuulemma polvistunut Prisman käytävälle rukoukseen Kertun selviämisen puolesta tietämättä, että juuri samaan aikaan äitiä kiidätettiin ambulanssilla sairaalaan töissä sattuneen väkivaltatilanteen takia.
Synnytyksen käynnistyessä myös tytön kummit olivat heränneet yöllä kehotukseen, että pitäisi alkaa rukoilla Kertun hengityksen puolesta. He tottelivat. Samaan aikaan Kerttu syntyi ja taisteli sinisenä aukeamattomien keuhkorakkuloiden tähden. Onneksi tehohoitotoimet helpottivat oloa nopeasti. Rukoukset kuultiin, ja Kerttu pääsi äitinsä syliin. Tyttö kantaa nenänsä alapuolella yhä merkkiä ihmeestä, sillä happiviikset polttivat vastasyntyneen ihoon jäljet. Vanhemmille merkki on muistutus Jumalan hyvyydestä ja kummien rukoustaistelusta.
Vauvasta asti Kerttu on kuunnellut paljon musiikkia. Koskaan hän ei ole reagoinut muuhun musiikkiin samoin kuin Häikäisevän kirkas -albumin lauluihin Iankaikkinen ja Suurenmoinen. Kahdeksan kuukauden ikäisenä hän alkoi nostaa käsiään ylös näiden kappaleiden ja vain näiden soidessa. Sen jälkeen alkoi tanssi. Nykyään hän on kuin pieni ylistystanssija, joka pyörii kädet kohotettuina, taputtaa ja laulaa mukana. Hänen silmissään on niin suuri ilo, että sitä on mahdoton kuvailla.
Uskomme, että hän on ollut taivaassa. Että hän on saanut olla rakastettu ja sylissä — sielläkin. Ja että se Pyhän kokemus, joka hänelle musiikin kautta tulee, on merkityksellinen. Kukaan ei ole opettanut häntä ylistämään. Hän tekee sen aivan itse. Kukaan ei osaa aavistaa, mitä hän näkee, kun hän laulujen jälkeen katsoo katonrajaan, hymyilee ja välillä nauraa ääneen sinne vilkutellen. Näkeekö hän silloin vilauksen taivaasta? Ehkä…
Aika kutoo seittejään meidän aikuisten silmiin. Emme enää näe niin kuin lapsi näkee. Ylistys muuttuu kaavoiksi ja aito ilo katoaa katseesta. Usko muuttuu järkeilyksi ja rukouksesta tulee muodollisuus. Pieni Kerttu-tyttö toi mukanaan jotakin taivaasta, siitä suuresta salista, joka on täynnä kirkkautta ja jossa Vapahtajan voi nähdä kasvoista kasvoihin.
Syksyllä saadessani viimeisen keskenmenon Kerttu kantoi puhelimen käsiini, taputti käsiään ja pyörähti niin, että viimein kysyin, haluaako hän musiikkia. Soitimme Suurenmoisen. Kyyneleet silmissään hän nosti kätensä ylös. En usko hänen ymmärtäneen, mitä koimme. Sen uskon, että hänellä oli omaa asiaa Jumalalle. Suurenmoinen on ollut meille merkityksellinen. Erityisesti se tuntuu olevan sitä Kertulle. Kiitos, että se on tehty. Kiitos lauluista. Niiden voimasta, sanoista, Pyhän kosketuksesta.
Meillä on omat polkumme. Meidän perheemme polku on ollut kuitenkin täynnä rakkautta! Olemme saaneet kovin rakastaa jokaista toivottua, mutta luovutettua. Saamme rakastaa äärettömästi Kerttua. Suurenmoinen elämä, Suurenmoinen Jumala!
Tanssi, Kerttu, tanssi läpi elämän! Pidä aina katseesi suunnattuna ylöspäin! Olkoot sinun askeleesi siunatut! Sinun kanssasi on Hän, joka on suurenmoinen.
mennessä Jarkko | syys 14, 2025 | Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
”Koin vahvasti, että Jumala kutsui minua mukaan aktiomatkalle Costa Ricaan, mutta sitä projektia varten ei ollut yhtään rahaa, vaikka lähtöpäivä oli jo lähellä. Vähän ennen matkaa olivat tulossa 18-vuotissynttärini, ja muistan, että kun yhtenä päivänä olin kävelyllä, keskustelin Jumalan kanssa hiljaa mielessäni. Yhtäkkiä tuntui siltä, kuin Hän olisi kysynyt: ’Mitä haluaisit synttärilahjaksi?’
Olisin tietenkin voinut pyytää matkarahoja, mutta ajattelin, että jos Jumala kerran oli kutsunut minut mukaan, ovet varmasti aukeaisivat. Halusin vain tietää, että Hän kulkisi rinnallani kaiken läpi. Niinpä, ikään kuin lupauksena siitä, pyysin lahjaksi kukan. Taas Jumala tuntui kysyvän: ’Millaisen kukan?’
Silloin tuli mieleeni, että se voisi olla vaikka auringonkukka, koska niitä ei siihen aikaan vuodesta Suomessa paljon näy. Silloin ainakin tietäisin, että kukka todella tulee Jumalalta. Niinpä teimme sopimuksen, että saisin Häneltä auringonkukan synttärilahjaksi.”
Olin Luumäen kirkossa pitämässä Majatalo-iltaa, ja väkeä oli uskaltautunut paikalle ihan kohtuullisesti, vaikka elettiinkin koronasyksyä. Katselin Julia-nimistä iloista nuorta naista, jolta oli pyydetty iltaan pieni puhe. Hän oikein hehkui intoa, mikä oli melkoinen vastakohta maskeissaan ja kaukana toisistaan hiukan pelokkaan näköisenä istuvalle korona-ajan yleisölle.
”Sitten oli synttärien aika, ja meidän perheemme perinteitä noudattaen sain lahjaksi pyykkikorin. Kun avasin kannen, niin arvatkaas, mitä korin pohjalla oli!? Auringonkukka! Ihan tosi! Joku oli nähnyt sen kaupassa ja saanut päähänsä ostaa minulle. Olin aivan innoissani. Ja samaan saumaan meille ’sattui’ vielä soittamaan eräs amerikkalainen ystävämme ja kuullessaan minun synttäreistäni ja matkastani, hän halusi välttämättä maksaa matkani Costa Ricaan! Oli mahtavaa tajuta, että saan kulkea Jumalan suunnitelmissa ja Hän pitää minusta huolen! Hei, ihmiset, näin se Jumala toimii tänäänkin!”
Hyvä, ettei Julia lähtenyt lentoon jo pelkästä innostuksesta, ja olen varma, että seurakunta kuunteli suu auki maskiensa takana. Harvoin tulee ajateltua, että Jumalan johdatus voisi olla niin arkista ja välillä suorastaan hauskaa. Auringonkukka pyykkikorissa kertoo siitä, että Jumalalla on huumorintajua!
Väkisinkin tulee mieleen huikea esimerkki Jumalan huumorista. Tämän tarinan Sofia-niminen kuorolaiseni kertoi kerran EtCeteran kuoroharjoituksissa. Hän on ammatiltaan diakoni ja lauloi kanssamme monta vuotta. Näin hän kertoi:
”Tämä diakonin työ on välillä tosi rankkaa, sillä joudumme kantamaan paljon ihmisten murheita. Olimme sen tähden työkavereina joskus haaveilleet, että voisimme välillä huokaista ja tehdä vaikka yhteisen risteilyn Ruotsiin, mutta idea oli aina kaatunut rahanpuutteeseen. Jokin aika sitten olin työni puolesta mielenterveysmessuilla hoitamassa seurakunnan esittelypöytää, kun messujen järjestäjä tuli jossakin vaiheessa yllättäen juttelemaan. Hän halusi pyytää anteeksi sitä, että yhden asiakkaan koira oli kuulemma käynyt tarpeillaan seurakunnan pöydän luona. Vaikka emme moista olleet edes huomanneet, hän työnsi käteeni kuin anteeksipyyntönä paksun kirjekuoren. Kun avasin kuoren, sisältä paljastui kymmenen Ruotsin-risteilyä! Se oli suoranainen rukousvastaus, ja olimme siitä aivan onnessamme. Saimme kuin saimmekin diakoniporukalla tehtyä matkan Tukholmaan. Matka tuli todella tarpeeseen.
Eikä siinä vielä kaikki! Matkalla keskustelimme paljon siitä, kuinka hienoa olisi saada tehdä tällainen reissu jatkossa uudestaankin. Paluumatkalla oli laivassa arvonta, johon sai osallistua jokainen, joka ostaa tietynlaisen drinkin. Minä en tuollaisia koskenkorvalla terästettyjä juomia harrasta, mutta tuon arvonnan innostamana työkaverit saivat minutkin lopulta ostamaan sellaisen. Niinhän siinä kävi, että minä voitin arvonnan, ja palkintona oli — yllätys, yllätys — neljä Ruotsin-matkaa, joiden liput olivat voimassa vuoden.”
Nauroimme silmät kyynelissä Sofian tarinalle. Tuli väkisinkin mieleen, että jos Jumala kerran voi käyttää tarkoituksiinsa koiranjätöksiä tai koskenkorvaa, niin ehkä Hän voi käyttää meitäkin, vaikka olisimme minkälaisia aaseja tahansa!
Tällaisia Jumalan hiljaista ja usein kovin arkisia silmäniskuja on tullut paljon. Yhden keikan jälkeen tuli juttusilleni pariskunta ihan täpinöissään. Heille oli tapahtunut jotakin sellaista, josta rouva halusi välttämättä kertoa minulle:
”Olimme Exitin konsertissa, ja sinun puheesi kolahti lujaa. Rohkaisit jättämään kaiken Jumalalle. Me olimme juuri saaneet perinnöksi omakotitalon ja pähkäilimme kovasti, mitä teemme, myymmekö sen vai remontoimme ja muutamme siihen asumaan. Puheesi rohkaisemana jätimme senkin asian Jumalalle ja lupasimme, että jos tämä nykyinen kerrostaloasuntomme saadaan myytyä jotenkin ’yliluonnollisella’ tavalla, me muutamme.
Heti seuraavana päivänä satuin samaan hissiin jonkun tuntemattoman miehen kanssa, joka esittäytyi kiinteistönvälittäjäksi. Hän kertoi olevansa kiinnostunut tästä talosta ja kysyi, olemmeko harkinneet asunnon myyntiä. Vastasin, että ’jos hinta on kohdallaan, niin mikä ettei’! Parin tunnin päästä mies tuli soittamaan ovikelloa ja toi mukanaan kaksi ostajaehdokasta, joista toinen osti asunnon. Eikö olekin ihmeellistä?”
Voisi kuvitella, että ainakin rukous on niin pyhä toimitus, ettei siihen huumori sovi. Viime vuosina olen oppinut, että sekään ei pidä paikkaansa, sillä Jumala tuntuu kuuntelevan välillä meidän rukouksiammekin ymmärtäväinen pilke silmäkulmassa. Ystäväni Jukka Jämsén hoitelee Majatalo-illoissa rukousosaa, ja hänellä riittää hauskoja esimerkkejä:
”Vähän aikaa sitten olin rukoilemassa yhden kaverin puolesta ja näin kesken rukousta yhtäkkiä silmissäni kuvan perinteisestä ulkokäymälästä, jonka ikkunasta näkyi kaunis maisema. Tuntuihan se vähän hassulta, mutta kerroin kuvasta hänelle ja rohkaisin katsomaan Jumalan maisemia, vaikka oma elämä olisi kuin likainen vessa. Kaveri totesi saman tien: ’Tämä kuva oli selvästi tarkoitettu minulle! Juuri tänään huusin ääneen Jumalalle huoliani, ja arvaas missä! Vessassa! Ja jos rehellisiä ollaan, niin osa siellä käyttämistäni sanoista sopiikin juuri siihen paikkaan!'”
Eiköhän huumorikin ole Jumalan luomistöitä! Hän, joka on luonut kirahvin, norsun ja haitarimusiikin, ei todellakaan voi olla tosikko! Luulen, että välillä Häntä hymyilyttää myös meidän touhuilumme täällä!
