mennessä Jarkko | joulu 5, 2025 | Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
Olympiavoittaja Mika Myllylä kyyristyy, puristaa sauvojaan ja keskittyy niin kuin tuhannet kerrat ennenkin. Adrenaliini virtaa ja sydän hakkaa. Katsomo hiljenee ja odottaa. Kun lähtölaukaus kajahtaa, Mika työntää itsensä vauhtiin kohti ensimmäistä mutkaa. Yleisö pauhaa ja taputtaa, kun koko kansan urheilusankari lykkii itseään eteenpäin tuttuun tyyliinsä. Tätä on harjoiteltu ladulla ja Haapajärven Tervanevalla, tämän hän osaa vaikka unissaan. Kuuluttaja huutaa kurkku suorana: vielä viimeinen nousu, ja voittaja on maalissa. Niin kuin tuhannet kerrat ennenkin.
Nämä tunnelmat saattaisivat olla vaikka Naganon Olympialaisista, mutta nyt oltiinkin Riihimäen Urheilutalolla, ja oli kevät 2003. Tällä kertaa Mikalla oli allaan rullasukset, latu kiersi yleisön keskellä ja maalina oli esiintymislava, jonne oli tehty pieni ramppi. Tämä oli varmasti historian lyhin sprinttihiihto, ehkä noin 100 metriä. Oli menossa Big Light -tapahtuma, jonne Mika oli kutsuttu vieraaksi. Hiihtokisaan hänet haastoi kuoromme paras hiihtäjä Philippe, joka kuitenkin hävisi mestarille, tosin vain kunnioitettavat neljä sekuntia. Yleisöä oli halli täynnä, joten ääntä ja riemua riitti melkein kuin Naganossa.
Minä olen ollut melkoinen urheiluhullu jo pienestä pojasta saakka. Kun asuimme Afrikassa, isä tilasi minulle Suomen Urheilulehden, joka luettiin tarkasti, vaikka se tuli aina kuukauden myöhässä. Yksi suosikkikirjojani Ambomaalla oli Suomen urheilun tähtihetkiä, jonka sivuilta ahmin ”Haku-Veikko” Hakulisen ja ”Susi-Kalle” Oikaraisen sankaritekoja, vaikka tuskin edes tiesin, mitä hiihtäminen on. Välillä kuvittelin itseni Paavo Nurmeksi ja juoksin pitkiä lenkkejä, kunnes polvet tekivät tenän. Isä hankki jostain keihäänkin, jota heittelin Tshandin lähetysaseman takapihalla palmujen katveessa melkein kuin itse Jorma Kinnunen.
Urheiluhulluus jatkui myöhemmin Suomessakin, tosin vähän lievempänä, sillä musiikki vei miehen mennessään. Luistimet vedin jalkaani ensimmäisen kerran 11-vuotiaana ja salaa kenenkään näkemättä kävin harjoittelemassa luistelukentällä, kun valot olivat sammuneet. Myöhemmin aikuisena opettelin myös hiihtämään, ja jossakin vaiheessa lykin ”pertsaa” mielestäni melko hyvinkin. Totuus kuitenkin paljastui viimeistään sillä lenkillä, kun luulin jo pitäväni aikamoista vauhtia, kunnes joku naapurin mummo sujutteli ohi tuosta vaan. Tussahdin vielä nokilleni, kun yritin lähteä peesaamaan. Ymmärsin, että hiihto ei ole minun lajini, ja siirryin suosiolla penkkiurheilun puolelle.
Mika Myllylästä tuli minulle yksi kaikkien aikojen hiihtosankareista, ja seurasin televisiosta kaikki mahdolliset kilpailut, joissa hän oli mukana. Elin täysillä mukana Naganon lisäksi Lillehammerit, Trondheimit, Ramsaut ja mitä muita niitä olikaan ja nautin Mikan jokaisesta mitalista niin kuin moni muukin suomalainen. Hänessä oli kaikki se, mitä kansa sankarilta odottaa.
Sitten tuli vuoden 2001 Lahden dopingskandaali, ja tuntui kuin koko maailma olisi kaatunut. Olin varmasti monta päivää aivan rikki. Kirjoitin silloin päiväkirjaani:
Voi surkeuksien surkeus!! Nyt se on sitten tosiasia eli Suomen ja koko maailman ehkä kaikkien aikojen dopingskandaali! Se oli varsinainen sokki koko kansalle, sillä kiinni jääneissä oli sellaisia, joista ei ikinä olisi uskonut! Erityisesti harmittaa Mika Myllylä, joka takuulla olisi pärjännyt ilman pisaraakaan hemohessejä. Miehellä on vielä kristityn ihmisen maine. Voi Mika, minkä teit! Niinpä niin, puhtoinen meistä ei ole kukaan, mutta harmittaa niin vietävästi. Onhan se hassua, kuinka tuollaisesta voi melkein mielenrauha mennä, viime yönäkin heräsin ja valvoin tuntitolkulla, kun päässä vain pyöri tämä doping…
Kun skandaalista oli mennyt muutama päivä, minua alkoi harmittaa median ajojahti, jossa melkein ihmisarvokin vietiin näiltä dopingista kärähtäneiltä. Iltapäivälehtien lööpit tuntuivat tosi tekopyhiltä ja armottomilta. Sain jostakin päähäni lähettää Mikalle silloisen uusimman levyni Puolimatkan Majatalo. Kirjoitin saatteeksi pari rohkaisevaa sanaa, toivotin siunausta ja kävelin postiin. Ei minulla ollut osoitetta, joten kirjoitin vain paketin päälle: Mika Myllylä, Haapajärvi.
Ensimmäisen kerran tapasin Mikan keväällä 2002 Haapajärven kirkossa EtCetera-kuoron konsertissa, jonne hän oli lupautunut mukaan. Erityisesti mieltäni lämmitti se, että hän oli kertonut kirkkoherralle olevansa ”Simojoen musiikin ystävä”, oli kuulemma saanut minun levyni ja kuunnellutkin sen. Mika osoittautui mukavaksi mieheksi, herkäksi ja jopa vähän hauraaksikin. Hän tuli keikallekin hieman arastellen, sillä edellisestä kirkkoesiintymisestä oli tullut sen verran ilkeää lehtikirjoittelua. Onneksi uskalsi kuitenkin mukaan.
Erityisesti Mika hämmästeli meidän kuoromme iloista meininkiä ja lämmintä henkeä, ”joka oli tullut vastaan jo sakastissa”, niin kuin hän sanoi. Tämä oli hänelle uutta. Puheessaan Mika puhui ystävyydestä ja ihmetteli sitä, että kovin monet kristityt olivat muistaneet häntä tämän vaikean vuoden aikana. Sakastissa keskustelimme yllättävän avoimesti, ja hän kertoi joka päivä rukoilevansa, että Jumala näyttäisi hänelle oikean suunnan ja tien.
Seuraavan kerran törmäsimme vasta sitten Riihimäellä, mutta muutaman kertaa sen vuoden aikana myös soittelimme ja keskustelimme välillä pitkäänkin. Juttelimme sekä urheilusta, mediasta ja hengellisistä asioista että hänen tulevaisuudensuunnitelmistaan. Lupasin auttaa, jos vain jossakin voin. En ehkä uskalla sanoa, että meistä tuli läheisiä ystäviä, mutta kun nyt vuosien jälkeen kaivoin esille Mikan kirjan Riisuttu mestari, huomasin, että omistuskirjoitukseksi oli kirjoitettu Ystävälleni Pekalle. Se tuntuu yhä hyvältä.
Mikan lähtö tuli yllättäen. Yhteydenpitomme hiipui, ja kun tieto hänen kuolemastaan tuli, moitin pitkään itseäni siitä, etten ollut osannut auttaa enempää. Miksen tajunnut edes soittaa? Mikan kautta ymmärsin, kuinka julmaa julkisuus voi olla ja kuinka järkyttävän paineen alle ihminen voi joutua kansakunnan kaapin päällä ja julkisuuden armottomassa valokeilassa. Ymmärsin, kuinka hauras voi sankarikin olla.
Mika lopetti puheensa Riihimäen Urheiluhallissa lauseeseen, jota en unohda:
”Olen löytänyt palkintopallin, jossa annetaan vain kultaa kaikille haluaville!”
Mika on maalissa voittajana.
mennessä Jarkko | marras 28, 2025 | Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
”Tää on mulle niitä käänteentekeviä lauluja. Vankilakirkossa purin hammasta aina kun tämä biisi soi, mutt sitten lopulta tuli kyyneleet läpi. Tää oli sellainen murtava laulu…”
Pysähdyin kuuntelemaan tuota Radio Dein ohjelmaa, jossa vieraana oli Jussi Taipale, pitkän ja vaikuttavan ”uran” Suomen vankiloissa tehnyt kaveri. Kerran olimme tavanneetkin yhteisellä keikalla Ähtärin kirkossa, mutta hänen tarinaansa en ollut kuitenkaan sen tarkemmin kuullut. Sen sijaan kuulin keikalla todella hienoja lauluja, joita Jussi esitti karhealla äänellään. Jotakin oli tapahtunut, huumeet olivat vaihtuneet kitaraan.
Jussi kertoi risaisesta lapsuudestaan. Hänet otettiin huostaan, kun hän oili seitsenvuotias eikä alkoholistiäiti kyennyt hoitamaan lastaan, ja 15-vuotiaana hänet siirrettiin poikakotiin. Kun hän pääsi sieltä, olivat huumeet jo hiipineet nuoren miehen elämään, ja ensimmäinen vankilakeikka oli edessä. Jussi on viettänyt telkien takana yhteensä lähes viisitoista vuotta. Viimeinen tuomio tuli osallistumisesta pahoinpitelyyn, jonka uhri menehtyi. Tuo viimeinen ”kakku” oli Dein ohjelmaa tehtäessä vielä kesken, mutta sisäisesti hän oli vapaa mies, sen kuuli joka sanasta.
Kesken haastattelun soitettiin Jussin toiveesta laulu Hymni. Oli liikuttavaa kuulla, kun hän kertoi, mitä se hänelle merkitsi:
”Mä kuulin sen laulun ensimmäisen kerran vankilan kirkossa. Mä olin silloin niin rikki ja valmis jo luovuttamaan. Oli tavattoman vaikeaa sanoa Jumalalle, että tässä mä olen, saat kaiken. Ajattelin, että se olisi sosiaalinen itsemurha, jätkät nauraa, jos rupeen vollottamaan. Tämä laulu oli yksi niistä lauluista, jotka osui aina jotenkin kohdalle, sen kautta tuli kaikki se, mitä mä tarvitsin. Kerran se sitten tuli taas, ja sillon mä ajattelin, että ihan sama, antaa mennä, ota Jeesus koko roska. Siitä se lähti.”
Jussin tarinasta tuli jotenkin sanaton olo. Ymmärrän täysin, että yksi laulu ei ketään pelasta, mutta jos se yksi laulu saa olla edes jotenkin mukana tuollaisessa ihmeessä, ei lauluntekijä voi enempää pyytää. Jumalan kädessä alkaa savikin elää.
Nykyään Jussi käy töissä, opiskelee ja tekee uusia laulujaan. Elämään on tullut vaimo, ja välit lastenkin kanssa ovat kunnossa, kun ”niiden ei enää tarvitse pelätä isän sekoiluja”, kuten mies asian ilmaisi. Tyttären kanssa on pidetty jo yhteinen keikkakin. Jokin rikki mennyt on eheytynyt.
Jussin tarina vei ajatukseni vuosien taakse hetkeen, jolloin Hymni syntyi. Se on yksi niistä lauluista, jotka vain tulivat. Yleensä joudun tekemään laulujen hyväksi töitä viikkotolkulla, välillä jopa kuukausia tai vuosia, mutta tämä laulu annettiin.
Olin juuri palannut pitkältä keikalta, keli oli huono, ja vaimoni oli selvästi hermoillut, miten mies selviää kotiin. Vakuutin hänelle, että ihan turhaa on moinen huoli, kyllä minä aina kotiin selviän, mutta asia jäi silti vaivaamaan. Mitä jos jotakin tapahtuisi enkä enää palaisi? Entä jos olisi aika tehdä viimeinen laulu? Rupesin miettimään, millainen siitä tulisi. Tartuin kitaraan, ja syntyi Hymni, se viimeinen laulu. Laulu, josta on riisuttu kaikki turha pois.
Terve, Pekka, pitkästä aikaa! Oli ihan pakko kirjoittaa sinulle, sillä sinä pysäytit minut tänään kesken keikkareissun! Radiosta alkoi yllättäen soida laulu nimeltä ”Hymni”. En ollut kuullut sitä koskaan, mutta se kolahti niin, että minun piti pysäyttää auto ja jäädä bussipysäkille itkemään. Jotenkin se meni tuonne soittajan sieluun ja osui arkaan paikkaan. Ajattelin vaan kiittää, että tuollaisen laulun olet tehnyt.
Olin ihan äimänä, kun tällainen viesti napsahti kännykkään vanhalta savolaiselta ystävältäni ja soittokaveriltani Juusolta. Emme tosiaan olleet nähneet varmaankaan vuosiin ja muutenkin vaikutamme nykyisin vähän eri musiikkipiireissä.
Myöhemmin pirautin Juusolle, ja puhuimme tuosta viestistä, muttei hän oikein osannut sen enempää selittää, mitä hänelle tapahtui. Hän arveli, että isän äskettäinen kuolema oli herkistänyt mieltä. Laulu osui kuitenkin oikeaan aikaan, oikeaan autoon ja oikeaan mieheen.
Myöhemmin Juuso puolestaan lähetti minulle kuultavaksi ”kyynelten messun”, kauniita ja herkkiä lauluja särkyneille sieluille. Jotenkin kai löysimme taas toisemme.
Tuosta ”viimeisestä laulusta” on vuosien varrella todella tullutkin viimeinen laulu, se, jolla lopetan monet konsertit. Jostakin syystä se koskettaa kuulijaa syvemmältä kuin moni muu kappale. Tuntuu, että monet oikein odottavat sitä.
Tällainen riemastuttava palaute hartaasta laulusta tipahti yhtenä päivänä sähköpostiin ja kaiken lisäksi Laitilan murteella:
Ilose ja kiitollise terveise täält ruahonjuuritasolt Laitlast!!! Lämpimä kiitokse eiläehtosest konsertist Miatoste kirkos, se ol tosi miälenkiintone, puhutteleva ja koskettava tilasuus, olis halunnu kuulustel kauemminki, mut aika men nii noppiast hyväs seuras, kute tiädetä.
Mä ajtteli matkal, et jos näe su enne alkku, ni pyytäissi nöyräste su laulama ”sama vanha ristinpuu, kaiken ylle kaareutuu…” Se kappale kosketta ja liikutta munt tosi syvält. Se o nii kaunis, ihana ja lohduttava, se sisältä evankeliumin, sä ole osannu sanoiks ja säveliks muakat uskomattoma kauni teokse!!! En saanu tilasuut pyyttä tota kappalet. Odoti koko ehto, et jos sä pyydä yleisö esittämä toivomukse, ni mä olsi kärppän hihkassu ton toiveeks! Rukoilin ehto aikan mont piänt pyynttö Jeesuksel, et Hän sais sun laulama toin kappaleen. Ehto lähen loppuas ja sä pidi jännitykses mun, toivoin ja toivoin tosi kovaste hilja miälesän…
Ku sä sanosi laulavas viimeseks kappale, jost o tullu iha ”must” sun tilasuuksis, ni sillo mun jännitys kasvo yhä. Ku sä viimenki aloti näppäilemä kitaratas, ni ensmäise 5 sointtu paljastiva mul, et sä esitä sen ihana laulu, jota odoti ja toivosi ja rukoili!!! En tiär näysik se mun päält, mite syvält se laulu kosket munt, mul vuata kyynele ain ja joka paikas, misä mä kuule sen ”sama vanha ristinpuu…” Se tuntu kertova just munst itest…
Enhän minä tuosta varmaan puoliakaan ymmärtänyt, mutta veikkaan, että Jumala kyllä ymmärtää myös Laitilan murretta. Se riittää.20
mennessä Jarkko | marras 14, 2025 | Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
Olimme perheenä lähdössä lomareissulle Eurooppaan. Matkalla Turun satamaan tarkastimme liput ja tajusimme yhtäkkiä kaamean mokan: Minkäänlaista autopaikkaa ei ollut varattu lippuihin! Soittelimme saman tien laivayhtiölle, muttei yhtään paikkaa ollut enää vapaana. Ei auttanut muu kuin vain mennä satamaan ja toivoa parasta. Lapset lähettelivät ystävilleen tekstareita, joissa pyysivät rukousta, että autolle löytyisi paikka. Kun odottelimme apeina toivottoman pitkässä jonossa, joku aukaisi radion, ja sieltä alkoi soida ”Kyllä Jumala huolen pitää hulluistaan…” Ilmapiiri muuttui autossa saman tien, ja alkoi iloinen odotus. Meidän automme oli lopulta toiseksi viimeinen, joka laivaan mahtui.
Tällaiset viestit ovat aivan ihania! Laulu, joka on tehty täysin eri tilanteessa ja eri ihmisille, löytää tiensä toiseen tilanteeseen ja toisten ihmisten luo. Laulun tarina ja sanoma saa loputtomasti uusia merkityksiä. Alun perin tein tämän Jumalan hullut -kappaleen vanhalle ystävälleni, jonka tapasin vuosien jälkeen, mutta nyt sen tehtävä olikin rohkaista näitä ihmisiä tukalassa tilanteessa. Jumala pitää huolen hulluistaan.
Korvani oli hyvin sairas ja kärsin kammottavasta tasapainohäiriöstä. En ole koskaan kokenut mitään yhtä pelottavaa. Eräänä päivänä menin kylpyhuoneeseen seiniin nojaten, todella pahoinvoivana. Yhtäkkiä huoneen valaisi kirkas mutta lämmin valo, ja kuulin ”Herra kädelläsi” -laulun. Tunne oli niin uskomaton, etten osaa sitä selittää. Silloin tunsin, että selviän. En ole kertonut tästä kenellekään, olen vain yrittänyt järjellä selvittää, mistä moinen johtui. Tunnen vahvasti, että Jumala puhuu laulujen kautta, mutta en ymmärrä, miten se tapahtuu.
Miten se tapahtuu? En ymmärrä minäkään, mutta kristittynä eläminen on sitä, että Jumalan todellisuus on meidän arjessamme. Ei meidän kaikkea tarvitsekaan ymmärtää. Voimme vain ottaa vastaan! Jumala toimii suvereenisti, meiltä kysymättä. Muistan, että tämä laulu syntyi, kun olin nuori opiskelija. Olin jo heittämäisilläni sävelen roskikseen, koska en ollut tyytyväinen siihen, mutta onneksi se ei päätynyt sinne, sillä Jumalalla oli muita suunnitelmia. Sitä paitsi runoilija Anna-Mari Kaskisella oli minun tietämättäni säveleen sopiva runo jo valmiiksi kirjoitettuna!
Konsertti päättyi ”Lähde”-lauluun, ja ihmiset tekivät jo lähtöä, kun yhtäkkiä tuntematon nainen nousi lavalle ja alkoi puhua. Hän kertoi, mitä tapahtui tämän saman laulun aikana joitakin vuosia aikaisemmin. Kyseinen nainen oli istunut hengellisessä tilaisuudessa sairaan tyttärensä kanssa, joka oli kärsinyt 12 vuotta niin kovista kipuista, että koko keho oli käpristynyt koukkuun. Siihenkään kokoukseen hän ei aluksi ollut kipujensa vuoksi halunnut edes lähteä. Kun tilaisuudessa sitten esitettiin tuo laulu, jotakin ihmeellistä tapahtui. Tytär oli sanonut äidilleen: ”Katso, äiti! Huomaatko jotakin uutta? Minun olkapääni oikaistuivat tuon laulun aikana!”
Lähde-laulu syntyi keitaalla keskellä kuumaa autiomaata Israelissa. Minuun teki valtavan vaikutuksen se, että vesi muuttaa kuuman hiekan puutarhaksi. Vesi merkitsee siellä elämää. Jeesus kutsui janoiset luokseen ja lupasi antaa elävää vettä, jota juotuaan kukaan ei enää janoa. Jeesus merkitsee elämää. Tämä nuori tyttö sai maistaa sitä vettä!
Hei, Pekka! Eilen aamuyöllä heräsin unesta ja kuulin mielessäni seuraavat laulun sanat: ”Anna sävelen soida – – herätä kuuroja, mykkiä.” Tajusin heti, että se on sinun ja Anna-Mari Kaskisen biisi nimeltä Elämän sävel, vaikka en ole kuullut sitä vuosikausiin. Uskon, että se oli Jumalan suoraa puhetta minulle. Olen nimittäin viime aikoina kamppaillut pianistinkutsuni kanssa. Tilanne on kuitenkin se, että olen toiselta koulutukseltani insinööri ja teen kokoaikaista ansiotyötä ihan muulla rintamalla. Ja kärvistelen kutsuni ja sen kanssa, että ei meinaa aika ja jaksaminen riittää enää musiikkiin ja kutsuni toteuttamiseen täysipainoisesti. Olen pyytänyt Jumalalta kutsuni vahvistamista suoraan minulle. Ja tässä se nyt tuli. Halleluja — kiitos Jumalalle!
Tämä Elämän sävel -kappale on joskus 1980-luvulla tehty vanha laulu, jota ei ymmärtääkseni ole koskaan julkaistu levyllä. Minä en ainakaan ole julkaissut. Hyvä, että sen edes muistin, en ainakaan ole laulanut sitä vuosikausiin. Ehkä laulu tehtiin silloin kauan sitten sen takia, että yksi ihminen löytäisi rohkaisun ja vahvistuksen kutsulleen! Se olisi jo hyvä syy tehdä laulu!
Minulla oli vakituinen työ traktoritehtaassa, kohtuullisen hyvä palkka ja säännöllinen työaika. Silmiini osui ilmoitus nuorisotyönohjaajan paikasta Enontekiöllä, siis 770 kilometrin päässä kotoa. Olin itsekseni rukoillut, että saisin joskus tehdä hengellistä työtä Lapissa, ja nyt tuli tuollainen paikka hakuun. Keskustelimme perheenä asiasta, ja olin jo luopumassa koko ajatuksesta. Eihän minulla ole edes pätevyyttä kyseiseen tehtävään. En kuitenkaan saanut rauhaa. Rukoilin tilanteeseen johdatusta ja viisautta.
Kun sitten olimme eräässä tilaisuudessa, rukoilin hiljaa penkissä istuessani ja pyörittelin tätä asiaa. Sitten mielessäni alkoi soida ”Muutoksen aika”. Silloin päätin, että lähetän hakemuksen ja heitän pallon Jumalalle. Jos Hän tahtoo, että lähden, Hän kyllä antaa sen, mikä puuttuu. Aprillipäivänä aloitin työt, ja on ollut aivan huikeaa kokea ja elää tätä Jumalan huolenpitoa ja johdatusta. Lävitse kaiken Hän on meitä todella vienyt. On ollut ihanaa havahtua uskon todellisuuteen.
Olen iloinen, että juuri tästä laulusta on tullut monelle tärkeä elämän muutoskohdissa. Laulu syntyi vuosituhannen vaihteessa, kun kaikkia jännitti, mitä uusi millenium tuo tullessaan. Samalla mietin Anna-Marin kanssa kaikkia vuosia, joina olemme tehneet yhteisiä lauluja. Se oli ainakin tullut selväksi, että mikään ei ole elämässä yhtä varmaa kuin muutos, paitsi se, että Jumala ei muutu! Siitä on hyvä pitää kiinni.
Jos kysyt minulta, mistä löytyy yhä intoa tehdä lauluja, ymmärrät ehkä nyt. Tässä oli jo viisi hyvää syytä!
mennessä Jarkko | marras 1, 2025 | Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
”Tein ensimmäisen murtoni 16-vuotiaana. Tiesin kyllä, että se on väärin ja pelkäsin, mutta huonot kaverit olivat saaneet minut koukkuun. Siitä alkoi jyrkkä alamäki, ja pian minun tililläni oli rikoksia ympäri maata. Jouduin jo alaikäisenä oikeuteen ja sain kahden ja puolen vuoden tuomion. Se oli minun ’pääsylippuni’ Unkarin vankilamaailmaan. Jäin noidankehään, josta ei ollut ulospääsyä ja tuhlasin 30 vuotta elämästäni rangaistuslaitoksissa. Viimeisin tuomio oli 22 vuotta aseellisesta ryöstöstä. Kuulostaa kauhealta, mutta minä olen sen kaiken kokenut.”
Unkarilainen ystäväni Csaba kehotti minua katsomaan netistä Lajos Boross -nimisen entisen rikollisen haastattelun. Kävin katsomassa ja sain kuulla hurjan selviytymistarinan Unkarin vankiloiden muurien takaa. Aivan tavallisen tuntuinen kaveri kertoi elämänsä suurimmasta löydöstä, kun hän rankkojen vaiheiden jälkeen tuli vankilassa herätykseen ja kohtasi Jeesuksen. Kaiken keskellä oli kuulemma yksi laulu tullut erityisen rakkaaksi.
”Äitini oli vaikea hyväksyä sitä, että pojasta oli tullut rikollinen, ja siksi hänelle oli hieno uutinen, kun tulin uskoon ja elämäni muuttui. Äiti oli katolilainen, jolla oli tapana käydä kirkossa silloin tällöin, mutta pojan muutoksen myötä hänkin löysi uskon aivan uudella tavalla. Isäpuoltani ei uskonto voinut vähempää kiinnostaa, ja yleensä hän jäi odottamaan kirkon ulkopuolelle messun loppumista. Kun äiti ja isäpuoli taas kerran tulivat vierailulle vankilaan, soitin ja lauloin heille tapani mukaan. Lauloin parhaillaan kaikkien tuntemaa hengellistä laulua Atyám két kezedben, kun satuin vilkaisemaan isäpuoltani ja yllätyksekseni näin, että hänkin lauloi mukana ääneen lasin takana. Silloin tajusin, että jos se mies osaa tämän laulun, hänkin on varmasti tullut uskoon!”
Kun Lajos oli kertonut tämän, videolla näytettiin jotakin, joka sai kylmät väreet juoksemaan selässäni. Kuva siirtyi tilaisuuteen, jossa karun näköiset vangit harmaissa vaatteissaan laulavat kyyneleet silmissä juuri Lajosin mainitsemaa laulua. Saman tien tunnistin kappaleen: kyseessä oli unkarinkielinen versio laulusta Onneni on olla Herraa lähellä! En voinut kuin liikuttuneena katsoa ja kuunnella.
Tiesin kyllä, että laulu käännettiin unkariksi jo joskus 1980-luvun alkuvuosina ja että sitä käytettiin ainakin luterilaisissa seurakunnissa. Tuntui kuitenkin uskomattomalta, että nyt, neljäkymmentä vuotta myöhemmin saan nähdä, kuinka sitä lauletaan yhä suurella tunteella unkarilaisen vankilan paksujen muurien sisällä! Olin sanaton.
Kysyin ystävältäni Csabalta, löytäisikö hän internetin kautta Lajos Borossin, sillä olisi hienoa päästä tutustumaan paremmin mieheen ja hänen tarinaansa. Pari viikkoa myöhemmin kuulin, että Lajos oli löytynyt ja että hän oli ilahtunut saadessaan terveiset Atyám két kezedben -laulun säveltäjältä kaukaa Suomesta. Kuulimme häneltä, että tätä suomalaista laulua lauletaan nykyään Unkarin kaikissa kirkoissa ja että se on yhä todella tärkeä laulu myös hänelle itselleen. Hän kertoi meille vielä lisää elämästään.
”Minun elämäni suurin muutos alkoi siitä, kun sain siirron Vácin vankilaan ja pääsin töihin ompelimoon. Ajatusmaailmani ja tapani olivat ennallaan, olin ketjupolttaja, käytin lääkkeitä enkä uskonut mihinkään. Siellä törmäsin kuitenkin vankiin, joka todisti muille Jeesuksesta. Olin utelias ja ihmettelin, onko hän hullu, vai puhuuko hän totta. Kun keskustelin hänen kanssaan, tajusin, että hänellä on jotakin, mitä minulla ei ollut: hän tunsi Jumalan. Silloin ymmärsin, että olen syntinen ihminen, jonka koko elämä sylkee Jumalaa kasvoihin. Pyysin syntejäni anteeksi. Se rukous tunki läpi Vácin vankilan muurien, sain aloittaa alusta, ja Jeesus antoi minulle uuden sydämen.
Vasta uskoontulleena osallistuin stilaisuuteen, jota baptistit tulivat pitämään vankilaan. He puhuivat ja lauloivat meille punakantisesta laulukirjastaan, ja silloin kuulin ensimmäisen kerran laulun nimeltä Atyám két kezedben. Se vaikutti minuun syvästi, sillä se kertoi kaiken oleellisen siitä, mitä Jeesus on minun vuokseni tehnyt. Se onkin ensimmäisiä hengellisiä lauluja, jotka opin.”
Lajos rupesi lukemaan Raamattua ja hengellisiä kirjoja, opetteli soittamaan, kirjoitti omiakin lauluja ja kertoi innokkaasti uskostaan muille. Vácin vankilassa alkoi tapahtua hämmästyttäviä asioita. Hän sai luvan kokoontua muutaman ystävänsä kanssa pitämään raamattupiiriä pari kertaa viikossa. Vanginvartijat tunnustivat myöhemmin olleensa varmoja, että pian moinen uskonnollinen ”hömpötys” menisi ohi. Niin ei käynyt, vaan pieni raamattupiiri alkoi kasvaa, ja viidessä vuodessa siinä oli mukana jo sata miestä, mikä oli kymmenen prosenttia koko vankilan asukasmäärästä. Kaltereiden taakse oli syntynyt seurakunta. Se oli suoranainen ihme, joka vaikutti koko laitoksen ilmapiiriin.
Lajos pääsi välillä puhumaan myös vankilan ulkopuolelle. Siitä seurasi lisää ihmeitä, sillä Vácin uskoon tulleet vangit lähtivät porukalla viemään evankeliumin sanomaa muihinkin Unkarin vankiloihin. Lajos kertoi, että heidät lastattiin aina soittimiensa kanssa vankilan kuorma-autoihin, ja viranomaiset itse veivät heidät keikoille ympäri maata. Joka paikassa vangit tuotiin kulttuurisaliin kuuntelemaan, kun Lajos ja kumppanit lauloivat ja todistivat Jeesuksesta ja siitä muutoksesta, joka oli tapahtunut heidän elämässään. Atyám két kezedben -laulu esitettiin niillä reissuilla kuulemma jokaisessa tilaisuudessa.
Tänään Lajos on vihdoin vapaa mies. Hän on istunut kakkunsa ja voi katsoa taaksepäin elämäänsä kaltereiden takana:
”Vankila on paikka, jossa on polttava tarve evankeliumille. Se on kuin pikkukylä, jossa kaikki tuntevat toisensa, ja jos joku syttyy, valo näkyy kaikkialle. Paholaisen suurin ansa on se, ettei se koskaan näytä, mihin asiat johtavat. Yhtäkkiä vain huomaat olevasi kahleissa. Niistä ei vapauta kukaan muu kuin Jeesus. Hänen kanssaan voi vankilassakin olla vapaa!”
Kun mieheltä kysyttiin, mitä hän näkee olevan edessäpäin, hän vastasi:
”Se, että olen kristitty, on elämäntapa. Kerron Jeesuksesta, vaikken enää olekaan vankilassa. Ja kun minua pyydetään laulamaan, laulan lähes aina myös laulun Atyám két kezedben!”
Lopuksi hän hymyili ja sanoi silmät loistaen:
”Dicsőség legyen Istennek!” (Kunnia Jumalalle!)
mennessä Jarkko | loka 13, 2025 | Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
Hei! Synttärit on juhlittu, ja rahaa tuli 2500 e. Keräsin ne farsinkielisen kristillisen musiikin tuottamiseen. Rahat on tallessa, kunnes ilmoitat, mihin niitä voi toimittaa.
Hyvää syksyä!
tv Tarja
Olin aivan ihmeissäni, kun luin tuon Oulusta lähetetyn viestin. Harvoin joku lähettää rahaa ja vielä tuollaista summaa. Muistan kyllä, kun keikan jälkeen juttelin Tuiran kirkossa tämän kyseisen Tarjan kanssa. Minulla oli myynnissä arabiankielistä levyä, mutta Tarja olisi halunnut ostaa jotain afgaaneille, joiden kanssa hän teki työtä. Afgaanit eivät ymmärrä arabiaa, sillä he puhuvat daria, joka puolestaan on hyvin lähellä Iranin kieltä farsia. Minun oli Tarjalle kuitenkin myytävä sitä ikävää ”eioota”, sillä mitään darin- tai farsinkielistä ei ollut tarjota. Selitin hänelle, että sellaiseen projektiin tarvitaan hyvä kääntäjä, muusikot ja rahaa eikä minulla nyt löydy mitään niistä.
Sitten tuli tämä sähköposti. Oulun diakoni oli pannut töpinäksi. Rahasta se ei ainakaan jäisi kiinni. Niin alkoivat pyörät pyöriä, ensin löytyi Ruotsista iranilainen laulujen kääntäjä ja lopulta Kaliforniasta muusikko nimeltä Gilbert Hovsepian, joka lupasi tarttua projektiin. En tiennyt mitään tästä kaverista ja kävinkin internetissä tutkimassa, millaista musiikkia se mies on tehyt. Vaikutti osaavalta kaverilta. Kummasti vaan ovet aukeavat, kun on aika!
Seuraavana kesänä pidettiinkin juhla, jossa julkaistiin tuo uusi farsinkielinen levy ja niin kauniisti soivat suomalaiset laulut persialaisin maustein. Itsekin lauloin tilaisuudessa yhden laulun farsiksi, mutta epäilen, olisiko kukaan afgaani tai iranilainen ymmärtänyt siitä mitään. Tuntui hyvältä katsoa tuoretta levyä, jonka kannessa Gilbert Hovsepian seisoo iranilaisella torilla. Hän oli ystävineen tehnyt hienoa jälkeä ja yllätti meidät vielä lisäämällä iranilaisia kansansoittimia laulujen lomaan.
Tilaisuuden jälkeen eräs iäkäs mies tuli kysymään minulta:
”Tiedätkö, kuka tämä Gilbert Hovsepian oikeasti on?”
Tunnustin, etten sen enempää tiennyt, jolloin hän työnsi minun käteeni videon nimeltä Huuto Iranista ja käski katsoa. Kotona tein työtä käskettyä ja olin tavattoman vaikuttunut, suorastaan järkyttynyt. Minulle avautui kuin uusi maailma.
Tarina vei Pohjois-Iraniin ja vuoteen 1945, jolloin köyhään Hovsepianin perheeseen syntyi poika, joka sai nimen Haik. Vanhempien erottua poika auttoi äitiään tekemällä töitä kadulla kengänkiillottajana. Kun Haik oli 13-vuotias, hän tutustui Jeesukseen kristityn naapurin kautta ja tuli uskoon. Nuoren miehen palava usko näkyi ja hänen vaikutuksestaan moni muukin löysi Jeesuksen. Haik koki jo nuorena voimakkaasti, että hänen tehtävänsä on viedä evankeliumia omalle kansalleen.
Myöhemmin 22-vuotiaana innokas nuori mies lähti perustamaan seurakuntaa täysin islamilaiselle alueelle, jossa ei ollut lainkaan kristittyjä. Pieni seurakunta syntyi ja alkoi kasvaa, mutta vastustus oli ankaraa. Äärimuslimit uhkasivat usein hänen henkeään, kokouksia keskeytettiin, kiviä heitettiin ikkunoihin ja kerran kirkko yritettiin polttaakin. Moni olisi jo jättänyt työn sikseen, mutta Haik ei antanut periksi.
Sitten tuli vuosi 1979, jolloin islamilainen vallankumous nosti valtaan ajatollah Khomeinin ja maa julistettiin islamilaiseksi tasavallaksi. Siitä seurasi Iranin kirkolle lisääntyvää vainoa ja vaikeuksia, kristittyjä vastaan hyökättiin yhä rajummin, heitä pahoinpideltiin ja useita pappeja tai heidän perheenjäseniään tapettiin.
Noihin aikoihin Haik Hovsepian valittiin edustamaan Iranin kaikkia protestanttisia kristittyjä ja hänestä tuli maan tunnetuin pastori. Hän kiersi paljon eri seurakuntia, rohkaisi kristittyjä ja hänet tunnettiin myös taitavana muusikkona ja laulajana. Haik otti sydämen asiakseen erityisesti kristittyjen ihmisoikeudet, mutta järjesti apua myös pakolaisille ja maanjäristysten uhreille. Maan johtajien silmätikuksi hän joutui silloin, kun uskalsi vastustaa ääneen hallituksen uusia, syrjiviä lakeja. Ne esimerkiksi kielsivät seurakuntia käyttämästä farsin kieltä kokouksissaan ja vaativat, että kaikki jäsenet pitäisi rekisteröidä viranomaisille. Haik ilmoitti, että näitä lakeja kristityt eivät suostu noudattamaan, sillä ”evankeliumi kuuluu jokaiselle, ja kirkkojen ovet ovat auki kaikille”.
Sitten tuli islamista kääntyneen pastori Mehdi Dibajn tapaus. Häntä oli pidetty jo kymmenen vuotta vankilassa syytettynä islamin jättämisestä, kun vuonna 1993 vuoti ulos tieto, että Dibajlle oli kaikessa hiljaisuudessa langetettu kuolemantuomio. Haik Hovsepian nosti asiasta kansainvälisen haloon, minkä seurauksena Iranin johtoon vedottiin Dibajn puolesta ympäri maailmaa aina Yhdysvaltain senaattia myöten. Moni huolestunut ystävä kyllä varoitti vakavasti Haikia leikkimästä tulella:
”Muista, että sinulla on lapsia!”
Siihen rohkea pastori vastasi tyynesti:
”Mehdi Dibajllakin on lapsia!”
Lopulta Iranin ääri-islamilainen hallitus joutui taipumaan ja pastori Mehdi Dibaj vapautettiin. Hinta oli kuitenkin kova, sillä vain kolme päivää tämän jälkeen Haik Hovsepian itse katosi jäljettömiin. Yhdentoista päivän epätietoisuuden jälkeen hänen runneltu ruumiinsa lopulta löytyi tien ojasta rinta täynnä pistohaavoja ja sydän lävistettynä. Hänestä tuli Iranin kirkon historian tunnetuin marttyyri. Hovsepianin perhe joutui pakenemaan maasta Yhdysvaltoihin ja heidän mukanaan lähti perheen kymmenvuotias Gilbert-poika.
Olin sanaton ja liikuttunut. Nyt ymmärsin, kuka on Gilbert Hovsepian. Hän on marttyyrin poika, joka jatkaa työtä rohkean isänsä jalanjäljissä. Ja nyt tämä iranilainen laulaja, suomalaiset laulut ja evankeliumin sanoma yllättäen kohtasivat Kaliforniassa. Siinä jälleen yksi mahdoton yhtälö, joita vain Jumala saa aikaan!
Iranissa on viime vuosina saatu kokea järisyttävänä suuria herätyksiä etenkin nuorten keskuudessa. Tänään siellä mukana soivat myös suomalaiset sävelet.
Jumalan tiet ovat ihmeelliset.
mennessä Jarkko | syys 29, 2025 | Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
Joitakin vuosia sitten sain postista yllätyspaketin, josta löytyi vain yksi kulunut DVD muttei mitään saatekirjettä. Ihmettelin, mistä oli kyse. Ei auttanut kuin istua alas ja katsoa se video. Siinä oli menossa kokous jossain isossa hallissa, joku mies puhui englanniksi, väkeä oli paljon ja eri maiden lippuja heilui siellä täällä. Pian selvisi, että kyseessä oli ilmeisesti lehtimajanjuhlat Jerusalemissa ja että kyseinen puhuja oli nimeltään Jürgen Bühler. Hän kertoi rajun tarinan siitä, kuinka oli sairastunut syöpään ja kuinka heidän perhettään oli Jumala rohkaissut yhden tietyn laulun kautta. Puheensa lopuksi hän pyysi vaimoaan Vesnaa laulamaan sen. Kaunis tummatukkainen nainen astuikin lavalle ja alkoi laulaa:
”Take your shoes off, the ground where you’re standing is holy…”*
Tuntui kuin olisin saanut sähköiskun, sillä tunnistin laulun omakseni! Kohta lavalle astui lisää laulajia, iso bändi liittyi mukaan ja sävelet tuntuivat täyttävän koko valtavan hallin. Istuin vain ja kuuntelin. Ihmettelin, miten tuo riparilla nuorille tehty laulu Pyhän kosketus oli löytänyt tiensä Pyhään maahan! Se hetki oli minulle todella kuin pyhän kosketus.
Sain myöhemmin mahdollisuuden tutustua Bühlerin pariskuntaan. Jürgen osoittautui tunnetun ICEJ-järjestön (International Christian Embassy in Jerusalem, Jerusalemin kansainvälinen kristillinen suurlähetystö) kansainväliseksi johtajaksi, ja Vesna toimi musiikkityössä. Kun sopiva tilaisuus tuli, minun oli ihan pakko kysyä, miten tuo laulu oli tullut heidän elämäänsä.
Vesna kertoi ja vei minut samalla mukanaan hyvin dramaattisiin tapahtumiin.
”Oli marraskuu, kun mieheni palasi työmatkalta Suomesta ja toi minulle levyn, jossa oli kaunis kansi ja nimi Nordic Praise. Odotin jotain outoa tai eksoottista musiikkityyliä, mutta se olikin gospelia, jota rakastan. Pidin lauluista ja laulajista, mutta kun se yksi laulu alkoi soida, kuuntelin melkein hengittämättä, sillä tuntui kuin enkelit olisivat puhuneet minulle. Soitin laulua monille ystävilleni ja se rohkaisi meitä kaikkia juuri siinä tilanteessa. Asumme Israelissa, jossa oli silloin menossa terroriaalto, moni pelkäsi ja rukoili. Tuo laulu tuntui valmistavan minua siihen, että Jumala tulee tekemään jotain aivan erityistä ja aivan pian. En kuitenkaan osannut varautua siihen, mikä perhettämme odotti…”
Pian tämän jälkeen Jürgen joutui lähtemään lääkäriin yllättävän verenvuodon takia. Vanhempia hymyilytti, kun perheen 12-vuotias poika totesi isänsä lähtiessä hyvin dramaattisesti:
”Mikä on ihmisille mahdotonta, on Jumalalle mahdollista!”
Kumpikaan ei ymmärtänyt, miten totta poika puhui, ennen kuin Jürgen soitti pari tuntia myöhemmin. Ääni särkyen mies kertoi, että hänen vatsastaan oli löytynyt erittäin agressiivinen syöpä, jota on lähes mahdoton parantaa.
”Tuntui kuin olisi puukolla lyöty, itketti ja oksetti”, Vesna muisteli. Hän kiirehti sairaalaan, jossa he itkivät, rukoilivat ja soittivat ystävilleen pyytäen esirukousta. Kotimatkalle lähtiessään Vesna vain rukoili hiljaa ja laittoi autossa musiikin soimaan. Levysoittimesta alkoi soida lohduttavasti Nordic Praise -laulut. Hän ei voinut muuta kuin kuunnella kyynelten valuessa pitkin poskia.
Seuraavina viikkoina Bühlerin talossa pidettiin jatkuvia kotikokouksia, joihin osallistui monia vieraita, juutalaisia, arabeja ja muitakin ystäviä. Yhdessä rukoiltiin, laulettiin ja murrettiin leipää. Pelko alkoi vaihtua toivoon, tuntui kuin Pyhä olisi ollut läsnä siinä kodissa. ”Riisu kengät” kaikui kerta toisensa jälkeen.
Saksasta tuli pian toiveita herättävä uutinen, sillä tunnettu kirurgi oli lupautunut leikkaamaan Jürgenin. Loppuun saakka Vesna jaksoi uskoa, että leikkausta ei tarvittaisi, mutta se polku oli kuitenkin kuljettava. Leikkaus kestikin poikkeuksellisen kauan, ja kun Vesna sai vihdoin luvan tulla sairaalaan, hän löysi miehensä koomasta. Operaation aikana oli tapahtunut odottamaton, vakava verenvuoto, jossa käytiin aivan kuoleman porteilla. Tilanne oli hyvin kriittinen, Jürgen joutui hengityskoneeseen, ja hänet vaivutettiin koomaan määräämättömäksi ajaksi.
”Ehkä urani vaikein leikkaus”, oli kirurgikin todennut.
”En koskaan unohda sitä hetkeä, kun näin mieheni. Hän makasi siinä koneiden ja letkujen keskellä, ja hänen ruumiinsa oli turvonnut. Olin sokissa. Epäuskoisena ja henkeä pidätellen kosketin hänen kasvojaan. En edes kyennyt rukoilemaan, olin kuin lapsi pimeässä. En ymmärtänyt. Siinä hetkessä se rakkaaksi tullut laulu tuli mieleeni ja puhui vahvemmin kuin koskaan: Riisu kengät, maa, jolla seisot, on Herran… Jotenkin kaikki yhtäkkiä selkeni. Jumalan pyhyys oli siinä huoneessa, tuntui kuin mieheni olisi ollut se palava pensas, jonka kautta Hän puhui…”
Ja Jumala puhui. Heti hotellihuoneeseen palattuaan Vesna sai tiedon, että Jürgen oli yllättäen alkanut hengittää itse. Aamulla hänet kutsuttiin tapaamaan miestään, joka pystyi jo puhumaan, seuraavana päivänä tämä alkoi harjoitella kävelyä ja viikon kuluttua pääsi sairaalasta. Nopea toipuminen yllätti lääkäritkin, ja pari päivää myöhemmin he olivat jo kotona Israelissa.
”Tuon kokemuksen jälkeen laulu Pyhän kosketus on soinut mielessäni tauotta. Olen oppinut, että kristityn peruselämäntapa on riisua kengät ja seistä Jumalan pyhässä läsnäolossa. Me saamme kopistella arjen huolet kuin pölyt kengistä, antaa Jeesuksen veren puhdistaa joka päivä ja tehdä työtä Jumalan tahtoa etsien ja Hänen ääntään kuunnellen!”
Tämän kaiken jälkeen on tapahtunut paljon. Sain itsekin kutsun vierailla lehtimajanjuhlilla ja jopa laulaakin siellä yhdessä Vesnan ja israelilaisten laulajien kanssa. Vesna meni ystävineen studioon ja nämä tutut suomalaiset laulut saivat kauniin hebreankielisen asun. Koin, että saan tällä tavalla itsekin siunata pyhää maata ja sen asukkaita. Aina kun kuulen Vesnan laulamana sen laulun, kuulen heidän perheensä tarinan: Shal n’alecha, ata oled al admat kodesh…
Jumalan tiet ovat ihmeelliset. Kaikki alkoi siitä, kun pieni laulu syntyi joskus Riihikirkon hämärässä. Se on paikka, jonne tullessaan nuoret ottavat kengät jalastaan. Se on pyhää maata.
