mennessä Pekka Simojoki | maalis 24, 2025 | Ihmejuttuja, Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
Kauhajoen Urheilutalolla oli säpinää. Pohjanmaa oli taas liikkeellä, ja autoja kurvasi pihaan katkeamattomana virtana. Tällä kertaa ei kuitenkaan ollut kyse Kauhajoen Karhujen korismatsista, vaan Exitin konsertista, mutta suuren urheilujuhlan tuntua oli kieltämättä kyllä ilmassa.
Kaikki alkoi olla jo valmista, soundcheck oli tehty, joten eteisaulaan tunkenut yleisö päästettiin vihdoin sisään. Minä olin vielä järjestelemässä levypöytää salin ovensuussa, ja monenlaista tarinaa tuli heitettyä konserttiin saapuvien ihmisten kanssa. Jossakin kohtaa juttusilleni tuli vähän vanhempi mies, jonka koko olemuksesta näkyi, että kovaa työtä oli elämässä tullut tehtyä ja paljon. Hän ei ollut iso korsto, vaan pikemminkin sellainen sitkeä pohjalainen ”äijä”, jolla oli ilmeestä päätellen jotakin tärkeää asiaa. Hän kertoi värikkääseen tyyliinsä jotenkin tähän tapaan:
”Minä olen koko ikäni tehnyt betonihommia, ja pikkuhiljaa on käynyt niin, että taitaa olla betonia koko mieskin sydänjuuria myöten. Nyt Jumala on kuitenkin alkanut tehdä ihmeitään, sillä vähitellen on betoni alkanut murtua ja tiedätkö mitä: se johtuu näistä teidän lauluista! Ne menee betoniin kuin veitsi voihin! Minä olen käskenyt kavereidenkin kuunnella Exitin levyjä, jotta niiltäkin alkaisi betoni ropista lattiaan.”
Sitten kaveri toivotti hyvää konserttia ja lähti etsimään paikkaansa salissa. Katselin hymyillen hänen peräänsä. Tuskin suomalaiselta äijältä voisi parempaa palautetta saada. Tiesin, että ainakin yksi laulu lauletaan tänään tälle betonimiehelle, ja niin me teimmekin ja aloitimme konsertin Damaskoksen tie -kappaleella. Taisi Paavalikin olla melkoinen betoniäijä, ennen kuin hänet pysäytettiin Damaskoksen tiellä, ja betoni alkoi murtua.
Silloin liikahti jotain, pato murtui jossakin,
tuntui niin kuin vedet kirkkaat virtaisivat viimeinkin…
Tuolla betonikaverilla oli sana hallussa, ja hän osasi antaa palautteen hauskaan tyyliin, mutta aika usein miehiltä ovat sanat hukassa ja tunteita on vaikea ilmaista ääneen. Hymyilyttää sekin tekstari, jonka lähetti eräs opettajaystäväni, kun oli keikan jälkeen tavannut tutun kaverin kaupassa. Tämä oli varmaan paras palaute, mitä tuo suomalainen mies pystyi sanomaan:
Sain viereisessä Cittarissa kuulla rehellistä palautetta illasta. Entinen meidän koulun vahtimestari kysyi, olinko kirkossa. Kun vastasin joo, hän totes, että ”perkele, oli hyvä tilaisuus”!
Välillä tuntuu siltä, että meille miehille on kovin usein valettu betonikuoret, joita on vaikea saada rikki. Johtuuko se siitä, että sisältä mieskin on kuitenkin herkkä ja pehmeä, ja häntä pitää suojella sitäkin paksummalla kuorella. Kyyneleet eivät helposti valu, mutta välillä rupeaa ”silmät hikoilemaan”, niin kuin eräs äijä asian ilmaisi.
Kyyneleistä onkin mieleeni jäänyt yksi episodi, joka tapahtui Raahen kirkossa pidetyssä Majatalo-illassa. Kirkko oli täynnä ja tunnelma oli lämmin, vaikka ehkä vähän pientä varauksellisuutta olikin alussa ilmassa. Kun illan rukousosuus oli alkamassa ja pastori Jukka Jämsén astui mikrofonin ääreen, hän sanoi merkilliset sanat, jotka Jumala antoi hänelle juuri sillä hetkellä:
”Minulle tuli sellainen sana, että joku saa tänään takaisin itkun lahjan!”
Seuraavana päivänä eräs tuttu nainen otti yhteyttä ja kertoi tosi liikuttuneena isästään, joka oli oikein sellainen jäyhä suomalainen perusäijä. Hän oli aiemminkin kyllä ollut mukana jossakin Majatalo-illassa, mutta oli aina lähtenyt pois ennen kuin rukousosuus alkoi. Tällä kertaa hän oli kuitenkin suostunut ensimmäistä kertaa jäämään loppuun asti ja antoi jopa siunata itseään. Kun tuttavani oli varovasti kysynyt isältään tilaisuuden jälkeen kahvilla, millainen maku illasta oli jäänyt, tämä oli tapansa mukaan vain todennut:
”En kommentoi!”
Vastausta ei tullut, mutta kyyneleet valuivat! Ne olivat kuulemma ensimmäiset kyyneleet, jotka ystäväni oli koskaan nähnyt isänsä poskilla!
Hengelliset asiat ovat miehelle vaikeita ehkä siksi, että vahvan pitää tulla heikoksi, ja mies pelkää olla heikko. Jumala tekee kuitenkin työtään salaa, ja betoni rapisee kovimmankin jätkän päältä, sillä Hän tietää betonin heikot kohdat ja raot. Aina välillä betonin rapinaa on saanut kuulla ja se on yksi kauneimpia ääniä, joita tiedän. Ne ovat hienoja hetkiä, kun jossain kirkon penkin päässä on keikan jälkeen jonkun suomalaisen miehen kanssa saatu jutella elämän tärkeistä asioista, painettu pää ja viety koko roska suureen käteen. Kyllä siinä ovat posket olleet märkinä molemmilla.
”Ihan on pakko sulle, Pekka, kertoa, että yksi sun laulu on syypää siihen, että meikäläinen on uskossa! Se tapahtui 1990-luvulla eräässä missiotapahtumassa, jossa olin lupautunut kuoroon laulamaan, laulumiehiä kun olen. Kun avasin tilaisuuden lauluvihon, ensimmäisenä silmiin osuivat sanat Tunnen suurta Jumalaa vain vähän… Silloin tuntui, että läpi meni kuin sähköisku, ja samalla kirjanen putosi lattialle. Kumarruin nostamaan kirjan, ja tiedätkö, että lattian rajasta nousi ylös aivan eri mies. Muistan sen kuin eilisen päivän, sillä kokemus oli niin todellinen!”
Katsoin keski-ikäistä suntiota suu auki. Keikka oli juuri alkamassa Sääksmäen kirkossa, kun hän paljasti salaisuutensa sakastissa. Ei siinä voinut tehdä muuta kuin sopertaa: ”Kiitos Herralle” tai jotain muuta epäluterilaista! Tuonkin Liekit-musikaalin laulun olin jo laulanut puhki monta kertaa, mutta sille olikin näköjään Jumalan suunnitelmissa yhä käyttöä. Oli ihan mielettömän hieno tunnelma kävellä siitä suoraan yleisön eteen, aloittaa konsertti ja odottaa, mitä Jumala tällä kertaa tekee. Ja kun Jumala jotain tekee, betonikin murtuu!
Raamatussa on oma viestinsä meille betonimiehille:
Minä annan teille uuden sydämen ja teidän sisimpäänne uuden hengen. Minä otan teidän rinnastanne kivisydämen pois ja annan tilalle elävän sydämen.
(Hes. 36:26)
Mikään betoni ei ole liian kovaa Jumalalle. Betoni murtuu, mutta Jumalan rakkaus pysyy.
mennessä Pekka Simojoki | maalis 10, 2025 | Ihmejuttuja, Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
”Hei, onko sulla selkä kipeä?”
Yksi EtCetera-kuoron laulajista pysäytti minut Naantalin kirkon käytävällä ja esitti tuon ehkä vähän kummallisen kysymyksen. Majatalo-ilta oli juuri päättynyt, iloinen hälinä täytti vanhan temppelin, ja minä olin juttelemassa joidenkin tuttujen kanssa. Vastasin kysyjälle, että selkäni on ihan kunnossa, mutta samalla utelin, mihin hän sitä tietoa tarvitsi. Sain kuulla, että asiaa oli tullut kysymään iäkäs herrasmies, joka oli ollut tilaisuudessa mukana. Hän oli kokenut vahvasti, että jonkun kuorolaisen selkä olisi todella kipeä ja että Herra halusi hänen rukoilevan sen puolesta. Kukaan meistä ei kuitenkaan tunnustanut selkävaivojaan, vaikka kaikki laulajat käytiin läpi. Ajattelin miehen vain erehtyneen ja unohdin hetkeksi koko jutun.
Oli toinen koronasyksy 2021, ja melkein vuoden mittaisen tauon jälkeen olimme jälleen kiertueella. Porukka oli sen tähden melkein innosta ja onnesta soikeana. Toki jännitimme, uskaltaako koronan säikäyttämä kansa vielä tulla paikalle, mutta ihan mukavasti yleisöä kuitenkin saatiin jokaiseen Majatalo-iltaan. Oli ihanaa taas laulaa livenä ja nähdä ihmisiä silmästä silmään. Kuoro pisti parastaan, Ilkka Puhakka puhui ja Jukka Jämsén opetti rukouksesta samaan tyyliin kuin aina ennenkin. Hienoa palautetta saimme kaikin puolin, mutta lopulta viikonlopun koskettavin ja unohtumattomin juttu oli varmasti kipeän selän tapaus Naantalin kirkossa.
Vanha mies oli periksiantamaton, ja etsintää jatkettiin. Kun kuorolaisilta ei löytynyt selkäkipua, asiaa tivattiin myös bändin muusikoilta.
Silloin tärppäsi. Kosketinsoittajamme Kari tunnusti, että hänellä todellakin oli hiukan ongelmaa selkänsä kanssa. Hän kertoi myöhemmin, että hänen alaselässään, viidennessä nikamassa oli ylijoustavuutta, mikä aiheuttaa välillä liiallisen ylirasituksen takia tulehduksen, niin että selkä saattaa äityä tosi araksi. Kipu säteilee reisiin ja lantioon, niska menee jumiin, eikä hän tahdo välillä päästä edes sängystä ylös. Pahimmillaan jalat olivat pettäneet alta jopa kesken kauppareissun. Erityisen hankalia olivat syksyt ilmojen viiletessä. Nyt kun hän oli joutunut tekemään kotona vielä remonttia parin viikon ajan aamusta iltaan, kipu tuntui taas selässä, ja tulehduskipulääkettä oli kulunut.
Kun ”syyllinen” oli löytynyt, alkoi merkillinen episodi. Seuraavana päivänä Kari kertoi bussissa koko porukalle tarkemmin, mitä tuona iltana tapahtui:
”No, minä olin siis ilmeisesti se henkilö, jota oli kaivattu ja etsitty, joten lähdin kävelemään kirkon takaosaan. Siellä odotti iäkäs harmaahiuksinen herra, joka pyysi minua heti istumaan tuolille. Olin ihan ihmeissäni siitä, mitä tapahtui, muttei siinä paljon ehtinyt kyselemään. Kun istuuduin, mies alkoi saman tien rukoilla ääneen: ’Nyt tämä lantion seutu vapautuu ja nämä nikamat asettuvat paikoilleen!’
Sen jälkeen alkoi tulla jopa aika tiukkasävyistä käskytystä: ’Tämä vasemman lapaluun alapinne häviää — noin! Sitten lähtee pois oikean hauiksen ulkoreunan kiristys — noin! Sen jälkeen nämä niskatkin aukenevat — noin! Nyt oikean isovarpaan pinne katoaa — noin!’
Siinä hetkessä alkoi varvasta todellakin nipistää ja kuumottaa.
Näiden ’hoitotoimenpiteiden’ jälkeen vanha herra pyysi: ’Nousepa nyt ylös, ravistele vähän jalkojasi ja kerro, tuntuuko vielä kipua jossakin!’
Tein työtä käskettyä ja vastasin, että muuten tuntuu ihan hyvältä, mitä nyt lantiossa on vielä vähän jotakin kipua. Sen kuultuaan hän käänsi minut reippain ottein toisinpäin, melkeinpä hypähti ilmaan, huudahti jollakin oudolla kielellä, läimäytti napakasti minua alaselkään ja totesi tyynesti: ’Nyt on loputkin poissa!’
Vähän olin hämilläni, mutta tunnustelin ja kokeilin puolelta toiselle ja totesin: ’Totta on, kipu on poissa!’ Vanha herra kiitti kauniisti, toivotti Jumalan siunausta ja lähti menemään. Minä olin yhä aivan häkeltynyt ja mietin, eihän tämä voi olla totta! Vaikka olen jo kauan ollut uskossa, minulla on jo pitkän aikaa ollut sellainen fiilis, että olen kuin idän pikajunan kyydissä. Se vaan menee tasaisesti kohti maalia, eikä minun elämässäni tapahdu enää mitään sen suurempaa. Ja nyt sitten kuitenkin tapahtui tällaista!”
Kari tuntui yhä seuraavana päivänäkin olevan ällistynyt siitä, mitä oli illalla kokenut. Yhtä ällistyneitä olimme varmasti me muutkin. Olimme toki aina silloin tällöin saaneet nähdä ja kuulla jonkun paranevan Majatalo-illoissa, kun ihmisten puolesta rukoillaan, mutta harvoinpa se on näin tarkasti osunut omalle kohdalle. Jumala päätti yllättää meidät kaikki oikein kunnolla ja siinä Hän totisesti onnistui! Ehkä Hän halusi pitkän tauon jälkeen ja keikkojen taas alkaessa rohkaista ja muistuttaa meitä myös siitä, kenen asialla saamme tässä työssä olla!
Lopuksi Kari totesi vielä:
”Jäin istumaan paikalleni vähäksi aikaa, pyörittelin silmiäni ja ihmettelin tilannetta. Päällimmäinen fiilis oli, että tämä tuli kyllä aivan puskista, siis ihan totaalisesti! Kyllä minun puolestani on aiemminkin rukoiltu, joskus olen sitä myös omasta halustani pyytänyt ja apuakin olen saanut, mutta mitään tällaista en ole koskaan kokenut. Jumala halusi näin varmasti kertoa, ettei Hän ole unohtanut minua ja että Hän kyllä pitää huolta! Ja Hän teki sen aika yllätyksellisellä tavalla! Tosi turvallinen ja siunattu olo siitä jäi, mutta kyllä se aivan puskista tuli!”
Varmaan vähän liiankin tuttu on meille jokaiselle idän pikajuna, joka vähitellen turruttaa innokkaimmankin. Arki painaa, usko muuttuu rutiiniksi, ilo katoaa, elämä kuivuu vain opiksi ja Jeesus tuntuu kaukaiselta. Hän haluaa kuitenkin olla meidän elämässämme mukana tuoreella tavalla, Hän haluaa uudistaa, rohkaista ja yllättää. Jumalan valtakunta on todellisuutta meidän keskellämme, se on elävää ja siinä on voima! Köyhät saavat kuulla ilosanoman ja sairaat paranevat!
Tosi iloinen porukka palasi Majatalo-kiertueelta kotiin. Jumala yllätti taas ja vielä aivan puskista.
mennessä Pekka Simojoki | helmi 24, 2025 | Ihmejuttuja, Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
Taas näkyi jo kaukaa korkea kaupungintalo ja tutun näköiset kirkontornit. Sydän alkoi hakata, sillä tunnen tuon kaupungin vaikka unissani. Kemi tuo varmasti tavalliselle tallaajalle mieleen lähinnä maailman suurimman lumilinnan, tuskin paljon muuta. Minulle se merkitsee kuitenkin paljon enemmän: Kemi on minun syntymäkaupunkini!
Vaikka olin keikkareissulla, kurvasin jälleen keskustaan ja pysäköin autoni hetkeksi Valtakadun varteen tietyn kerrostalon eteen. Kävelin sisäpihalle ja muistelin kultaisia vuosia joskus 1960-luvun alussa. Seisoin hetken talon seinustalla ja katselin ylös niin kuin tein pikkupoikana joka kerta, kun tuli itku puseroon hiekkalaatikolla. Muistan, että neljännen kerroksen ikkuna avautui, ja äiti kurkisti ulos kysyen, mikä oli hätänä. Lohdutus tuli langattomana, sillä kun äiti puhalsi, “pipi” parani ja leikit jatkuivat taas. Ihmepuhallus auttoi aina.
Maailma oli seikkailuja täynnä. Kun naapurin katolla kerran kiipesi nokikolari, minunkin ammatinvalintani oli saman tien selvä. Kun sen ajan mainostajat tiputtivat lentolehtisiä kaupunkiin, meille pojanvekaroille tuli kisa, kuka kerää niitä eniten talteen. Kyllä me muutenkin juoksimme, mekastimme ja teimme kaikenlaista hölmöä, kuinkas muuten. Viisivuotiaana keksin jopa karata lapsenlikalta ja lähteä äitiä vastaan, kun hän palasi polkupyörällä koulusta, jossa toimi opettajana. Äiti säikähti melkein kuoliaaksi, kun näki pikkupoikansa kävelevän vilkkaan valtatien pientareella rekkojen huristaessa ohi. Taisi Kemin enkeleillä olla silloin kiire!
Lapsuusvuodet vilisivät silmissä, kunnes lopulta oli pakko palata autolle ja jatkaa matkaa keikkapaikalle Kemin kirkkoon. Se löytyi yhtä ylväänä kuin ennenkin. Lämmin tunne täytti rinnan, kun astuin kitarani kanssa sisään ja näin tutun kirkkosalin, saarnastuolin ja yksinkertaisen krusifiksin alttarilla. Tämä oli isäni työpaikka, jossa hän piti ensimmäiset saarnansa. Minä olen papin poikana istunut tässä kirkossa lukemattomia kertoja ja päinvastoin kuin monet kavereistani, opin jo nuorena, mitä täällä tapahtuu. Hymyilyttää vieläkin sukulaispoika, joka tuotiin tänne ensimmäistä kertaa. Kun pappi ilmestyi saarnastuoliin, poika kajautti into piukassa:
”Sieltä se Jumala tulee!”
Tämän saman alttarin äärellä isäni kohtasi aikanaan monta tuttua ja tuntematonta. Kerran sinne tuli nainen, jota isä ei ollut koskaan aiemmin nähnyt kirkossa. Nainen oli kuin eksynyt väärään paikkaan, hän oli muodikkaasti pukeutunut ja niin vahvasti meikattu, että olisi sopinut paremminkin johonkin yökerhoon. Mutta kun kutsu kuului, hänkin käveli muun seurakunnan joukossa alttarille ja polvistui ehtoolliselle silmät märkinä ja maskarat valuen. Tuo kohtaaminen jäi isäni mieleen niin elävästi, että hän kirjoitti runon Peräpenkin mies. Runossa nainen oli vaihtunut mieheksi, mutta tarina on sama. Minä myöhemmin sävelsin sen ja olen laulanut sen tässäkin kirkossa monta kertaa.
Usein olen törmännyt keikoilla myös isäni entisiin rippilapsiin ja kuullut heidän muisteluitaan. Isä kuulemma osasi ja halusi olla nuorten kanssa. Viikonloppuisinkin hänen nähtiin usein pyörivän kadulla heidän keskellään. Muistan, kuinka eräs pappi kysyi minulta kerran:
”Onko isäsi koskaan kertonut, että meillä oli Kemissä silloin nuorisoherätystä? Minäkin kävin poikien riparin, jolla kaikki tulivat uskoon. Leiriltä palatessamme linja-auto kaikui hengellisistä lauluista, kun me pojat veisattiin!”
Ei isä siitä herätyksestä koskaan puhunut minulle, mutta kun kysyin asiaa, hän vain myhäili:
”Kai sitä silläkin nimellä voi kutsua.”
Hän muisteli, että nuortenleirit olivat todella suosittuja, ja niillä riitti porukkaa. Nuortenilloissa oli ohjelmassa laulua, todistuspuheenvuoroja ja opetusta. Välillä nähtiin jokin sketsikin ja juotiin vielä iltateet päälle. Tunnelma oli tiivis ja paikat täynnä. Moni teki elämänsä suurimman löydön. Kun meille sitten tuli lähtö lähetystyöhön Afrikkaan, se oli Kemin nuorille surun paikka. Taidettiin saada sillekin reissulle monta Kemin enkeliä mukaan.
Nämä muistot pyörivät mielessäni, kun keikkani alkoi. Tällä kertaa elettiin keskellä korona-aikaa, joten konsertti striimattiin tyhjästä kirkosta ilman yleisöä. Pienten teknisten ongelmien jälkeen saatiin kasaan ihan mukava juttu. Oli tilaisuus striimattu tai ei, minulle keikka lapsuuteni kirkossa ei ole mikä tahansa keikka!
Kun konsertti oli päättynyt, ja tehtiin lähtöä, yksi paikallisista kysäisi kuin ohimennen:
”Tiesitkö muuten, että tässä Kemin kirkossa on nähty enkeleitä?”
Enpä todellakaan tiennyt mitään moisesta. Sain vielä lähtöä tehdessäni kuulla uskomattoman tarinan, joka juontui jonnekin 1970-luvun lopulle. Koska kyseessä oli kotikirkkoni, innostuin keikkareissuni jälkeen tekemään melkoisen salapoliisityön, kun yritin selvittää kuulemani todenperäisyyttä. Kävi ilmi, että monia muita kutsumattomia vieraita oli noihin aikoihin käynyt kirkossa. Eräänäkin yönä sinne oli murtauduttu, kirkkoviinit juotu ja kaiken lisäksi töhritty alttari oli. Myös alttaritaulu oli viilletty veitsellä halki. Mutta entä enkelit?
Lopulta tärppäsi, ja löysin kuin löysinkin suntion, joka oli ollut töissä juuri silloin. Hän oli jo eläkkeellä, mutta muisti vielä kaiken kirkkaasti:
”Eräänä myöhäisenä iltana huomasin, että kirkossa oli valot, vaikka olin sammuttanut ne ja lukinnut ovet. Menin tarkistamaan, oliko joku kanttoreista kenties mennyt harjoittelemaan, vaikka yleensä he kyllä ilmoittivat siitä minulle. Hiivin sakastin ovesta sisään ja kuulin tosiaan urkujen soivan. Muistan, että kappale oli taivaallisen kaunis, enkä ollut koskaan aiemmin kuullut sitä. Kirkkosaliin astuessani en kuitenkaan nähnyt ketään, joten kävelin kirkon takaosaan ja lähdin kapuamaan ylös parvelle. Urut soivat koko ajan, mutta soitto vaimeni askel askeleelta, ja ylös päästyäni lakkasi kokonaan. Ihmeekseni en löytänyt ketään, ja kaiken lisäksi urkujen kansi oli tiukasti kiinni. Se oli todella merkillistä. Suljin ovet, sammutin valot ja lähdin kotiin. Kaiken varalta ilmoitin tapauksesta myös poliisille. Kun vaimoni kysyi, mitä oli tapahtunut, sanoin hänelle: ’Taisivat enkelit soittaa kirkossa tänään!'”
Palasin mielessäni takaisin tuohon kirkkoon ja melkein näin sieluni silmin urkuja soittavat enkelit. Sehän on Jumalan huone ja minun lapsuuteni kirkko. Totta kai siellä on enkeleitä!
mennessä Pekka Simojoki | helmi 16, 2025 | Ihmejuttuja, Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
”Hyvvee iltoo!”
Eliina Heinonen piti puhujanpöntöstä kiinni kaksin käsin ja hymyili leveästi.
”Pittää tässä het aluks kertoa, että nyt oon minäki moterni nainen. Otin nimittäin silikoonit…”
Koko tuhathenkinen Riihimäen Urheilutalon yleisö kohahti ja hiljeni kuin taikaiskusta. Ihan tällaista puheen avausta ei illan evankelistalta osattu odottaa. Muutaman ylipitkän sekunnin jälkeen Eliina jatkoi:
”Siis molempiin silimiin!”10
Naurunremakka täytti salin. Kaiken lisäksi Eliina puhui totta, sillä hänen molemmat silmänsä oli juuri vähän aikaa sitten operoitu. Siitä alkoi puhe, jota kansa kuuntelikin melkein herpaantumatta. Välillä saatiin nauraa kippurassa ja välillä myös itkeä tirauttaa, mutta evankeliumin sanoma tuli kirkkaasti esiin, vaikkakin sakealla savon murteella.
Minua hymyilytti vieläkin, kun muistelin tuota tapahtumaa vuosien takaa. Hauskoista muistoista huolimatta sisälläni myllersi tällä kertaa, sillä olin menossa hyvästelemään Eliinaa. Jokin aika sitten minulle oli soitettu ja, että tämä leppoisa savolainen ystäväni ja työtoverini oli ihan elämänsä kalkkiviivoilla. Häneltä oli löydetty kaulasta pahanlaatuinen imusolmukesyöpä, ja elinaikaa oli luvassa enintään viisi viikkoa.
Toki tiesin, että Eliinan terveys oli reistaillut jo pitkään, mutta onhan aina murheellista, kun lähtö lopulta osuu kohdalle. Kun nyt olimme Exitin kanssa Savossa päin keikalla, päätin käydä jättämässä jäähyväiset ihan paikan päällä. Huomenna voi jo olla myöhäistä, ajattelin.
Jätin bändin pojat nukkumaan kuopiolaiseen motelliin ja lähdin aurinkoisessa kevätaamussa kävelemään toiselle puolelle kaupunkia. Kävellessäni yritin muistella, milloin Eliinan kanssa ensi kertaa törmäsimme. En muistanut tarkkaan, mutta kyllä meille yhteisiä keikkoja oli siunaantunut jo aika monia. Meillä synkkasi aina hyvin, vaikka hän onkin vähän vanhempi ja vaikken minä savoa muutamaa sanaa enempää osaakaan.
Mieleeni nousi päällimmäisenä eräs telttakokous Porissa, kun yritin ennen keikkaa tivata, mistä Eliina aikoo puhua. Hän vastasi vain:
”En minä tiiä, aattelin ensin kuunnella sinun laulut, jos sieltä tärppäisi jottain puhuttavvoo…”
Niin minä sitten lauloin lauluni, joukossa myös uusi kappale nimeltä Lähde, joka oli syntynyt Israelin-matkalla pienen vesiputouksen äärellä. Se laulu tärppäsi. Kun Eliina sai puheenvuoron, hän kertoi meille eräästä naisesta, joka oli tilaisuuden lopussa tullut pyytämään rukousta miehensä puolesta. Kesken rukouksen Eliina oli yhtäkkiä nähnyt silmissään kuvan kauniista vesiputouksesta. Sen kuultuaan tuo apua kaipaava nainen oli purskahtanut itkuun. Kävi ilmi, että hänellä oli kotonaan keittiön seinällä aivan samanlainen taulu, kuin alttaritaulu, jonka edessä hän rukoili miehensä puolesta joka päivä. Rohkaistuneena nainen palasi kotiin. Jumala tiesi hänen huolensa.
Muisteluni katkesivat, kun lopulta löysin oikean osoitteen Kuopion laitamilta ja soitin ovikelloa. Jos luulin kohtaavani hiukan alakuloisen tunnelman, olin väärässä. Eliina istui kyllä pyörätuolissa, mutta näytti ihan omalta itseltään, hymyilevältä ja leppoisan rehevältä. Niin, ja tietenkin päällä oli kaunis mekko kuten aina. Kahvipöytäkin oli katettu monenlaisilla herkuilla, joihin emäntä rohkaisi tarttumaan muistuttaen, että ”kun ihon pittää tarpeeks pinkeenä, ei tule ryppyjä”. Siinä me sitten istuimme ja tarinoimme. Nauru raikui, kun Savon evankelista pääsi vauhtiin.
”Sitä minä oon tässä ihmetelly, että mikäs on, kun yhtään ei sureta. Onko tämä jotennii epänormaalija, kun hymmyilyttää vuan, vaikka kuolemantuomijon oon suanu ja surra pitäs? Oon minä välillä yrittännä olla totinen ihan väkisten, vaikkei siltä oo tuntunu yhtään, muttei se taho millään onnistua. Jumala ei oo minusta tehnyt semmosta surisijjoo.
Kun minä pyörin sairaalassa muihin ’syöpäläisten’ joukossa, sielläkin puhua pölöpötin ja kerroin kaikille Jeesuksesta. On se niin mahtavvoo, kun saa tehä evankelistan hommoo, josta ei vieläkään tajuva, että se on työtä. Hirvee hinku olis vielä suaha puhua ja olla Jumalan juoksutyttönä. Oonnii aatellu, että kun piäsen taivaaseen, niin en meinoo sielläkään laiskotella, vaan jotennii jatkoo tätä hommoo. Mutta mittään harppua en siellä ruppee soittelemmaan…”
Tunti meni kuin vilauksessa, ja lopuksi otimme vielä parit selfiet ja lyhyen rukouksen yhdessä. Eliina lupasi viedä terveiset kaikille tutuille, kunhan saapuu perille taivaan kotiin. Minä toivotin hänelle hyvää kotimatkaa, ja vaikka mieli olikin hiukan haikea, kiitollisin ajatuksin kävelin takaisin motellille. Bändin bussi suuntasi seuraavalle keikkapaikalle, ja vanha evankelista jäi odottelemaan lähtöä.
Melkein tarkalleen kaksi vuotta myöhemmin puhelin soi, ja sieltä kuului tuttu ”iän”. Eliinahan se siellä oli, kukas muukaan. Täytyy sanoa, että kovasti en edes yllättynyt. Kun vähän ehkä epäkohteliaasti ihmettelin, että ”eikös sinun nyt jo pitäisi olla kuollut”, nauru vain kajahti ja sain värikkään savonkielisen selityksen.
”Joka uamu minä kahtelin kukkia ikkunalauvalla, itkin ja kiitin Herroo. Olin valamis lähtemään, mutta ne luvatut viis viikkoo venähti pitkäks. Jumalalla ol näköjään minulle vielä lissee hommia. Jotkut työkaverit tul meille ja rukkoilivat minun puolesta. Sillon tapahtu jottain. Näin heiän rukkoillessaan sellasen näyn, jossa olin uima-altaassa krooloomassa, mikä ol aivan mahtava ajatus tällaselle pyörätuolissa istujalle. Ainova huol, mikä mieleen juolahti, ol se, että mistä minä löyvän tarpeeks ison uimapuvun, joka mahtuu minun piälle. Löytyy tai ei, tiesin, että sillon Jumala paranti minut. Tutkimuksissa paljastukkii, että syöpä ol muuttunna hyvänluatuseks. Sätteilyhoitoa ne rupes vielä antamaan, ja sen tähen minä oon nyt näin sätteilevä. Ilmotinnii juuri TV7:n pomolle, että aion tulla heille töihin. Se oli sillä selevä, kohtapuoliin ne tulloo tänne Kuopijjoon kuvvoomaan. Ei tässä vielä jouva kuolemaan…”
Ei siinä voinut kuin hymyillä, kun Savon evankelista haasteli. Puhelun lopussa Eliina lisäsi vielä:
”Se oikee syy, miksi soitin, on se, että ois niin kivvoo vielä sinun kanssa tehä jottai yhessä! Minä puhuisin, ja sinä laulaisit niin kuin ennennii. Voisin ottoo mukkaan vaikka kalakukkoa!”
Joku väitti, että ”Jumalan edessä me kaikki ollaan savolaisia”. Suattaahan se olla niinnii…
mennessä Pekka Simojoki | tammi 27, 2025 | Ihmejuttuja, Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
Kolina auton alla tuntui pahenevan, joten pysäytin Tampereen ohikulkutien varteen ja tarkistin Touranin renkaat. Yritin liikutella ja potkia niitä, mutten mitään huolestuttavaa nähnyt, renkaat tuntuivat olevan lujasti kiinni. Jonkinlaista pientä kolinaa oli jo kuulunut edellisenäkin päivänä, muttei näin kovaa, joten hiukan kyllä ihmetytti, mistä on kyse. Onneksi minulla oli huolto varattu seuraavaan päivään, jossa saisivat tarkistaa samalla tuon kolinan aiheuttajan. Eiköhän tästä nyt jotenkin kotiin selvitä, mietiskelin.
Käännyin kuitenkin kaiken varalta vanhalle Kangasalan-tielle, koska halusin ajaa hitaasti ja varovasti. Kaukajärven kohdalla meteli yltyi taas niin, että rupesin uudestaan jarruttelemaan autoa. En sitä kuitenkaan ehtinyt tehdä, kun yhtäkkiä eturengas irtosi ja lähti vinhasti vierimään yli tien vastaantulevien kaistalle ja samalla auto nuljahti siihen tien sivuun. Minä hyppäsin ulos ja pinkaisin karkulaisen perään, onneksi juuri sillä hetkellä ei kukaan tullut vastaan. Siinä sitä sitten oltiin ilman eturengasta onnettomana maantien laidassa, auto ojan pientareella. Löysin muutaman pultin tieltä ja rupesin miettimään, mitä ihmettä tässä pitäisi tehdä, kun ei edes tunkkia saa tungettua auton alle.
En kuitenkaan ehtinyt pyytää apua ohikulkijoilta tai soittaa minnekään, kun sillä siunaamalla sekunnilla pysähtyi viereeni auto, josta tuli ulos tarmokkaan oloinen mies. Hän tajusi heti tilanteen ja aloimmekin saman tien hänen kanssaan kahdella tunkilla ketkutella autoa ylös. Ihan helpolla me ei päästy, sillä ensimmäisellä yrittämällä auto liukui taaksepäin ja tunkit rojahtivat maahan. Tartuimme uudestaan työhön ja lopulta saimme renkaan paikalleen ja kiinni muutamalla pultilla. Kun homma oli kunnossa, tuo auttajani totesi kuin ohimennen:
”Kiitos muuten siitä keikasta baptistien kesäjuhlilla. Olin siellä paikalla!”
Niinpä tietenkin. Nyt minä ymmärsin. Mikään ei tapahdu Jumalan tietämättä eikä tämä minunkaan auttajani tullut sattumalta paikalle, vaan hänet oli lähetetty auttamaan minua! Kuinka hän muuten olisi ilmestynyt sinne ikään kuin kuin olisi ollut valmiina odottamassa! Mies lähti homman jälkeen jatkamaan matkaansa ja minä työnsin uusimman CD-levyni hänen käteensä kiitokseksi. Hyvillä mielin ajelin kotiin eikä sen koommin ole renkaat autosta irronneet.
Matkalla mietin taas kerran Jumalan ihmeellisiä aikatauluja. Hän on melkoinen mestari näissä logistiikkakysymyksissä! Olen sen saanut niin monta kertaa kokea ja nähdä. On merkillistä ajatella, että tämänkin kaverin piti lähteä liikkeelle minuutilleen juuri oikeaan aikaan ja valita tämä reitti juuri oikeaan aikaan, jotta olisi minua auttamassa juuri oikeaan aikaan. Ja minä en ole ainoa autettava tässä maailmassa, joten Luojan logistiikkakeskuksessa käy melkoinen kuhina.
Se, mikä myös ihmetyttää joka kerta yhä enemmän, on Jumalan kiinnostus lastensa arkisiin asioihin ja huoliin. Niitä meillä jokaisella riittää ja välillä tuntuu, ettei niitä aina oikein kehtaa Jumalalle tuodakaan. Itse olen monen muun lailla monta kertaa ajatellut, etten viitsi Taivaan Isää jollain pikkuasialla ”häiritä”, hänellä kun niitä isojakin huolia riittää joka tapauksessa. Jumala ei kuitenkaan ajattele niin, vaan hän kehottaa rukoilemaan ja hänellä on määrättömästi aikaa ja kapasiteettia vastata. Hän lähettää taas jonkun oikeaan aikaan ja oikeaan paikkaan.
Saimme perhepiirissä kokea tuosta Jumalan logistiikasta pienen, hauskan esimerkin ja rukousvastauksen pari vuotta sitten jouluna. Se liittyi niinkin tavalliseen asiaan kuin joululahjoihin. Vaimoni oli nimittäin ostanut meidän vävypojallemme lahjaksi pyjaman housut, mutta epähuomiossa XL-kokoa, vaikka kyseessä on aika hoikka nuori mies. Vävypoika kyllä vakuutti, että ne ovat oikein hyvät ja veti nuo anopilta saadut ylisuuret pöksyt heti aattoiltana jalkaansa, fiksu mies kun on.
Pian joulun pyhien jälkeen tytär kuitenkin soitteli tänne meille ja kyseli kuitin perään voidakseen käydä housut vaihtamassa pienempiin. Jostain syystä ei vaimoni kyseistä kuittia kuitenkaan enää mistään löytänyt, mutta lupasi itse käydä Sokoksella ja yrittää neuvotella, onnistuisiko housujen vaihto ilman kuittejakin. Olihan niissä sentään kaikki laputkin tallella, hän ajatteli. Vaimoani juttu kuitenkin harmitti niin paljon, että hän lähetti saman tien ylös pikaisen hätärukouksen: Rakas Jumala, hoida sinä tämä asia jotenkin!
Kaupassa olikin myyjä ollut ymmärtäväinen ja luvannut, että ehkä he voisivat tämän verran joustaa. Harmillista kyllä, yhtään kappaletta noita housuja ei kuitenkaan enää löytynyt koko kaupasta, puhumattakaan, että olisi löytynyt juuri se L-koko. Eli vaihto ei sitten onnistunut, vaikka kuinka jouluista hyvää tahtoa oli. Sitten se tapahtui: ennen kuin vaimoni ehti lähteä, osastolle asteli yllättäen joku tuntematon nainen käsissään täysin samanlaiset pyjaman housut. Hän kysyi myyjältä:
”Ostin vahingossa miehelleen liian pienet, L-kokoiset pyjamanhousut ja tulin kyselemään, löytyisikö vielä yhtään kappaletta XL-kokoisia housuja?”
Naiset katsoivat hetken toisiaan epäuskoisina, ennen kuin tajusivat, mitä tässä tapahtui. Kaikki ymmärsivät, että tällaisen kohtaamisen todennäköisyys on häviävän pieni, tämä oli yksinkertaisesti liian hyvää ollakseen sattumaa. Myyjäkin totesi ihmeissään:
”Teidän pitää kyllä heti mennä lottoamaan!”
Eipä hän tiennyt, että kyse ei suinkaan ollut hyvästä tuurista, vaan rukouksen voimasta! Naiset tekivät ”autuaan vaihtokaupan” ja lähtivät tyytyväisinä tahoilleen juuri oikean kokoiset pyjaman housut kainalossa. Kohtaaminen oli tapahtunut juuri oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Jumalan logistiikka toimi taas kellontarkasti. Kyse oli sekunneista.
Meillä on Jumala, joka kuulee meidän rukouksemme ja vastaa tavalla tai toisella, joskus silloinkin, kun emme ole ehtineet edes rukoillakaan. Häntä kiinnostaa jopa meidän arkiset asiamme, oli kyse sitten vaikka pulteista tai pyjamista.
Hän lähettää jonkun oikeaan aikaan ja oikeaan paikkaan.
mennessä Pekka Simojoki | tammi 16, 2025 | Ihmejuttuja, Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
Majatalo-ilta oli alkamassa, roudaus ja sound check oli hoidettu ja kaikki valmista. Olimme saapuneet kiertueellamme Pohjanmaan lakeuksille ja kirkko olikin jo täynnä väkeä. Odotusta leijui ilmassa.
Minä polkaisin afrikkalaisen I gaazi -laulun käyntiin kirkon ovensuulla, ja tapansa mukaan iloisesti jammaillen kuoro lähti marssimaan kohti alttarin eteen rakennettua lavaa. Kaikki meni niin kuin pitikin, ihmiset kääntyivät yllättyneinä katsomaan, nousivat ylös penkeistään ja alkoivat rytmikkäästi taputtaa mukana. Hyvää meininkiä kesti tasan siihen asti, kun oltiin päästy lavalle, jossa laulajien piti napata mikrofonit, kääntyä ja tehdä laululle tyylikäs loppuhuipennus koreografioineen. Tällä kertaa kuorolla meni jotenkin pasmat sekaisin, toiset lauloivat kertosäettä, toiset säkeistöä, askelten rytmi hajosi ja minä yritin epätoivoisesti huitoa tahtia siihen kaaokseen. Kyllähän se laulu tietenkin jotenkin loppuun saatiin, mutta meikäläinen jäi seisomaan kuoron eteen korvat punaisena silkasta noloudesta. Pitikin moinen moka osua juuri tämän keikan alkuun, mietin mielessäni, sillä olin huomannut, että täällä oli yleisössä mukana myös eräs pohjalainen gospelkuoron johtaja. Silloin ei sovi mokata, kun on kollega katsomassa…
Toki saimme kohteliaat aplodit, mutta niitä seurasi hiiskumaton hiljaisuus. Seisoin siinä hetken ja ihmettelin, miksei mitään tapahdu. Oltiin sovittu, että seurakunnan pappi astuisi mikrofonin eteen ja toivottaisi ihmiset tervetulleeksi, mutta ketään ei kuitenkaan tullut ja minä jo mietin, että olinko unohtanut jotain. Yhtäkkiä kuului pastorin ääni kumisten kirkon omista kaiuttimista, mutta miestä ei näkynyt missään. Kaikki katselivat ympärilleen ihmetellen, mitä tapahtui. Vihdoin tajusimme, että pastori olikin mennyt puhumaan tuttuun ja turvalliseen puhujanpönttöönsä, kun emme olleet tarkemmin sopineet, mitä mikrofonia pitäisi käyttää. Ongelma oli vain se, että tuo pönttö oli roudattu pois tieltä ja se seisoi piilossa kuoron takana. Siinä me sitten sitten hiiskumatta kaikki kuuntelimme hänen puhettaan ikään kuin radiosta, ilman että näimme vilaustakaan puhujasta. Olipa se aika hassu tilanne.
Kun puhe sitten loppui, aloitimme toisen laulun, jossa meidän solistimme onnistui huonolla tuurilla vielä sekoilemaan sanoissaan, mikä tietenkin sopi illan luonteeseen. Alkoi tuntua siltä, että tämä keikka ei taida mennä ihan putkeen. Ei siinä kuitenkaan auttanut muu kuin jatkaa vain, joten laulun jälkeen tartuin mikrofoniin, tervehdin yleisöä ja kiitin kirkkoherraa alkupuheesta. Siinä kohtaa joku seurakunnasta keskeytti minut ja huusi:
”Ei se ole kirkkoherra!”
Olinkin vahingossa mennyt ylentämään kappalaisen kirkkoherraksi, mikä aiheutti yleisössä pienet nauruntyrskähdykset. No, enhän siinä muuta voinut kuin vain jatkaa valitsemallani tiellä, joten innostin yleisöä mukaan meidän seuraavaan lauluumme:
”Kun kerran kirkkoherra ei ole täällä kieltämässä, niin ihan minun luvallani tässä seuraavassa laulussa saa vaikka tanssiakin!”
Jälleen minut keskeytettiin, kun salin takaosasta kuului möreällä äänellä:
”Kyllä minä täällä olen!”
Kirkkoherrahan se siellä. Arvatkaa vaan sitä naurua, mikä siitä seurasi! Pakko siinä oli nauraa itsekin.
Jotenkin nuo kommellukset toivat iltaan ihan uuden ilmapiirin ja nauru avasi suljetut ovet. Siitä se tunnelma vasta repesikin ja saimme viettää varmasti sen kiertueen koskettavimman Majatalo-illan. Ei se ilta kuitenkaan pelkkää naurua ollut. Itseäni puhutteli erityisesti etupenkissä istuva vammainen nuori mies, joka lauloi ja tanssi sata lasissa koko illan ajan onnellinen ilme kasvoillaan eikä välittänyt tuon taivaallista siitä, mitä toiset siitä ajattelivat. Tietämättään hän opetti minulle, että sillä ei ole todellakaan mitään väliä, mitä joku kenties meistä ajattelee, miten onnistumme, tuleeko virheitä tehtyä tai ei. Jos sydän on mukana siinä, mitä tekee, ollaan oikealla tiellä!
Kun viimeinen laulu oli vihdoin laulettu, iloista puheensorinaa riitti kirkossa pitkään. Itselleni jäi mieleen se, kun tuo tuntemani gospelkuoron johtaja tuli luokseni hyvin liikuttuneen oloisena, halasi kolme kertaa ja kiitti vilpittömästi illasta. Kun vähän nolona pyytelin anteeksi kaikkea sekoilua, hän totesi hymyillen:
”Ei sillä väliä. Tässä Majatalo-illassa oli kaikki paikallaan, kuorokin kuulosti oikein hyvältä! Pyhä Henki oli läsnä, ja se on tärkeintä!”
Kunpa tuon aina muistaisi. Meidän onnistumisemme tai epäonnistumisemme eivät lopulta ole ratkaisevia asioita etenkään näissä Jumalan valtakunnan hommissa. Ei se tietenkään tarkoita sitä, ettemme antaisi parastamme tai että tekisimme kaiken jotenkin hutaisten. Ei tietenkään, mutta ilman Jumalan kosketusta ei sydämissä tapahdu mitään, vaikka meidän osuutemme olisi kuinka tasokasta ja onnistunutta tahansa. Ja toisaalta, vaikka kaikki menisi pieleen, Jumala voi tehdä mitä vaan.
Väkisinkin tulee mieleen eräs Exitin uran alkupään konserteista, joka tapahtui Alajärvellä vuosia sitten. Minä sain edellisenä yönä jonkun sitkeän räkätaudin ja aamulla ei äänestä ollut jäljellä kuin pelkkää pihinää, vaikka kaikkia mahdollisia rohtoja söin, kuumaa join ja valkosipulia tungin jo melkein korviinkin. Emme kuitenkaan kehdanneet peruuttaa keikkaa, vaan lupasin yrittää jotenkin selvitä biiseistä vaikka röhisten. Kyllä se melkoista bluesia olikin, kun kahlasin keikan läpi ääni riekaleina ja selkä märkänä. Se oli varmaan yksi elämäni huonoimmista keikoista.
Ehkä noin vuotta myöhemmin luokseni tuli nuori nainen, joka kiitteli ”siitä Alajärven ihanasta konsertista”. Kun ihmettelin, mikä siinä täydellisessä fiaskossa oli niin ihanaa, hän totesi:
”En minä mitään sellaista huomannut. Tiedän vain sen, että sinä iltana elämäni muuttui. Minä löysin Jeesuksen!”
Niinpä. Jumala on mestari muuttamaan meidän mokailumme ja sekoilumme voimaksi ja kääntämään meidän tappiomme voitoksi. Saamme kokea epäonnistumisen ihmeen. Kun meidän oma erinomaisuutemme vähenee, Jumalalla on enemmän tilaa toimia. Hän käyttää vain keskeneräisiä ja epäonnistuneita.
Sitä paitsi on terveellistä oppia vähän nauramaan itselleenkin. Silloin ei elämästä iloa puutu!
