mennessä Jarkko | loka 13, 2025 | Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
Hei! Synttärit on juhlittu, ja rahaa tuli 2500 e. Keräsin ne farsinkielisen kristillisen musiikin tuottamiseen. Rahat on tallessa, kunnes ilmoitat, mihin niitä voi toimittaa.
Hyvää syksyä!
tv Tarja
Olin aivan ihmeissäni, kun luin tuon Oulusta lähetetyn viestin. Harvoin joku lähettää rahaa ja vielä tuollaista summaa. Muistan kyllä, kun keikan jälkeen juttelin Tuiran kirkossa tämän kyseisen Tarjan kanssa. Minulla oli myynnissä arabiankielistä levyä, mutta Tarja olisi halunnut ostaa jotain afgaaneille, joiden kanssa hän teki työtä. Afgaanit eivät ymmärrä arabiaa, sillä he puhuvat daria, joka puolestaan on hyvin lähellä Iranin kieltä farsia. Minun oli Tarjalle kuitenkin myytävä sitä ikävää ”eioota”, sillä mitään darin- tai farsinkielistä ei ollut tarjota. Selitin hänelle, että sellaiseen projektiin tarvitaan hyvä kääntäjä, muusikot ja rahaa eikä minulla nyt löydy mitään niistä.
Sitten tuli tämä sähköposti. Oulun diakoni oli pannut töpinäksi. Rahasta se ei ainakaan jäisi kiinni. Niin alkoivat pyörät pyöriä, ensin löytyi Ruotsista iranilainen laulujen kääntäjä ja lopulta Kaliforniasta muusikko nimeltä Gilbert Hovsepian, joka lupasi tarttua projektiin. En tiennyt mitään tästä kaverista ja kävinkin internetissä tutkimassa, millaista musiikkia se mies on tehyt. Vaikutti osaavalta kaverilta. Kummasti vaan ovet aukeavat, kun on aika!
Seuraavana kesänä pidettiinkin juhla, jossa julkaistiin tuo uusi farsinkielinen levy ja niin kauniisti soivat suomalaiset laulut persialaisin maustein. Itsekin lauloin tilaisuudessa yhden laulun farsiksi, mutta epäilen, olisiko kukaan afgaani tai iranilainen ymmärtänyt siitä mitään. Tuntui hyvältä katsoa tuoretta levyä, jonka kannessa Gilbert Hovsepian seisoo iranilaisella torilla. Hän oli ystävineen tehnyt hienoa jälkeä ja yllätti meidät vielä lisäämällä iranilaisia kansansoittimia laulujen lomaan.
Tilaisuuden jälkeen eräs iäkäs mies tuli kysymään minulta:
”Tiedätkö, kuka tämä Gilbert Hovsepian oikeasti on?”
Tunnustin, etten sen enempää tiennyt, jolloin hän työnsi minun käteeni videon nimeltä Huuto Iranista ja käski katsoa. Kotona tein työtä käskettyä ja olin tavattoman vaikuttunut, suorastaan järkyttynyt. Minulle avautui kuin uusi maailma.
Tarina vei Pohjois-Iraniin ja vuoteen 1945, jolloin köyhään Hovsepianin perheeseen syntyi poika, joka sai nimen Haik. Vanhempien erottua poika auttoi äitiään tekemällä töitä kadulla kengänkiillottajana. Kun Haik oli 13-vuotias, hän tutustui Jeesukseen kristityn naapurin kautta ja tuli uskoon. Nuoren miehen palava usko näkyi ja hänen vaikutuksestaan moni muukin löysi Jeesuksen. Haik koki jo nuorena voimakkaasti, että hänen tehtävänsä on viedä evankeliumia omalle kansalleen.
Myöhemmin 22-vuotiaana innokas nuori mies lähti perustamaan seurakuntaa täysin islamilaiselle alueelle, jossa ei ollut lainkaan kristittyjä. Pieni seurakunta syntyi ja alkoi kasvaa, mutta vastustus oli ankaraa. Äärimuslimit uhkasivat usein hänen henkeään, kokouksia keskeytettiin, kiviä heitettiin ikkunoihin ja kerran kirkko yritettiin polttaakin. Moni olisi jo jättänyt työn sikseen, mutta Haik ei antanut periksi.
Sitten tuli vuosi 1979, jolloin islamilainen vallankumous nosti valtaan ajatollah Khomeinin ja maa julistettiin islamilaiseksi tasavallaksi. Siitä seurasi Iranin kirkolle lisääntyvää vainoa ja vaikeuksia, kristittyjä vastaan hyökättiin yhä rajummin, heitä pahoinpideltiin ja useita pappeja tai heidän perheenjäseniään tapettiin.
Noihin aikoihin Haik Hovsepian valittiin edustamaan Iranin kaikkia protestanttisia kristittyjä ja hänestä tuli maan tunnetuin pastori. Hän kiersi paljon eri seurakuntia, rohkaisi kristittyjä ja hänet tunnettiin myös taitavana muusikkona ja laulajana. Haik otti sydämen asiakseen erityisesti kristittyjen ihmisoikeudet, mutta järjesti apua myös pakolaisille ja maanjäristysten uhreille. Maan johtajien silmätikuksi hän joutui silloin, kun uskalsi vastustaa ääneen hallituksen uusia, syrjiviä lakeja. Ne esimerkiksi kielsivät seurakuntia käyttämästä farsin kieltä kokouksissaan ja vaativat, että kaikki jäsenet pitäisi rekisteröidä viranomaisille. Haik ilmoitti, että näitä lakeja kristityt eivät suostu noudattamaan, sillä ”evankeliumi kuuluu jokaiselle, ja kirkkojen ovet ovat auki kaikille”.
Sitten tuli islamista kääntyneen pastori Mehdi Dibajn tapaus. Häntä oli pidetty jo kymmenen vuotta vankilassa syytettynä islamin jättämisestä, kun vuonna 1993 vuoti ulos tieto, että Dibajlle oli kaikessa hiljaisuudessa langetettu kuolemantuomio. Haik Hovsepian nosti asiasta kansainvälisen haloon, minkä seurauksena Iranin johtoon vedottiin Dibajn puolesta ympäri maailmaa aina Yhdysvaltain senaattia myöten. Moni huolestunut ystävä kyllä varoitti vakavasti Haikia leikkimästä tulella:
”Muista, että sinulla on lapsia!”
Siihen rohkea pastori vastasi tyynesti:
”Mehdi Dibajllakin on lapsia!”
Lopulta Iranin ääri-islamilainen hallitus joutui taipumaan ja pastori Mehdi Dibaj vapautettiin. Hinta oli kuitenkin kova, sillä vain kolme päivää tämän jälkeen Haik Hovsepian itse katosi jäljettömiin. Yhdentoista päivän epätietoisuuden jälkeen hänen runneltu ruumiinsa lopulta löytyi tien ojasta rinta täynnä pistohaavoja ja sydän lävistettynä. Hänestä tuli Iranin kirkon historian tunnetuin marttyyri. Hovsepianin perhe joutui pakenemaan maasta Yhdysvaltoihin ja heidän mukanaan lähti perheen kymmenvuotias Gilbert-poika.
Olin sanaton ja liikuttunut. Nyt ymmärsin, kuka on Gilbert Hovsepian. Hän on marttyyrin poika, joka jatkaa työtä rohkean isänsä jalanjäljissä. Ja nyt tämä iranilainen laulaja, suomalaiset laulut ja evankeliumin sanoma yllättäen kohtasivat Kaliforniassa. Siinä jälleen yksi mahdoton yhtälö, joita vain Jumala saa aikaan!
Iranissa on viime vuosina saatu kokea järisyttävänä suuria herätyksiä etenkin nuorten keskuudessa. Tänään siellä mukana soivat myös suomalaiset sävelet.
Jumalan tiet ovat ihmeelliset.
mennessä Jarkko | syys 29, 2025 | Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
Joitakin vuosia sitten sain postista yllätyspaketin, josta löytyi vain yksi kulunut DVD muttei mitään saatekirjettä. Ihmettelin, mistä oli kyse. Ei auttanut kuin istua alas ja katsoa se video. Siinä oli menossa kokous jossain isossa hallissa, joku mies puhui englanniksi, väkeä oli paljon ja eri maiden lippuja heilui siellä täällä. Pian selvisi, että kyseessä oli ilmeisesti lehtimajanjuhlat Jerusalemissa ja että kyseinen puhuja oli nimeltään Jürgen Bühler. Hän kertoi rajun tarinan siitä, kuinka oli sairastunut syöpään ja kuinka heidän perhettään oli Jumala rohkaissut yhden tietyn laulun kautta. Puheensa lopuksi hän pyysi vaimoaan Vesnaa laulamaan sen. Kaunis tummatukkainen nainen astuikin lavalle ja alkoi laulaa:
”Take your shoes off, the ground where you’re standing is holy…”*
Tuntui kuin olisin saanut sähköiskun, sillä tunnistin laulun omakseni! Kohta lavalle astui lisää laulajia, iso bändi liittyi mukaan ja sävelet tuntuivat täyttävän koko valtavan hallin. Istuin vain ja kuuntelin. Ihmettelin, miten tuo riparilla nuorille tehty laulu Pyhän kosketus oli löytänyt tiensä Pyhään maahan! Se hetki oli minulle todella kuin pyhän kosketus.
Sain myöhemmin mahdollisuuden tutustua Bühlerin pariskuntaan. Jürgen osoittautui tunnetun ICEJ-järjestön (International Christian Embassy in Jerusalem, Jerusalemin kansainvälinen kristillinen suurlähetystö) kansainväliseksi johtajaksi, ja Vesna toimi musiikkityössä. Kun sopiva tilaisuus tuli, minun oli ihan pakko kysyä, miten tuo laulu oli tullut heidän elämäänsä.
Vesna kertoi ja vei minut samalla mukanaan hyvin dramaattisiin tapahtumiin.
”Oli marraskuu, kun mieheni palasi työmatkalta Suomesta ja toi minulle levyn, jossa oli kaunis kansi ja nimi Nordic Praise. Odotin jotain outoa tai eksoottista musiikkityyliä, mutta se olikin gospelia, jota rakastan. Pidin lauluista ja laulajista, mutta kun se yksi laulu alkoi soida, kuuntelin melkein hengittämättä, sillä tuntui kuin enkelit olisivat puhuneet minulle. Soitin laulua monille ystävilleni ja se rohkaisi meitä kaikkia juuri siinä tilanteessa. Asumme Israelissa, jossa oli silloin menossa terroriaalto, moni pelkäsi ja rukoili. Tuo laulu tuntui valmistavan minua siihen, että Jumala tulee tekemään jotain aivan erityistä ja aivan pian. En kuitenkaan osannut varautua siihen, mikä perhettämme odotti…”
Pian tämän jälkeen Jürgen joutui lähtemään lääkäriin yllättävän verenvuodon takia. Vanhempia hymyilytti, kun perheen 12-vuotias poika totesi isänsä lähtiessä hyvin dramaattisesti:
”Mikä on ihmisille mahdotonta, on Jumalalle mahdollista!”
Kumpikaan ei ymmärtänyt, miten totta poika puhui, ennen kuin Jürgen soitti pari tuntia myöhemmin. Ääni särkyen mies kertoi, että hänen vatsastaan oli löytynyt erittäin agressiivinen syöpä, jota on lähes mahdoton parantaa.
”Tuntui kuin olisi puukolla lyöty, itketti ja oksetti”, Vesna muisteli. Hän kiirehti sairaalaan, jossa he itkivät, rukoilivat ja soittivat ystävilleen pyytäen esirukousta. Kotimatkalle lähtiessään Vesna vain rukoili hiljaa ja laittoi autossa musiikin soimaan. Levysoittimesta alkoi soida lohduttavasti Nordic Praise -laulut. Hän ei voinut muuta kuin kuunnella kyynelten valuessa pitkin poskia.
Seuraavina viikkoina Bühlerin talossa pidettiin jatkuvia kotikokouksia, joihin osallistui monia vieraita, juutalaisia, arabeja ja muitakin ystäviä. Yhdessä rukoiltiin, laulettiin ja murrettiin leipää. Pelko alkoi vaihtua toivoon, tuntui kuin Pyhä olisi ollut läsnä siinä kodissa. ”Riisu kengät” kaikui kerta toisensa jälkeen.
Saksasta tuli pian toiveita herättävä uutinen, sillä tunnettu kirurgi oli lupautunut leikkaamaan Jürgenin. Loppuun saakka Vesna jaksoi uskoa, että leikkausta ei tarvittaisi, mutta se polku oli kuitenkin kuljettava. Leikkaus kestikin poikkeuksellisen kauan, ja kun Vesna sai vihdoin luvan tulla sairaalaan, hän löysi miehensä koomasta. Operaation aikana oli tapahtunut odottamaton, vakava verenvuoto, jossa käytiin aivan kuoleman porteilla. Tilanne oli hyvin kriittinen, Jürgen joutui hengityskoneeseen, ja hänet vaivutettiin koomaan määräämättömäksi ajaksi.
”Ehkä urani vaikein leikkaus”, oli kirurgikin todennut.
”En koskaan unohda sitä hetkeä, kun näin mieheni. Hän makasi siinä koneiden ja letkujen keskellä, ja hänen ruumiinsa oli turvonnut. Olin sokissa. Epäuskoisena ja henkeä pidätellen kosketin hänen kasvojaan. En edes kyennyt rukoilemaan, olin kuin lapsi pimeässä. En ymmärtänyt. Siinä hetkessä se rakkaaksi tullut laulu tuli mieleeni ja puhui vahvemmin kuin koskaan: Riisu kengät, maa, jolla seisot, on Herran… Jotenkin kaikki yhtäkkiä selkeni. Jumalan pyhyys oli siinä huoneessa, tuntui kuin mieheni olisi ollut se palava pensas, jonka kautta Hän puhui…”
Ja Jumala puhui. Heti hotellihuoneeseen palattuaan Vesna sai tiedon, että Jürgen oli yllättäen alkanut hengittää itse. Aamulla hänet kutsuttiin tapaamaan miestään, joka pystyi jo puhumaan, seuraavana päivänä tämä alkoi harjoitella kävelyä ja viikon kuluttua pääsi sairaalasta. Nopea toipuminen yllätti lääkäritkin, ja pari päivää myöhemmin he olivat jo kotona Israelissa.
”Tuon kokemuksen jälkeen laulu Pyhän kosketus on soinut mielessäni tauotta. Olen oppinut, että kristityn peruselämäntapa on riisua kengät ja seistä Jumalan pyhässä läsnäolossa. Me saamme kopistella arjen huolet kuin pölyt kengistä, antaa Jeesuksen veren puhdistaa joka päivä ja tehdä työtä Jumalan tahtoa etsien ja Hänen ääntään kuunnellen!”
Tämän kaiken jälkeen on tapahtunut paljon. Sain itsekin kutsun vierailla lehtimajanjuhlilla ja jopa laulaakin siellä yhdessä Vesnan ja israelilaisten laulajien kanssa. Vesna meni ystävineen studioon ja nämä tutut suomalaiset laulut saivat kauniin hebreankielisen asun. Koin, että saan tällä tavalla itsekin siunata pyhää maata ja sen asukkaita. Aina kun kuulen Vesnan laulamana sen laulun, kuulen heidän perheensä tarinan: Shal n’alecha, ata oled al admat kodesh…
Jumalan tiet ovat ihmeelliset. Kaikki alkoi siitä, kun pieni laulu syntyi joskus Riihikirkon hämärässä. Se on paikka, jonne tullessaan nuoret ottavat kengät jalastaan. Se on pyhää maata.
mennessä Jarkko | syys 22, 2025 | Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
Meillä kotona asuu vuoden ja kahden kuukauden ikäinen ihme, Kerttu. Kerttu on meidän perheemme 11. lapsi, ensimmäinen elävänä syntynyt. Odottaessani Kerttua pelkäsimme koko alkuraskauden, että tämäkin menisi jossain vaiheessa kesken. Olin erilaisten, vaikeidenkin oireiden kanssa päivystyksen suurkuluttaja, mutta aina kaikki oli vauvalla hyvin. Jossain vaiheessa Radio Deistä alkoi soida laulu Suurenmoinen. Itkin sitä kuunnellessani ja samalla siunasin sisälläni kasvavaa pientä. Pyysin häntäkin luottamaan siihen, että hän tulee valmiiksi ja meidän syliimme. Kerttu alkoi kasvaessaan reagoida kappaleeseen liikkumalla. Minusta tuntui jo silloin, että hän tanssi kohdussa.
Tällaisten koskettavien viestien edessä olen aina jotenkin sanaton. On hienoa ajatella, että laulu, jonka on joskus laskenut kädestään lentoon, alkaa elää omaa elämäänsä. Se löytää tiensä tilanteisiin, joita en ole voinut kuvitellakaan. Se tekee linnun lailla pesänsä paikkoihin, joista ei ole aavistustakaan. Se tekee asioita, joihin ei lauluntekijä itse koskaan pysty. Kun laulu pääsee Jumalan käyttöön, on ihmeellistä, mitä sille voi tapahtua.
Suurenmoinen-kappaleen syntyhistoria on tosin vähän tylsä, sillä siihen ei liity ketään ihmistä eikä mitään koskettavaa tarinaakaan. Jollakin pitkällä ajomatkalla yritin vain miettiä, millä suomen kielen sanoilla voisin kuvailla Jumalan käsittämätöntä suuruutta. Ylitsepääsemätön ongelma on, että kun Jumalasta puhutaan, sanat eivät yksinkertaisesti riitä mihinkään. Jossakin kohtaa matkalla päässäni alkoi kuitenkin soida sana suurenmoinen, jonka ympärille laulun kudos alkoi kietoutua.
Kappaleesta tuli lopulta iloa pursuava ylistyslaulu, jota on helppo laulaa ja joka nostaa ajatukset ja välillä kädetkin taivasta kohti. Vaikka laulusta puuttuu tarina, joka liittyisi juuri minun elämääni, olen oppinut, että se voi koskettaa muita. Laulu alkaakin muuttua tarinaksi toisten ihmisten elämässä. Yksi heistä on tämä pieni tyttö nimeltä Kerttu. En ole nähnyt häntä koskaan, mutta kun luin hänen äitinsä kirjoittaman viestin, tuntui kuin olisimme vanhoja tuttuja. Meidän tiemme kohtasivat tämän yhden laulun ajaksi.
Kertun äiti kertoi, että synnytys lokakuussa 2018 oli ollut dramaattinen: pieni tytär joutui vastasyntyneiden teho-osastolle hengityslaitteisiin, ja äiti kiidätettiin synnytyskomplikaatioiden takia kiireesti leikkaussaliin.
”Muistan synnytyksen jälkeen pelänneeni enemmän kuin koskaan ennen sitä, että hän ei selviäisi enkä selviäisi minäkään. Kun heräsin heräämössä ja parin tunnin päästä näin ensimmäistä kertaa oman pienemme, en voinut muuta kuin kiittää. Me olimme perhe. Vihdoin elävän lapsen kanssa.”
On helppoa uskoa, että Kerttu on rukousten lapsi. Hänen puolestaan on rukoiltu jo paljon ennen hänen syntymäänsä, koko odotusaika ja rukoillaan yhä edelleen. Kuudennen odotuskuukauden aikana perheen ystävä oli kesken kauppareissun kuulemma polvistunut Prisman käytävälle rukoukseen Kertun selviämisen puolesta tietämättä, että juuri samaan aikaan äitiä kiidätettiin ambulanssilla sairaalaan töissä sattuneen väkivaltatilanteen takia.
Synnytyksen käynnistyessä myös tytön kummit olivat heränneet yöllä kehotukseen, että pitäisi alkaa rukoilla Kertun hengityksen puolesta. He tottelivat. Samaan aikaan Kerttu syntyi ja taisteli sinisenä aukeamattomien keuhkorakkuloiden tähden. Onneksi tehohoitotoimet helpottivat oloa nopeasti. Rukoukset kuultiin, ja Kerttu pääsi äitinsä syliin. Tyttö kantaa nenänsä alapuolella yhä merkkiä ihmeestä, sillä happiviikset polttivat vastasyntyneen ihoon jäljet. Vanhemmille merkki on muistutus Jumalan hyvyydestä ja kummien rukoustaistelusta.
Vauvasta asti Kerttu on kuunnellut paljon musiikkia. Koskaan hän ei ole reagoinut muuhun musiikkiin samoin kuin Häikäisevän kirkas -albumin lauluihin Iankaikkinen ja Suurenmoinen. Kahdeksan kuukauden ikäisenä hän alkoi nostaa käsiään ylös näiden kappaleiden ja vain näiden soidessa. Sen jälkeen alkoi tanssi. Nykyään hän on kuin pieni ylistystanssija, joka pyörii kädet kohotettuina, taputtaa ja laulaa mukana. Hänen silmissään on niin suuri ilo, että sitä on mahdoton kuvailla.
Uskomme, että hän on ollut taivaassa. Että hän on saanut olla rakastettu ja sylissä — sielläkin. Ja että se Pyhän kokemus, joka hänelle musiikin kautta tulee, on merkityksellinen. Kukaan ei ole opettanut häntä ylistämään. Hän tekee sen aivan itse. Kukaan ei osaa aavistaa, mitä hän näkee, kun hän laulujen jälkeen katsoo katonrajaan, hymyilee ja välillä nauraa ääneen sinne vilkutellen. Näkeekö hän silloin vilauksen taivaasta? Ehkä…
Aika kutoo seittejään meidän aikuisten silmiin. Emme enää näe niin kuin lapsi näkee. Ylistys muuttuu kaavoiksi ja aito ilo katoaa katseesta. Usko muuttuu järkeilyksi ja rukouksesta tulee muodollisuus. Pieni Kerttu-tyttö toi mukanaan jotakin taivaasta, siitä suuresta salista, joka on täynnä kirkkautta ja jossa Vapahtajan voi nähdä kasvoista kasvoihin.
Syksyllä saadessani viimeisen keskenmenon Kerttu kantoi puhelimen käsiini, taputti käsiään ja pyörähti niin, että viimein kysyin, haluaako hän musiikkia. Soitimme Suurenmoisen. Kyyneleet silmissään hän nosti kätensä ylös. En usko hänen ymmärtäneen, mitä koimme. Sen uskon, että hänellä oli omaa asiaa Jumalalle. Suurenmoinen on ollut meille merkityksellinen. Erityisesti se tuntuu olevan sitä Kertulle. Kiitos, että se on tehty. Kiitos lauluista. Niiden voimasta, sanoista, Pyhän kosketuksesta.
Meillä on omat polkumme. Meidän perheemme polku on ollut kuitenkin täynnä rakkautta! Olemme saaneet kovin rakastaa jokaista toivottua, mutta luovutettua. Saamme rakastaa äärettömästi Kerttua. Suurenmoinen elämä, Suurenmoinen Jumala!
Tanssi, Kerttu, tanssi läpi elämän! Pidä aina katseesi suunnattuna ylöspäin! Olkoot sinun askeleesi siunatut! Sinun kanssasi on Hän, joka on suurenmoinen.
mennessä Jarkko | syys 14, 2025 | Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
”Koin vahvasti, että Jumala kutsui minua mukaan aktiomatkalle Costa Ricaan, mutta sitä projektia varten ei ollut yhtään rahaa, vaikka lähtöpäivä oli jo lähellä. Vähän ennen matkaa olivat tulossa 18-vuotissynttärini, ja muistan, että kun yhtenä päivänä olin kävelyllä, keskustelin Jumalan kanssa hiljaa mielessäni. Yhtäkkiä tuntui siltä, kuin Hän olisi kysynyt: ’Mitä haluaisit synttärilahjaksi?’
Olisin tietenkin voinut pyytää matkarahoja, mutta ajattelin, että jos Jumala kerran oli kutsunut minut mukaan, ovet varmasti aukeaisivat. Halusin vain tietää, että Hän kulkisi rinnallani kaiken läpi. Niinpä, ikään kuin lupauksena siitä, pyysin lahjaksi kukan. Taas Jumala tuntui kysyvän: ’Millaisen kukan?’
Silloin tuli mieleeni, että se voisi olla vaikka auringonkukka, koska niitä ei siihen aikaan vuodesta Suomessa paljon näy. Silloin ainakin tietäisin, että kukka todella tulee Jumalalta. Niinpä teimme sopimuksen, että saisin Häneltä auringonkukan synttärilahjaksi.”
Olin Luumäen kirkossa pitämässä Majatalo-iltaa, ja väkeä oli uskaltautunut paikalle ihan kohtuullisesti, vaikka elettiinkin koronasyksyä. Katselin Julia-nimistä iloista nuorta naista, jolta oli pyydetty iltaan pieni puhe. Hän oikein hehkui intoa, mikä oli melkoinen vastakohta maskeissaan ja kaukana toisistaan hiukan pelokkaan näköisenä istuvalle korona-ajan yleisölle.
”Sitten oli synttärien aika, ja meidän perheemme perinteitä noudattaen sain lahjaksi pyykkikorin. Kun avasin kannen, niin arvatkaas, mitä korin pohjalla oli!? Auringonkukka! Ihan tosi! Joku oli nähnyt sen kaupassa ja saanut päähänsä ostaa minulle. Olin aivan innoissani. Ja samaan saumaan meille ’sattui’ vielä soittamaan eräs amerikkalainen ystävämme ja kuullessaan minun synttäreistäni ja matkastani, hän halusi välttämättä maksaa matkani Costa Ricaan! Oli mahtavaa tajuta, että saan kulkea Jumalan suunnitelmissa ja Hän pitää minusta huolen! Hei, ihmiset, näin se Jumala toimii tänäänkin!”
Hyvä, ettei Julia lähtenyt lentoon jo pelkästä innostuksesta, ja olen varma, että seurakunta kuunteli suu auki maskiensa takana. Harvoin tulee ajateltua, että Jumalan johdatus voisi olla niin arkista ja välillä suorastaan hauskaa. Auringonkukka pyykkikorissa kertoo siitä, että Jumalalla on huumorintajua!
Väkisinkin tulee mieleen huikea esimerkki Jumalan huumorista. Tämän tarinan Sofia-niminen kuorolaiseni kertoi kerran EtCeteran kuoroharjoituksissa. Hän on ammatiltaan diakoni ja lauloi kanssamme monta vuotta. Näin hän kertoi:
”Tämä diakonin työ on välillä tosi rankkaa, sillä joudumme kantamaan paljon ihmisten murheita. Olimme sen tähden työkavereina joskus haaveilleet, että voisimme välillä huokaista ja tehdä vaikka yhteisen risteilyn Ruotsiin, mutta idea oli aina kaatunut rahanpuutteeseen. Jokin aika sitten olin työni puolesta mielenterveysmessuilla hoitamassa seurakunnan esittelypöytää, kun messujen järjestäjä tuli jossakin vaiheessa yllättäen juttelemaan. Hän halusi pyytää anteeksi sitä, että yhden asiakkaan koira oli kuulemma käynyt tarpeillaan seurakunnan pöydän luona. Vaikka emme moista olleet edes huomanneet, hän työnsi käteeni kuin anteeksipyyntönä paksun kirjekuoren. Kun avasin kuoren, sisältä paljastui kymmenen Ruotsin-risteilyä! Se oli suoranainen rukousvastaus, ja olimme siitä aivan onnessamme. Saimme kuin saimmekin diakoniporukalla tehtyä matkan Tukholmaan. Matka tuli todella tarpeeseen.
Eikä siinä vielä kaikki! Matkalla keskustelimme paljon siitä, kuinka hienoa olisi saada tehdä tällainen reissu jatkossa uudestaankin. Paluumatkalla oli laivassa arvonta, johon sai osallistua jokainen, joka ostaa tietynlaisen drinkin. Minä en tuollaisia koskenkorvalla terästettyjä juomia harrasta, mutta tuon arvonnan innostamana työkaverit saivat minutkin lopulta ostamaan sellaisen. Niinhän siinä kävi, että minä voitin arvonnan, ja palkintona oli — yllätys, yllätys — neljä Ruotsin-matkaa, joiden liput olivat voimassa vuoden.”
Nauroimme silmät kyynelissä Sofian tarinalle. Tuli väkisinkin mieleen, että jos Jumala kerran voi käyttää tarkoituksiinsa koiranjätöksiä tai koskenkorvaa, niin ehkä Hän voi käyttää meitäkin, vaikka olisimme minkälaisia aaseja tahansa!
Tällaisia Jumalan hiljaista ja usein kovin arkisia silmäniskuja on tullut paljon. Yhden keikan jälkeen tuli juttusilleni pariskunta ihan täpinöissään. Heille oli tapahtunut jotakin sellaista, josta rouva halusi välttämättä kertoa minulle:
”Olimme Exitin konsertissa, ja sinun puheesi kolahti lujaa. Rohkaisit jättämään kaiken Jumalalle. Me olimme juuri saaneet perinnöksi omakotitalon ja pähkäilimme kovasti, mitä teemme, myymmekö sen vai remontoimme ja muutamme siihen asumaan. Puheesi rohkaisemana jätimme senkin asian Jumalalle ja lupasimme, että jos tämä nykyinen kerrostaloasuntomme saadaan myytyä jotenkin ’yliluonnollisella’ tavalla, me muutamme.
Heti seuraavana päivänä satuin samaan hissiin jonkun tuntemattoman miehen kanssa, joka esittäytyi kiinteistönvälittäjäksi. Hän kertoi olevansa kiinnostunut tästä talosta ja kysyi, olemmeko harkinneet asunnon myyntiä. Vastasin, että ’jos hinta on kohdallaan, niin mikä ettei’! Parin tunnin päästä mies tuli soittamaan ovikelloa ja toi mukanaan kaksi ostajaehdokasta, joista toinen osti asunnon. Eikö olekin ihmeellistä?”
Voisi kuvitella, että ainakin rukous on niin pyhä toimitus, ettei siihen huumori sovi. Viime vuosina olen oppinut, että sekään ei pidä paikkaansa, sillä Jumala tuntuu kuuntelevan välillä meidän rukouksiammekin ymmärtäväinen pilke silmäkulmassa. Ystäväni Jukka Jämsén hoitelee Majatalo-illoissa rukousosaa, ja hänellä riittää hauskoja esimerkkejä:
”Vähän aikaa sitten olin rukoilemassa yhden kaverin puolesta ja näin kesken rukousta yhtäkkiä silmissäni kuvan perinteisestä ulkokäymälästä, jonka ikkunasta näkyi kaunis maisema. Tuntuihan se vähän hassulta, mutta kerroin kuvasta hänelle ja rohkaisin katsomaan Jumalan maisemia, vaikka oma elämä olisi kuin likainen vessa. Kaveri totesi saman tien: ’Tämä kuva oli selvästi tarkoitettu minulle! Juuri tänään huusin ääneen Jumalalle huoliani, ja arvaas missä! Vessassa! Ja jos rehellisiä ollaan, niin osa siellä käyttämistäni sanoista sopiikin juuri siihen paikkaan!'”
Eiköhän huumorikin ole Jumalan luomistöitä! Hän, joka on luonut kirahvin, norsun ja haitarimusiikin, ei todellakaan voi olla tosikko! Luulen, että välillä Häntä hymyilyttää myös meidän touhuilumme täällä!
mennessä Pekka Simojoki | elo 17, 2025 | Ihmejuttuja, Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
Istuin palaverissa Tampereella. En muista, mitä suunniteltiin, sillä taisin vähän ajatuksissani nuokkua ja kuunnella vain toisella korvalla. Jossain kohtaa satuin vilkaisemaan kännykkääni ja huomasin ystävän soittavan. Nappasin puhelimen mukaani, siirryin käytävälle ja vastasin. Tuntui kuin sydän olisi pysähtynyt, kun ystäväni sanoi:
”Terve. Ei minulla muuta asiaa ole, mutta ajelin äsken Kangasalla teidän suunnalla ja huomasin, että sieltä teidän Rantatieltä tulee paksua mustaa savua jostakin palavasta omakotitalosta. Tuli vaan mieleen, että ei kai se vaan ole teidän talo.”
Voi hyvänen aika, kuinka säikähdin. Kiitin häntä tiedosta ja kun lopetin puhelun, huomasin, että Arja-vaimoni oli yrittänyt saada minua kiinni lukuisia kertoja. Ei voi olla totta! Voisiko se todella olla meidän talomme?
Rantatie on lyhyt katu, joten vaihtoehtoja ei ollut monia. Entä lapset, missä he ovat? Ovatko he jo ehtineet koulusta kotiin? Ovatko he kunnossa? Hätäiset ajatukset risteilivät päässäni, kun soitin vaimolleni.
Kuulin ”hyvät uutiset” eli se ei ollut meidän talo, vaan naapurin! Ei tietenkään pitäisi olla iloinen siitä, että naapurin talo palaa, mutta nyt olin. Onneksi talo oli vanha, naapuri käytti sitä lähinnä vain kesämökkinään, ja nyt se oli tyhjillään, joten ei käynyt pahimmalla mahdollisella tavalla.
Soitto lapsille rauhoitti lopullisesti mieleni. He kertoivat katselevansa ikkunasta, kuinka naapurin talo palaa. Oli kuulemma jännää seurata palokunnan työtä. Varmasti oli.
Kyllä oli vaimokin säikähtänyt perusteellisesti, sillä kun hän oli ajanut töistä kotiin, joku tuttava oli soittanut ja kertonut huomanneensa netistä uutisen palavasta talosta Rantatiellä. Kun ehdin kotiin, naapurin talosta oli tosiaankin jäljellä enää vain savuava rauniokasa. Vielä puolenyön aikaan palomiehiä oli paikalla valvomassa, etteivät liekit leimahda uudestaan. Nukkumaan mennessäni kiitin Luojaa normaalia pidemmän kaavan mukaan. Ehkä tämä oli pieni terveellinen pysäytys itse kullekin.
Jumalalla näyttää olevan välillä tapana eri tavoin muistuttaa elämän perusasioista. Pari vuotta tuon tulipalon jälkeen olin keikalla Turussa, kun kuulin, että Norjan suunnalta on tulossa myrsky, jonka pelätään aiheuttavan tuhoa täällä meilläkin päin. En murehtinut asiaa sen ihmeemmin, sillä myrskyt yleensä ohittavat meidän talon.
Tällä kertaa sain kuitenkin illansuussa aika dramaattisen viestin vaimoltani:
Meidän saunan päälle kaatui puu. En tiedä, mitä tehdä. Soitin jo palokuntaan, mutta sanoivat, että soita huomenna kuntaan.
Selvisi, että yksi rantaan vievän tien varressa olevista isoista tervalepistä oli tosiaan rojahtanut suoraan saunamme päälle. Olin jo ehtinyt sitä vähän pelätäkin, sillä muutama vanhoista puista seisoi pelottavan näköisesti vinossa. Olin jopa soittanut asiasta muutamaa viikkoa aiemmin kunnan puutarhaosastolle, josta sain käskyn pyytää palokuntaa paikalle kaatamaan puu. Se jäi kuitenkin tekemättä, sillä kuulin naapurilta, ettei puiden kaataminen noin vain onnistu, ne kun ovat kuulemma suojeltuja. Menipä hankalaksi.
Vaimon viestin saatuani onnistuin kuitenkin soittamaan palokunnan paikalle. Palokuntalaiset olivat lähtiessään todenneet, että kunnan on korvattava mahdolliset vahingot, sillä puu on kaatunut tieltä meidän tontillemme. Se ainakin vähän huojensi mieltä. Kun ehdin kotiin, kävin ensi töikseni katsomassa sauna. Piipun peltinen ”hattu” oli tosiaankin katolla surkeasti lytyssä ja rungonpätkiä lojui joka paikassa.
Soitin taas kuntaan kyselläkseni mahdollisista korvauksista. Sieltä ilmoitettiin, ettei kunta mitään korvaa, sillä puut kuulemma seisovat meidän maallamme. Rajaviiva kulkeekin keskellä tietä! No, meillä oli siis varsinainen pattitilanne: nämä ovat rauhoitettuja puita, joita ei saa kaataa, mutta jos ne kaatuvat itse, me maksamme, koska ne sijaitsevat meidän maallamme. Elämä on kummallista, mutta vielä kummallisempaa on byrokratia!
Kyllä jännitti, kun palotarkastajan kanssa kiipesin saunan katolle tarkastamaan mahdollisia vaurioita. Hän selitti minulle, että järeä puunrunko täräyttää helposti piipun muuraukset hajalle, joten pelkäsin pahinta. Kun ehdimme katolle ja nostimme peltisen piipunsuojan paikaltaan, palotarkastajan ilme oli näkemisen arvoinen:
”Tämä on kyllä tarkin ja siistein puun kaatuminen minun urallani. Ei tiilen tiiltä ole irronnut! Käsittämätöntä! On kuin suuri käsi olisi kaatanut puun juuri oikeassa kulmassa ja sopivan pehmeästi!”
Tajusin heti, kenen käsi oli ollut asialla. Illalla oli taas kiitoksen aihetta vihreässä talossamme Rantatiellä.
Vielä yhden Luojan järjestämän oppitunnin sain, kun pari vuotta sitten olin poimimassa talomme takaa maahan pudonneita luumuja. Juuri kun olin palannut sisälle, kuulin ulkoa kovan jysähdyksen ja juoksin katsomaan, mikä sen aiheutti.
Maassa makasi pitkin pituuttaan tuulenpuuskan kaatamana 21 metriä korkea jykevä pylväshaapa, jonka alle vanha luumupuumme oli silpoutunut aivan tuusan nuusaksi. Hieman kylmäsi, kun tajusin, että juuri samassa kohtaa kyykin pari minuuttia aiemmin! Kaiken lisäksi puu olisi voinut kaatua joko meidän talomme tai naapurin talon päälle, mutta se kaatuikin millin tarkasti pari metriä leveälle kaistaleelle, joka erottaa meidät naapurin aidasta. Olikohan se sama suuri käsi nytkin asialla? mietin. Naapurikin käväisi kurkistamassa pensasaidan takaa ja totesi säikähtäneen näköisenä: ”Nyt taisivat enkelit olla liikenteessä!”
Tällaiset pienet arkiset kriisit herättävät joskus näkemään asioita uudelta kantilta. Opin jälleen kantapään kautta, ettei elämässä ole mitään itsestäänselvyyksiä. Kaikki, mitä meillä on, on vain lahjaa, mutta se kaikki voi muuttua silmänräpäyksessä ja ilman varoitusta.
Yksi Jumalan suurimmista lahjoista on tavallinen arki. Oma koti, työ, rakkaat. Kunpa oppisi olemaan kiitollinen siitä, mitä on.
mennessä Pekka Simojoki | elo 3, 2025 | Ihmejuttuja, Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
Kirkolliskokouksen istunto Turun kristillisessä opistossa keskeytettiin, ja me arvokkaasti pukeutuneet pönötyksen ammattilaiset lähdimme pitkässä jonossa kahvitilaisuuteen, jonka tarjosi silloinen tiede- ja kulttuuriministeri Annika Saarikko. Kahvilan ovella tuo tunnettu poliitikko ja puoluejohtaja seisoi tarmokkaan oloisena ja tervehti hymyillen meistä jokaista.
Kun sitten olin hänen kohdallaan ja esittäydyin lauluntekijäksi, hän katsoi minua ällistyneen näköisenä ja huudahti spontaanisti:
”Mitä ihmettä, siinähän on minun nuoruuteni idoli ilmielävänä!”
Ihan tuollaista tervehdystä en osannut odottaa, vaan änkytin vain häkeltyneenä: ”Kuinka niin?” tai jotakin muuta tyhmää. Saarikko jatkoi leveästi hymyillen:
”On muuten Exitin laulut kuunneltu läpi monen monta kertaan silloin joskus nuorena! Eikös meidän pitäisi nyt ottaa oikein fanikuva!”
Minä toinnuin hämmästyksestäni ja lupasin ministerille, että sellainen kuva täytyy ehdottomasti ottaa. Tilaisuuden lopussa Saarikolla oli kiire takaisin Helsinkiin, mutta opiston ulko-oven edessä otimme nauraen fanikuvan ennen kuin kiireinen ministeri katosi mustan auton uumeniin ja lähti jatkamaan matkaansa. Minua hymyilytti koko loppupäivän ajan.
Vähän vastaavanlaisen tilanteen muistan parin vuoden takaa, kun olin Turku-hallissa esiintymässä suuressa Kristuspäivä-tapahtumassa. Olin bändin kanssa hallin esiintymislavalla tekemässä soundcheckiä, kun huomasin, että lavalle astui yksi illan pääpuhujista, silloinen pääministeri Juha Sipilä vaimonsa kanssa. Suureksi hämmästyksekseni rouva Sipilä kääntyi, käveli suoraan minun luokseni ja sanoi, ikään kuin olisimme kovastikin tuttuja:
”Kiitos muuten siitä Exitin juhlakonsertista Oulussa! Olin paikalla!”
Hetken juttelin heidän kanssaan ja kuulin, kuinka paljon monet laulut olivat heitäkin kantaneet. Tajusin myös jotakin siitä, miten rankkaa julkinen työ voi olla, kun jokainen teko ja sana tai tekemättä jättäminen syynätään suurennuslasilla ja kerrotaan kohta kirkuvin kirjaimin iltapäivälehtien lööpeissä. He kertoivat, että se auttaa jaksamaan, kun tietää, että moni ihminen tässä maassa rukoilee. Lupasin olla yksi heistä.
Nämä yllättävät kohtaamiset kertoivat minulle elävästi, millaista merkitystä voi hengellisellä musiikilla olla, vaikka ihminen olisi kuka tahansa tai istuisi millä pallilla tahansa. Jopa lapsena tai nuorena opitut laulut voivat kantaa koko elämän ajan. Olen kuullut, että jopa muistisairaudesta kärsivä vanhuskin saattaa vielä muistaa kirkkaasti lapsuutensa virret sanasta sanaan, vaikka kaikki muu olisi jo unohtunut. Monien hengellisyys on elämän paineissa tungettu ahtaalle tai lakaistu lähes kokonaan pois, mutta Jumalan valtakunnan siemenet kulkevat kuitenkin mukana sellaisissa muistoissa tai lauluissa, joita on nuorena oppinut, kuullut, nähnyt tai kokenut. Ja sitten kun on aika, ne alkavat työntää versoa ja tuottaa hedelmää. Näiden kohtaamisten myötä oli hienoa tajuta sekin, että kristillisillä arvoilla on paikkansa myös monen tämän maan johtajan elämässä!
Yksi kaikkein vaikeimmista asioista, joka meitä ihmisiä yhdistää, on kärsimyksen, surun ja kuoleman kohtaaminen. Musiikki voi olla silloinkin suuri lohdutuksen antaja, kun Jumala ottaa sen käyttöönsä. Kerran sain yllätysviestin erään korkeassa asemassa olevan europoliitikon perheeltä. He halusivat kiittää Laiva jatkaa kulkuaan -laulusta, joka oli lohduttanut heitä läheisen ihmisen kuoleman aiheuttamassa surussa. En tiedä, soiko heillä hengellinen musiikki muuten, mutta joku ystävä oli lähettänyt tuon laulun heille, ja Jumala oli sen kautta puhutellut. Ehkä surusta alkoi kasvaa jotakin uutta heidänkin elämässään.
Paljastan nyt yhden minun muusikonurani huippuhetkistä! Harva soittaja voi nimittäin kehua, että on päässyt duokeikalle presidentin kanssa! Minua pyydettiin laulamaan Espooseen hyväntekeväisyysjärjestön joulujuhlaan, jonne oli kutsuttu yleisöksi monenlaisia kodittomia, syrjäytyneitä ja vähävaraisia ihmisiä. Sinne oli minun lisäkseni luvannut tulla puhumaan myös silloinen eduskunnan puhemies Sauli Niinistö. Niinpä me hoidimme keikan kahdestaan: minä lauloin ja Sauli puhui. Muistan, että hän osasi todella hienosti ja rennosti hoitaa osuutensa, puhui ilman papereita, ja kun joku yleisöstä keskeytti hänet, hän kuunteli ja vastasi viisaasti. Tilaisuuden jälkeen kiitin Saulia keikasta ja jätin hänelle gospellevyn lahjaksi. En tiedä, muistaako hän enää koko tilaisuutta, mutta minä muistan. Jos Sauli joskus haluaa ottaa uusiksi, lähden mielelläni taas yhteiselle keikalle, sillä siinä kaverissa vaikutti olevan potentiaalia!
Jonkin verran olen työn puitteissa saanut olla tekemisissä julkisuuden henkilöiden kanssa, lähinnä tietenkin musiikin ja taiteen saralla. Olen nähnyt, että ”julkkista” pidetään kaikkien yhteisenä omaisuutena ja että julkisuus saattaa välillä olla äärimmäisen julmaa ja kohtuutonta. Sen olen kuitenkin tajunnut, että hauraita ihmisiä olemme kaikki loppuun asti, ja samat inhimilliset tarpeet, kysymykset ja kaipuu on meillä itse kullakin.
Myös gospelmuusikon työssä saa kuin bonuksena jonkinlaisen pienen julkisuuden, tahtoi tai ei. Se vain täytyy hyväksyä osana tätä hommaa. Soittoja ja postia tulee, ja välillä joutuu kuulemaan hyvinkin raskaita asioita, mutta usein viestit ovat myös riemullisia ja rohkaisevia. Tämä työ on ihmisten rinnalla kulkemista, ja itse täytyy vain pitää huoli, missä ovat yksityisyyden rajat. Onneksi ruokakaupassa voi kohtuullisen rauhassa kulkea hyllyjen välissä, ja jos joku vastaantulija tunnistaa, hän yleensä toivottaa vain siunausta tai kiittää jostalin laulusta.
Hymyilyttää, kun muistelen erästä kouluvierailua. Keikan jälkeen oli edessäni taas kerran lauma innostuneita lapsia hakemassa nimmareita pieniin, tuhruisiin paperilappuihinsa. Joukkoon liittyi myös poika, joka ei ehkä ihan tarkkaan tiennyt, mistä oli kyse. Ennen kuin hän sai nimmarinsa, hän katsoi minua epäilevästi silmät sirrillään hyvin tarkkaan ja kysyi sitten varmuuden vuoksi:
”Ooksä joku?”
On hienoa tietää, että jokainen meistä on Jumalan edessä joku, tärkeä ja ainutlaatuinen, oli sitten leipuri tai ministeri, ”tavis” tai ”julkkis”!
