mennessä Pekka Simojoki | touko 11, 2025 | Ihmejuttuja, Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
Päiväkumpu! Pitkästä aikaa seisoin tutulla mäellä Oriveden laitamilla. Samat rakennukset, järvimaisema ja tietenkin riihikirkko niityn laidalla. Tässä kauniissa kurssikeskuksessa kävin vuosikymmeniä sitten oman riparini. Isosenakin ehdin olla aika monta kesää, ja nyt sain tuoda oman poikani tänne isoseksi.
Vähän samoilla asioilla oli myös vanha ystäväni Alppari Tähkäpää, jonka kanssa on vedetty kymmeniä leirejä vuosien aikana. Tuntui hyvältä tavata vanhaa taistelutoveria juuri täällä, mutta erityisen hyvältä tuntui nähdä, kuinka uusi sukupolvi jatkoi sillä polulla, jota isät ovat kulkeneet.
Kiersimme Alpparin kanssa aluetta ympäri nostalgisissa tunnelmissa, kurkistimme majoituskämppiin ja kuuntelimme, kuinka nuoret musisoivat isossa teltassa. Lopuksi pysähdyimme hetkeksi meille molemmille rakkaaseen riihikirkkoon, joka tuoksui ihan tutulta ja jonka mustat seinät kertoivat meille tuhansia tarinoita.
Alppari katseli mustaa afrikkalaista krusifiksia alttarilla ja kosketti mietteissään kirkon yksinkertaista alttarikaidetta, joka oli monin kyynelin kasteltu. Saman tien olimme jo vuosien takana, kun ystäväni innostui kertomaan yhden monista muistoistaan:
”Pidin kerran nuorille puheen Raamatun surullisimmasta jakeesta, joka löytyy Johanneksen evankeliumista. Kun Jeesus tapasi Betesdan lammikolla 32 vuotta sairastaneen miehen ja kysyi, halusiko tämä tulla terveeksi, mies vastasi: ’Minulla ei ole ketään, joka auttaisi minua…’ (Joh. 5:7).
Kun sitten illan lopuksi nuoret tulivat rukoilemaan, eräs tyttö polvistui alttarille itkien ja sanoi: ’Minullakaan ei ole ketään!’
Hän kertoi kotinsa vaikeasta tilanteesta ja yksinäisyydestään. Rukoilimme hartaasti, että Jumala lähettäisi hänellekin jonkun.”
Alppari keskeytti tarinansa, ja näin, kuinka kyynel valui pitkin poskea. Sitten hän jatkoi:
”Vuosia myöhemmin jossain tapahtumassa minua vastaan tuli äiti kolmen lapsen kanssa ja tervehti iloisesti. En ensin tuntenut häntä, mutta sitten tajusin, että siinä oli se tyttö, jolla ei ollut ketään. Jumala oli kuullut rukoukset ja antanut hänelle hyvän aviomiehen sekä ihania lapsia ja ystäviä. Nyt hän oli onnellinen perheenäiti.”
Se kyynel poskella kertoi paljon. Se ei ollut ensimmäinen kyynel, jonka näin, olen nähnyt niitä Alpparin silmissä monia. Isolla miehellä on myös iso sydän ja iso syli. Riihikirkossa olemme istuneet yhteensä varmaan viikkoja ellei kuukausia, jos kaikki nuorten kanssa vietetyt tunnit laskettaisiin yhteen. Sen lisäksi olen juontanut Alpparin kanssa lukemattomia tilaisuuksia, ja vain Luoja tietää sen improvisaation määrän, mikä niissä on nähty!
Muistan senkin kerran, kun tulin Kirkon Nuorisopäiville pitämään nuorille iltakirkkoa. Ainoa ongelma oli, ettei minulla ollut muuta suunnitelmaa tilaisuuden ohjelmaksi kuin pinkka uusia lauluja. Onneksi yksi ensimmäisistä tapaamistani ihmisistä siellä oli Alppari, joka heti tarttui koukkuun ja lähti mukaan.
Toteutimme tilaisuuden niin, että minä opetin nuorille laulut yksi kerrallaan, kun taas hän istui piilossa sakastissa mikrofonin kanssa, ja aina kun musiikki loppui, hän luki meille pätkän Raamatusta omaan vahvaan tyyliinsä. Näin me jatkoimme vuorotellen.
Kirkko oli tupaten täynnä nuoria. Ensin he kuuntelivat, sitten alkoivat laulaa, ja lopussa kaikki vain itkivät ja lauloivat. Siitä tuli merkillinen ilta. Pyhä oli läsnä. Muistan, kuinka yksi pappismies tuli illan päätteeksi silmät märkänä kiittämään ja sanoi hiljaa:
”Tämä oli Kristus-hetki. Tätä varten kirkot on!”
Meillä on Alpparin kanssa muodostunut myös melkoinen jäynäperinne, ja hauskaa on riittänyt. Se taisi alkaa yhdellä riparilla, kun sain pahaenteisen puhelun:
”Päivää, täällä on asessori Komulainen Tampereen tuomiokapitulista! Tulisin huomenna tarkastamaan teidän rippikoululeirinne ja erityisesti haluaisin tutustua leirin kirkkomusiikin opetukseen. Haluaisin nähdä myös päiväkirjat!”
Voi hyvänen aika sitä paniikkia, joka iski päälle, sillä minä olin leirin valekanttori, joka ei tiennyt kirkkomusiikista yhtään mitään, saati sitten että olisin joitakin päiväkirjoja täytellyt! Onneksi Komulainen lopulta paljastui Alpparin jäynäksi. Olen sittemmin maksanut kalavelkojani panemalla hänet varoittamatta leikittämään lapsia kesäleirillä ja tanssimaan kirkon keskikäytävällä virren tahtiin. Alppari puolestaan on pannut minut jopa säveltämään parintuhannen ihmisen tuijottaessa ja televisiokameroiden käydessä.
Itse asiassa yksi laulu nimeltä Niin kuin hopeaa on syntynyt Alpparin jäynän ansiosta! Jos ovat välillä kyyneleet vuotaneet, niin kyllä me ollaan naurettukin!
Olen usein kutsunut Alpparin vaimonsa Johannan kanssa meille Kangasalle pihaseuroihin. Tämä hieno perinne on kerännyt joka kerta toistasataa ihmistä vieraiksi pihallemme. Alpparin monista tarinoista minua on koskettanut erityisesti yksi, jonka hän kerran pihaseuroissa kertoi:
”Tilanne ei näyttänyt hyvältä. Kirkkoherra vei minut puhumaan kinkereille maataloon, jonne oli tullut vain neljä kuulijaa. Talon emännän lisäksi paikalla oli kiikkustuolissa keinuva isoäiti, halkopinon päällä istuva ärtyneen näköinen talon vanhapoika sekä naapurin mummo, joka oli köppässyt paikalle potkukelkalla. Mietin kuumeisesti, mitä ihmettä minä tällaiselle porukalle puhuisin. Lopulta päätin jättää kaikki valmiit puheet pois ja yksinkertaisesti luin Raamatusta yhden tutun kohdan, jota höystin muutamalla ajatuksella.
Silloin näin, kuinka isoäidin keinu pysähtyi. Hän nousi ylös, käveli luokseni ja tarttui käteeni molemmin käsin sanoen: ’Sinä puhuit rakkaasta Jeesuksesta, ja minä näin enkeleitä sinun ympärilläsi!’
Olisittepa nähneet niiden muiden ilmeet! Emäntä tuli sanomaan minulle aivan ihmeissään: ’Olipa ihme juttu. Meidän mummo ei ole puhunut mitään kahteen viikkoon!’
Hän oli hetken vaiti ja jatkoi: ’Sitä paitsi hän on kuuro!’
Silloin minä tajusin, että ketään ei voi halveksia. Jeesukselle yksikin ihminen on tärkeä!”
Ja taas näin kyyneleen valuvan ystäväni poskella.
mennessä Pekka Simojoki | huhti 28, 2025 | Ihmejuttuja, Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
Pieni 11-vuotias tyttö seisoi Tampereen asemalla hätääntyneen näköisenä. Hän oli jo hetken ihmetellyt sitä, että kukaan ei ollut vastassa niin kuin aina aiemmin. Hänellä ei ollut omaa kännykkää, joten soittaakaan ei voinut. Oli kuitenkin yksi keino, joka voisi auttaa: rukous! Tyttö pani kädet ristiin kenenkään huomaamatta ja lähetti ylös hätäviestin, joka meni suunnilleen näin: Taivaan Isä, nyt tarvittaisiin apua! Lähetä joku tänne! Aamen!
Vastaus rukoukseen tuli parin minuutin kuluttua, kun tutun näköinen hahmo käveli asemalaituria pitkin. Sieltä tuli oma isoveli jonkun kaverinsa kanssa. Lukioikäisellä isolla veljellä ei tosin ollut aavistustakaan siitä, että hänet oli rukoiltu paikalle tai että pikkusiskolla oli jotain ongelmia. Poika oli vain ollut Tampereella hengailemassa kavereidensa kanssa ja päättänyt hetken mielijohteesta lähteä saattamaan yhtä heistä junalle. Näin hän ”sattui” paikalle juuri oikeaan aikaan.
Meillä oli tapana silloin tällöin lähettää tytär omin päin vierailemaan kaverinsa luo Riihimäelle, ja ystäväperhe puolestaan lähetti hänet takaisin sovitusti. Tietenkin aina soitimme ja kerroimme, millä junalla tyttö tulee ja mihin aikaan, mutta nyt olivat Riihimäen ystävämme unohtaneet ilmoittaa, että arvokas lasti oli tulossa. Onneksi asia selvisi, poikani soitti kotiin ja sieltähän se meidän pieni tytön tyllerömme lopulta löytyi velipojan kainalosta. Kun kotona sitten kyselin, mitkä olivat tunnelmat tuon kommelluksen jälkeen, tyttö totesi vakavana:
”Jumala kuuli minun rukoukseni. Kyllä se kovasti lisäsi minun uskoani!”
Lapsen usko on ihmeellinen asia. Siinä ei käytetä turhaa aikaa ja voimia järkeilyyn tai epäilyyn. Kun kerran asia on niin kuin se on, niin sitten se on! Lapsen uskon Jeesuskin nosti esikuvaksi meille vanhemmille ja viisaammille, mutta eihän se meiltä tahdo onnistua, koska se ei oikein käy aikuisen järkeen.
Omat lapseni ovat avanneet uskon salaisuuksia minullekin monta kertaa, erityisesti meidän nuorin poikamme on toiminut oivallisena opettajana. Muistan, että poika oli vielä päivähoidossa, hän tuli sieltä kerran innoissaan ja ilmoitti meille arvoituksellisesti:
”Isi ja äiti, kun te kerran menette taivaaseen, niin siellä teitä odottaa yllätys!”
Kun me aikuiset sitä yllätystä sitten pähkäilimme, hän paljasti voitonriemuisesti:
”Siellä on kaikki kadut kultaa!”
No, siinäpä vasta yllätystä kerrakseen! Saimmekin hyvän syyn keskustella siitä, miten taivaaseen päästään.
Pari vuotta myöhemmin kuulimme sellaisen huolestuttavan uutisen, että poikamme kummitäti oli saanut aivoverenvuodon, halvaantunut osittain ja viety ambulanssilla sairaalaan. Onneksi leikkausta ei lopulta tarvittu, vaan tilanteesta selvittiin lääkkeillä. Kummitäti joutui kuitenkin toistaiseksi jäämään sairaalaan, hän istui pyörätuolissa eikä voinut kunnolla liikuttaa oikeaa kättään. Näytti siltä, että käteen saattaakin jäädä elinikäinen vamma. Kun pojan kanssa muistimme iltarukouksessa kummitätiä, minä pyysin varovaisesti, että käsi jotenkin edes toimisi. Sen kohdan rukouksesta nuori mies heti tarmokkaasti korjasi:
”Ei, vaan me rukoillaan, että kummitäti paranee ihan kokonaan!”
Kun seuraavan kerran näimme kummitädin, hän vilkutti jo kaukaa meille iloisesti — oikealla kädellään tietenkin!
Majatalo-illoissakin on aina mukana lapsia vanhempiensa kanssa ja yleensä he ovat täysillä mukana siinä, mitä tapahtuu, myös rukousjaksoissa. Eräs vanha ystäväni soitti Naantalin Majatalo-illan jälkeen minulle ja kertoi innoissaan ja onnessaan, mitä hänelle oli illassa tapahtunut:
”Olen potenut tosi pitkään kipeää hermojuuripinnettä alaselässä ja nostin käteni, kun kysyttiin, kuka toivoisi rukousta sairauden takia. Minun luokseni asteli silloin nuori, ehkä 12-vuotias tyttö ja kysyi arasti, saako hän laittaa kätensä päälleni niin kuin kaikki muutkin tekevät. Ja tiedätkö mitä, kipu katosi kokonaan eikä ole sen illan jälkeen palannut!”
Minulle jäi Kajaanin Majatalo-illasta mieleen pieni episodi, kun aloimme afrikkalaiseen malliin kerätä kolehtia salin edessä odottaviin koreihin. Kerroin, että kolehti menee maailman köyhimmille lapsille ja että koriin voi jättää muutakin, jos ei ole rahaa. Siinä samassa korin luo käveli käytävää pitkin pieni lapsi, joka pudotti sinne oman pienen lastenkirjansa ja palasi hiljaa paikalleen. Siinä olikin melkoista asennekasvatusta meille aikuisille siitä, mitä omastaan antaminen on. Oulussa puolestaan kysyin tilaisuuden lopuksi, olisiko jollakulla vielä jotakin sanottavaa ennen kuin laulamme illan viimeisen laulun. Kätensä nosti vammainen poika, joka asteli mikrofonin luo ja kokosi illan tunnelmat näihin sanoihin:
”Muistakaa, että Jeesus rakastaa kaikkia!”
Keikkareissuilla tapaan paljon lapsia erityisesti koulukonserteissa, ja jos olen onnistunut opettamaan heille niissä jotakin, olen varmasti oppinut tuplasti enemmän itse. Erityisesti lasten aitous ja mutkattomuus ovat sitä, minkä me aikuiset olemme kadottaneet. Nauru ja itku tulevat yhtä helposti, eikä tunteita piilotella. Jos olet tylsä esiintyjä, olet menettänyt pelin, ja toisaalta, jos olet kiva, sekin tulee heti selväksi. Lapset eivät laskelmoi, vaan totuus tulee suoraan sen kummemmin kiertelemättä.
Keikan jälkeen saan yleensä ympärilleni joukon innokkaita faneja, joiden kanssa heitetään läppää tai kirjoitetaan nimmarit. Palautekin tulee saman tien. Välillä olen kuulemma ollut yhtä hyvä kuin Robin, välillä olen ollut parempi kuin Lordi ja ainakin hetken saan leikkiä staraa. Jos siitä ylpistyy ja kuvittelee jo olevansa kovinkin cool, sinut pudotetaan maan pinnalle nopeasti. Muistan, kuinka yksikin poika silmäili minua hetken ja totesi sumeilematta:
”Kyllä sinä tuolta takaa katsottuna näytit paljon nuoremmalta!”
Minua kosketti tavattomasti, kun eräällä nuortenleirillä luokseni tuli lukioikäinen tyttö ja työnsi käteeni paperilappusen, johon oli kirjoittanut jotakin. Kun luin sen, meinasi itku päästä: Kiitos Pekka. Sun koulukeikalla mä tulin uskoon!
Lapsen usko muuttuu myöhemmin toivottavasti aikuisen uskoksi ja niin sen pitää tietenkin mennäkin. Olisi kuitenkin hienoa, jos jotakin lapsen aitoudesta jäisi jäljelle, ilman selityksiä ja laskelmointia.
Annetaan lapsen löytää taivaan Isä, joka on totta ja toimii, ja pidetään huolta, ettemme itse kadota Häntä aikuisten epäilysten ja järkeilyn loputtomaan suohon!
mennessä Pekka Simojoki | huhti 7, 2025 | Ihmejuttuja, Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
”Lopetetaan selittelyt ja heittäydytään Jumalan suunnitelmiin!”
Minä huusin. Tunnustan, että tosiaan niin taisi käydä, vaikkei minun tapani yleensä ole huutaa ja vaikkei se kuulu kunnon luterilaiseen saarnaperinteeseen. Kirkko oli täynnä seurakuntaa, ja kaikki tuijottivat.
Olimme EtCetera-kuoron kanssa Turun Mikaelinkirkon Tuomasmessussa hoitamassa musiikkipuolta. Siinä puolessa ei ollutkaan mitään ongelmaa, sillä kuoro lauloi hienosti ja tunnelma oli katossa. Eräässäkin laulussa jäyhä turkulainen yleisö hyppäsi jopa jammailemaan, mikä ei ole kovin tavallista sillä laidalla Suomea ainakaan kirkoissa. Erityisen hupaisaa oli katsella, kuinka yksikin harmaapäinen vanha mies innostui tanssimaan muiden mukana kahden kävelykepin kanssa kirkon keskikäytävällä.
Minun ongelmani oli saarna. En ole mikään saarnamies, en osaa tehdä kunnon analyyttistä eksegeesiä enkä enää muista teologisen tiedekunnan homiletiikan luennoilta mitään. Kyllä minä tällaisena puoliafrikkalaisena tarinoita osaan kertoa, mutta saarnat ovat meikäläiselle haaste. Silloin tällöin minua kuitenkin pyydetään saarnaamaan, ja olin tällä kertaa luvannut sellaisen pitää. Toki minä olin sitä vähän ehtinyt miettiäkin, mutten ollut saanut paperille kirjoitettua mitään ja vasta matkalla kuoron bussissa raapustelin jotakin pientä muistiin ranskalaisin viivoin.
Tekstinä oli raamatunkohta, jossa Jeesus paransi sokeana syntyneen ja fariseukset kovasti kuulustelivat ja kovistelivat miestä. Kun häneltä tivattiin selitystä siihen, miten hän oli parantunut, hän ei yrittänytkään selitellä mitään, vaan totesi vain yksinkertaisesti: “Sen tiedän, että minä, joka olin sokea, nyt näen!” (Joh. 9:25)
Minulle nousi saarnan kantavaksi ajatukseksi se, että me yritämme ehkä liikaa selittää ja ymmärtää uskoa sen sijaan, että vain ottaisimme vastaan ja heittäytyisimme mukaan niin kuin tuo sokea mies.
Ajatus lähti juoksemaan. Kuinka usein me yritämmekään selittää tai tulkita uudelleen jotenkin ”järkevästi” sellaiset Raamatun opetukset, jotka eivät kelpaa aikamme yleiselle mielipiteelle tai ovat nykyajan tieteelle mahdottomia. Kuinka usein markkinoimmekaan kirkkoamme vain sellaisilla ”tuotteilla”, jotka menevät läpi nykyään, kuten lähimmäisenrakkaus tai hyvän tekeminen, jotka kaikkien on helppo hyväksyä. Samaan aikaan kuitenkin jopa nimi Jeesus on vaikea sanoa ääneen, puhumattakaan sanoista synti, parannus tai kadotus, jotka mieluummin vaietaan tai selitetään pois. Vaarana onkin, että lopulta usko muuttuu vain jonkinlaiseksi epämääräiseksi humanismiksi tai pelkäksi hyvän tekemiseksi. Tällaisia ajatuksia pyöri päässäni bussimatkan ajan, ja muutama ranskalainen viiva ilmestyi paperilappuselle. Saarna alkoi saada hahmoa.
Kun saavuimme Turkuun, tajusin, että Tuomasmessussa olivat mukana Nenäpäivän merkeissä kaikki mahdolliset hyväntekeväisyysjärjestöt Punaista Ristiä ja Lions Clubia myöten. Säikähdin ja tulin vähän katumapäälle. Ajattelin, että ehkä sittenkin pitäisi ottaa saarnan teemaksi jokin päivään paremmin sopiva, ettei kukaan loukkaantuisi tai ymmärtäisi väärin. Kysyin turkulaiselta järjestäjältä, mikä tässä olisi viisainta. Hän ei miettinyt hetkeäkään vaan sanoi heti:
”Sinä pidät juuri sen saarnan, jonka Herra on sinulle antanut! Ei sitä tarvitse selittää eikä ketään tarvitse miellyttää!”
Se oli sillä selvä, ja astuin seurakunnan eteen ranskalaisten viivojeni kanssa. Yllättäen edessä oli niin hämärää, etten nähnyt viivoistani yhtään mitään, kun en ollut tajunnut ottaa lukulasejani mukaan. Niinpä sokea mies joutui tälläkin kertaa jättämään selittelyt ja heittäytymään uskon varaan.
Hiki valui norona niskassa, kun änkyttelin ensin jotakin, ja minusta alkoi tuntua siltä, etten selviä tästä ollenkaan. Jostakin se ”taivaallinen flow” kuitenkin tuli, ja sanat löytyivät, vaikken enää tarkkaan muista, mitä lopulta saarnasin. Tuohon loppuhuutoon kuitenkin päätin saarnan, haastoin ihmiset unohtamaan selittelyt ja heittäytymään Jumalan suunnitelmiin. Siinä se oli.
Keikan jälkeen tosi monet tulivat juttelemaan ja tajusin, että oikeat sanat olivat ilmeisesti sittenkin löytyneet. Tuntui hyvältä, kun muutama karu äijäkin tuli kertomaan, että ”osui ja upposi”. Lopulta selvisi ehkä suurin syy siihen, miksi ja kenelle Jumala halusi tällaisen saarnan pitää tänään. Eräs nainen kertoi innoissaan:
”Sain pitkästä aikaa puhuttua ystäväni Tuomasmessuun. Hän on lähellä uskonasioita, mutta hänen suuri ongelmansa on se, että hän on niin järki-ihminen. Kaikki mahdollinen pitää selittää ja ymmärtää, uskominen on niin vaikeaa. Saarnan jälkeen tuo ystäväni oli vain todennut: ’Tämä saarna oli suoraan minulle!’ Olen niin iloinen, että olimme täällä tänään! Uskon, että tästä syntyi jotakin uutta!”
Niinpä. Näin sen piti mennä. Olin onnellinen ja helpottunut siitä, että huono saarnaaja unohti lukulasinsa, ja parempi pääsi ääneen. Jumala näkee kokonaisuuden, tuntee palapelin osat ja antaa asioiden tapahtua tai olla tapahtumatta. Hän antaa sanat ja tuo paikalle juuri ne ihmiset, joiden on paikalla oltava, ja joskus koko saarna onkin tarkoitettu vain yhdelle ihmiselle.
Tämän merkillisen saarnakeikan kruunasi vielä pari päivää myöhemmin puhelinsoitto yhdeltä kuulijalta Raisiosta:
”Kiitos Tuomasmessusta! Jokin aika sitten poimin tien varresta liftaajan, vaikken ole koskaan aikaisemmin tehnyt sitä. Minä en pysäyttänyt autoa itse, se vain pysähtyi. Poika oli seissyt siinä puolitoista tuntia, eikä yksikään ohiajaja ollut edes hidastanut. Hän oli kovasti rukoillut, että joku ottaisi hänet kyytiin, joten minut Jumala lopulta pysäytti ja sain viedä hänet perille.
Tuomasmessussa yhtäkkiä tajusin, että tuo sama nuori mies istuu minun vieressäni! Hän kertoi olleensa viime päivinä työnsä tähden hyvin masentunut ja oli lähtenyt Tuomasmessuun rukoillen, että Jumala lähettäisi hänen luokseen jonkun, joka voisi auttaa. Me molemmat koimme tämän todella vahvana Jumalan johdatuksena ja saimme rukoillakin yhdessä. Annoin hänelle taas liftin Turun satamaan, josta hän lähti työmatkalle iloisena ja rohkaistuneena. Jumalan tiet ovat ihmeelliset, ei niitä voi selittää…”
Niinpä niin. Ei selitellä. Heittäydytään!
mennessä Pekka Simojoki | maalis 24, 2025 | Ihmejuttuja, Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
Kauhajoen Urheilutalolla oli säpinää. Pohjanmaa oli taas liikkeellä, ja autoja kurvasi pihaan katkeamattomana virtana. Tällä kertaa ei kuitenkaan ollut kyse Kauhajoen Karhujen korismatsista, vaan Exitin konsertista, mutta suuren urheilujuhlan tuntua oli kieltämättä kyllä ilmassa.
Kaikki alkoi olla jo valmista, soundcheck oli tehty, joten eteisaulaan tunkenut yleisö päästettiin vihdoin sisään. Minä olin vielä järjestelemässä levypöytää salin ovensuussa, ja monenlaista tarinaa tuli heitettyä konserttiin saapuvien ihmisten kanssa. Jossakin kohtaa juttusilleni tuli vähän vanhempi mies, jonka koko olemuksesta näkyi, että kovaa työtä oli elämässä tullut tehtyä ja paljon. Hän ei ollut iso korsto, vaan pikemminkin sellainen sitkeä pohjalainen ”äijä”, jolla oli ilmeestä päätellen jotakin tärkeää asiaa. Hän kertoi värikkääseen tyyliinsä jotenkin tähän tapaan:
”Minä olen koko ikäni tehnyt betonihommia, ja pikkuhiljaa on käynyt niin, että taitaa olla betonia koko mieskin sydänjuuria myöten. Nyt Jumala on kuitenkin alkanut tehdä ihmeitään, sillä vähitellen on betoni alkanut murtua ja tiedätkö mitä: se johtuu näistä teidän lauluista! Ne menee betoniin kuin veitsi voihin! Minä olen käskenyt kavereidenkin kuunnella Exitin levyjä, jotta niiltäkin alkaisi betoni ropista lattiaan.”
Sitten kaveri toivotti hyvää konserttia ja lähti etsimään paikkaansa salissa. Katselin hymyillen hänen peräänsä. Tuskin suomalaiselta äijältä voisi parempaa palautetta saada. Tiesin, että ainakin yksi laulu lauletaan tänään tälle betonimiehelle, ja niin me teimmekin ja aloitimme konsertin Damaskoksen tie -kappaleella. Taisi Paavalikin olla melkoinen betoniäijä, ennen kuin hänet pysäytettiin Damaskoksen tiellä, ja betoni alkoi murtua.
Silloin liikahti jotain, pato murtui jossakin,
tuntui niin kuin vedet kirkkaat virtaisivat viimeinkin…
Tuolla betonikaverilla oli sana hallussa, ja hän osasi antaa palautteen hauskaan tyyliin, mutta aika usein miehiltä ovat sanat hukassa ja tunteita on vaikea ilmaista ääneen. Hymyilyttää sekin tekstari, jonka lähetti eräs opettajaystäväni, kun oli keikan jälkeen tavannut tutun kaverin kaupassa. Tämä oli varmaan paras palaute, mitä tuo suomalainen mies pystyi sanomaan:
Sain viereisessä Cittarissa kuulla rehellistä palautetta illasta. Entinen meidän koulun vahtimestari kysyi, olinko kirkossa. Kun vastasin joo, hän totes, että ”perkele, oli hyvä tilaisuus”!
Välillä tuntuu siltä, että meille miehille on kovin usein valettu betonikuoret, joita on vaikea saada rikki. Johtuuko se siitä, että sisältä mieskin on kuitenkin herkkä ja pehmeä, ja häntä pitää suojella sitäkin paksummalla kuorella. Kyyneleet eivät helposti valu, mutta välillä rupeaa ”silmät hikoilemaan”, niin kuin eräs äijä asian ilmaisi.
Kyyneleistä onkin mieleeni jäänyt yksi episodi, joka tapahtui Raahen kirkossa pidetyssä Majatalo-illassa. Kirkko oli täynnä ja tunnelma oli lämmin, vaikka ehkä vähän pientä varauksellisuutta olikin alussa ilmassa. Kun illan rukousosuus oli alkamassa ja pastori Jukka Jämsén astui mikrofonin ääreen, hän sanoi merkilliset sanat, jotka Jumala antoi hänelle juuri sillä hetkellä:
”Minulle tuli sellainen sana, että joku saa tänään takaisin itkun lahjan!”
Seuraavana päivänä eräs tuttu nainen otti yhteyttä ja kertoi tosi liikuttuneena isästään, joka oli oikein sellainen jäyhä suomalainen perusäijä. Hän oli aiemminkin kyllä ollut mukana jossakin Majatalo-illassa, mutta oli aina lähtenyt pois ennen kuin rukousosuus alkoi. Tällä kertaa hän oli kuitenkin suostunut ensimmäistä kertaa jäämään loppuun asti ja antoi jopa siunata itseään. Kun tuttavani oli varovasti kysynyt isältään tilaisuuden jälkeen kahvilla, millainen maku illasta oli jäänyt, tämä oli tapansa mukaan vain todennut:
”En kommentoi!”
Vastausta ei tullut, mutta kyyneleet valuivat! Ne olivat kuulemma ensimmäiset kyyneleet, jotka ystäväni oli koskaan nähnyt isänsä poskilla!
Hengelliset asiat ovat miehelle vaikeita ehkä siksi, että vahvan pitää tulla heikoksi, ja mies pelkää olla heikko. Jumala tekee kuitenkin työtään salaa, ja betoni rapisee kovimmankin jätkän päältä, sillä Hän tietää betonin heikot kohdat ja raot. Aina välillä betonin rapinaa on saanut kuulla ja se on yksi kauneimpia ääniä, joita tiedän. Ne ovat hienoja hetkiä, kun jossain kirkon penkin päässä on keikan jälkeen jonkun suomalaisen miehen kanssa saatu jutella elämän tärkeistä asioista, painettu pää ja viety koko roska suureen käteen. Kyllä siinä ovat posket olleet märkinä molemmilla.
”Ihan on pakko sulle, Pekka, kertoa, että yksi sun laulu on syypää siihen, että meikäläinen on uskossa! Se tapahtui 1990-luvulla eräässä missiotapahtumassa, jossa olin lupautunut kuoroon laulamaan, laulumiehiä kun olen. Kun avasin tilaisuuden lauluvihon, ensimmäisenä silmiin osuivat sanat Tunnen suurta Jumalaa vain vähän… Silloin tuntui, että läpi meni kuin sähköisku, ja samalla kirjanen putosi lattialle. Kumarruin nostamaan kirjan, ja tiedätkö, että lattian rajasta nousi ylös aivan eri mies. Muistan sen kuin eilisen päivän, sillä kokemus oli niin todellinen!”
Katsoin keski-ikäistä suntiota suu auki. Keikka oli juuri alkamassa Sääksmäen kirkossa, kun hän paljasti salaisuutensa sakastissa. Ei siinä voinut tehdä muuta kuin sopertaa: ”Kiitos Herralle” tai jotain muuta epäluterilaista! Tuonkin Liekit-musikaalin laulun olin jo laulanut puhki monta kertaa, mutta sille olikin näköjään Jumalan suunnitelmissa yhä käyttöä. Oli ihan mielettömän hieno tunnelma kävellä siitä suoraan yleisön eteen, aloittaa konsertti ja odottaa, mitä Jumala tällä kertaa tekee. Ja kun Jumala jotain tekee, betonikin murtuu!
Raamatussa on oma viestinsä meille betonimiehille:
Minä annan teille uuden sydämen ja teidän sisimpäänne uuden hengen. Minä otan teidän rinnastanne kivisydämen pois ja annan tilalle elävän sydämen.
(Hes. 36:26)
Mikään betoni ei ole liian kovaa Jumalalle. Betoni murtuu, mutta Jumalan rakkaus pysyy.
mennessä Pekka Simojoki | maalis 10, 2025 | Ihmejuttuja, Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
”Hei, onko sulla selkä kipeä?”
Yksi EtCetera-kuoron laulajista pysäytti minut Naantalin kirkon käytävällä ja esitti tuon ehkä vähän kummallisen kysymyksen. Majatalo-ilta oli juuri päättynyt, iloinen hälinä täytti vanhan temppelin, ja minä olin juttelemassa joidenkin tuttujen kanssa. Vastasin kysyjälle, että selkäni on ihan kunnossa, mutta samalla utelin, mihin hän sitä tietoa tarvitsi. Sain kuulla, että asiaa oli tullut kysymään iäkäs herrasmies, joka oli ollut tilaisuudessa mukana. Hän oli kokenut vahvasti, että jonkun kuorolaisen selkä olisi todella kipeä ja että Herra halusi hänen rukoilevan sen puolesta. Kukaan meistä ei kuitenkaan tunnustanut selkävaivojaan, vaikka kaikki laulajat käytiin läpi. Ajattelin miehen vain erehtyneen ja unohdin hetkeksi koko jutun.
Oli toinen koronasyksy 2021, ja melkein vuoden mittaisen tauon jälkeen olimme jälleen kiertueella. Porukka oli sen tähden melkein innosta ja onnesta soikeana. Toki jännitimme, uskaltaako koronan säikäyttämä kansa vielä tulla paikalle, mutta ihan mukavasti yleisöä kuitenkin saatiin jokaiseen Majatalo-iltaan. Oli ihanaa taas laulaa livenä ja nähdä ihmisiä silmästä silmään. Kuoro pisti parastaan, Ilkka Puhakka puhui ja Jukka Jämsén opetti rukouksesta samaan tyyliin kuin aina ennenkin. Hienoa palautetta saimme kaikin puolin, mutta lopulta viikonlopun koskettavin ja unohtumattomin juttu oli varmasti kipeän selän tapaus Naantalin kirkossa.
Vanha mies oli periksiantamaton, ja etsintää jatkettiin. Kun kuorolaisilta ei löytynyt selkäkipua, asiaa tivattiin myös bändin muusikoilta.
Silloin tärppäsi. Kosketinsoittajamme Kari tunnusti, että hänellä todellakin oli hiukan ongelmaa selkänsä kanssa. Hän kertoi myöhemmin, että hänen alaselässään, viidennessä nikamassa oli ylijoustavuutta, mikä aiheuttaa välillä liiallisen ylirasituksen takia tulehduksen, niin että selkä saattaa äityä tosi araksi. Kipu säteilee reisiin ja lantioon, niska menee jumiin, eikä hän tahdo välillä päästä edes sängystä ylös. Pahimmillaan jalat olivat pettäneet alta jopa kesken kauppareissun. Erityisen hankalia olivat syksyt ilmojen viiletessä. Nyt kun hän oli joutunut tekemään kotona vielä remonttia parin viikon ajan aamusta iltaan, kipu tuntui taas selässä, ja tulehduskipulääkettä oli kulunut.
Kun ”syyllinen” oli löytynyt, alkoi merkillinen episodi. Seuraavana päivänä Kari kertoi bussissa koko porukalle tarkemmin, mitä tuona iltana tapahtui:
”No, minä olin siis ilmeisesti se henkilö, jota oli kaivattu ja etsitty, joten lähdin kävelemään kirkon takaosaan. Siellä odotti iäkäs harmaahiuksinen herra, joka pyysi minua heti istumaan tuolille. Olin ihan ihmeissäni siitä, mitä tapahtui, muttei siinä paljon ehtinyt kyselemään. Kun istuuduin, mies alkoi saman tien rukoilla ääneen: ’Nyt tämä lantion seutu vapautuu ja nämä nikamat asettuvat paikoilleen!’
Sen jälkeen alkoi tulla jopa aika tiukkasävyistä käskytystä: ’Tämä vasemman lapaluun alapinne häviää — noin! Sitten lähtee pois oikean hauiksen ulkoreunan kiristys — noin! Sen jälkeen nämä niskatkin aukenevat — noin! Nyt oikean isovarpaan pinne katoaa — noin!’
Siinä hetkessä alkoi varvasta todellakin nipistää ja kuumottaa.
Näiden ’hoitotoimenpiteiden’ jälkeen vanha herra pyysi: ’Nousepa nyt ylös, ravistele vähän jalkojasi ja kerro, tuntuuko vielä kipua jossakin!’
Tein työtä käskettyä ja vastasin, että muuten tuntuu ihan hyvältä, mitä nyt lantiossa on vielä vähän jotakin kipua. Sen kuultuaan hän käänsi minut reippain ottein toisinpäin, melkeinpä hypähti ilmaan, huudahti jollakin oudolla kielellä, läimäytti napakasti minua alaselkään ja totesi tyynesti: ’Nyt on loputkin poissa!’
Vähän olin hämilläni, mutta tunnustelin ja kokeilin puolelta toiselle ja totesin: ’Totta on, kipu on poissa!’ Vanha herra kiitti kauniisti, toivotti Jumalan siunausta ja lähti menemään. Minä olin yhä aivan häkeltynyt ja mietin, eihän tämä voi olla totta! Vaikka olen jo kauan ollut uskossa, minulla on jo pitkän aikaa ollut sellainen fiilis, että olen kuin idän pikajunan kyydissä. Se vaan menee tasaisesti kohti maalia, eikä minun elämässäni tapahdu enää mitään sen suurempaa. Ja nyt sitten kuitenkin tapahtui tällaista!”
Kari tuntui yhä seuraavana päivänäkin olevan ällistynyt siitä, mitä oli illalla kokenut. Yhtä ällistyneitä olimme varmasti me muutkin. Olimme toki aina silloin tällöin saaneet nähdä ja kuulla jonkun paranevan Majatalo-illoissa, kun ihmisten puolesta rukoillaan, mutta harvoinpa se on näin tarkasti osunut omalle kohdalle. Jumala päätti yllättää meidät kaikki oikein kunnolla ja siinä Hän totisesti onnistui! Ehkä Hän halusi pitkän tauon jälkeen ja keikkojen taas alkaessa rohkaista ja muistuttaa meitä myös siitä, kenen asialla saamme tässä työssä olla!
Lopuksi Kari totesi vielä:
”Jäin istumaan paikalleni vähäksi aikaa, pyörittelin silmiäni ja ihmettelin tilannetta. Päällimmäinen fiilis oli, että tämä tuli kyllä aivan puskista, siis ihan totaalisesti! Kyllä minun puolestani on aiemminkin rukoiltu, joskus olen sitä myös omasta halustani pyytänyt ja apuakin olen saanut, mutta mitään tällaista en ole koskaan kokenut. Jumala halusi näin varmasti kertoa, ettei Hän ole unohtanut minua ja että Hän kyllä pitää huolta! Ja Hän teki sen aika yllätyksellisellä tavalla! Tosi turvallinen ja siunattu olo siitä jäi, mutta kyllä se aivan puskista tuli!”
Varmaan vähän liiankin tuttu on meille jokaiselle idän pikajuna, joka vähitellen turruttaa innokkaimmankin. Arki painaa, usko muuttuu rutiiniksi, ilo katoaa, elämä kuivuu vain opiksi ja Jeesus tuntuu kaukaiselta. Hän haluaa kuitenkin olla meidän elämässämme mukana tuoreella tavalla, Hän haluaa uudistaa, rohkaista ja yllättää. Jumalan valtakunta on todellisuutta meidän keskellämme, se on elävää ja siinä on voima! Köyhät saavat kuulla ilosanoman ja sairaat paranevat!
Tosi iloinen porukka palasi Majatalo-kiertueelta kotiin. Jumala yllätti taas ja vielä aivan puskista.
mennessä Pekka Simojoki | helmi 24, 2025 | Ihmejuttuja, Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
Taas näkyi jo kaukaa korkea kaupungintalo ja tutun näköiset kirkontornit. Sydän alkoi hakata, sillä tunnen tuon kaupungin vaikka unissani. Kemi tuo varmasti tavalliselle tallaajalle mieleen lähinnä maailman suurimman lumilinnan, tuskin paljon muuta. Minulle se merkitsee kuitenkin paljon enemmän: Kemi on minun syntymäkaupunkini!
Vaikka olin keikkareissulla, kurvasin jälleen keskustaan ja pysäköin autoni hetkeksi Valtakadun varteen tietyn kerrostalon eteen. Kävelin sisäpihalle ja muistelin kultaisia vuosia joskus 1960-luvun alussa. Seisoin hetken talon seinustalla ja katselin ylös niin kuin tein pikkupoikana joka kerta, kun tuli itku puseroon hiekkalaatikolla. Muistan, että neljännen kerroksen ikkuna avautui, ja äiti kurkisti ulos kysyen, mikä oli hätänä. Lohdutus tuli langattomana, sillä kun äiti puhalsi, “pipi” parani ja leikit jatkuivat taas. Ihmepuhallus auttoi aina.
Maailma oli seikkailuja täynnä. Kun naapurin katolla kerran kiipesi nokikolari, minunkin ammatinvalintani oli saman tien selvä. Kun sen ajan mainostajat tiputtivat lentolehtisiä kaupunkiin, meille pojanvekaroille tuli kisa, kuka kerää niitä eniten talteen. Kyllä me muutenkin juoksimme, mekastimme ja teimme kaikenlaista hölmöä, kuinkas muuten. Viisivuotiaana keksin jopa karata lapsenlikalta ja lähteä äitiä vastaan, kun hän palasi polkupyörällä koulusta, jossa toimi opettajana. Äiti säikähti melkein kuoliaaksi, kun näki pikkupoikansa kävelevän vilkkaan valtatien pientareella rekkojen huristaessa ohi. Taisi Kemin enkeleillä olla silloin kiire!
Lapsuusvuodet vilisivät silmissä, kunnes lopulta oli pakko palata autolle ja jatkaa matkaa keikkapaikalle Kemin kirkkoon. Se löytyi yhtä ylväänä kuin ennenkin. Lämmin tunne täytti rinnan, kun astuin kitarani kanssa sisään ja näin tutun kirkkosalin, saarnastuolin ja yksinkertaisen krusifiksin alttarilla. Tämä oli isäni työpaikka, jossa hän piti ensimmäiset saarnansa. Minä olen papin poikana istunut tässä kirkossa lukemattomia kertoja ja päinvastoin kuin monet kavereistani, opin jo nuorena, mitä täällä tapahtuu. Hymyilyttää vieläkin sukulaispoika, joka tuotiin tänne ensimmäistä kertaa. Kun pappi ilmestyi saarnastuoliin, poika kajautti into piukassa:
”Sieltä se Jumala tulee!”
Tämän saman alttarin äärellä isäni kohtasi aikanaan monta tuttua ja tuntematonta. Kerran sinne tuli nainen, jota isä ei ollut koskaan aiemmin nähnyt kirkossa. Nainen oli kuin eksynyt väärään paikkaan, hän oli muodikkaasti pukeutunut ja niin vahvasti meikattu, että olisi sopinut paremminkin johonkin yökerhoon. Mutta kun kutsu kuului, hänkin käveli muun seurakunnan joukossa alttarille ja polvistui ehtoolliselle silmät märkinä ja maskarat valuen. Tuo kohtaaminen jäi isäni mieleen niin elävästi, että hän kirjoitti runon Peräpenkin mies. Runossa nainen oli vaihtunut mieheksi, mutta tarina on sama. Minä myöhemmin sävelsin sen ja olen laulanut sen tässäkin kirkossa monta kertaa.
Usein olen törmännyt keikoilla myös isäni entisiin rippilapsiin ja kuullut heidän muisteluitaan. Isä kuulemma osasi ja halusi olla nuorten kanssa. Viikonloppuisinkin hänen nähtiin usein pyörivän kadulla heidän keskellään. Muistan, kuinka eräs pappi kysyi minulta kerran:
”Onko isäsi koskaan kertonut, että meillä oli Kemissä silloin nuorisoherätystä? Minäkin kävin poikien riparin, jolla kaikki tulivat uskoon. Leiriltä palatessamme linja-auto kaikui hengellisistä lauluista, kun me pojat veisattiin!”
Ei isä siitä herätyksestä koskaan puhunut minulle, mutta kun kysyin asiaa, hän vain myhäili:
”Kai sitä silläkin nimellä voi kutsua.”
Hän muisteli, että nuortenleirit olivat todella suosittuja, ja niillä riitti porukkaa. Nuortenilloissa oli ohjelmassa laulua, todistuspuheenvuoroja ja opetusta. Välillä nähtiin jokin sketsikin ja juotiin vielä iltateet päälle. Tunnelma oli tiivis ja paikat täynnä. Moni teki elämänsä suurimman löydön. Kun meille sitten tuli lähtö lähetystyöhön Afrikkaan, se oli Kemin nuorille surun paikka. Taidettiin saada sillekin reissulle monta Kemin enkeliä mukaan.
Nämä muistot pyörivät mielessäni, kun keikkani alkoi. Tällä kertaa elettiin keskellä korona-aikaa, joten konsertti striimattiin tyhjästä kirkosta ilman yleisöä. Pienten teknisten ongelmien jälkeen saatiin kasaan ihan mukava juttu. Oli tilaisuus striimattu tai ei, minulle keikka lapsuuteni kirkossa ei ole mikä tahansa keikka!
Kun konsertti oli päättynyt, ja tehtiin lähtöä, yksi paikallisista kysäisi kuin ohimennen:
”Tiesitkö muuten, että tässä Kemin kirkossa on nähty enkeleitä?”
Enpä todellakaan tiennyt mitään moisesta. Sain vielä lähtöä tehdessäni kuulla uskomattoman tarinan, joka juontui jonnekin 1970-luvun lopulle. Koska kyseessä oli kotikirkkoni, innostuin keikkareissuni jälkeen tekemään melkoisen salapoliisityön, kun yritin selvittää kuulemani todenperäisyyttä. Kävi ilmi, että monia muita kutsumattomia vieraita oli noihin aikoihin käynyt kirkossa. Eräänäkin yönä sinne oli murtauduttu, kirkkoviinit juotu ja kaiken lisäksi töhritty alttari oli. Myös alttaritaulu oli viilletty veitsellä halki. Mutta entä enkelit?
Lopulta tärppäsi, ja löysin kuin löysinkin suntion, joka oli ollut töissä juuri silloin. Hän oli jo eläkkeellä, mutta muisti vielä kaiken kirkkaasti:
”Eräänä myöhäisenä iltana huomasin, että kirkossa oli valot, vaikka olin sammuttanut ne ja lukinnut ovet. Menin tarkistamaan, oliko joku kanttoreista kenties mennyt harjoittelemaan, vaikka yleensä he kyllä ilmoittivat siitä minulle. Hiivin sakastin ovesta sisään ja kuulin tosiaan urkujen soivan. Muistan, että kappale oli taivaallisen kaunis, enkä ollut koskaan aiemmin kuullut sitä. Kirkkosaliin astuessani en kuitenkaan nähnyt ketään, joten kävelin kirkon takaosaan ja lähdin kapuamaan ylös parvelle. Urut soivat koko ajan, mutta soitto vaimeni askel askeleelta, ja ylös päästyäni lakkasi kokonaan. Ihmeekseni en löytänyt ketään, ja kaiken lisäksi urkujen kansi oli tiukasti kiinni. Se oli todella merkillistä. Suljin ovet, sammutin valot ja lähdin kotiin. Kaiken varalta ilmoitin tapauksesta myös poliisille. Kun vaimoni kysyi, mitä oli tapahtunut, sanoin hänelle: ’Taisivat enkelit soittaa kirkossa tänään!'”
Palasin mielessäni takaisin tuohon kirkkoon ja melkein näin sieluni silmin urkuja soittavat enkelit. Sehän on Jumalan huone ja minun lapsuuteni kirkko. Totta kai siellä on enkeleitä!
