Olimme Exitin kanssa mukana rukoustapahtumassa eräässä Itä-Suomen kirkossa. Osanottajia oli satoja, pääosin ihan tavallista keski-ikäistä kirkkokansaa. Minä olin mukana myös iltapäivän ohjelmassa, vedin musiikkikanavan ja tein tapahtumaan tunnuslaulunkin. Muuten tilaisuudet olivat ihan peruskauraa: rukiista raamatunopetusta, hidasta virrenveisuuta ja suomalaiseen tapaan harrasta tunnelmaa.
Jossain kohtaa iltapäivällä huomasin, kuinka salin sivuovesta astui yhtäkkiä sisään vanhemman puoleinen nainen, joka oli pukeutunut valtavan värikkääseen mekkoon. Hänellä oli kaulassa iso määrä kaulaketjuja, kampaus oli viimeisen päälle laitettu, ja kaiken kruunasivat kauniit kukkakoristeet hiuksilla. Siinä olikin varsinainen väriläiskä keskellä perusharmaata kirkkokansaa. Jokin naisen olemuksessa paljasti, että vuodet olivat kolhineet rankasti ja että elämä kadullakin oli tainnut tulla tutuksi.
Tunnustan, että ensimmäinen ajatukseni olikin: Kuka tuo on, ja mitä ihmettä hän täällä tekee?
Jos takana lieneekin ollut rankkaa elämää, jotain oli kuitenkin perusteellisesti muuttunut, sillä nainen osallistui koko päivän kaikkeen, mitä kirkossa tapahtui. Tosin hän välillä innostui liikaakin ja huusi ”aamenta” ja ”hallelujaa” tai tanssi virsien tahtiin kirkon keskikäytävällä mekon helmat heiluen. Aika tuikeita katseita hän sai taisi välillä saada muun kirkkokansan suunnalta.
Vanhan elämän varjot näkyivät myös siinä, että naisen oli vähän väliä pakko piipahtaa ulos tupakalle vetämään henkosia. Aina hän kuitenkin uskollisesti palasi takaisin kirkkoon kuuntelemaan puheita. Olikin hauska seurata sivusta tämän värikkään tädin edesottamuksia. Ei ainakaan tullut aika pitkäksi.
Tapahtuma päättyi illalla Exitin konserttiin. Asetuimme kirkon etuosaan puolikaareen ja istuimme korkeilla baarijakkaroilla. Tämä rouva tuli tietenkin mukaan keikalle. Hän levitti takkinsa etummaisen penkin eteen ihan jalkojemme juureen. Siinä hän sitten istua kökötti jalat ristissä ja kuunteli konserttia tarkkaavaisesti, vaikka välillä kömpikin ylös ja kävi ulkona tupakalla.
Kun olimme konsertin loppupuolella laulamassa erästä kaunista kappaletta, hän palasi jälleen kerran ulkoa ja jäi hetkeksi ovelle hiljaa kuuntelemaan. Ilmeisesti laulu jotenkin kosketti, sillä yhtäkkiä hän sytytti sytkärinsä, kohotti sen liekin korkealle päänsä yläpuolelle ja lähti hitaasti ja juhlallisesti kävelemään kirkon keskikäytävää kohti meitä soittajia. Vähän huolestuneena seurasin, mitä tapahtuisi, ja odotin suntion puuttuvan tilanteeseen.
Kun nainen pääsi sytkärinsä kanssa kirkon etuosaan, hän astui portaat ylös suoraan lavalle minun viereeni ja kääntyi juhlallisesti kohti yleisöä. Siinä hän seisoi kuin vapauden patsas konsanaan liekki taivasta kohti lepattaen. Kohta hän sai uuden idean ja läimäytti vasemman kätensä pääni päälle.
Hetken mietin, mitä ihmettä tässä pitäisi tehdä, ja odotin suntion vihdoin ilmaantuvan ja päästävän minut pinteestä. Suntiota ei kuitenkaan näkynyt, joten lopulta en keksinyt muuta kuin nostaa oikean käteni hänen harteilleen, ja niin jatkoimme yhdessä laulua liekin lepattaessa juhlallisesti.
Siitä muodostuikin yllättäen varsinainen performanssiesitys, jota yleisökään ei varmaan unohda. Kun laulu lopulta hiljeni, nousin ylös, halasin tuon merkillisen kirkkovieraan ja kiitin saamastani yllättävästä ja erikoisesta ”siunauksesta”. Tyytyväisenä rouva palasi paikalleen ja kuunteli keikan kiltisti loppuun.
Jälkeenpäin kävin tapahtunutta läpi mielessäni. Kyllä minua harmitti ja hävetti — ei tuon naisen takia vaan itseni takia. Tiedän hyvin, mitä Jeesus opetti näistä kaikkein heikoimmista, pienimmistä ja köyhimmistä. Mutta kun eteen astuu yksi heistä, kovia kokenut ihminen, jonka elämän Jumala on muuttanut, meikäläinen vain lähinnä ihmettelee, mitä hän kirkossa tekee. Kun ovesta astuu ihminen, joka ei kuulu tuttuun harmaaseen hurskaiden sisäpiiriin, minä vain odotan, että suntio hoitaisi hänet siististi ulos. Näinkö kylmä ja ymmärtämätön minun sydämeni on?
Tuntuu siltä, että usko jää kovin helposti vain tietona päähän, mutta sydän ei syty. Ehkä Jumala lähettikin tämän värikkään vieraan kirkkoon sytyttämään jotakin meissä, joiden sydän savuttaa ja liekki hiipuu. Ehkä silloin uskaltaisimme avata kirkon ovet ja lähteä ulos sytyttämään maailmaa emmekä vain lämmittää toisiamme tuttujen kiviseinien sisäpuolella. Ehkä tämä oli se kipinä, josta roihu alkaa.
Yksi kipinä vain, ja liekki leimahtaa.
Yksi kipinä vain, ja kohta kuiva maa
tulen vallassa on,
roihu talttumaton
kulkee, minne tuuli vie.
Yksi kipinä vain ihmissydämeen,
yksi kipinä vain uskon sammuneen
jälleen syttymään saa,
valo taas kajastaa,
ja eksyneelle löytyy tie.
(Tuli on irti)