Maisemat näyttivät tutuilta, kun istuin Joonas-pojan kanssa junassa Lontoon ja Falmouthin välillä. Oli Englannin viileä talvi, ja tihuutti räntää, mutta pysytyin kuvittelemaan, kuinka kauniilta Cornwallin seudut näyttävät kesällä. Somat pienet kylät, linnat ja upeat rannat toivat mieleen monet rakastetut television brittisarjat. Siellä näytti kasvavan jopa palmuja!
Nuorena vietin yhden talven Englannissa, enkä voinut sille mitään, että nostalgiset muistot tunkivat mieleeni. Jotakin samaa oli varmasti kokenut myös tyttäreni Heidi, joka oli viettänyt talven opiskellen Falmouthin yliopistossa. Me, poika ja minä, päätimme tulla talviloman kunniaksi katsomaan, miten täällä pärjäillään.
Hyvinhän täällä pärjäiltiin, sillä hymyilevä tyttö tuli hakemaan meitä aamulla hotellista. Oli sunnuntai, ja lähdimme Harbour-kirkon tilaisuuteen, joka järjestettiin läheisessä kulttuuritalossa. Innoissaan Heidi kertoi, miten oli löytänyt tuon kirkon. Opiskelujen alku oli tietysti jännittänyt kovasti, sillä kaikki oli uutta, eikä hän tuntenut ketään. Kun paikalliset seurakunnat kävivät esittäytymässä yliopistolla, Heidi valitsi ihan summassa yhden, jonne lähti vähän arkaillen seuraavana sunnuntaina. Siellä hän tutustui muutamiin opiskelijoihin, ja yllättäen kävi ilmi, että he olivatkin kaikki kurssikavereita! Maanantaina oli hauska aloittaa opiskelut, kun oli tuttuja vastassa.
”Selvää johdatusta”, tyttö totesi iloisena.
Harbour-kirkossa oli toistasataa eri-ikäistä ihmistä, ja paikan täytti iloinen puheensorina. Salin takaosassa oli pöytä, ja siellä tarjottiin juotavaa, keksiä ja hedelmiä. Heidi esitteli meidät parille uusista ystävistään, ja pastoriakin käteltiin. Aluksi laulettiin pienen bändin säestyksellä leppoisalla meiningillä, laulujen välissä oli rukousta ja pari puheenvuoroa. Lopuksi eräs nuori mies piti saarnan, joka tuntui sekä itkettävän että naurattavan kuulijoita. Tunnelma oli kodikas, sanoma eloisa ja musiikki tarttuvaa.
Olimme jo tekemässä lähtöä, kun luokseni tuli lämpimästi hymyilevä kainalosauvojen tukemana kulkeva iäkäs mies vaimonsa kanssa. Yllättäen he pyysivät meitä ventovieraita kotiinsa syömään kuin olisimme vanhoja ystäviä! Olin vähän suu auki, enkä tiennyt, miten vastata. Kutsun sai moni muukin, ja innostuimme lähtemään, kun kerran kutsuttiin.
Ajelimme kimppakyydillä pariskunnan kauniiseen kotiin, joka sijaitsi kaupungin laidalla. Lopulta meitä oli paikalla lähes kaksikymmentä vierasta, joista suurin osa oli parikymppisiä opiskelijoita. Yhdessä siunattiin ruoka, joka oli kerrassaan mainiota, ja juttu luisti. Täytyy sanoa, että näillä ihmisillä oli todella varsinainen vieraanvaraisuuden armolahja! Jututin moneen otteeseen talon isäntäväkeä, David ja Jette Kesselliä, ja yritin udella, mikä saa heidät avaamaan ovensa täysin tuntemattomille. Hämmästyttävän avoimesti he avasivat arkojakin asioita elämästään.
Heillä molemmilla oli ollut takana kipeä avioero ja hylätyksi tulemisen kokemus, ennen kuin he kohtasivat toisensa merkillisellä tavalla. David kertoi:
”Olin jo pitkään elänyt yksin, kun eräässä tilaisuudessa Falmouthin kirkossa luokseni tuli vieras nainen ja antoi kortin, jossa oli yksi raamatunkohta ja kuva pohjoismaisesta hirsitalosta. ’Tämä on sinulle’, hän vain sanoi. En ymmärtänyt silloin, että Jumala voi puhua näinkin. Pian sen jälkeen tein jotakin, mitä en ole koskaan aiemmin tehnyt. Sain nimittäin päähäni laittaa paikallislehteen pienen kontakti-ilmoituksen.”
Jette jatkoi:
”Ihan samoihin aikoihin sain synnyinmaastani Tanskasta kortin, jossa sattui olemaan juuri tuo sama raamatunkohta. Saatteena oli teksti: Sinun medaljonkiisi tulee pian uusi kuva! Minäkin ihmettelin, mistä nyt on kyse. Ei mennyt kauaa, kun silmiini osui ‘sattumalta’ Davidin lehti-ilmoitus, ja minäkin tein jotakin, mitä en ole koskaan aiemmin tehnyt. Minä vastasin!”
Kaksi hylättyä tutustui, ja pian he olivat jo naimisissa. Merkillistä oli se, että sama raamatunkohta seurasi heitä koko seurustelun ajan, ja he kuulivat sen joka kerta, kun menivät kirkkoon. He tajusivat, että Jumala haluaa sanoa juuri heille sen kautta jotakin erityistä:
Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut.
Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman,
parantamaan ne, joiden mieli on murtunut,
julistamaan vangituille vapautusta
ja kahlituille kahleitten kirpoamista.
(Jes. 61:1)
Näin alkoi Kesselin pariskunnan yhteinen tie ja työ. He ovatkin saaneet rukoilla paljon rikkinäisten ja sairaiden puolesta ja ovat nähneet, että Jumala voi parantaa sekä ruumiin ja hengen että myös tunteet. He ovat kokeneet, että murtuneet mielet ja menneisyyden haavat paranevat. He ovat oppineet ja opettaneet, mitä Jeesuksen rakkaus on käytännössä. Heille se tarkoittaa vieraanvaraisuutta.
David kertoi, että vaikka he molemmat ovat nyt jo eläkkeellä, he kokevat tehtäväkseen olla tukijoina ja ikään kuin “varaisovanhempina” nuorille opiskelijoille, joista todella moni on tullut kaukaa ja pyörii juurettomana vieraassa kaupungissa. Oikein hymyilytti, kun näki “nuoren parin” innon. Rohkaisevia kertomuksia Jumalan huolenpidosta riitti!
Ennen kuin lähdimme, David halusi vielä välttämättä kertoa yhden kokemuksen parin vuoden takaa, jolloin hän ja Jette olivat tehneet reissun Grönlantiin. Heidän piti ottaa matkalukemiseksi tietty kirja, mutta epähuomiossa matkalaukkuun olikin eksynyt aivan väärä teos. Perillä Grönlannissa he sitten tutustuivat paikalliseen kristittyyn naiseen, joka kertoi etsineensä jo pitkään tiettyä englanninkielistä kirjaa. Kuinka ollakaan, tuo hänen kaipaamansa teos löytyi yllättäen Kesselien laukusta.
”Ajattele, Jumalaa kiinnosti yksi ainoa ihminen, joka toivoi yhtä ainoaa kirjaa. Sellainen Jumala meillä on!”
David katsoi minua silmiin ja hymyili.
Hyvästelimme tuon merkillisen pariskunnan ja saimme taas kimppakyydin keskustaan. Tuli jälleen paljon ajateltavaa. Tarvitsemme juuri nyt tuollaisia ihmisiä, joilla on ovet auki. Se avaa myös sydämet.