Pitkästä aikaa olimme vaimoni Arjan kanssa kahdestaan keikalla, tällä kertaa Joensuun vapaakirkossa. Olimme siellä ennen konserttia laitteita roudaamassa ja sound checkiä tekemässä, kun jossain vaiheessa huomasin, että eteisessä pyöri pari laitapuolen kulkijan näköistä ihmistä. Siellä oli jonkin sortin pultsaripariskunta, joka oli kai tullut sisään pullan toivossa tai muuten vain lämmittelemään, arvelin.
Kunhan eivät tule keikkaa häiritsemään, huomasin myös miettiväni.
Pieni kirkko täyttyi vähitellen tavallisesta keski-ikäisestä kirkkokansasta, ja konsertti saatiin kohta alkuun. Montakaan laulua emme olleet ehtineet laulaa, kun tapahtui se, mitä vähän aavistelin ja pelkäsinkin. Tuo ennen keikkaa näkemäni pienessä maistissa oleva pariskunta käveli hieman horjahdellen kesken konserttia käytävää pitkin eteemme, ja mies vaati kovalla äänellä:
”Laulakaa se ’Särkynyt saviruukku’ -kappale!”
Hetken keskustelimme heidän kanssaan ja valittelimme, ettemme osaa sitä laulua ulkomuistista. Lupasimme kuitenkin laulaa heille korvaukseksi laulun ”Särkyneiden majatalo”, ja he tyytyivätkin tähän ratkaisuun. Pariskunta istuutui etupenkkiin ja kuunteli konserttia kohtuullisen rauhallisesti, vaikka välillä vähän pitikin omaa show’taan keskustelemalla kovaäänisesti. Hetken kuluttua häirikkömme hävisivät ulos tupakalle, ja luulin tilanteen jo rauhoittuvan.
Olin väärässä, sillä kohta he palasivat ja vaativat taas samaa laulua. Jälleen jouduimme hetken neuvottelemaan asiasta. Tunnustan, että olin jo vähän kiusaantunut, mutta konsertti saatiin kuin saatiinkin hoidettua kunnialla loppuun ilman särkynyttä saviruukkua.
Hetken siinä seurusteltiin yleisön kanssa niin kuin aina keikan jälkeen, kunnes sali vähitellen hiljeni ja minä jäin roudaamaan äänentoistolaitteita kasaan. Siinä samassa huomasin, että vaimoni istui kirkon eteisessä juttelemassa äsken metelöineen pultsarinaisen kanssa. Yllättävän pitkän aikaa heillä tuntuikin juttua riittävän. Myönnän, että ihmettelin sitä vähän — enkä ihan vähänkään.
Kotiin ajaessamme istuimme molemmat pitkään vaiti. Lopulta en voinut hillitä uteliaisuuttani ja kysyin, tunsiko Arja sen naisen, ja mitä he olivat jutelleet.
Arja totesi hiljaa:
”Kyllä tunsin. Tajusin konsertin aikana, että olimme luokkakavereita ala-asteella joskus kauan sitten!”
Kun päästiin takaisin anoppilaan, vaimoni kaivoi esiin lapsuutensa kuva-albumin ja löysi sieltä vanhan, hiukan jo haalistuneen luokkakuvan, jossa kaksi nättiä pikkutyttöä seisoo vierekkäin ujosti hymyillen. Toinen oli vaalea, toinen tumma, ja molemmilla oli suuria unelmia ja koko elämä edessään.
Olin sanaton. Elämä on kummallinen mysteeri. Lapsuuden luokkakaverit kohtaavat 30 vuoden jälkeen kirkossa, jossa toinen laulaa Jeesuksesta ja toinen tulee kännissä häiriköimään. Tuntui uskomattomalta ja kirpaisevalta, miten elämä voi viedä niin eri suuntiin. Jonkun unelmat toteutuvat ja toisen eivät. Yksi ainoa väärä valinta tai väärät ystävät väärään aikaan voivat tuhota koko tulevaisuuden. Paha ja hyvä käyvät meistä loputonta taistelua.
Olen monta kertaa miettinyt, miksi juuri kaikki se paha, mikä rikkoo ja särkee, kiehtoo meitä niin paljon. Jollain lailla särkyneitä saviruukkuja olemme kaikki.
Tajusin taas, että Jumala etsii eksyneitä ja korjaa särkyneitä loppuun asti. Olen varma, että Hän oli tämänkin pariskunnan sinne konserttiin tuonut — miten he muuten olisivat kännipäissään tien kirkkoon löytäneet? Jotenkin he sydämessään varmaan aavistivat, mistä apu löytyy, sillä tuskin he muuten olisivat sitä lauluakaan osanneet pyytää.
Ymmärsin senkin, että jopa yksi ainoa laulu saattaa olla kuin toivon lanka, joka vaikuttaa ratkaisevasti ihmisen elämään ja myöhempiin ratkaisuihin. Kummasti se ajatus antaa intoa myös lauluntekijälle. Ei ole merkityksetöntä, millaisia lauluja kirjoitan ja kenestä kirjoitan. Toivottavasti tämäkin konsertti sai olla jonkin uuden alku, niissähän Jumala on niin taitava. Jumalalle ei ole ketään toivotonta tapausta.
Kellastuneen kuvan näin,
kaunis tyttö katsoi kameraan päin.
Ihmeelliseen maailmaan
hänkin matkaa teki unelmissaan.
Mutta missä nyt on se luvattu maa,
kun sydän pieni kaipaa lohduttajaa?
Missä nyt on unelmat nuo?
Vuodet lunta tupaan tuo.
Käännä kasvosi tuuleen
jälkeen kyyneleiden.
Luojan kädessä tomukin on kallisarvoinen.
Käännä kasvosi tuuleen,
voit taas kohottaa pään
Olet kaunis ja korvaamaton Hänen silmissään.
(Käännä kasvosi tuuleen)