”Ajoimme jälleen kerran iltamyöhällä Joel Reinarun kanssa jossakin päin Viroa. Meillä oli nälkä, ja Joel kertoi, että kun pääsemme perille, yksi hyvä pizzeria on vielä auki. No, eihän se pahalta kuulostanut, mutta oli pakko kertoa hänelle, että minulla on ihokeliakia, joten en voi kuitenkaan syödä niitä pizzoja. Joel totesi tapansa mukaan, että ’rukoillaan asia kuntoon saman tien’. Hän nosti kätensä olalleni ja rukoili puolestani ajaessaan. Minua kyllä pelotti pimeällä tiellä niin paljon, että pidin toista silmää kuitenkin auki kaiken varalta. Sen verran on heikko usko meikäläisellä. Kun pääsimme perille, minäkin söin, vaikkakin vähän epäröiden. Ja tiedättekö mitä, minulla ei sen jälkeen ole ollut mitään ongelmia pizzan suhteen! Jonnekin se keliakia katosi! Tällainen pinttynyt körttikin joutuu sanomaan, että meillä on ihmeellinen Jumala!”
Viron lähetystyöntekijä, armoitettu muusikko ja tarinaniskijä Tero Ruotsala virnisti leveästi. Hän oli tullut EtCetera-kuoron treeneihin ennen meidän tulevaa Viron-kiertuettamme ja tuntui olevan tyytyväinen jopa kuoron viron kielen ääntämiseen. Lopuksi hän piti pienen hartauden, jossa kertoi tuon tarinansa. Olipa hienoa kuulla. Kotimatkalla oli kyllä pieni kiusaus poiketa Riihimäen ABC:lle ja tilata pizzaa…
Kun kiertue sitten alkoi, Tero oli Tallinnassa odottamassa ja opasti meidät Viljandiin ensimmäiselle keikalle. Siinä alkoivat normaalit roudaukset, soundcheckit ja treenit. Onneksi ehdimme vielä kahlata kerran vironkielisetkin biisit läpi. Kohta ilmestyi paikalle tuttu mies eli juuri tuo Teron mainitsema pizzan ystävä Joel Reinaru sydämellisesti hymyillen. Olimme pyytäneet hänet mukaan tulkiksi ja puhujaksi, mutta lupasi mukisematta laulaa yhden soolonkin, musiikkimies kun on.
Ja kun keikka alkoi, kuoro veti komeasti viron kielellä Oo, seda rõõmu, Pimestavald kirgas ja muut laulut. Pikkuhiljaa alkoi tunnelma lämmetä, vaikka virolainen lämpenee lähes yhtä hitaasti kuin suomalainenkin. Joel piti keskellä konserttia puheen omaan tyyliinsä: vapaasti ja ilman papereita saaden yleisön nauramaan ja välillä itkemäänkin. Kuulimme, mitä hänelle oli tapahtunut pari päivää aikaisemmin, kun hän oli istunut — yllätys, yllätys — paikallisessa pizzeriassa.
Kesken pizzan syönnin Joel oli kokenut hyvin vahvasti Pyhän Hengen kertovan, että ravintolan keittiössä on joku, jolla on selkä kipeä. Tapansa mukaan hän ei arkaillut, vaan meni empimättä kysymään kassalta, kuka keittiössä on töissä. Sieltä tuli hiukan aran oloinen nainen, joka tietenkin luuli, että asiakas halusi valittaa pizzastaan. Kävi ilmi, että naisella todellakin oli selkä kipeä, ja niin Joel sai rukoilla sen puolesta. Selkä parani saman tien, ja nainen kysy hämmästyneenä:
”Oletko sinä joku selvänäkijä?”
Joel kertoi olevansa kristitty, ja että se on Jeesus, joka parantaa eikä hän! Pöllämistyneet pizzan paistajat jäivät katsomaan suu auki, kun Jumalan hullut pizzan ystävät lähtivät jatkamaan matkaansa. Joel rohkaisi kuulijoita panemaan usko käytäntöön ja kehotti meitä etsimään ”sitä mikä on ylhäältä eikä sitä, mikä on alhaalta”. Hiljaa kuuntelimme, miten Jumala toimii tämän päivän Virossa. Syvästi kosketettua väkeä poistui illalla kirkosta.
Lähdimme jatkamaan kohti Põltsamaata, jossa oli menossa nuorten tapahtuma. Tero kertoi meille linja-autossa Joelin puheeseen viitaten, että Virossa ovat tavattoman suosittuja kaikki television selvänäkijä- ja ennustajaohjelmat ja että ihmiset uskovat monenlaiseen New Age -roskaan. Hieman meitä hymyilytti, kun paikallisen bensa-aseman seinällä osui silmiin suuri mainosteksti: Kuumad joogid! Ilmeisesti niissä oli kuitenkin kyse kuumista juomista eikä joogan opettajista.
Põltsamaan konsertti oli kirkossa, mitä vähän jännitin, sillä kirkko on aika pieni ja hankalan muotoinen, mutta kyllä me sinne kuitenkin lopulta mahduimme yllättävänkin hyvin, joten konsertista oli luvassa ainakin hyvin intiimi ja lämmin. Pian alkoi tulla yleisöäkin: ensin iäkästä väkeä, ja lopuksi tulivat nuoret. Meininki lähti iloisesti liikkeelle, ja meidän afrikkahenkiset laulumme saivat kirkkosalissa aikaan jo melkoiset jamit, kun nuoret innostuivat tanssimaan.
Joel puhui taas omaan tyyliinsä vakuuttavasti ja vapaasti. Hän oli etukäteen pyytänyt kuoroakin rukoilemaan illan puolesta, sillä hän koki vahvasti, että Jumala tekisi tänään jotakin erityistä. Joelin puheen teemana oli kysymys, pelkäämmekö me enemmän ihmisiä kuin Jumalaa. Hän haastoi nuoria seuraamaan Jeesusta, vaikka se tarkoittaisikin ihmisten pilkkaa.
Sitten se tapahtui. Nuoret nousivat paikoiltaan yksi toisensa jälkeen ja polvistuivat kirkon käytävälle; osan poskille valuivat kyyneleet. Näky oli melkeinpä pakahduttava, sillä pieni kirkko oli täynnä polvillaan olevia nuoria! Katselimme sitä ihmeissämme, ja monella meistäkin olivat posket ihan märkinä. Hyvä, että pystyimme edes laulamaan seuraavaa laulua, sen verran olivat tunteet pinnassa. Tunnustan, etten minäkään ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa.
Keikan jälkeen moni uskaltautui juttelemaan. Eräskin tyttö kertoi innoissaan, että äiti oli melkein pakottanut hänet konserttiin. Nyt hän oli siitä kuitenkin onnellinen, sillä hänelle oli kuulemma illan aikana tapahtunut jotakin suurta. Ehkä saamme joskus tietää, millaisia ihmeitä Jumala teki hänen ja muiden nuorten sydämissä tuona iltana.
Kiertueen viimeinen konsertti oli Tallinnassa, ja ennen keikkaa siunasimme maan mainion tulkkimme Joelin ja työn, jota hän tekee. Joel ja muut virolaiset ystävät kiittivät meitä hyvästä musiikista, ilosta ja rohkaisusta, mutta meistä tuntui kyllä siltä, että me saimme vielä enemmän.
Yhä näen silmissäni virolaiset nuoret polvillaan kirkon lattialla. Tajusin, että tällä maalla on toivoa. Jumala nostaa, herättää, lähettää ja antaa voimansa yhä tänäänkin, jos me vain olemme valmiita menemään polvillemme. Ehkä meidänkin maallamme on toivoa.
Ja pakko on kertoa, että ennen viimeistä keikkaa pääsimme syömään, sillä paikalle tuotiin laatikkokaupalla — virolaista pizzaa!