mennessä Pekka Simojoki | touko 4, 2019 | Mullan makua ja taivaan tuoksua
Olimme Exitin kanssa mukana rukoustapahtumassa eräässä Itä-Suomen kirkossa. Osanottajia oli satoja, pääosin ihan tavallista keski-ikäistä kirkkokansaa. Minä olin mukana myös iltapäivän ohjelmassa, vedin musiikkikanavan ja tein tapahtumaan tunnuslaulunkin. Muuten tilaisuudet olivat ihan peruskauraa: rukiista raamatunopetusta, hidasta virrenveisuuta ja suomalaiseen tapaan harrasta tunnelmaa.
Jossain kohtaa iltapäivällä huomasin, kuinka salin sivuovesta astui yhtäkkiä sisään vanhemman puoleinen nainen, joka oli pukeutunut valtavan värikkääseen mekkoon. Hänellä oli kaulassa iso määrä kaulaketjuja, kampaus oli viimeisen päälle laitettu, ja kaiken kruunasivat kauniit kukkakoristeet hiuksilla. Siinä olikin varsinainen väriläiskä keskellä perusharmaata kirkkokansaa. Jokin naisen olemuksessa paljasti, että vuodet olivat kolhineet rankasti ja että elämä kadullakin oli tainnut tulla tutuksi.
Tunnustan, että ensimmäinen ajatukseni olikin: Kuka tuo on, ja mitä ihmettä hän täällä tekee?
Jos takana lieneekin ollut rankkaa elämää, jotain oli kuitenkin perusteellisesti muuttunut, sillä nainen osallistui koko päivän kaikkeen, mitä kirkossa tapahtui. Tosin hän välillä innostui liikaakin ja huusi ”aamenta” ja ”hallelujaa” tai tanssi virsien tahtiin kirkon keskikäytävällä mekon helmat heiluen. Aika tuikeita katseita hän sai taisi välillä saada muun kirkkokansan suunnalta.
Vanhan elämän varjot näkyivät myös siinä, että naisen oli vähän väliä pakko piipahtaa ulos tupakalle vetämään henkosia. Aina hän kuitenkin uskollisesti palasi takaisin kirkkoon kuuntelemaan puheita. Olikin hauska seurata sivusta tämän värikkään tädin edesottamuksia. Ei ainakaan tullut aika pitkäksi.
Tapahtuma päättyi illalla Exitin konserttiin. Asetuimme kirkon etuosaan puolikaareen ja istuimme korkeilla baarijakkaroilla. Tämä rouva tuli tietenkin mukaan keikalle. Hän levitti takkinsa etummaisen penkin eteen ihan jalkojemme juureen. Siinä hän sitten istua kökötti jalat ristissä ja kuunteli konserttia tarkkaavaisesti, vaikka välillä kömpikin ylös ja kävi ulkona tupakalla.
Kun olimme konsertin loppupuolella laulamassa erästä kaunista kappaletta, hän palasi jälleen kerran ulkoa ja jäi hetkeksi ovelle hiljaa kuuntelemaan. Ilmeisesti laulu jotenkin kosketti, sillä yhtäkkiä hän sytytti sytkärinsä, kohotti sen liekin korkealle päänsä yläpuolelle ja lähti hitaasti ja juhlallisesti kävelemään kirkon keskikäytävää kohti meitä soittajia. Vähän huolestuneena seurasin, mitä tapahtuisi, ja odotin suntion puuttuvan tilanteeseen.
Kun nainen pääsi sytkärinsä kanssa kirkon etuosaan, hän astui portaat ylös suoraan lavalle minun viereeni ja kääntyi juhlallisesti kohti yleisöä. Siinä hän seisoi kuin vapauden patsas konsanaan liekki taivasta kohti lepattaen. Kohta hän sai uuden idean ja läimäytti vasemman kätensä pääni päälle.
Hetken mietin, mitä ihmettä tässä pitäisi tehdä, ja odotin suntion vihdoin ilmaantuvan ja päästävän minut pinteestä. Suntiota ei kuitenkaan näkynyt, joten lopulta en keksinyt muuta kuin nostaa oikean käteni hänen harteilleen, ja niin jatkoimme yhdessä laulua liekin lepattaessa juhlallisesti.
Siitä muodostuikin yllättäen varsinainen performanssiesitys, jota yleisökään ei varmaan unohda. Kun laulu lopulta hiljeni, nousin ylös, halasin tuon merkillisen kirkkovieraan ja kiitin saamastani yllättävästä ja erikoisesta ”siunauksesta”. Tyytyväisenä rouva palasi paikalleen ja kuunteli keikan kiltisti loppuun.
Jälkeenpäin kävin tapahtunutta läpi mielessäni. Kyllä minua harmitti ja hävetti — ei tuon naisen takia vaan itseni takia. Tiedän hyvin, mitä Jeesus opetti näistä kaikkein heikoimmista, pienimmistä ja köyhimmistä. Mutta kun eteen astuu yksi heistä, kovia kokenut ihminen, jonka elämän Jumala on muuttanut, meikäläinen vain lähinnä ihmettelee, mitä hän kirkossa tekee. Kun ovesta astuu ihminen, joka ei kuulu tuttuun harmaaseen hurskaiden sisäpiiriin, minä vain odotan, että suntio hoitaisi hänet siististi ulos. Näinkö kylmä ja ymmärtämätön minun sydämeni on?
Tuntuu siltä, että usko jää kovin helposti vain tietona päähän, mutta sydän ei syty. Ehkä Jumala lähettikin tämän värikkään vieraan kirkkoon sytyttämään jotakin meissä, joiden sydän savuttaa ja liekki hiipuu. Ehkä silloin uskaltaisimme avata kirkon ovet ja lähteä ulos sytyttämään maailmaa emmekä vain lämmittää toisiamme tuttujen kiviseinien sisäpuolella. Ehkä tämä oli se kipinä, josta roihu alkaa.
Yksi kipinä vain, ja liekki leimahtaa.
Yksi kipinä vain, ja kohta kuiva maa
tulen vallassa on,
roihu talttumaton
kulkee, minne tuuli vie.
Yksi kipinä vain ihmissydämeen,
yksi kipinä vain uskon sammuneen
jälleen syttymään saa,
valo taas kajastaa,
ja eksyneelle löytyy tie.
(Tuli on irti)
mennessä Pekka Simojoki | maalis 20, 2019 | Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
Yksi hienoimmista keikkapaikoista pitkään aikaan oli Minna Canthin päivänä Tampereen Gospel Ridersien tallissa. Loistojengiä. Pakko oli laulaa: ”Jälleen mustat renkaat laulaa lauluaan…”
mennessä Pekka Simojoki | helmi 20, 2019 | Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
Hola, amigos! EtCeteran kaksi ensimmäistä keikkaa Torreviejassa on takana. Vielä on toiset kaksi odottamassa Fuengirolassa. Hienosti on mennyt ja aurinkokin paistaa! Él está vivo!
Lähetetty iPhonesta
mennessä Pekka Simojoki | helmi 16, 2019 | Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
Minulta pyydettiin lyhyttä juttua keikkareissulta Nuotta-lehteen ja tällaisen tarinan siitä raapaisin viime viikolla. Ehkä tämä antaa pienen välähdyksen siitä, minkälainen on gospelin soittajan arkipäivä ja millaista on lähteä kitaran kanssa tien päälle ties kuinka monetta kertaa. Hyppää kyytiin ja otetaan suunta kohti Kokkolaa!
Täytyy myöntää, että ihan hirveä draivi ei ollut päällä eikä motivaatio parhaimmillaan, kun suuntasin auton nokan helmikuun alkupäivinä kohti Pohjanmaata. Edessä oli neljän päivän kiertue ja peräti 13 keikkaa putkeen niin kuin joskus nuorena. Huh, huh, melkoinen vääntö siis odotettavissa! Vähän oli kieltämättä väsy päällä ja pääkin vielä pyörällä, sillä viikkoa aikaisemmin olin juuri palannut kahden viikon Etiopian reissulta Afrikasta! Se tarkoitti myös sitä, että yli 30 asteen aurinko oli vaihtunut lähes 20 asteen pakkaseen ja lumipyryyn! Kaiken lisäksi olin huonolla onnella rutannut autoni etukulman bussin kylkeen Tampereella pari päivää sitten. Ratikkatyömaan takia oli liikennejärjestelyt muuttuneet siinä torin laidalla enkä sitä huomannut, kun oli niin tuttu paikka. Onneksi siinä rytäkässä ei pahemmin käynyt ja auton pellitkin sain korjattua ajokuntoon roudausteipillä, milläs muulla. Ei siinä muu auttanut kuin vaan baanalle ja kohti pohjoista! Viiden tunnin ajon jälkeen pääsin keskellä yötä perille Kokkolaan, jossa oli pieni vierashuone ja lämmin peti odottamassa, niin, ja tietenkin jääkaapissa soittajalle syötävää. Kyllä uni maittoi.
Aamulla kello soi jo seiskalta, joten hilppasin suihkuun ja otin suunnan pikkupakkasessa kohti ensimmäistä ala-koulua. En ollutkaan pitkään aikaan pitänyt konserttia ala-asteikäisille, joten sekin vähän jännitti, osaanko vielä. Ihan turhaan jännitin, sillä kohta jo 300 lasta lauloi nupit kaakossa kädet viuhtoen ’Toimivat kädet’ -laulua ja muita hauskoja lastenbiisejä. Lapsilta puuttuvat ne turhat estot, mitkä meillä aikuisilla on ja jos on kivaa, sitä ei piilotella. Siinä jo väsymykset unohtui ja itsekin innostuin niin, että paita oli kohta hiestä märkä. Pari tuollaista energistä vauhtikeikkaa jokaisena neljänä aamuna hoiti kyllä tehokkaasti herätyksen! Nykyään ei kuitenkaan ole itsestään selvää, että kouluun enää pääsee kristillisen sanoman kanssa, joten sitä joutuu miettimään, mitä voi ja uskaltaa sanoa. Otin teemakseni sen, että jokainen on Jumalan edessä tärkeä ja kaunis. Tuntui, että jotain meni perille, sen verran oli keikkojen jälkeen iloisia ilmeitä, tuli ylävitosia ja haettiin nimmareita. Jälleen kerran itsekin tajusin sen, kuinka tärkeää on, että seurakunnat menevät kouluihin niin kauan kuin se tässä maassa on mahdollista. Vielä on ovet auki, mutta kukaan ei tiedä, kuinka pitkään!
Joka päivä koulukeikkojen jälkeen huokaisin hetken ennen kuin ajelin pitämään iltakonserttia jossain lähiseudun kirkossa. Mukavia nekin oli, väkeä tuli paljon ja tunnelma oli hyvä, mutta toiseksi ne jäivät ainakin äänen voimakkuudessa! Kaksi ensimmäistä keikkaa tein yhteistyössä Open Doors -järjestön kanssa Kokkolan lisäksi Kannuksessa. Kerroin laulujen lomassa tarinoita Irakista, jossa kävin joulun alla tapaamassa Isis-järjestön vainoamia kristittyjä. Kerroin siitä, kuinka tiukoilla ihmiset siellä ovat uskonsa takia, mutta myös siitä, kuinka toivo nousee raunioistakin. Toin myös rohkaisevat terveiset äskeiseltä reissultani Etiopiasta, jossa eletään keskellä valtavia herätyksiä. Ohjelmaan mahtui myös Lohtajan ensimmäinen majataloilta, jota oli suuri ja innostunut porukka tekemässä. Paluumatkalla pysähdyin Kauhavalla ja lopetin kiertueen ihan perinteiseen trubaduurikeikkaan. Jos olivat aamukeikat täynnä iloa ja ääntä, illat olivat täynnä syviä tunteita, rukousta ja vähän kyyneleitäkin. Tuntui siltä, että välillä vanhatkin laulut syttyivät ja ehkäpä jotain syttyi myös kuulijoiden silmissä.
Ääni oli jo käheä, kun viimeinen keikka oli ohi. Taas kotiin ajaessani mietin, että miksi tätä teen. Eikö sitä leipäänsä saisi jotenkin helpommallakin? Nuo 13 keikkaa tarkoittaa myös sitä, että äänentoistokamat roudattiin autosta pois ja takaisin 26 kertaa! Siihen lisäksi 700km autossa istumista lumipyryssä. Pitäiskö antaa kitarat suosiolla jo nuoremmille ja jäädä kiikkustuoliin eläkepäiviä odottamaan? Toisaalta, mitäpä minä marmatan, tällaisen kutsun minä joskus sain ja tälle tielle lähdin suuria jälkiä seuraamaan. Niin, ja mitäpä meikäläinen lopulta muuta osaisikaan… Onhan ne niin inhimillisiä ajatuksia toki kaikki. Mutta sitten on se toinen puoli. Kun saa katsoa ihmisiä silmiin, kuulla elämän tarinoita ja nähdä, mitä kaikkea Jumala tekee, se on välillä niin kiehtovaa ja ihmeellistä, että siihen ei väsy. Koskaan ei tiedä, mitä tapahtuu, kun Jumalalla on sormensa pelissä! Hän yllättää aina.
Entä sitten ne lapset ja ne koulut? Kivaa on ja ääntä riittää, mutta jääkö niistä keikoista mitään lasten muistiin ja sydämiin, välillä sitäkin mietin. Siihen vain täytyy uskoa ja luottaa. Eikö se ole niin, että ihmisen elämän suuret suuntaviivat piirretään jo lapsena! Monet kerrat olen minäkin saanut kuulla, kuinka joku tuntematon kertoo, että ”kävit meidän koulussa silloin joskus”. Kyllä ne tuntuu mieleen jäävän. Se, mitä sydämissä tapahtuu, sen saa aina jättää suuriin käsiin. Jumalan sana ei tyhjänä palaa, vaikka se tulisi kuinka epävireisellä kitaralla tai kuinka kelvottoman puhujan suusta. Joskus sen on saanut kokea itsekin. En varmaan koskaan unohda, kuinka viime vuoden viimeisen keikan jälkeen toi eräs nuori nainen minulle pienen paperilappusen, jossa luki näin: ”Kiitos, Pekka, sun koulukeikalla mä tulin uskoon!” Se piti lukea monta kertaa! Muistin taas, kenen asialla tässä ollaan!
Vaikkei olisi draivia yhtään, vaikka olisi läpeensä väsynyt ja vaikkei olisi mitään hyvää annettavaa, Jumala tekee työtään ja ihmeitään! Pidetään siitä kiinni, teipataan autot kuntoon, otetaan kitarat kainaloon ja lähdetään liikkeelle! Maailma odottaa!
mennessä Pekka Simojoki | helmi 3, 2019 | Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
Se oli merkillinen uni. Suleiman oli silloin vasta nuori poika, mutta uni ei koskaan unohtunut. Hän näki siinä parrakkaan miehen, jolla oli vaalea iho ja ystävällinen hymy. Suleiman kysyi mieheltä, kuka hän oli ja sai oudon vastauksen: ”Sinä et tunne minua, mutta minä tunnen sinut!” Sitten mies katosi. Monta kertaa sen jälkeen Suleiman mietti tuota untaan, mutta hänelle ei koskaan selvinnyt sen tarkemmin, kuka se mies lopulta oli.
Suleimanin isä oli harras muslimi ja toimi moskeijan esimiehenä lähellä Kondarin kaupunkia Pohjois-Etiopiassa. Pian poikakin seurasi isänsä jalanjälkiä ja lähti kuudeksi vuodeksi opiskelemaan koraania. Lahjakkaalta opiskelijalta alkoi vanha arabiankieli sujua ja jokainen koraanin suura tuli vähitellen tutuksi. Kun Suleiman kasvoi aikuiseksi, pääsi hän itsekin moskeijan esimieheksi. Samalla hän oppi vihaamaan kristittyjä, islamin vihollisia, niin kuin koraani kehotti.
Eräänä päivänä koraania lukiessaan Suleimanin mielen täytti kuitenkin valtava ahdistus ja tyhjyys. Ei auttanut koraanin tekstit eivätkä rukoukset, kipu sisällä vain paheni ja ääni hänen päässään takoi, että ainoa apu oli tehdä itsemurha. Kauhuissaan hän juoksi ulos ja lähti kohti kaupungin keskustaa. Seuraava muistikuva oli kuitenkin se, että hän tajusi istuvansa kristittyjen kirkossa eikä hänellä ei ollut aavistustakaan, miten oli sinne joutunut ja mitä hän ylipäätään teki siellä. Sillä hetkellä tuo nuoruuden uni palasi yllättäen elävästi mieleen ja Suleiman tajusi, että se unessa ollut mies oli Jeesus! Se oli yhtäkkiä päivän selvää! Hän pyysi, että saisi jutella pastorin kanssa, mutta koska hän oli tunnettu muslimi, ihmiset pelkäsivät ja pyysivät häntä poistumaan kirkosta. Lopulta pastori suostui kuitenkin kuuntelemaan nuorta miestä ja sen illan tuloksena Suleiman lähti seuraamaan Jeesusta. Ahdistus katosi ja ilo tuli sijalle. Nimikin vaihtui pian, sillä Suleimanista tuli Kindye.
Tie ei ollut helppo, sillä isä ja muut läheiset eivät hyväksyneet hänen ratkaisuaan. Yhteisön paine oli ankara ja Kindyen sielusta käytiin kovaa taistelua, jonka seurauksena kolme vuotta kääntymisensä jälkeen nuori mies palasi islamiin. Pian hän kuitenkin näki jälleen unen. Tällä kertaa unessa oli hänen isänsä, joka sanoi myös merkilliset sanat: ”Minä en ole sinun isäsi, vaan opettajasi, isäsi kuoli kauan sitten!” Kindye soitti unesta siskolleen, joka oli myös pari vuotta aiemmin tullut uskoon. Sen keskustelun jälkeen hän tajusi, kuka oli hänen todellinen isänsä, joka oli kuollut hänen puolestaan. Se muutti jotain lopullisesti, Kindye palasi Jeesuksen luo eikä sen jälkeen ole taakseen katsonut. Pian hän jätti työnsä ja aloitti työn evankelistana, jonka ainoa päämäärä oli julistaa Jeesuksesta omalle kansalleen, muslimeille.
Isän kanssa välit katkesivat lähes kokonaan, kunnes monen vuoden jälkeen koitti päivä, kun puhelin yllättäen soi. Isä siellä soitti hädissään pojalleen, sillä hänen vatsaansa oli noussut suuri patti ja hänellä oli ankaria kipuja. Kindye lupasi viedä isänsä sairaalaan. Kun miehet tapasivat, Kindye kosketti isänsä kipeää vatsaa ja silloin tapahtui jotain käsittämätöntä: Tuo suuri patti katosi yhtäkkiä ja kivut loppuivat saman tien! Isäkin tajusi, kuka oli hänet parantanut ja sai vihdoin 84-vuotiaana antaa elämänsä Jeesukselle!
Olin ihmeissäni, kun tuo pieni ja vaatimattoman oloinen mies kertoi tarinaansa meille suomalaisille eräässä hotellissa keskellä Kondaria. En voinut olla huomaamatta sitä intoa, mikä hänen katseessaan ja sanoissaan oli, sillä yritin tulkata häntä ja saada edes ripauksen samaa intoa myös suomen kieleen. Kindye kertoi pienestä seurakunnastaan, jossa oli vain entisiä muslimeita. Heidän joukossaan oli suuri määrä myös moskeijoiden johtajia ja muita oppineita. Hän vakuutti meille, että nyt oli elonkorjuun aika, nyt oli lähdettävä liikkeelle, sillä Jumala oli tekemässä suuria asioita muslimien keskellä. Silmät loistaen hän lopuksi kutsui meidät vieraakseen: ”Minä haluan näyttää teille meidän kirkon!”
Asiat järjestyivätkin niin, että seuraavana iltana astuimme uteliaina sisään Kondarin laidalla olevaan pieneen kerrostaloon. Kovasti meitä jännitti nähdä se heidän kirkkonsa, josta Kindye oli niin tohkeissaan kertonut ja jonka hän ehdottomasti halusi meille kaukaisille vieraille näyttää. Täytyy sanoa, että se, mitä lopulta näimme, ei ollut ihan sitä, mitä kuvittelimme. Siellä odotti pieni, ehkä 20 neliön ankea yksiö, jossa oli paljaat seinät, joitakin muovituoleja ja pari istuinpatjaa. Ilmanvaihdon hoiti yksi pieni ikkuna, jonka verhojen välistä tulvi sisään myös liikenteen melu. Paikalla oli Raamattua lukemassa kourallinen miehiä, jotka hiukan pelokkaan oloisesti katsoivat meitä valkoihoisia vieraita. Tämäkö siis oli se ’meidän kirkko’, joka meidän piti nähdä?
Täytyy tunnustaa, että se luukku oli ehkä ankein kirkko, missä olen eläissäni käynyt. Mutta samalla joudun kyllä tunnustamaan, että montaa kertaa en ole kokenut taivasta niin lähellä kuin tuossa vaatimattomassa pikkuyksiössä keskellä Kondarin kaupunkia Etiopiassa. Me lauloimme, rohkaisimme toisiamme ja kuulimme koskettavia tarinoita siitä, miten Jeesus oli ilmestynyt ja muuttanut kaiken. Kyyneleet silmissä nämä vainotut veljemme kertoivat myös siitä, mitä Jeesuksen seuraaminen oli maksanut. Oma yhteisö oli hylännyt, perhe oli jättänyt ja henki oli vaarassa joka päivä, mutta he olivat löytäneet Vapahtajan. Millään muulla ei lopulta ollut välilä. Eräs mies sen sanoi jotenkin näin: ”Minä rakastan Jeesusta ja haluan seurata häntä, mutta rukoilkaa, että voisin vielä kerran nähdä omat tyttäreni!”
Olimme sanattomia. Me rukoilimme yhdessä, siunasimme nämä uudet ystävämme ja poistuimme hiljaisin mielin. Nyt tajusin, että mitään näin kaunista kirkkoa en ollut koskaan nähnyt kuin tämä ’Kondarin katedraali’. Ei haitannut, vaikka täällä ei ollut mitään, sillä täällä oli kaikki. Nuo kaikki 20 neliötä olivat täynnä taivaan ihanuutta. Henki oli läsnä.
mennessä Pekka Simojoki | joulu 13, 2018 | Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
IRAK! Tuolla nimellä on viime vuosina ollut pelottava kaiku. Löysin itseni kuitenkin joulukuun alussa Pohjois-Irakista, tarkemmin ottaen Kurdistanista. Siinä aivan lähellä sijaitsee myös Mosulin kaupunki, joka vuonna 2017 saatiin vallattua Isis- järjestön vallasta kuukausien taistelujen jälkeen.
Lähdin matkaan Open Doors -järjestön kutsumana tutustumaan syrjittyjen ja vainottujen kristittyjen tilanteeseen. Kuulin koskettavia tarinoita ja näin monia kyyneleitä, mutta myös toivon merkkejä. Senkin näin, että apu menee perille sinne, missä tarvitaan.
Matkalla tajusin sen, kuinka tärkeä osa Irakilla on myös Raamatussa. Kuulostaa ehkä oudolta ajatukselta, mutta näin se on. Muistatko Israelin kansan kantaisän Aabrahamin? Hän oli syntyisin Kaldean Urista, joka sijaitsee Irakin eteläosassa, lähellä Basran kaupunkia. Hän oli siis irakilainen! Muistatko sen, kuinka Israelin kansa vietiin pakkosiirtolaisuuteen Babyloniaan, eli siis Irakiin. Muistatko Danielin, joka heitettiin tuliseen pätsiin Babylonissa tai Joonan, joka lähetettiin Niiniven kaupunkiin? Missä moiset kaupungit sijaitsivat? Varmaan arvaat jo vastauksen: Irakissa. Jopa paratiisikin sijaitsi kaksoisvirtojen maassa eli jossain Irakin tienoilla!
Tänään on paratiisi Irakista kuitenkin aika kaukana, sota on vyörynyt maan yli monta kertaa ja pommit räjähtelevät yhä. Ihmiset yrittävät kuitenkin elää normaalia elämää sielläkin ja jopa viettää joulua. Joulukoristeita näkyi paljonkin kaupoissa ja kodeissa ja länsimaiset joululaulut soivat. Ei kai Irakilla ole kuitenkaan mitään tekemistä sen Raamatun joulutarinan kanssa, mietiskelin? Tulin siihen tulokseen, että saattaapa olla hyvinkin! Mistä ne itämaan viisaat sitten tulivat? Entä jos hekin olivat irakilaisia?
Vanha taru väittää että ne viisaat tulivat jostain Etiopiasta, Arabiasta, Egyptistä tai jopa Espanjasta, mutta alkukielen sanat ”apo anatoloon” tarkoittaa selvästi, että he tulivat idästä. Sana, minkä me käännämme ”tietäjiksi” tai ”viisaiksi miehiksi” on kreikaksi ”magoi”, josta juontui myöhemmin myös sana ”magia”. Se viittaa meedialaisiin, joita asui Irakin itäpuolella nykyisen Iranin alueella. Heidät tunnettiin filosofeina, ennustajina, tieteentekijöinä ja tähtien tutkijoina. Eli itämaan viisaat olivat hyvin todennäköisesti noilta seuduilta myös, kukaanhan ei sitä ihan tarkasti tiedä.
Taru antaa noille viisaille miehille myös nimet Melchior, Kasper ja Balthasar, mutta ne ovat taatusti vain mielikuvituksen tuotetta. Minä olen varma siitä, sillä minä näin siellä Irakissa kolme oikeaa itämaan viisasta miestä. Haluan heidät nyt esitellä.
Ensimmäisen heistä oli isä YOUSSEF. Hän oli syyrialaiskatolisen kirkon parrakas ja lempeän oloinen pappi, jonka kohtasimme Sachon kaupungissa Turkin ja Syyrian rajojen tuntumasta. Hän kertoi, kuinka kaikki muuttui 6.8.2014, kun kirkon portilla seisoi yli 200 pelokasta ja uupunutta ihmistä pyytämässä apua. He olivat joutuneet pakenemaan Mosulista, kun Isis valtasi kaupungin. Kristityille oli annettu kolme vaihtoehtoa, kääntyä islamiin, lähteä pois tai kuolla. He lähtivät eikä mitään saanut ottaa kotoa mukaan. Isä Youssef tyhjensi kirkon, jotta kodittomille saatiin katto pään päälle ja sitten pidettiin pihalla yhteinen messu. Sen jälkeen töitä on riittänyt.
Lähtiessäni vilkaisin Isä Youssefin toimistoa, jonka seinällä oli kuva kahdesta papista. Kun kysyin, keitä he ovat, sain vastauksen:
”He olivat ystäviäni siitä bagdadilaisesta kirkosta, johon hyökättiin vuonna 2010. Vain muutama selvisi silloin hengissä…”
Enempää hän ei kertonut. Hiljaa lähdimme jatkamaan matkaa ja ajatukset pyörivät päässä. Myöhemmin kuulimme, että Turkin tykit olivat yöllä ampuneet lähelle tuota isä Youssefin kaupunkia. Siunasin mielessäni tätä idän viisasta miestä. Hän ei tuonut Jeesuksen seimelle kultaa vaan paljon parempaa, lähimmäisen rakkautta ja lämpöä.
Toinen tapaamani idän viisas oli isä ARAM. Hän oli kaldealaisen kirkon nuori pappi, jolla oli hymy herkässä ja silmät tuikkivat. Ulkonaisesti ei tuohon hymyyn ollut aihetta, sillä hän asui Tellsqophin kristityssä kylässä, Niiniven laaksossa, aivan lähellä Mosulia. Tämän kylän läpi kulki sodan etulinja vuonna 2014. Kylässä taisteltiin kuukauden ajan ennen kuin kurdien Peshmerga-joukot onnistuivat ajamaan Isiksen pois. Sodan jäljet näkyivät, luodinreikiä oli kaikkialla ja osa taloista oli romahtanut. Kävimme myös kylän kirkossa, jonka Isis oli polttanut, ristit katolla oli kaadettu ja paikat rikottu. Kirkko oli saatu jo osittain kunnostettua jälleen. 
Isä Aram oli perustanut erääseen taloon pienen keskuksen, jonka oven päällä luki ”Hope Center”, toivon keskus. Siellä hän teki kaikkensa, jotta ihmiset saataisiin taas takaisin normaaliin elämään. Lapsille oli talossa tilaa leikkiä, naiset kokoontuivat ja traumasta kärsiviä yritettiin auttaa. Erityisapua tarvitsivat nuoret tytöt, jotka oli kaapattu Isiksen seksiorjiksi ja samalla viety itsetunto ja elämänusko. ”Nämä ihmiset ovat minun perheeni”, isä Aram totesi ja hymyili.
Jotain oli tapahtunutkin. Meidät vietiin tutustumaan kylän leipomoon. Se talo oli luodinreikiä täynnä, mutta sisällä vallitsi iloinen tunnelma, kun kolme naista leipoivat perinteisiä lihapiirakoita. Hyvältä maistuivat. Elämä alkoi voittaa täälläkin ja toivo oli syttynyt. Ei ole muuta kuin toivon tie, vaikka kaikki tiesivät, että Isis piileksii vuorilla ja voi tulla takaisin milloin vaan. Isä Aram jäi hymyillen vilkuttamaan. Hän ei tuonut Jeesuksen seimelle mirhaa, vaan toivon ja hymyn.
Viimeisenä esittelen pastori ALIN. Hän asui Suleimanian kaupungissa ihan Iranin rajan lähellä. Ali oli mullahin poika, tiukka muslimi, joka seurasi isänsä jalanjälkiä ja lähti koraanikouluun. Hän oli ahkera, sillä hän halusi löytää totuuden ja elävän Jumalan. Monen vuoden jälkeen hän kuitenkin sulki koraanin ja lopetti, sillä ei ollut löytänyt etsimäänsä. Elämä meni nuorella miehellä risaiseksi, hän alkoi ryypätä ja rällätä, sillä millään ei ollut enää mitään väliä. Kaikki kuitenkin muuttui, kun hän kohtasi kristittyjä, sai kuulla evankeliumin ja tutustui Jeesukseen. Elävä Jumala löytyi. Se ei kuitenkaan ollut helppo tie, sillä välit perheeseen katkesivat täysin. Kun Ali tapasi torilla isänsä ja veljensä, he hakkasivat hänet puolikuoliaaksi.
Tänään pastori Ali johtaa pientä, noin 40 hengen evankelista seurakuntaa ja väkeä tulee koko ajan lisää. Jopa sellainenkin ihme on tapahtunut, että hänen äitinsä on jonkun kerran uskaltautunut mukaan kokoukseen. Jumala on pannut Alin sydämeen suuren, mutta vaarallisen unelman:
”Haluan, että minun oma kansani kurdit saisivat kuulla evankeliumin!”
Hiljaa kuuntelimme. Kaikki ymmärsimme, minkä riskin tämä rohkea mies on ottanut. Pakko oli miettiä sitäkin, mikä on minun unelmani vai onko sitä. Pastori Ali ei tuonut Jeesuksen seimelle suitsukkeita, vaan rohkeuden ja unelman.
Nämä kolme itämaan viisasta miestä, isä Youssef, isä Aram ja pastori Ali, näkivät tähden ja lähtivät liikkeelle. Matka on pitkä ja vaarallinen, mutta he eivät katso taakseen. He tuovat lahjansa maailman Vapahtajalle. Heillä on koko elämä pelissä.
Mikä on sinun lahjasi Jeesukselle, joulun lapselle?
Isä Aram oli perustanut erääseen taloon pienen keskuksen, jonka oven päällä luki ”Hope Center”, toivon keskus. Siellä hän teki kaikkensa, jotta ihmiset saataisiin taas takaisin normaaliin elämään. Lapsille oli talossa tilaa leikkiä, naiset kokoontuivat ja traumasta kärsiviä yritettiin auttaa. Erityisapua tarvitsivat nuoret tytöt, jotka oli kaapattu Isiksen seksiorjiksi ja samalla viety itsetunto ja elämänusko. ”Nämä ihmiset ovat minun perheeni”, isä Aram totesi ja hymyili.