mennessä Pekka Simojoki | marras 26, 2018 | Kotimaa24 blogiartikkeli
Taas oli seurakuntavaalit ja taas meillä oli se sama ongelma, eli että miten saada mukaan myös ne, joita kirkon touhut eivät pätkääkään kiinnosta. Viimeksi vakuuteltiin kansaa sillä, että äänestämällä tehdään hyvää, tällä kertaa sai jokainen tuunata juuri itselleen sopivan kirkon. Jostain syystä eivät kirkon vakuuttelut tunnu kuitenkaan vakuuttavan. Miksi äänestää, kun ei kerran kiinnosta?
Viime aikoina olemmekin joutuneet vakuuttelemaan kansaa moneen otteeseen. Siitä ei ole kuin muutama vuosi, kun kirkosta eroamisesta tuli hitti ja ulko-ovi alkoi käydä tiuhaan tahtiin. Yhtäkkiä pelkkä perinne ei enää riittänytkään, vaan kirkon täytyi saada jäsenensä uskomaan, että he yleensäkin tarvitsevat kirkkoa. Jäsenyydelle alettiin etsiä syitä lievässä paniikissa. Löytyyhän sieltä diakonia, nuorisotyö, hautuumaat, ip-kerhot ja muut tutut jutut, mutta nekään eivät enää tunnu vakuuttavan.
Kinkkisin ongelma näyttää tänään olevan se, miten saada uudet sukupolvet pidettyä kirkon helmassa. Onhan meillä toki riparit, mutta miten saisi nuoret ymmärtämään, että kivan riparin jälkeen myös virrenveisuu on kivaa? Puhumattakaan siitä, kuinka kivaa on äänestää seurakuntavaaleissa ja osallistua kirkon hallintoon! Ei tunnu toimivan.
Kierre jatkuu, sillä nyt tilastot jo varoittelevat, ettei pian kukaan enää kastata lapsiaan. Nyt meillä onkin haastava tehtävä yrittää epätoivoisesti vakuuttaa ihmiset siitä, että kaste on hyvä juttu! Kun perinne katoaa, niin mitä ihmettä siihen tilalle keksisi?
Kovasti on yritetty saada kirkolle modernia imagoa, johon kukaan ei loukkaantuisi. On yritetty selvittää, millaisen kirkon kansa haluaa. On ketterästi otettu kantaa ilmastonmuutokseen, avioliittoon, pakolaisiin, köyhyyteen, mutta mikään ei tunnu auttavan. Kato käy.
Nyt onkin ongelmaan löytynyt yllättävä ratkaisu ja vielä aika yllättävältä suunnalta. Tuomas Enbuske, itsekin kirkosta eronnut valtakunnan besser-wisser sen sanoi ääneen: ”…Kirkko ottaa kantaa maallisiin asioihin, pakolaisiin, homoihin, heteroihin ja Flow-festivaaleihin. Ei se ihmisiä kiinnosta! Kirkon pitäisi saarnata taivaasta ja helvetistä. Ja siitä, että Kristus kuoli ristillä meidän syntiemme tähden… Kirkosta on tullut Facebook, jonka algoritmit räätälöivät sisällön juuri meille mieluisaksi… Luterilaisesta kirkosta erotaan ennätysvauhtia juuri siksi, ettei se eroa mitenkään Stockan herkusta…”
Entä jos Enbuske onkin oikeassa! Entä jos kirkko olisikin kirkko eikä yrittäisi olla jotain muuta! Entä jos me saarnaisimmekin taas Kristuksesta! Eikö se ole kuitenkin se meidän juttu!
mennessä Pekka Simojoki | marras 19, 2018 | Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
Blogi on kirjoitettu Pekan kirkolliskokouspuheen pohjalta.
Turku-halli täyttyi taas energiasta, kun tuhannet innokkaat nuoret ilmestyivät kaupunkiin. Mistä on kyse? No, tietenkin Maata Näkyvissä- festareista, jotka pidettiin marraskuun puolivälissä jo peräti 34. kerran! Viikonloppu täynnä hyvää musiikkia, iloista meininkiä ja nuorta iloa! Ja kaikki evankeliumin tähden! Sinne kannattaisi kirkon päättäjienkin edes kerran hankkia festaripassit ja mennä viettämään viikonloppu nuorten kanssa. Se sykähdyttää aina ja ehkä kirkkolaivakin saisi taas maata näkyviin!
Minä olen seurannut Maata Näkyvissä -festareita alusta asti, sillä olin siellä keikalla Alabasteri- yhtyeen kanssa jo silloin, kun niitä ensimmäistä kertaa vietettiin vuonna 1985. Silloin oli nuoria paikalla pari sataa. Sen jälkeen ollaan Exitinkin kanssa oltu soittamassa monen monta kertaa. Olenkin saanut nähdä sen ihmeen, kuinka tapahtuma on kasvanut Pohjoismaiden suurimmaksi krisitilliseksi nuorten festariksi. Tapahtuma on ainutlaatuinen koko Euroopankin mittakaavassa. Olen nähnyt myös sen, kuinka käsittämättömän valtava ponnistus tuollainen festari on ja kuinka suuren taloudellisenkin riskin järjestäjät ottavat joka ikinen kerta. Senkin tiedän, että arvostelijoita ja kateellisia kampittajia on riittänyt kotitarpeiksi. Jotkut jopa joskus järjestivät Helsingissä ’Seistä piilossa’ -varjofestarit, tosin huonolla tuloksella…
Olen tajunnut, että festariväen sitkeyden salaisuus on alusta asti ollut se, että heillä on NÄKY nuorten tavoittamisesta evankeliumilla ja heillä on myös TÄKY, johon kala tarttuu. Ilman näkyä kaikki työ on vain puuhastelua ja ilman täkyä kaikki on vain haihattelua. Erityisesti olen ihaillut sitä, kuinka paljon innostuneita nuoria tapahtumaa on tekemässä, nuorethan sen aikanaan aloittivatkin. Se on ollut ja on yhä tavattoman tärkeä tapahtuma kymmenille ellei sadoille tuhansille suomalaisille nuorille. Siihen joukkoon lasken myös itseni!
Festareita on hyvä myös katsoa laajemmalla näkökulmalla. Viime vuosien huolestuttava ilmiö Suomessa on ollut, että kristillinen kasvatus ohenee Suomen kodeissa hurjaa vauhtia ja kaikkea kristillistä riisutaan pois myös päiväkodeista ja kouluista. Kun kirkosta eroaminen jatkuu kasvavalla vauhdilla, yhä harvemmalla suomalaisella nuorella on tulevaisuudessa mitään kosketusta kristinuskoon tai kirkkoon. Nuoren sukupolven tavoittaminen onkin kirkon ja meidän kristittyjen ehkä suurin haaste tänään. Tästä aiheesta keskusteli myös Turussa viikkoa ennen festareita kokoontunut kirkolliskokous. Siitä teemasta kirkko on teettänyt jopa kokonaisen tulevaisuusselonteon. Onhan meillä toki yhä riparit, onneksi, mutta jonnekin porukka tuntuu katoavan riparinsa jälkeen. Asiaan pitäisi tarttua nyt, huomenna voi olla jo myöhäistä!
Maata Näkyvissä-festarit on myös yksi hyvä esimerkki siitä, mitä meidän kirkkomme piirissä on tehty oikein! Siellä on löydetty kulttuuri ja kieli, mitä nuoret ymmärtävät. Siinä olisi paljon, josta voisimme ottaa oppia laajemminkin. Yhtä asiaa haluan kuitenkin ääneen ihmetellä. Sen sijaan, että kirkko ilmaisisi ilonsa siitä, että tällainen määrä nuoria saadaan yhä tänään evankeliumin ääreen, se lähettääkin aivan toisenlaisen viestin. Niin kuin tiedämme, festareilla ei tänä vuonna saatu enää viettää tapahtuman ehdotonta kohokohtaa, suurta, yhteistä tuhansien nuorten ehtoollisjuhlaa – kirkkopoliittisista syistä! Meidän aikuisten teologiset hiekkalaatikkoleikit olivatkin tärkeämpiä kuin se, että nuoret saavat parasta, mitä voimme antaa. Tuen sijaan annettiinkin piiskaa. Oliko jotain siis jälleen ”väärin sammutettu”? En todellakaan ymmärrä.
En ota sen enempää kantaa riiidan syihin, virkakäsityksistähän tässä on tietenkin kyse ja perusteltuja näkökantoja löytyy varmaan puolin ja toisin. Sitä vain suren tavattomasti, minkälaisen viestin tällainen riitely lähettää sekä ulkopuolisille että nuorille itselleen. Jotain se kertoo myös meidän näystä tai sen puutteesta. Käsittämättömän lyhytnäköiseltä ja pikkusieluiselta se minusta tuntuu. Onneksi jonkinlainen kompromissiratkaisu sinne lopulta löytyi ja festarit saatiin hoidettua. Hyvä niin, mutta toivon, että asiat saataisiin jatkossa sovittua niin, että työ voisi jatkua normaalisti ja nuoret saisivat pitää hienon festarinsa!
Nyt on aika rukoilla Jumalalta uutta näkyä ja ehkä sen mukana löytäisimme monta uutta täkyä, joihin nuoret voisivat tarttua! Me tarvitsemme Suomen Siionissa uuden kulttuurin, jossa yritämme ymmärtää ja tukea toisiamme ja siunata kaikkia niitä, joka tässä kirkossa haluavat tehdä työtä evankeliumin tähden ja rakkaudesta nuoriin. Jopa niitä, jotka ajattelevat eri lailla tai edustavat sitä väärää herätysliikettä. Se olisi loistava viesti myös ulospäin. Meillä ei ole enää varaa riidellä, haasteet ja vastustajat ovat muualla.
Meillä on tavattoman hienoa ja fiksua nuorisoa. He elävät tänään erilaisessa maailmassa kuin missä me joskus elettiin, mutta nuoren ihmisen nuori sydän on samanlainen kuin ennenkin. Nuorten ja lasten tavoittaminen on mahdollista, tarvitaan vain oikea näky ja oikea täky, ne molemmat. Nuori innostuu, kun saa kohdata ja kokea jotain aitoa, totta ja innostavaa! Siksihän me itsekin joskus silloin innostuimme, jotkut riparilla, jotkut Maata Näkyvissä -festareilla, jotkut jossain muussa nuorten porukassa. Siinä onkin kirkolle ja kaikille kristityille se varsinainen haaste: Jos me itse olemme innostuneet Jeesuksesta, se tarttuu myös nuoriin!
Pidetään Maata Näkyvissä, niin päästään perille!
mennessä Pekka Simojoki | loka 29, 2018 | Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
Yhteislauluristeilyllä Tukholmaan oli mukana myös kaksi legendaa, urkuri Matti Pesonen ja Pentti ”Pianopena” Oikarinen. Laulu raikui!
Lähetetty iPhonesta
mennessä Pekka Simojoki | loka 18, 2018 | Kotimaa24 blogiartikkeli
Valittu kansa!?
Olin ensimmäistä kertaa mukana lehtimajanjuhlilla, joka toi Israeliin taas tuhansia kristittyjä eri puolilta maailmaa. Täytyy myöntää, että erämaajuhla Kuolleenmeren rannalla tai 30.000 ihmisen marssi läpi Jerusalemin olivat elämyksiä. Liput liehuivat, rummut soivat, väki lauloi ja tanssi. ’Hevenu Shalom’ laulettiin aika monta kerta…
Matkani ehkä koskettavin hetki oli kuitenkin vierailu baptistikirkossa Beetlehemissä, Länsirannalla. Meidät otti vastaan vanha palestiinalainen pastori, joka kertoi meille elämänsä tarinan, kuinka oli jo nuorena löytänyt Jeesuksen, miten vaikea tie siitä oli seurannut ja miten oli päätynyt pastoriksi. Hän kertoi myös työstään tänään täällä Lähi-idän ruutitynnyrissä.
Lopuksi tuo vanha mies nosti Raamattunsa ylös ja paljasti elämänsä suurimman löydön: ”Monet meistä palestiinalaisista kristityistä eivät lue Vanhaa Testamenttia, koska se on liian juutalainen. Mutta minä tajusin, että Raamatussa on 66 kirjaa ja ne kaikki ovat Jumalan sanaa. Aloin opettaa seurakunnalleni, että meidän täytyy opetella rakastamaan myös juutalaisia ja siunaamaan Israelia!”
Ymmärsin, kuinka tavattoman radikaali tuo viesti on täällä. Vastustajia onkin riittänyt. Pastorin isoveli puukotettiin kuoliaaksi ja häntä itseään ammuttiin pari vuotta sitten. Kirkkokin on yritetty räjäyttää 14 kertaa. Ihmeellistä kyllä, tämä seurakunta on kuitenkin tänään yksi alueen suurimmista evankelisista seurakunnista ja kasvaa koko ajan. Kuulimme, että kirkon jäsenissä on jopa entinen itsemurhatehtävään koulutettu jihadisti.
Tuon rohkean pastorin viimeisiä sanoja en unohda: ”En tiedä, elänkö vielä ensi viikolla, mutta en pelkää. Ihmisten täytyy saada kuulla totuus!”
Israel jakaa käsittämättömän rajusti mielipiteitä myös Suomessa. Sitä vihataan ja sitä rakastetaan yhtä fanaattisesti. Julkisessa mediassa roiston roolin näyttää kyllä yleensä saavan Israel.
Kristillisissä piireissä Israel jakaa myös. Monille se on yhä Jumalan valittu kansa, jonka kohdalla Raamatun lupaukset täyttyvät ja jonka puolesta rukoillaan. Toisille sillä ei ole mitään erityistä merkitystä enää, se on vain kansa muiden joukossa.
Omalla kohdallani tämä matka kirkasti ajatuksia. Juhlien puheista yli muiden jäi soimaan erään puhujan sanat: ”Jos rakastaa Israelia, ei tarvitse vihata palestiinalaisia ja päinvastoin!”
Ja mikä tärkeintä, nyt minunkin Raamatustani löytyvät taas ne kaikki 66 kirjaa. Ehkä uskallan sanoa sen ääneen, jos kerran tuo palestiinalainen pastorikin uskaltaa: Minä siunaan Israelia ja rukoilen rauhaa Jerusalemille!
mennessä Pekka Simojoki | syys 14, 2018 | Kotimaa24 blogiartikkeli
Se kaveri näytti yleisölle valokuvaa, jossa hän seisoi jonkun vanhan miehen vierellä. Tällä miehelläoli ruusu kädessään. Kohta kuulimme, mistä oli kyse: ”Tässä on se lääkäri, joka kehotti äitiäni vielä harkitsemaan, onko abortti ainoa mahdollisuus. Se oli syy, miksi äitini päätti lopulta pitää lapsen. Etsin käsiini tuon vanhan miehen ja kiitin häntä siitä, että minäkin saan elää!” Me kaikki kuulijat olimme hiljaa eikä salissa ollut varmaan yhtään ainoaa kuivaa silmää. En unohda sitä hetkeä koskaan.
Tiedän, että jos aborttiin liittyen edustaa väärää mielipidettä tai kysyy vääriä kysymyksiä, saa leiman otsaansa tai suoraan turpiinsa, sillä Suomessa näyttää tänään olevan tästä asiasta vain yksi ainoa totuus tai sallittu mielipide. Sen on saanut kokea viime aikoina myös ulkoministeri Timo Soini. Haluan kaiken uhalla kuitenkin kysyä yhden väärän kysymyksen.
Me elämme aikaa, joka puhuu yhdenvertaisuudesta, ihmisoikeuksista ja oikeudenmukaisuudesta. Me korostamme syrjimättömyyttä, tasa-arvoa ja monia muita tärkeitä asioita. Mutta noiden kaikkien hienojen arvojen keskellä on yksi musta piste, jota minä en kerta kaikkiaan ole koskaan voinut ymmärtää: Miksi kaikki ihmisoikeudet puuttuvat niiltä kaikkein pienimmiltä ja heikoimmilta, jotka eivät mitenkään voi itseään puolustaa eli syntymättömiltä lapsilta!
Joku sanoikin, että lapsen vaarallisin paikka on oman äidin kohtu. Joka vuosi Suomessa noin 10.000 lasta menettää mahdollisuuden elää. Minusta se on humaanin ja sivistyneen yhteiskunnan pimeä puoli. Kai minä sitten olen konservatiivi tiukkapipo tai muuten typerä, mutta en vaan ymmärrä!
Selittäkää nyt viisaat ihmiset, mistä ne ihmisoikeudet alkavat!? Kuinka monta kuukautta vanha muuttuu solumöykystä ihmiseksi? Onko ruumiin koko ihmisarvon mitta?
Tottakai ymmärrän tilanteet, jolloin äidin henki on vaarassa tai kun on tapahtunut raiskaus, ei niissä paljon vaihtoehtoja ole. Ymmärrän senkin, että naisella on oikeus päättää ruumistaan, tietenkin on, mutta onko kellään oikeus päättää toisen ihmisen ruumiista? Ihmisen taimi ei kohtuun ilmesty tyhjästä tai sattumalta, hän ei ole syöpä eikä sairaus. Hänen ruumiinsa on hänen ruumiinsa ja hänen elämänsä on yhtä ainutlaatuinen kuin jokaisen meistä. Jos näin ei ole, niin voisiko joku kertoa, miksi ei!
Psalminkirjoittaja kirjoittaa: ”Sinä tunsit minut jo idullani…” Hän ei tarkentanut, kuinka monta viikkoa vanha se itu on. Ei tainnut hänkään ymmärtää.
mennessä Pekka Simojoki | elo 31, 2018 | Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
Lueskelin jokin aika sitten legendaarisen lauluntekijän Hectorin elämänkertaa. Siitä löytyikin monta mielenkiintoista tarinaa, jotka tempaisivat mukanaan niihin aikoihin, kun itsekin opettelin kitaran rämpyttämistä into piukassa. Jokainen muistaa Hectorin ainakin siitä laulusta, jossa ”pappi sai kahvia juodakseen” ja ”lumi teki enkelin eteiseen”. Erityisesti kirjasta jäi mietityttämään eräs luku, jossa Hector pohtii elämän ja kuoleman suuria kysymyksiä. Hänen veljensä oli sairastunut syöpään ja siksi hän päätti mennä juttelemaan papin kanssa. Hän halusi kuulemma hädän hetkellä tietää, saisiko jotain vastinetta kirkollisverolleen. Hector kirjoitti näin: ’Toivoin kuulevani papilta, onko kirkko vielä sen takana, mitä meille on opetettu – onko olemassa iankaikkinen elämä ja miten lohduttaa kuolemaan valmistautuvaa ihmistä. Keskustelumme lopuksi pappi sanoi minulle: ”Itse asiassa on niin, että sinulla on lauluissasi enemmän lohtua kuin mitä minä kirkonmiehenä pystyn antamaan. Niin se valitettavasti on.” Sinänsä häneltä imarteleva vastaus, mutta minua se ei auttanut yhtään. Ajattelin vain, että kiitti helvetisti.’
Tuo kohta kirjassa ei jättänyt minua rauhaan, vaan kysymykset pyörivät päässäni: Mikä oli ongelma? Oliko papilla huono päivä vai uskonkriisi? Oliko kyseessä joku teologinen linjanveto? Entä millaisen vastauksen epätoivoinen etsijä saa tänään kirkoltaan? Seisommeko vielä sen takana, mihin väitämme uskovamme?
Kirjaa lukiessani kuulin uutisen, että tunnettu evankelista Billy Graham oli kuollut 99-vuotiaana. Sen miehen kohdalla ei tainnut jäädä epäselväksi, minkä takana hän seisoi. Muistan vielä itsekin sen, kuinka Helsingin stadion oli täynnä Grahamin julistaessa siellä yksinkertaista evankeliumia 30 vuotta sitten. Muistan senkin, kuinka paljon hän sai kuraa päälleen siitä, että julistus ei ollut tarpeeksi luterilaista. Oli niin tai näin, siellä stadionin nurmella 20.000 suomalaista sai uuden alun elämälleen. He löysivät iankaikkisen elämän toivon. He tulivat uskoon. Sieltä ei kenenkään tarvinnut lähteä sanoen, että ”kiitti helvetisti”.
Kirkollisessa keskustelussa käytetään tänään paljon sellaisia termejä kuin kirkon ’ydinsanoma’ tai ’perustehtävä’. Niillä tuntuu kuitenkin olevan yhtä monta merkitystä kuin on puhujaakin. Mikä on meidän ydinsanomamme? Minkä takana me luterilaiset seisomme? Riittääkö vain se, että pappi saa kahvia juodakseen?
