Luokkakaverit

mennessä Pekka Simojoki | elo 30, 2018 | Mullan makua ja taivaan tuoksua

Pitkästä aikaa olimme vaimoni Arjan kanssa kahdestaan keikalla, tällä kertaa Joensuun vapaakirkossa. Olimme siellä ennen konserttia laitteita roudaamassa ja sound checkiä tekemässä, kun jossain vaiheessa huomasin, että eteisessä pyöri pari laitapuolen kulkijan näköistä ihmistä. Siellä oli jonkin sortin pultsaripariskunta, joka oli kai tullut sisään pullan toivossa tai muuten vain lämmittelemään, arvelin.

Kunhan eivät tule keikkaa häiritsemään, huomasin myös miettiväni.

Pieni kirkko täyttyi vähitellen tavallisesta keski-ikäisestä kirkkokansasta, ja konsertti saatiin kohta alkuun. Montakaan laulua emme olleet ehtineet laulaa, kun tapahtui se, mitä vähän aavistelin ja pelkäsinkin. Tuo ennen keikkaa näkemäni pienessä maistissa oleva pariskunta käveli hieman horjahdellen kesken konserttia käytävää pitkin eteemme, ja mies vaati kovalla äänellä:

”Laulakaa se ’Särkynyt saviruukku’ -kappale!”

Hetken keskustelimme heidän kanssaan ja valittelimme, ettemme osaa sitä laulua ulkomuistista. Lupasimme kuitenkin laulaa heille korvaukseksi laulun ”Särkyneiden majatalo”, ja he tyytyivätkin tähän ratkaisuun. Pariskunta istuutui etupenkkiin ja kuunteli konserttia kohtuullisen rauhallisesti, vaikka välillä vähän pitikin omaa show’taan keskustelemalla kovaäänisesti. Hetken kuluttua häirikkömme hävisivät ulos tupakalle, ja luulin tilanteen jo rauhoittuvan.

Olin väärässä, sillä kohta he palasivat ja vaativat taas samaa laulua. Jälleen jouduimme hetken neuvottelemaan asiasta. Tunnustan, että olin jo vähän kiusaantunut, mutta konsertti saatiin kuin saatiinkin hoidettua kunnialla loppuun ilman särkynyttä saviruukkua.

Hetken siinä seurusteltiin yleisön kanssa niin kuin aina keikan jälkeen, kunnes sali vähitellen hiljeni ja minä jäin roudaamaan äänentoistolaitteita kasaan. Siinä samassa huomasin, että vaimoni istui kirkon eteisessä juttelemassa äsken metelöineen pultsarinaisen kanssa. Yllättävän pitkän aikaa heillä tuntuikin juttua riittävän. Myönnän, että ihmettelin sitä vähän — enkä ihan vähänkään.

Kotiin ajaessamme istuimme molemmat pitkään vaiti. Lopulta en voinut hillitä uteliaisuuttani ja kysyin, tunsiko Arja sen naisen, ja mitä he olivat jutelleet.

Arja totesi hiljaa:

”Kyllä tunsin. Tajusin konsertin aikana, että olimme luokkakavereita ala-asteella joskus kauan sitten!”

Kun päästiin takaisin anoppilaan, vaimoni kaivoi esiin lapsuutensa kuva-albumin ja löysi sieltä vanhan, hiukan jo haalistuneen luokkakuvan, jossa kaksi nättiä pikkutyttöä seisoo vierekkäin ujosti hymyillen. Toinen oli vaalea, toinen tumma, ja molemmilla oli suuria unelmia ja koko elämä edessään.

Olin sanaton. Elämä on kummallinen mysteeri. Lapsuuden luokkakaverit kohtaavat 30 vuoden jälkeen kirkossa, jossa toinen laulaa Jeesuksesta ja toinen tulee kännissä häiriköimään. Tuntui uskomattomalta ja kirpaisevalta, miten elämä voi viedä niin eri suuntiin. Jonkun unelmat toteutuvat ja toisen eivät. Yksi ainoa väärä valinta tai väärät ystävät väärään aikaan voivat tuhota koko tulevaisuuden. Paha ja hyvä käyvät meistä loputonta taistelua.

Olen monta kertaa miettinyt, miksi juuri kaikki se paha, mikä rikkoo ja särkee, kiehtoo meitä niin paljon. Jollain lailla särkyneitä saviruukkuja olemme kaikki.

Tajusin taas, että Jumala etsii eksyneitä ja korjaa särkyneitä loppuun asti. Olen varma, että Hän oli tämänkin pariskunnan sinne konserttiin tuonut — miten he muuten olisivat kännipäissään tien kirkkoon löytäneet? Jotenkin he sydämessään varmaan aavistivat, mistä apu löytyy, sillä tuskin he muuten olisivat sitä lauluakaan osanneet pyytää.

Ymmärsin senkin, että jopa yksi ainoa laulu saattaa olla kuin toivon lanka, joka vaikuttaa ratkaisevasti ihmisen elämään ja myöhempiin ratkaisuihin. Kummasti se ajatus antaa intoa myös lauluntekijälle. Ei ole merkityksetöntä, millaisia lauluja kirjoitan ja kenestä kirjoitan. Toivottavasti tämäkin konsertti sai olla jonkin uuden alku, niissähän Jumala on niin taitava. Jumalalle ei ole ketään toivotonta tapausta.

Kellastuneen kuvan näin,
kaunis tyttö katsoi kameraan päin.
Ihmeelliseen maailmaan
hänkin matkaa teki unelmissaan.
 
Mutta missä nyt on se luvattu maa,
kun sydän pieni kaipaa lohduttajaa?
Missä nyt on unelmat nuo?
Vuodet lunta tupaan tuo.
 
Käännä kasvosi tuuleen
jälkeen kyyneleiden.
Luojan kädessä tomukin on kallisarvoinen.
Käännä kasvosi tuuleen,
voit taas kohottaa pään
Olet kaunis ja korvaamaton Hänen silmissään.

(Käännä kasvosi tuuleen)

Katsastusmies

mennessä Pekka Simojoki | elo 30, 2018 | Mullan makua ja taivaan tuoksua

Oli aika viedä auto katsastukseen. Jostain syystä se toimitus jännittää minua joka kerta. Hetken aikaa odottelin jälleen hermostuneena konttorin ulkopuolella kunnes lopulta ovi aukesi ja sieltä lähestyi se pelätty katsastusmies virkapuvussaan. Jo kaukaa näin, kuinka hän heilautti kättään, hymyili leveästi ja huusi:
”Kiva nähdä taas!”
Olin kai jotenkin häkeltyneen näköinen, joten hän jatkoi:
”Etkö muista? Kyllä minä sinut tunnen. Ollaan me nähty aikaisemminkin, ja sitä paitsi musiikkimies olen minäkin!”
Muitta mutkitta tuo hymyilevä katsastusmies astui autooni, ja niin me kävimme jarrujen, valojen ja iskareiden kimppuun. Siinä töitä tehdessä alkoi kaverilla juttu luistaa, ja tarinoita riitti! Silmät loistaen hän kertoili erilaisista ihmisistä, joita oli työssään kohdannut.
Eräänä päivänä oli asiakkaaksi tullut nainen, jolla oli ollut sinä päivänä syntymäpäivä. Tuo katsastusmies oli auton tarkastettuaan lopuksi yllättänyt asiakkaansa laulaa luikauttamalla hänelle kevätlaulun niin, että halli oli raikunut. Synttärisankari oli kuulemma ihan kyynelissä lähtenyt konttorista. Eipä ihme, sillä harva meistä kai voi kehua, että on saanut kuulla laulun katsastuksen päätteeksi!
Eräänä toisena päivänä konttorille oli tullut vanha nainen, jota katsastus oli jännittänyt tavattoman paljon. Siksi hän olikin koko aamun rukoillut, että saisi uskovaisen katsastusmiehen. Rukoukseen oli vastattu, ja hyvät keskustelut oli kuulemma vanhan rouvan kanssa käyty.
Erityisesti mieleeni jäi kuitenkin katsastusmiehen tarina keski-ikäisesta miesasiakkaasta, joka oli ollut aivan poissa tolaltaan, sillä hän oli juuri menettänyt äitinsä. He olivat siinä katsastuksen lomassa saaneet jutella miesten kesken syntyjä syviä ja pyyhkiä salaa vähän kyyneleitäkin. Tämä merkillinen katsastusmies kertoi jopa lukeneensa asiakkaalleen lopuksi itse kirjoittamansa hengellisen runon. Se oli kovasti tuntunut lohduttavan. Hän jatkoi:
”Olisin niin mielelläni antanut sen runon miehen mukaan, mutta minulla ei, harmi kyllä, ollut siitä paperikopiota. No, sekin sitten lopulta järjestyi hyvin, sillä miehen auto ei mennyt läpi, ja kun hän myöhemmin tuli konttorille uudestaan, olin häntä runon kanssa odottamassa!”
Olin ihan pää pyörällä, kun lopulta ajoimme ulos hallista. Minun autoni selvisi katsastuksesta, mutten kuitenkaan heti päässyt jatkamaan matkaa, sillä tuo ”laulava katsastusmies” esitti vielä minullekin kevätlaulunsa ja runonsa. Lopuksi hän totesi jotenkin näin:
”Jotkut ajattelevat, että katsastusmiehen työ on vain tylsää autojen rassaamista, mutta se ei todellakaan pidä paikkaansa! Jumala lähettää minun luokseni tänne joka päivä tosi mielenkiintoisia ihmisiä…”
Saman tien hän hyppäsi ulos ja lähti hakemaan seuraavaa asiakastaan. Minä puolestani suuntasin kotia kohti. Olin saanut paljon enemmän kuin vain katsastuksen. Tuo katsastusmies piti minulle varsinaisen raamattutunnin aiheesta, jonka me tämän ajan kristityt olemme unohtaneet. Hän näytti minulle, mitä on elää kristittynä!
Meidät on kaikki lähetetty rakastamaan, lohduttamaan, rohkaisemaan ja elämään uskoamme todeksi juuri siellä, missä työtä teemme ja arkea elämme. Lutherinkin suuria löytöjä aikanaan oli ajatus yleisestä pappeudesta. Meillä on yhteinen missio viedä evankeliumi kaikelle kansalle, ja meillä jokaisella on siinä oma paikkamme ja tehtävämme. Sen tuo katsastusmies oli tajunnut.
Olin kerran kuuntelemassa afrikkalaista piispaa, jolta kysyttiin, miksi heidän kirkkonsa kasvaa. Hän totesi yksinkertaisesti:
”Meidän strategiamme on, että jokainen kristitty vie evankeliumin sinne, missä hän asuu ja tekee työtä!”
Siinä se on. Se on kristittynä elämistä.

Kaksi tavallista kättä
Jeesus työhön lähettää.
Kuinka paljon tekemättä
ilman niitä täällä jää?
 
Kaksi tavallista jalkaa
Hän voi ottaa jaloikseen.
Niillä taivasmatka alkaa
joka aamu uudelleen.