mennessä Pekka Simojoki | elo 12, 2021 | Ajankohtaista, Mullan makua ja taivaan tuoksua
”Kuidas käs käyp?”
”Hästi!”
Siinä hän hymyili leveästi niin kuin aina, ja jostain minäkin muistin, miten kysymykseen kuului vastata. Exitin keikan oli määrä alkaa parin tunnin päästä Seinäjoen Urheilutalolla, enkä todellakaan ollut osannut odottaa törmääväni täällä Joel Reinaruun, laulavaan Viron poikaan.
Yhteinen historiamme ulottuu aina vuoteen 1990, jolloin teimme Exitin kanssa ensimmäisen kiertueemme Neuvosto-Virossa. Se olikin aivan unohtumaton retki jo senkin takia, että viranomaiset eivät päästäneet meitä maahan helpolla. Äänentoistolaitteetkin jäivät tulliin, koska meiltä muka puuttui oikeat paperit. Lopulta laitteet saatiin sieltä kuitenkin ulos, kun Viron kirkon arkkipiispa meni meistä henkilökohtaiseen takuuseen.
Kiertueen järjesti nuori pastori Leevi Reinaru, ja hänen kaksi pientä poikaansa Daniel ja Joel seurasivat silmä tarkkana outojen suomalaisten edesottamuksia. Daniel sai lopuksi rumpalilta lahjaksi kapulat, ja hänestäkin tuli rumpali. Joel sen sijaan tarttui kitaraan ja alkoi laulaa. Pojat perustivat yhtyeen, jonka kanssa olemme tehneet monta yhteistä keikkaakin. Joelista onkin tullut varsinainen nuorisoevankelista.
Kun kysyin, mikä hänet Suomeen toi, sain kuulla, että hänet oli kutsuttu vieraaksi Mikkeliin johonkin kirkon nuorisotyöntekijöiden kokoukseen. Sen sanottuaan hän tempaisi taskustaan kännykän ja näytti tohkeissaan valokuvaa, joka oli otettu Mikkelissä.
Täytyy tunnustaa, että minulle kuvan idea ei aluksi auennut, sillä siinä seisoi kolme kaunista ja hymyilevää nuorta naista. Kohta kyllä ymmärsin, kun Joel näytti sormellaan kuvaa ja selitti, mistä on kyse:
”Nämä ovat sen mikkeliläisen ravintolan tarjoilijoita. Tuon ensimmäisen kanssa aloin jutella hengellisistä asioista, ja kävi ilmi, että hänellä oli käsi kipeä. Sain luvan rukoilla käden puolesta, ja se parani saman tien. Hän kutsui paikalle tuon toisen tarjoilijan, jolta paranivat sekä selkä että käsi, kun rukoilin hänen puolestaan. He innostuivat niin, että kutsuivat sinne myös kolmannen, jolla oli paha migreeni. Sekin parani heti, ja nämä tytöt olivat aivan ihmeissään siitä, mitä Jeesus voi tehdä. Eivät he olleet koskaan sellaisesta kuulleet. Kyllä Jeesus on ihan mahtava! Näin minä toimin myös Virossa ja monet ovat parantuneet ja tulleet uskoon!”
Joel lupasi lähteä seurakseni kaupungille. Olin unohtanut keikkapaitani kotiin, ja täytyi ostaa uusi. Tohkeissaan hän siinä kävellessämme tarinoi siitä, mitä kaikkea oli tapahtunut. Hän kertoi, että koko elämä oli ihan muuttunut, kun Jumala oli alkanut toimia uudella ja ihmeellisellä tavalla.
Tätä Viron poikaa ei pidätellyt mikään, sen sain huomata myös Seinäjoella, kun etsimme paitakauppaa. Jonkin putiikin edessä oli pari puhelinoperaattori Elisan nuorta kaveria kertomassa hyviä uutisiaan. Minä vain kävelin ohi päätäni puistellen, mutta tajusin kohta, että Joel oli jäänyt jonnekin. Kun vilkaisin taakseni, näin, kuinka hän oli innoissaan kertomassa pojille sellaisia hyviä uutisia, joiden rinnalla Elisankin tarjous kalpenee. En voinut muuta kuin hymyillä.
Kun sitten löysimme sopivan paitaliikkeen, meitä riensi palvelemaan nuorehko myyjätär. Kun hän kuuli, mistä bändistä oli kyse, hän hihkaisi innoissaan:
”Kyllä minä Exitin muistan! Riparin jälkeen käytiin keikalla silloin joskus. Siis että Exit soittaa tänään Urheilutalossa? Tuohan pitää heti kertoa minun miehelleni, hän on ollut tosi kova Exit-fani… Tai no, ehkä minun pitää puhua jo entisestä miehestä, ei tästä meidän jutusta kai enää mitään tule…”
Samassa huomasimme, kuinka kyyneleet alkoivat valua pitkin naisen poskia, vaikka hän yrittikin peitellä niitä. En tiennyt, miten tässä pitäisi toimia, mutta Joel oli jo ottanut myyjätärtä kädestä, katsoi häntä silmiin ja aloitti jotenkin näin:
”Kuule, tiedätkö, että sinä olet Jumalalle äärettömän rakas tytär…”
Siinä me hiljaa kuuntelimme yhdessä muiden asiakkaiden ja myyjien kanssa, miten evankeliumin voi kertoa lyhyesti ja lempeästi. On aina yhtä ihmeellistä nähdä, kun joku rakastuu Jeesukseen ja kun sydän syttyy palamaan evankeliumille. Sen lahjan Jumala haluaa antaa meille jokaiselle.
Anna mennä, päästä irti!
Taivas kutsuu kulkijaa.
Anna mennä, tartu tuuleen,
anna Hengen johdattaa.
Anna mennä, päästä irti!
Kohti uutta maailmaa.
Anna mennä, tartu tuuleen.
Anna Hengen johdattaa.
(Anna mennä)
mennessä Pekka Simojoki | kesä 3, 2021 | Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
Nyt on jo vähän toipunut Exitin suuresta ”Kautta aikojen” -striimikonsertista Akun tehtaalla 16.5. Olihan se urakka, mutta oli se niin hienoa. Tässä pari tilannekuvaa…
Lähetetty iPhonesta
mennessä Pekka Simojoki | huhti 19, 2021 | Mullan makua ja taivaan tuoksua
Lavalle astui pieni, vaaleatukkainen nuori nainen, jolla oli kaunis hymy ja joka tuntui olevan jostakin äärettömän innostunut. Hän oli siis se 18-vuotias Janica, jonka ohjelman mukaan piti puhua ennen minua. Tunnustan, että mielessäni kävi epäilys siitä, mitä tällaisella kokemattomalla nuorella tytöllä on annettava meille vanhemmille.
Mutta kun tyttö avasi suunsa, hän putsasi pöydän ja koko yleisö kuunteli melkein henkeään pidätellen. Minäkin olin aivan mykistynyt. Minun piti nousta lavalle hänen jälkeensä, mutta tuntui, ettei minulla ole enää mitään annettavaa tai lisättävää.
Oli menossa evankelistapäivät Seinäjoella. Se on tapahtuma, jossa eri seurakuntien ja järjestöjen evankelistat kokoontuvat yhteen tsemppaamaan toisiaan. Tapahtuman aloitti aikanaan itse Kalevi Lehtinen, joka pelkäsi evankelistojen kuolevan sukupuuttoon tässä maassa, ellei mitään tehdä.
Tapahtuma on parhaimmillaan kuin inspiroiva, rohkaiseva ja jopa hauska sukukokous, eikä kukaan kysy, mistä tulet tai mihin seurakuntaan kuulut. Vastaan tulee ”hellareita”, vapaakirkollisia, ”kräsäläisiä”, kansanlähetysläisiä ja ties mitä hihhuleita. Välillä kuuluu helluntailaisten iloista hallelujaa ja välillä veisataan luterilaisen rauhallisesti. Minäkin olin luvannut pitää eräässä tilaisuudessa lyhyen puheen. Ja sitten esiin astui tuo tyttö.
Janica kertoi olevansa tavallisen kristityn perheen tytär, jota Raamatun sana oli alkanut puhutella merkillisesti. Esiin suorastaan hyppäsivät erityisesti Jeesuksen sanat, kun Hän lupasi, että ”he panevat kätensä sairaiden päälle, ja nämä paranevat…” Tyttöä alkoi kiehtoa ajatus, voisivatko sanat olla totta tänäänkin.
Eräänä iltana Janica oli uskaltautunut ulos kotikaupunkinsa kadulle ja alkanut keskustella hengellisistä asioista jonkun vastaantulijan kanssa. Jutteluhetki oli päättynyt siihen, että tyttö laski kätensä tuon ihmisen päälle, ja yllättäen tämä todellakin parantui vaivastaan. Hän innostui siitä niin, että lähti ilta illan jälkeen kadulle rukoilemaan ihmisten puolesta. Jopa koulun vapaatunneilla nähtiin innokkaan nuoren naisen livahtavan portista katuevankelistan hommiin, kun se on kuulemma ”niin kivaa”.
Läksyjäkään nuori abiturientti ei aina malttanut lukea, kun teki mieli olla ulkona kertomassa Jeesuksesta. Hän piti aluksi kirjaa siitä, kuinka monet siellä kadulla parantuivat, mutta kun heitä alkoi olla jo satoja, hän lopetti laskemisen. Tyttö rukoili nuorten, vanhojen, miesten ja naisten puolesta ja sai kutsun kertoa Jeesuksesta jopa kaupungin puliukoillekin, kun eräs heistä oli parantunut syövästä.
Mieleeni jäi erityisesti Janican kertoma kohtaaminen kolmen nuoren kanssa edellisenä kesänä. Jeesus ei kuulemma ollut vähääkään kiinnostanut nuoria, mutta he jäivät kuitenkin uteliaina kuuntelemaan. Pian kävi ilmi, että yhdellä heistä oli selkä kipeä ja toisella niska, ja molemmat paranivat, kun Janica rukoili ja pani kätensä heidän päälleen. Nuoret olivat suorastaan säikähtäneet, kun tajusivat, mitä tapahtui.
Kolmannella kaverilla oli vähän haastavampi vaiva, sillä hänen sormensa oli murtunut ja jäänyt vinoon asentoon. Senkin puolesta Janica rukoili, ja sormi oikeni saman tien.
Janican silmät loistivat innosta, kun hän kertoi kaiken tämän, ja meillä kuulijoilla oli suu auki hämmästyksestä. On tuttua, että tällaista tapahtui Jeesuksen aikaan, mutta tuntui hurjalta ajatella, että se voisi olla todellisuutta tämän päivän Suomessakin!
Tilaisuuden jälkeen vaihdoin ajatuksia tuon merkillisen nuoren naisen kanssa. Kun ihmettelin hänen saamaansa lahjaa, hän vain totesi hymyillen:
”Ei minulla ole mitään erityistä parantamisen lahjaa. Tämä koskee meitä kaikkia!”
Niinpä. Jumalan lupaukset koskevat meitä kaikkia, jos uskallamme tarttua niihin ja pitää niistä kiinni. Meidän kaikkien tehtävänä ei varmaan ole lähteä kadulle, mutta kaikkien tehtävä on lähteä liikkeelle. Joskus jonkun tie voi viedä vaikka kadullekin. Jumalalla on meille jokaiselle paikka, jossa voimme palvella ja jonne voimme tuoda Hänen valtakuntansa todellisuuden.
Ehkä voisimme joskus jopa rohkaistua panemaan kätemme toistemme päälle. Mitä tahansa voi tapahtua, kun Henki saa johdattaa. Ja tuo nuori nainen opetti meille vanhoille sen, että kaiken lisäksi se voi olla ”kivaa”!
Jos tiedät sen salaisuuden,
et sitä kätkeä saa.
Jos kuulet sävelen uuden,
et voi sitä piilottaa,
vaan juokse, kerro se heille,
jotka sitä kaipaavat.
Huuda se kujille, huuda se teille,
että Jeesus pelastaa.
(Laulujen laulu)
mennessä Pekka Simojoki | helmi 3, 2021 | Mullan makua ja taivaan tuoksua
Pafos on kaunis kaupunki Kyproksen lounaiskulmalla. Olimme perheen kanssa pienellä lomareissulla, ja tuntui hienolta olla taas Raamatun maisemissa. Näitä polkuja käveli itse Paavalikin ennen haaksirikkoon johtanutta merimatkaansa. Vanhoja raunioita nähtiin, rantoja riitti turisteille, ja hotellikin oli ihan viihtyisä. Välillä innostuimme pojan kanssa kiertämään kaupunkia ja etsimään täydennystä hänen hienoon pullonkorkkikokoelmaansa. Siis ihan tavallista ja leppoisaa lomanviettoa.
Otan usein tällaisille matkoille mukaan myös jotain luettavaa, ja nyt laukustani löytyi kiinalaisen veli Yunin kirjan. Hän on ollut yksi Kiinan maanalaisen seurakunnan johtajista ja joutunut paljon kärsimään uskonsa takia. Kirjassaan Yun rohkaisee meitä kristittyjä olemaan Kristuksen todistajia, missä sitten olemmekin. Se onkin ollut yksi Kiinan kirkon suurten herätysten salaisuuksista.
Kirja pani taas miettimään ja avasi silmiä. Mietin, kuinka vaikealta todistajan tehtävä yhä tuntuu meille suomalaisille kristityille, etenkin meille luterilaisille, myös minulle. Kun ei ketään haluaisi häiritä.
Lähes joka päivä uimme ja istuimme hotellin altailla, ja eräänä päivänä tutustuin siellä keski-ikäiseen suomalaiseen mieheen, jonka kanssa alkoi juttu luistaa. Kaveri osoittautui rumpaliksi, ja totesimmekin nauraen, että jälleen tuli todistetuksi vanha sanonta: ”Kyllä koira koiran löytää.”
Sekin kävi ilmi, että mies oli joskus nuoruudessaan soittanyt myös Jaakko Löytyn kanssa. Tosin hän totesi samaan hengenvetoon, että oli eronnut kirkosta jo kauan sitten ja että ”uskonnolliset asiat” kuuluivat menneisyyteen.
Veli Yunin kirja mielessäni pohdin kovasti, miten osaisin ottaa hengelliset asiat puheeksi miehen kanssa, mutten osannut oikein löytänyt tapaa päästä luontevasti alkuun. Moitin kovasti itseäni saamattomuudesta, mutta sovin mielessäni kuitenkin Jumalan kanssa, että avaan suuni, jos mies itse ottaa asian jatkossa puheeksi.
Lomapäivät menivät, ja ihan viimeisenä iltana juuri ennen auringonlaskua löhösin vielä hetken altaan aurinkotuolilla, jotta saisin kaiken ilon ja energian irti etelän lämmöstä. Altaalla ei ketään muita enää ollutkaan. Makoilin siinä silmät kiinni, kun kuulin läheltä askelia ja tajusin jonkun istuutuvan viereiselle aurinkotuolille.
Kurkistin varovasti lipan alta ja näin, että siinähän se rumpali taas oli. Mies alkoi tarinoida ja kertoi täyttäneensä juuri 50 vuotta. Kovasti häntä tuntui elämän tarkoitus mietityttävän. ”Rakkaus se on”, hän lopuksi aprikoi.
Hetken tuumaustauon jälkeen rumpali jatkoi kertomalla tyttärestään, jonka kanssa oli jollain automatkalla käynyt mielenkiintoisen keskustelun:
”Isä, mitä tulee kuoleman jälkeen?”
”Jotkut uskovat, että elämä jatkuu.”
”Mitä sinä itse uskot?”
”Kompostointiin!”
Katselin häntä suu auki ja tajusin, että tämä on nyt sitä, mistä Jumalan kanssa sovin. Ellei tämä ole avaus keskustelulle hengellisisistä asioista, niin mikä sitten! Siitä keskustelu lähtikin liikkeelle, ja pian sain kertoa miehelle, miten löysin uskon ja mitä se minulle tänään merkitsee.
Kerroin myös muutaman kokemuksen siitä, miten Jeesus on johdattanut arjen keskellä. Todella kiinnostuneena mies kuuntelikin. Lopuksi rohkaisin häntä miettimään näitä asioita vakavasti ja sanoin uskovani, ettei tämä kohtaamisemme ollut sattumaa.
Kovasti kaveri kiitteli keskustelusta ja lupasi, ettei tämä jää tähän. Paiskasimme kättä ja lähdimme pakkaamaan laukkujamme.
Kohtaamisesta jäi hyvä mieli, ja Jumalan johdatus tuntui hyvin konkreettiselta. Samalla opin, että Kristuksen todistaminen voikin olla sitä, että olemme vain avoimia ja valmiita avaamaan suumme, kun Jumala tuo ihmisen luoksemme.
Minulle onkin tullut todella rakkaaksi Raamatun kohdaksi 1. Piet. 3:15, jossa Pietari kehottaa meitä olemaan aina ”valmiit vastaamaan jokaiselle”. Päivänsä voi aloittaa rukoilemalla vaikka näin:
”Jeesus, tässä olen taas. Lähetä tänäänkin joku, jolle voin vastata!”
Arka ja ujokin voi olla evankelista, kunhan vain on valmis vastaamaan. Kyllä Jumala jonkun lähettää kysymään.
Onko jalkasi uupuneet,
mikä rohkeutesi vei?
Miksi kädet vapisevat peloissaan?
Herra johdattaa askeleet,
enää polvet horju ei.
Herra vyöttää voimallaan, saa kädet taistelemaan.
Lähtekää, lähtekää,
on aika mennä työhön,
aika soihdut sytyttää.
Lähtekää ja viekää valo yöhön,
muurit saamme ylittää.
(Lähtekää)
mennessä Pekka Simojoki | loka 21, 2020 | Mullan makua ja taivaan tuoksua
Riihimäen asemalla seisoi joskus 1980-luvun loppupuolella Tomi-niminen nuori mies junaa odottamassa. Hän näki laiturilla jonkun kaverin pyörivän neuvottoman oloisena kitaransa kanssa. Silloin Tomi kuuli sisällään kehotuksen, että kaveria pitäisi auttaa. Niin hän meni tuon onnettoman kulkijan luo ja työnsi hänen käteensä 50 markan setelin. Miehille ei jäänyt paljon aikaa keskustella, sillä Tomin juna tuli, mutta kitaramies kiitti hämmästyneenä yllättävästä avusta. Hän oli kadottanut kukkaronsa, eikä hänellä ollut pennin hyrrää taskussa. Nyt hän sai ostettua lippunsa ja pääsi keikalleen Kouvolaan, kiitos tuntemattoman auttajan.
Näin me kohtasimme aikanaan Tomin kanssa. Olin täysin unohtanut tuon pienen episodin, kunnes monta vuosikymmentä myöhemmin juttelin hänen kanssaan erään Exitin keikan jälkeen. Tomista oli tullut pastori, ja myöhemmin Jumala oli johdattanut hänet lähetystyöhön. Keskustelumme lopuksi hän pyysi minut vielä syrjään ja kysyi hymyillen:
”Muistatko muuten, Pekka, missä me tavattiin ensimmäisen kerran?”
En muistanut, mutta pian se selvisi.
* * *
Juna kolisteli eteenpäin halki suomalaisen maalaismaiseman. Anna-Liisa, nuorehko nainen, oli matkalla miehensä ja poikansa kanssa kohti Pieksämäkeä. Samassa vaunuosastossa vähän matkan päässä heidän edessään istui mies, joka oli keskittynyt lukemaan kirjaa. Anna-Liisa ei nähnyt, kuka mies oli, mutta yhtäkkiä hän koki mielessään hyvin vahvasti Jumalan kehotuksen mennä sanomaan miehelle:
”Siunausta ja rakkautta sinun työhösi!”
Anna-Liisa kysyi asiasta mieheltään ja pojaltaan, ja he kielsivät häntä ehdottomasti häiritsemästä tuntematonta moisella asialla. Kohta hän sai uudelleen saman oudon kehotuksen, muttei nytkään saanut perheeltään lupaa lähteä. Kun he sitten laskeutuivat junasta Pieksämäellä, Anna-Liisa näki miehen seisovan asemalaiturilla. Tällä kertaa hän ei enää kysellyt muilta lupaa, vaan meni kuin menikin kielloista huolimatta kertomaan Jumalan antaman viestin. Lähelle tultuaan hän huomasi, että miehellä oli kitaralaukku, jossa luki Pekka Simojoki.
Näin erikoisella tavalla tutustuin Anna-Liisaan. Kuulin, että hän johtaa eräässä Itä-Suomen kunnassa kristillistä toimintakeskusta, jossa tehdään monenlaista hyvää paikkakunnan nuorten ja köyhien auttamiseksi. Monen ihmisen elämää on saatu helpotettua, ja mikä parasta: monet ovat löytäneet uskon elämäänsä. Sovimme siinä Pieksämäen asemalaiturilla, että kävisin joskus laulamassa heidän keskuksessaan, ja pian se vierailu toteutuikin.
* * *
Pohjalainen nuori mies Juha istui vaimonsa kanssa junassa matkalla Kajaaniin. Hän oli siellä opiskelemassa opettajaksi ja palaamassa lomalta sorvin ääreen joskus 2000-luvun alussa. Kesken matkaa hän huomasi samassa junassa tutun hahmon. Siellä istui eräs gospelmuusikko kitaransa kanssa. Juha oli itsekin innostunut musiikista ja kirjoitellut opiskelun lomassa pieniä lauluja. Niinpä hän rohkaisi mielensä ja kävi esittäytymässä tuolle monen tutun gospellaulun tekijälle. Siinä kehkeytyikin kahden kitaramiehen kesken innostunut keskustelu.
Lupasin järjestää nuorelle muusikon alulle muutaman pikkukeikan. Myöhemmin, kun pääsin häntä kuuntelemaan, kävi mielessä, että ”tuosta miehestä kuullaan vielä”. Kun Exit-yhtye lähti parin vuoden kuluttua suurelle kiertueelle, pyysimme mukaan tuon Ylistaron nuorukaisen. Loppu jääkin suomalaisen musiikin historiaan. Ennen yllättävää kohtaamistamme junassa en tuntenut Juhaa eikä varmaan moni muukaan, mutta tänään nimen Juha Tapio tuntee jokainen suomalainen.
* * *
Kolme ihmistä, kolme tarinaa ja kolme tehtävää. Olen vuosien aikana saanut tutustua lukemattomiin ihmisiin, mutta jostain syystä nämä kolme sain kohdata junassa, matkalla jonnekin. He kaikki ovat erilaisia, mutta yhteistä heille kaikille on se, että jokainen heistä on pannut lahjansa likoon ja löytänyt oman paikkansa Jumalan suunnitelmissa. Heillä on kaikilla yhteinen päämäärä. He ovat Jumalan vaeltavaa kansaa matkalla kotiin. He ovat maailmassa mutta eivät maailmasta. Olen onnellinen siitä, että olin oikeassa junassa oikeaan aikaan ja sain kulkea pätkän matkaa heidän kanssaan.
Kaiku askeleiden,
kasvot kulkureiden,
kesä vaihtui taas lumeen ja loskaan.
Ruuhkaa loputtomiin
ja me juoksemme niin,
tämä kaupunki ei nuku koskaan.
Ja jossain siellä niin kuin vierailla mailla
kulkee Jumalan kansa muukalaisien lailla.
Maailmassa, mutta ei maailmasta
on tuo kansa, kotiin matkalla vasta.
(Kuninkaan lapset)
mennessä Pekka Simojoki | elo 31, 2020 | Pekan ajatuksia ja mietteitä (blogi)
Oli kevät 2020, siis se kevät, kun oli korona. Olin kävelemässä, kun kännykkä soi. Soittaja oli Exit -bändin miksaaja, joten vastasin. Sieltä tuli uutispommi, jollaista en ollut voinut kuvitellakaan:
”Nyt tarvitaan rukousta, Antturin Artolla on koronatartunta! Hän makaa nyt sairaalassa ja tilanne on kriittinen…”
Olin hetken ihan typertynyt. Mitä ihmettä, Artohan on minua nuorempi ja hyvässä kunnossa oleva mies! Eihän tuo voi olla totta! Asia varmistui kuitenkin Arton vaimon lähettämässä viestissä:
’Nyt kaikki te, jotka osaatte rukoilla, rukoilkaa Arton puolesta. Keuhkoissa leviää infektio ja mies on heikossa hapessa Meilahdessa. Arton luvalla tämän julkaisen…’
Nyt iski korona jo niin lähelle, että se pysäytti! Artohan oli aikanaan Exitin ensimmäinen basisti, jonka kanssa oltiin keikkareissuilla varmaan satoja kertoja. Vanhan soittokaverin ja ystävän puolesta lähti monta huokausta yläkertaan. Nyt oli tosi kyseessä. Minä tunnustan, että olin ollut siihen asti hiukan sellainen skeptikko, pidin näitä karanteeneja enemmän tai vähemmän hätävarjelun liioitteluna. Taisin olla väärässä. Arton kautta korona sai kasvot!
Seuraavat pari päivää menivätkin melkoisessa epätietoisuudessa, kunnes kuulimme, että Arton tilanne oli kääntynyt hyvään suuntaan. Hän itse tilitti tuntemuksiaan näin:
’Olen rakkauden viestin läpeensä kastelema. Hengitän hiljaa. Jumala on hyvä. Nyt en voi muuta. Halleluja! Kiitos Jumalalle!’
Olipa helpotus. Siinä olikin miehellä kuukauden mittainen tuskien taival. Ensin viikko kotona kovassa kuumeessa ja vatsataudin kourissa ja sen jälkeen pari viikkoa sairaalahoidossa. Tilanne meni tosiaan jo niin pahaksi, että jouduttiin harkitsemaan jopa siirtämistä teho-osastolle ja hengityskoneeseen. Siltä onneksi vältyttiin. Kiitos Jumalalle, että se päättyi näin.
Minun omalta kohdallani koronakevät alkoi torstaina 12.3., kun ohjelmatoimistosta ilmoitettiin, että Exitin viikonlopun kiertue peruutetaan. Oli kyllä aika epätodellinen olo, mutta olin silloin vielä aika toiveikas, että tämä menisi muutamassa viikossa ohi. Niin kuin kaikki muistavat, tilanne räjähti kuitenkin pian käsiin. Maanantaina 16.3. korona sitten iski koko voimallaan. Kirjoitin päiväkirjaani:
”SUOMI MENEE KIINNI! Niin, ihan oikeasti! Johan tämä nyt ihan hassuksi menee tuon koronan kanssa! Juuri kuunneltiin uutisia, jonka mukaan hallitus on julistanut Suomeen valmiuslain, eli siis poikkeustilan! Tällaista tämä maa ei ole kokenut rauhan aikana koskaan, sillä edellisen kerran sellainen oli joskus sodan aikana, kun pommeja tuli taivaalta! Mitä se nyt sitten tarkoittaa? No, se on melkein kuin sota tosiaan olisi tulossa, mutta tällä kertaa vihollinen on näkymätön!”
Meikäläinen oli yksi niistä, joiden työt loppuivat kuin seinään, sillä kaikki keikat peruuntuivat heinäkuun loppuun asti! Siinä meni sivu suun kauan suunniteltu Israelin matka, samoin kuoron levynjulkistuskiertue, vierailu Azerbaidzanissa, ihan kaikki! En voinut kuin ihmetellä tilannetta. Kun en muuta keksinyt, aloin tehdä elämäni suurinta risusavottaa. Meidän tontin reunalla on pitkä ja vanha tuija-aita, joka oli kasvanut melkoiseksi ryteiköksi, puut olivat korkeita ja paksuja, osa niistä oli lahoja, osa kaatuneita ja risujen määrä oli ihan mahdoton. Tartuin sahaan ja kävin turhautumisen vimmalla risujen kimppuun. Viikon siellä sitten huhkin, kun en kerran keikalle päässyt! Se oli elämäni ensimmäinen oikea risusavotta!
Onneksi löytyi muutakin tekemistä, kirjoittelin, luin ja toki sain muutaman laulunkin aikaiseksi. Sitten alkoi tulla eteen striimausjuttuja ja nettikonsertteja, jotka tällaiselle vanhan liiton miehelle olivat ensin täyttä utopiaa, mutta lopulta ne menivät ihan hienosti ja katsojiakin riitti. Ei etäyhteys koskaan korvaa ihmisten kohtaamista, mutta tulihan tuokin kokeiltua ja salaa vähän innostuinkin.
Erityisen hieno maku jäi Toivon lintu -musiikkivideosta, joka tehtiin yhdessä ison muusikkojoukon kanssa. Anna-Mari Kaskiselta saatiin runo, minä sävelsin, Lasse Heikkilä sovitti ja kaikki lauloivat. Ideasta meni tasan viikko, kun laulu julkaistiin ja parissa päivässä sitä oli katsottu yli 50.000 kertaa! Palautetta tuli Australiasta, Japanista, USA:sta ja ties mistä. Minullekin soitti Kalifornian suomalaisten pappi, joka kertoi saaneensa laulusta ’korvamadon’ ja kutsui keikalle Amerikkaan! Lupasin lähteä, kunhan koronasta päästään!
Ja sitten taas jatkoin risusavottaa. Siellä risujen keskellä oli helppo myös vähän Jumalalle äksyillä ja ärhennellä. Siinä kävikin yllättäen niin, että Jumala kuuli ne jonkinlaisina rukouksina ja vastasi! Eräänä päivänä sain nimittäin merkillisen viestin sähköpostiini:
’’Pekka! Tänään kesken arkisten puuhieni yhtäkkiä näin sinut seisomassa mahdottoman ryteikköisen risusavotan edessä, kädessäsi vaatimattoman oloinen vesuri. Hartiat kumarassa, kehon kieli väsyneenä. Kuulin viestin: ”Minä seison sinun takanasi ja osoitan sinulle tien. Minun oikea käteni ohjaa sinua.” Pitkään pohdin, että laitanko sinulle viestiä, mutta ajatus ei jättänyt rauhaan. Joten tässä tämä nyt sitten tuli. Siunausta jokaiseen päivääsi!’
Niin se on! Jumala tietää tasan tarkkaan, missä hänen lapsensa ovat. Tuli korona tai tuli mitä tahansa, hän pitää huolta ja osoittaa tien. Ennen kaikkea Hän haluaa olla meidän lähellämme.
Kun koronakevät taittui kesään, soitin Artolle, ja kyselin, miten siellä jaksellaan. Hyvän keskustelun kävimme. Hän oli oppinut jotain hyvin samanlaista:
”Pahimmillaan tilanne oli se, että jokaiseen hengitykseen piti keskittyä, muuta ei osannut. Silloin tajusin selvästi, kuinka riippuvainen pieni ihminen on Jumalan armosta. Se sairaudenkin koin lopulta kuitenkin lahjana, sillä Jumalan läheisyys oli niin totta noina heikkoina hetkinä. On se kummallista, että heti kun alkaa voida paremmin ja asiat on hyvin, katoaa niin helposti Jumalan läsnäolo eikä osaa olla kiitollinen siitä mitä on. Jumala vetää meitä hyvyydellä, mutta koska me ei sitä tajuta, niin joskus hän joutuu pysäyttämään kivun kautta…”
Korona loppuu. Armo kestää.
